Suomen lähihistoriaa

Valtataistelu 
JARMO KORHONEN
Tammi 2015, 624 sivua

    Keskustan entisen puoluesihteerin kirjan alaotsikko "Mauno Koivisto murskaa Suomen porvarit" ei täysin vastaa kirjan sisältöä, vaikka sitäkin kirjassa käsitellään. Päähenkilö on kuitenkin Urho Kekkonen ja varsinkin hänen toimintansa ongelman nimeltä Ahti Karjalainen suhteen. Ongelman nimi, kuten kaikki lehtensä lukeneet hyvin tietävät, oli alkoholismi, vaikka tavalliselta kansalta siihen aikaan salattiinkin paljon asioita.
    Pyrkimys ja kiintymys valtaan ei jättänyt Ahtia rauhaan, vaan presidentin virka UKK:n jälkeen ajoi häntä sitkeästi eteenpäin. Hänelle ei yksinkertaisesti ollut muuta vaihtoehtoa kuin päästä "kalifiksi kalifin paikalle.", ja tässä taistelussa olivat apuna "tietäjät itäiseltä maalta. UKK ei tästä tietenkään tykännyt; Suomi ei olisi pärjännyt, jos hän itse ei ollut "puikoissa".
    Ehkä tämä oli yksi syy Ahdin alkoholismiin.1970-luvun puolivälin jälkeen alkoi maaliviiva lähestyä Urhoa kiihtyvää vauhtia, vaikka presidentin läheiset virkamiehet ja muut, jotka asiat tiesivät, parhaansa mukaan pyrkivät ne salaamaan. Herran pelko oli niin suuri, että lääkäritkin pyyhkivät lääkärinvalalla...! (Mitähän siinä valassa tallaisesta tapauksesta sanotaan?)

     Korhonen menee mielestäni liiallisuuksiin, kun hän palaa UKK:n ja AK:n erimielisyyksiin turhan useasti.
     Seuraava taistelu alkaa, kun eri piirit tajuavat, että UKK:n tarina on pian lopussa. Itäiset tietäjät ajavat sitkeästi Ahti-nimisellä ratsulla, samoin tekevät teollisuuden johtavat herrat - heidän mielestään hyviä kauppoja tehdään itään päin ainoastaan, jos Ahti on johdossa.
    Kestustapuolueen kenttäväkikin on menettänyt uskonsa Karjalaiseen ja valitsevat ehdokkaakseen Johannes Virolaisen. NL:n suurlätystöneuvos Viktor Vladimirov omasi hyvän nenän. Hän alkoi vastoin esimiestensä ohjeita luoda hyvissä ajoin suhteita Mauno Koivistoon, niinpä hän sai myöhemmin epävirallisen "arvonimen" Koiviston kotiryssä.
     Loppuosa kirjasta käsittelee sitten Koivistoa ja "surullisen hahmon ritaria" Paavo Väyrystä ja hänen taisteluaan tuulimyllyjä vastaan. Korhosen kirjan alaotsikossa käyttämä sana "murskata" on pahanlaista liioittelua, ainakin jos Koiviston toimia verrataan edeltäjäänsä, liekö syynä kirjan myynnin lisääminen vai kirjailijan puoluetausta.

     Kirjan luettuani aloin miettimään, mitä muistan ja ajattelen Kekkosesta nyt. Varsinaisesti mitään järisyttävää ei kirjassa minulle ollut; yksi pieni detalji sentään: Paljastui, että kyllä Urhollekin löytyi henkilö, joka laittoi hänet "aisoihin". Arvasitte oikein, sehän oli Anita Hallama. Parkinsonin taudista kärsivä suurlähettiläs Jaakko Hallama oli ollut Moskovassa jo usean vuoden. NL oli esittänyt, että Suomi vaihtaisi lähettiläänsä, koska Hallaman puheesta ei saanut mitään selvää. UKK esitti, että Hallamat siirtyisivät Kööpenhaminaan. Anitan kommentti oli, ettei se käy päinsä. Jos joku muu alainen olisi vastaavan tempun tehnyt ,hän olisi huomannut olevansa entinen virkamies.

