Kätilö ja Katja Kettu

KATJA KETTU

WSOY 2011, 348 sivua

Runeberg -palkinnon saaja 2012    

Luokitus: Keskustelu.

  

Kätilön kanssa meinasi minulle käydä kuten Liksomin Hytti nro 6:n, eli vähän kliseisesti sanottuna oli menossa lapsi pesuveden mukana.  Jos Hytissä rupesi v -alkuisia sanoja laskemaan, niin siinähän sitten oli ja laski. Se vaan ei ollutkaan pääasia, pääasia oli matka ja matka on elämän metafora.

Näin kävi myös Kätilöä lukiessa. Ensin jäivät mieleen vain kaikki käsittämättömät raakuudet ja ylipäätään groteskit kuvaukset ikään kuin irrallisina ja itsetarkoituksina. Kun sitten antoi ajan kulua (päivän mennä, toisen tulla - näin Kalevalan päivänä!) ja luetun muhia mielessä, niin yksittäiset tapahtumat alkoivat asettua osiksi tarinaa, joka onkin kiehtova vaikka eittämättä ihan kamala.

Kirjailija, joka muuten bloginsa perusteella vaikuttaa ihan täyspäiseltä nuorelta naiselta, on sanonut, että Kätilö on kirja Lapin sodasta. Lapin sota on hänen mielestään vaietuin ja lappilaisten kannalta traumaattisin meidän sotahistoriassamme. Näin voi olla, vähän siitä ainakin on kirjoja kirjoitettu.

Tässä kirjassa sotaa ja sodan raakuuksia kuvataan naisen näkökulmasta. Sota nostaa ja oikeuttaa ihmisissä myös yksilöinä esiin raadollisimmat ja raaimmat piirteet, pimeän ytimen, joista on kauneus kaukana. Sitä, oikeuttaako sota toimimaan väärin ja vastoin normaaleja moraalisia arvoja, on pohdittu ja käsitelty paljonkin, taitaa olla ratkaisematon. Joka tapauksessa Kätilössä kuvatut raa’at teot riipovat niitä rajoja. Vähempikin näin inhorealistista kuvausta olisi riittänyt.

Mirja osui mielestäni ytimeen kirjoittaessaan joskus ihmetelleensä, mihin kaikkeen naisen rakkaus voi riittää. Tässä se riitti ja oikeutti aivan käsittämättömiin tekoihin, rakkauden nimissä.

Olisinkin Kätilössä valmis ”leimaamaan” kirjan naisen osin mieleltään häiriintyneeksi, vimmainen rakkaus häivytti todellisuuden tajun, mikään ei ollut liian paljon uhrattavaksi sille. Ja sota- ja muissakin elämän traumoissa särkynyt mielihän oli myös toisella osapuolella.

Rakkaustarina varastaa pääosan kirjassa, ehkä niin on ollut tarkoituskin. Siitä johtuen sotatapahtumat, vakoilut ja muu jäävät hatariksi ja vähän irrallisiksi, kuin sivuun. Rakenteellisesti edestakainen ajassa ja paikoissa liikkuminen on lukijalle hankalaa, mutta se voi olla täysin tarkoituksellista. Elämä on joskus sellaista, hankalaa.

Kirjan ilmestymisen aikoihin tuotiin esille, että se perustuu jossain määrin todellisiin tapahtumiin. Miten ja miltä osin, sitä ei ole kerrottu, liekö sillä merkitystäkään.

Katja Kettu kertoi jossain kuulemassani radiohaastattelussa, että kaikki tapahtumat, esim. vankileirillä, ovat kuviteltuja. Hän on tutustunut mm. eri vankileirien kuvauksiin ja dokumentteihin ja päätynyt siihen, että sellaisia asioita on voinut ja voi tapahtua, sodassa ja vankileirillä. Ja elämässä. Jäin miettimään sitäkin, kuka on Helena Angelhurst, joka on Sammatissa kirjoittanut Kätilön alku- ja loppusanat. Katja Kettu?

Kirjailijan ja kirjan motiiveista olen kyllä täysin toista mieltä kuin Matti. Minut kirja ensin täydellisesti hämmensi, mutta jäi mielessä elämään. Nyt ajattelen, että se pitäisikin lukea uudelleen.

/heljä

Likainen enkeli

HENNING MANKELL

Otava 2011, 400 siv.

Henning Mankellin Likainen enkeli on hyvä kirja. Se kertoo nuoresta, juuri naiseksi kasvaneesta korven tyttärestä ja vajaasta kahdesta vuodesta hänen värikästä elämäänsä. Tänä ajanjaksona hän ehtii käyttää viittä eri nimeä, kärsiä puutteesta ja nauttia loisteesta, nähdä ympärillään kurjuutta ja kuolemaa sekä toimia auttajana.

Vuosia sitten luin useitakin Henning Mankellin Wallander -romaaneja. Kun isä Kurt W jäi eläkkeelle etsivän työstään ja pääosaan siirtyi hänen tyttärensä, kirjat saivat minulta jäädä. Nyt törmäsin täysin erilaiseen Mankelliin. Kuten sanoin, Likainen enkeli on hyvä kirja.

Se on dekkari – onko? Ei taida olla. Vai onko se elämänkerta? Se kertoo 18-vuotiaasta Hannasta, jonka äiti rakastaen mutta pakon edessä ajoi pois kotoa. Hannasta, joka nälkää näkevästä Ruotsista pelastautui laivalle kokiksi, karkasi joka suhteessa mustaan Afrikkaan rikastumaan prostituoitujen keskuudessa, ei itse sellaisena vaan ilotalon alaisiaan puolustavana emäntänä, ja katosi.

Entä ne nimet, viisi erilaista. Lopussa musta ystävä sanoo: ”Minulle sinä olet Ana Negra.”

Musta Ana - siksi että hän oli erilainen kuin muut, erilainen kuin muut valkoiset. Nyt hän seisoi laivan reelingin ääressä, seisoi käsissään kaikki eri nimensä ja antoi niiden kadota yksitellen yli laidan.

Kun kaikki Hannan uskomattomat vaiheet on kerrottu, heittää Henning Mankell uskottavaksemme arvoituksen:

”Kaikki kirjoittamani perustuu pohjimmiltaan totuuteen.”

Sen jälkeen seuraa puolitoista sivua perusteluja, ja lopuksi aitoustodistus:

”Minun kertomukseni perustuu siis siihen vähään mitä tiedämme ja kaikkeen siihen, mitä me emme tiedä.”

Kiitos Henning Mankell kirjasta!

MATTI

Hyvä kirja. Millainen se on?

     (Luokitus: Keskustelu)

Esimerkkinä Likainen enkeli

Hyvä kirja on sellainen, joka ei painu unholaan heti kansien sulkeutuessa.

Hyvä kirja on sellainen, jonka sisällöstä löytää helmiä – ihmisiä, tapahtumia, sanallisia oivalluksia tai mitä hyvänsä sellaista, ettei se pääse heti katoamaan, vaan jalka jää oven väliin.

Siirrytään