     Kysymykseen siitä, mitä ajattelen Kekkosesta, vastaan että parasta olivat hänen hyvät henkilökohtaiset suhteensa Hrutsheviin ja Kosyginiin, huonoa taas se, ettei hän ajoissa luopunut vallasta, kun ei enää kyennyt hallitsemaan.
    Mielestäni todella musta piste hänen urallaan oli toimiminen (käytännössä) sotasyyllisten päätuomarina. Siinä oli tuomari rosvojen asialla, ja virkansa mukaisesti isänmaansa parhaaksi toimineet tuomittiin vankilaan.Tällä teolla Kekkonen varmisti presidentin (tulevan) virkansa.
    Valtioiden päämiehet joutuvat joskus virkansa puolesta puhumaan "mitä sylki suuhun tuo". Kekkoselle tälläinen koitti 5.3.1953, kun Paasikivi oli presidentti, mutta kieltäytyi kunniasta ja delegoi tehtävän päämisterille. Kysymyksessä oli kaikkien kansojen ja lasten ystävä isä aurinkoinen ym. jne. Iosif Vissarionivits Stalin oli ns. potkaissut tyhjää niin kuin toimenpidettä kansan keskuudessa kutsutaan. Puheen voi vieläkin lukea netistä - pitää nauttia ensin pahoinvointilääkkeitä.

     ESKO

Rankka, kauhea, paha, pelottava... LUETTAVA!

KÄTILÖ

Katja Kettu

WSOY, 2011, 348 sivua

Runeberg-palkinnon saaja 2012

    Harvoin minulle käy niin, että kun kirjasta on jäljellä enää viimeiset 30 sivua, etten lukisi loppuun, vaikka kello näyttäisi jo hyvän matkaa huomista. Tämän romaanin kohdalla kävi niin, etten kerta kaikkiaan uskaltanut. En saattanut kohdata sitä, minkä mahdollisesti loppu näyttää. Kirjalle tyypillisesti se saattoi mennä miten tahansa. Tarina on pitkin matkaansa hämmästyttävä. Sillä tavalla, että lukijana yllätyin monta kertaa, koska en voinut kuvitella asioiden menevän niin kuin ne menevät.

    Loppu oli luettava vasta aamulla valossa ja valmiimpana vastaanottamaan ja jakamaan rakkaaksi käyneiden päähenkilöiden kanssa tulevat tapahtumat. Hyvät tai pahat.

    Tarina kulkee Lapin sodan myötä kesästä 1944 tammikuuhun 1945. Vaikka sen kulun tietää, jos siitä jotakin tietää, niin henkilöiden tarinain kulkua ei osaa ennakoida tai ne veikkaa aika väärin.

    Kirjan kieli on paikoitellen vaikeaakin, mutta runsasta ja kiehtovaa. Ihailen kovasti taitoa ikään kuin keksiä uusia sanoja. Ainakin minulle uusia. Tosin ehkä näissä esimerkeissä murteellisia sanoja, kuten hyreksiä tai sureksia, tai sitten kyynelten kuivaaminen kuivaksi sen sijaan, että vain ”marraskuunmäräksi, niin että on pakko itkeä lisää”. Tässä viimeksi mainitussa on mallia siitä mahtavasta tavasta kuvata vaikkapa itkemistä ja kyyneliä. Tämän tapaisia kielikuvia ja asioiden tai tapahtumien kuvauksia teksti on pullollaan.

    Tarina tulee korvieni kuultavaksi ja mieleni maisteltavaksi monessa kerroksessa. Tosi syvällä tunnetasolla ahdistavuuteen asti minulla kulki sodan julmuus ja mielettömyys. Se kun koskettaa ihmisiä tänä päivänäkin. On niin totta.

    Toisella vahvalla tunnetasolla suorastaan ravisteli romaanin keskiössä kulkeva rakkaustarina. Näin hienoa rakkauden ja tunteiden kuvausta en ole ennen lukenut. Tuli minua lähelle. Konstailematon pohjoisen ihmisen mieli ja rakastaminen. Sodan ja kaiken muun ankaruuden keskellä rakkaus raivaa oman tilansa. Elää ja muovautuu. Kuvaus on minusta karun kaunis ja uskottava.

    Lukiessa taas kerran jään ihmettelemään, miten elämästä on voitu selvitä sodan keskellä. Tämä romaani täydentää aiempaa Lapin sodasta lukemaani: Irja Wendisch; Tohtori Conzelmanin muistelmat.

    Kätilössä on viittauksia useisiin tuttuihin lapsuuden kotikaupunkini paikkoihin. Luinkin kirjan siellä, Rovaniemellä. Henkilöiden murre on tuttua samoin kuin pohjoisen kulttuuri ja ihmisten välisten suhteitten suoruus. En mainitse tässä päähenkilöä edes nimeltä, koska toivon, että moni lukija saa tutustua häneen henkilökohtaisesti.

    Lukukokemukseni oli hämmentävä ja häkellyttävä. Kirjan rakenne ei ole helppo. Teksti ei ole helppoa. Olin jo vähällä luovuttaakin. Onneksi jatkoin. Tarina oli minua rakentava ja lisäsi ihmisen, elämän ja maailman ymmärtämistä. Ehkä rakkaudenkin.

    Kirjan lopussa on mielestäni hyvä ja selventävä faktaosa Lapin sodan vaiheista.

Menen vielä tutustumaan, Rovaniemellä kun olen, Arktikumin erikoisnäyttelyyn ”Wir Waren Freunde - Olimme ystäviä”, saksalaisten ja suomalaisten kohtaamisia 1940-1944  sekä  kirjastoon koottuun näyttelyyn saksalaista ja suomalaista kirjallisuutta sota-ajan Lapista, ”Der Veg nach Lappland”.

    Upeasti sattuvatkin nämä näyttelyt juuri nyt tähän lukukokemukseni yhteyteen. Samalla vinkkinä Rovaniemellä päin matkaaville. Tiedekeskus Arktikumin näyttely on avoinna 10.1.2016  ja kirjaston 27.7.2015 saakka.

    SINIKKA

LISÄÄ KÄTILÖSTÄ:

Katja Ketun Kätilöä on käsitelty blogissa myös aiemmin. Tässä linkkejä kirjoituksiin aikajärjestyksessä:

Kätilö (24.1.2012 Matin kommentti)

Kätilö (26.2.2012 Mirjan kirjoitus)

Katja Kettu ja hänen Kätilönsä (26.2.2012 Matti)

Kätilö ja Katja Kettu (28.2.2012 /heljä + kommentteja) 

Vielä vähän Kätilöstä (9.3.2012 Tarmo)

Kivat terveiset Kirjamessuilta

    En käynyt Kirjamessuilla, en taaskaan. Poissa olooni on kaksi mielestäni aika pätevää syytä: Väentungos ja turhien ostosten tekeminen. Olen aikaa sitten tehnyt päätöksen, että yritän välttää ns. turhaa kirjojen ostamista.
    Jos jotakin hankin, se tapahtuu heräteostoksena; äkkiä, aavistamatta, harkitsematta, sivusilmällä näkemääni kohteesen tarttumalla. Useimmiten kohde on kirja, jonka olen jo lukenut ja omasta mielestäni hyväksi havainnut.

    Lahjaksi hankkimani ovat asia erikseen, mutta niiden ostaminen vaatii tarkkaa harkintaa ja tietoa lahjan saajan kiinnostuksista - ja useimmiten myös vihjeitä. 

    Kirjamessuilta sain kuitenkin mukavat terveiset. Perheenjäsen toi sieltä, ja paketoi kauniisti, HS:n Teema-lehden lokakuun numeron Kirjat - Vuoden kiinnostavimmat kirjailijat ja kehutuimmat teokset. Jo selatessani sitä lukuhormoonit alkoivat hyrrätä. Lukeminen oli pakko aloittaa hetimiten, ja se jatkuikin samaa menoa kaikkien henkilöjuttujen osalta kannesta kanteen. 
    Ei niitä kaikkia voi tässä luetella, mutta ylivoimainen aloitus oli Pekka Tarkan kirjoitus Olin Toini Havun juoksupoika Helsingin Sanomien kirjallisuustoimituksen työskentelystä ns. suurten kriitikkojen aikana viime vuosisadan puolivälin jälkeen. 
    Siitä siirryin sujuvasti Märta Tikkasen elämänvaiheisiin, norjalaisen sensaatiokirjailija Karl Ove Knausgårdin syvällisiin ajatuksiin, Anja Snellmanin omakuvaan kirjailijaksi kasvamisesta, juttuihin Tommi Kinnusesta, Maria Turtschaninoffista, Kari Aronpurosta, jne, jne. 
    Toisen puolen Kirjat-kirjasesta (hölmö nimitys, mutta sellainen se on) täyttävät Helsingin Sanomissa aiemmin julkaistut kirja-arvostelut. Niistä mainitsen vain kaksi: Erkki Tuomiojan Siinä syntyy vielä rumihia ja Antti Heikkisen Juice Leskisen elämänkerta Risainen elämä. Kumpaakaan en vielä ole lukenut, mutta varmasti tulen lukemaan.

    MATTI
    PS. Edellä kerrottu haiskahtaa vahvasti tekstimainonnalta. Sellaista sen on tarkoitus ollakin, sillä kohde tuotti minulle suurta mielihyvää, jota haluaisin jakaa muillekin.

Ei mikään tavallinen Koskinen

 

SEPPO JOKINEN

Komisario Koskinen -sarja 

Karisto 1996-2010

Crime Time 2011-2014 

Tämä ja seuraava postaus ovat korjattuja ja täydennettyjä versioita syksyllä 2012 julkaisemistani kirjoituksista. Sen jälkeen Seppo Jokiselta on ilmestynyt kaksi Koskinen-sarjan rikosromaania: Vihan sukua viime vuonna, ja tänä vuonna Mustat sydämet. Syy kirjoitusten uudelleen julkaisemiseen on uuden kirjan ilmestyminen sekä Jokiselle tyypillinen ominaisuus: lukijan sitominen kirjoihinsa.
 

Seppo Jokisen Koskinen-sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt 18 dekkaria romaaneina ja yksi novellikokoelma (Lyöty mies).

Nyt kun olen lukenut tai kuunnellut ne viimeksi  ilmestynyttä (Mustat sydämet) lukuun ottamatta kaikki, minusta tuntuu, että olen kokenut paljon enemmän kuin vain luettuani kirjan tai pari joltakin kirjailijalta. Olen tehnyt sinunkaupat komisario Sakari Koskisen kanssa, päässyt seuraamaan läheltä hänen elämäänsä; työtä, perhettä, ihmissuhteita, elämänarvoja...

 Itse kirjoja ja niiden kertomaa en tässä ala esittelemään, eikä jokaisen esittely erikseen olisi mahdollistakaan.

Mutta itse kirjailija...

Ensimmäisen kirjan hän julkaisi vuonna 1996, ja on sen jälkeen työllistänyt komisario Koskista joka vuosi - siis joka ikinen vuosi. Melkoinen suoritus ja saavutus.

Kirjasarjaa lukiessa tulee mieleen, että kirjoittajan täytyy olla ammatiltaan tai koulutukseltaan huumetyöntekijä tai alkoholistien kanssa työskentelevä, tai kenties sittenkin poliisi, ja varmuudella ainakin tamperelainen.

Vain viimeinen osuu, kaikki muut arvailut menevät metsään. Jokinen kävi keskikoulun Tampereella, lähti armeijan jälkeen neljäksi vuodeksi Australiaan ja toimi ennen 2006 päätoimiseksi kirjailijaksi ryhtymistään 31 vuotta Tampereen kaupungin tietokonekeskuksessa, mm. keskuksen pääoperaattorina.

     Komisario Koskinen

Seppo Jokisen dekkarietsivä on siis Koskinen, mutta ei mikään tavallinen Koskinen. Muutaman kirjan jälkeen hän etenee komisarioksi, nimenomaan Tampereen poliisin väkivalta- eli murharyhmän johtoon.

Kirjojen tapahtumat sijoittuvat eri puolille Tamperetta, pääosin Hervantaan, mihin Koskisen asuntokin oli aluksi sijoitettu. Ja kun asuu keskustan ulkopuolella, on oltava kuntoa ja kulkuneuvo. Auton hankinnassa ja pitämisessä Koskisella on vaikeuksia, mutta polkupyörä on kaikki kaikessa. Jossakin vaiheessa hän osti jopa 3000 eroa maksavan pyörän (mikä tietysti varastettiin ja löytyi lopulta Tammerkoskeen heitettynä). Muutenkin hän on intomielinen liikkuja, yllytyshulluna maratoonarina mm. osallistui työtovereitaan vastaan kilpailuun, josta työpaikalla muodostui varsinainen suksee vedonlyönteineen kaikkineen.
Avioliiton kariuduttua hän muuttaa Tampereen keskustaan näköetäisyydelle rautatiestä ja vain muutaman askelen päähän poliisitalo Sorista. Junien kulkua hän seuraa minuutin tarkkuudella, tai ajankulua junien perusteella.

Olemukseltaan hän on varsinainen nallekarhu, hidasliikkeinen, tuumaileva, mutta kovakuntoinen ja iso. Hyväntahtoinenkin hän on, vaikkakin varsinainen ihmissuhdetunari. Hän töksäyttelee, äksyileekin ja on tyly, mutta kohteen käännettyä selkänsä jo katuu itsekseen, että mitähän taas tulikin sanottua. Anteeksipyyntöä kuitenkin on turha odottaa.

Ehkä juuri nalle-ominaisuutensa takia hän kuitenkin on erityisesti naispuolisten työtovereidensa, nykyisten alaistensa, suosiossa. Hänestä pidetään, hän tekee tavallisten ihmisten lailla virheitä, mutta onnistuu poikkeuksetta korjaamaan ne.

Esimiesten kanssa välit sen sijaan ovat vähän niin ja näin, eikä avioliittokaan onnistunut – sen vaalimiseen ei tahtonut löytyä aikaa, eikä sanojakaan. Mököttäjän piirteitäkin hänessä on – varsinkin työpaikallaan Sorilla. (Soriksi kutsutaan Tampereen pääpoliisiasemaa ihan oikeasti, eli se on paikallinen kutsumanimi.)

Jokisen dekkareissa on pääjuonen lisäksi poikkeuksetta sivujuoni, useimmiten kaksikin. Kuitenkin kirjat ovat helppolukuisia; henkilöitä ei ole liikaa ja ne ovat helposti erotettavissa toisistaan. Taaksepäin selailua kirjat eivät näin ollen vaadi.

Pääosissa Jokisen dekkareissa ovat huono-osaiset, kuten vammaiset, sosiaalisesti rajoittuneet, rappioalkoholistit, huumeiden käyttäjät. Keskeisiin osiin ovat päässeet myös nuoret, nimenomaan sosiaalisesti rajoittuneet. Useissa kirjoissa vääryydet ja väkivalta kohdistuu vanhuksiin.

Mihinkään erikoisryhmiin lukijoiden ei kuitenkaan tarvitse kuulua, sillä kirjat on suunnattu jokaiselle. Erityistä moraalista sanomaa tai ravistelua niihin ei ole ympätty, mutta tarkkaan pohtimalla sellaisiakin voi löytyä, kuten kaikkien muidenkin kirjailijoiden teoksista. Koskinen-sarja on nimenomaan viihdyttävää lukemista jokamiehelle ja -naiselle.

Itse innostun oikeastaan aika harvoin minulle esitetyistä lukuvihjeistä. Jostakin syystä lukeminen on minulle niin henkilökohtainen asia, etten millään tahdo uskoa, että pitäisin juuri siitä tahi nimenomaan tästä kirjasta.

Toki muilta saamiani ihastuksiakin on ollut. Päällimmäisinä tulevat mieleen 1300-luvulla rakennetun Tallinnan Pyhän Hengen kirkon kirkkoherrana 1500-luvulla  toimineen Balthasar Russowin elämänkerta, noin 1000-sivuinen virolaisen Jaan Krossin pääteos Uppiniskaisuuden kronikka (no, elämänkerta ja elämänkerta) sekä Stieg Larssonin Millenium-trilogia.

Oikeastaan, kun tarkemmin muistelen eli kuten sanotaan "muisti palaa pätkittäin", suositeltuja suosikkeja onkin aikamoinen kasa, mm. tämä Seppo Jokisen Koskinen-sarja.

Rikoskirjailija Seppo Jokista ei pidä sekoittaa toiseen samannimiseen kirjoittajaan. Turkulaisen pastori-terapeutin Seppo Jokisen kirjoja nimittäin esitellään joissakin myyntiluetteloissa sulassa sovussa dekkarikirjailija-Jokisen teosten kanssa. Sisällöllisesti kirjat ovat valovuoden etäisyydellä toisistaan.

    MATTI

Jokisen Koskinen-sarja

Vaikka lukeminen painuu kohdallani usein kesällä lähelle nollaa, jo elokuussa sentään jotakin tapahtu ja syyskuussa tulee luettua pari kolmekin kirjaa. Vuoden 2012 kesä oli poikkeuksellinen: Jokinen, Jokinen, Jokinen, ja pitkä rivi Koskisia, tuli meille ja asettui taloksi.

Ystäväni Maria Forssasta nimittäin viestitti tuolloin kerranneensa joutessaan SEPPO JOKISEN Komisario Koskinen -sarjaa. Kertasi (niitä Koskisia oli silloin kaikkiaan 17) ja tekaisi siinä sivussa aivan mahtavan erikoisteoksen Nukkekoti Väinölän tapaan. Viesti päättyi kannaltani kohtalokkaisiin sanoihin: ”Suosittelen, ja kannattaa aloittaa ensimmäisestä.” Lupasin kokeilla. Ainoastaan kokeilla, sillä en varsinaisesti ole mikään dekkarifani. Luen niitä ainoastaan välipaloina.

Sitä Jokisen ensimmäistä, Koskinen ja siimamies, ei ollut kirjastossa kuin äänikirjana, eikä toistakaan. Milloinkaan ennen en ollut sellaista, siis äänikirjaa, edes nähnyt, mutta nyt tartuin siihen. Istuin pöydän viereen, laitoin levyn aparaattiin ja aloin kuunnella Ola Tuomisen maagista ääntä. Vastapäätä istui Sirkka, joka ei hänkään ollut ikinä kuunnellut äänikirjoja saati lukenut dekkareita - pois se hänestä.

Siitä se alkoi, ja nopeassa tahdissa niitä oli kuunneltu viisi. Sirkka tosin lopetti kolmanteen. Kun äänikirjojen saanti kirjastosta lopahti, siirryin oikeisiin. Pian niitä oli menossa neljäs putkeen, jonkin ajan kuluttua lukujärjestykseen (jota en pidä) oli merkitty jo yhdeksän peräkkäistä, ja kirjaston varauslistalla odotti vuoroaan kaksi äänikirja-Koskista.

Niin että kiitos vaan, Maria, kirjallisesta kahleesta. Kahlasin toki hengähdystauoilla sivu sivulta Sinunkin kirjaasi, tuumin mistä aloittaisin. Kehaisin nimittäin työstäväni kirjan kaikki 36 nukkekotiin liittyvää askarteluohjetta. Vaikka tekemisessä nyt on ollut pitkä katkos, vielä en silti lupauksestani luovu. Jouduin toki heti miten myöntämään voimattomuuteni virkkaamisen ja huovutuksen kohdalla.
Lupaukseni jälkeen Maria on ennättänyt julkaista jo toisenkin kirjan, Nukkekoti Väinölän vuosi, kuuluisasta nukketalostaan.

Tässä lista kuuntelemistani ja lukemistani Seppo Jokisen ”Koskisista”:

Koskinen ja siimamies (1996, cd) 
Koskinen ja raadonsyöjä (1997, cd) 
Koskinen ja pudotuspeli (1998, cd) 
Koskinen ja taikashow (1999, MP3)
Koskinen ja kreikkalainen kolmio (2000, kirja) 
Hukan enkelit (2001, kirja) 
Piripolkka (2002, kirja) 
Vilpittömässä mielessä (2003, kirja)
Suurta pahaa (2004, kirja)
Sana sanaa vastaan (2005, kirja)
Hiirileikki (2006, kirja) 
Viha on paha vieras (2007, kirja) 
Kuka sellaista tekisi (2008, kirja)
Lyöty mies (2009, kirja) 
Räätälöity ratkaisu (2010, MP3) 
Ajomies (2011, kirja)
Hervantalainen (2012, kirja) 
Vihan sukua (2013, kirja)
Mustat sydämet (2014, kirja odottaa pöydälläni lukuvuoroaan)

MATTI

No hei, minä täällä!

    Olen tosi iloinen lukublogisi aktivoimisesta. Ja tässähän heti tulikin kannanotto, kirjajuttuja siis odotan edelleen.

    On ollut mielenkiintoista lukea siinä olleita kirjaesittelyjä, ajatella että tuo olisi mukava lukea tai että tuota en ainakaan välitä lukea. Mökkimatkalla kuuntelussa on nyt Jo Nesbon Poliisi.

    Joskus olisi tehnyt mieli kommentoidakin, keskustelun virittämiseksi. On vaan jäänyt aikeeksi, ettei tule kommenteillaan vaikka loukanneeksi kirjoittajaa, niin helposti käy, jos on toista mieltä. Mieltymykset kun ovat niin moninaiset, ja kaikki aina yhtä oikeita. Kirjoissahan on koko elämä. Minä kun olen silleen yksiniitinen tyyppi, että asia kerrallaan. Tai kuten joku on sanonut, että peruna kerrallaan. Toiset toisin.

 

    Onpa harmillinen tuo “Myllytien juttu”, huomasinkin lehdestä sen.  Mistähän johtunee. Yhdistysverkoston lukupiiri jatkaa syksyllä, siinä on se vakioporukka, intohimoisia lukijoita ja keskustelijoita,  kolmas vuosi tulee syyskauden päätteeksi täyteen. Kiinnostava se on ollut, katson sitten jatkoa.

    Radiossa on menossa lukupiiri, Balzacin Kadonneet illuusiot, kuuntelen sitä tässä toisella korvalla, mielenkiintoista keskustelua siellä.

 

    HELJÄ

Tulisiko siitä joulukortti?

   Olipa kaunis lumikuva huvimajasta, voisi olla ensi vuoden joulukorttinne, josta kiitän jo etukäteen.
   Kerronpa elokuvamaisesta oopperakokemuksesta Järvenpään Studiolla tiistaina. Siellä esitettiin Verdin Lontoon kuninkaallisessa oopperassa taltioitu Nabucco, jossa itse pääroolin lauloi Placido Domingo ja Abigaillena oli upea ääninen ja kaunis katsellakin venäläistähti Liudmyla Monastyrska (meille tosin aivan tuntematon siihen asti). 
   Ja se hebrealaisten orjien kuoron melodia on niin tarttuva, että se on soinut mielessä koko loppuviikon. Kahden osan jälkeen oli 20 min. väliaika, jonka aikana tarjottiin kahvita/teetä ja porkkanaleivos. Oli ihan mukava jaloitella ja nauttia sitten kahdesta muusta osasta puolentoista tunnin ajan.
   Tilaisuudessa jaettiin blanketit, joissa sai toivoa ensi syksyn oopperoita ja baletteja. Uskon, että menemme uusimaan elämyksen, se oli ihan okay.
   * * *
   Niilopa on saanut Pietarin kalansaaliita. Mekin kuulimme Eskon veljen saaneen neljäkymmentä lahnaa yhdellä nostolla Etelä-Savossa. Muistan, kun appiukolla oli aikanaan valokuva samanlaisesta kalasaaliista. Nyt on kalamiesten ja -naisten kulta-aikaa tämä kevät.
   Me kaupunkilaiset vain käymme ostamassa Norjan lohta, hyvää sekin, marketista noin kuuden euron kilohintaan, kun kotimaiset kalat maksavat siellä reilusti yli kaksikymppiä kilo, että silleen...

   HILKKA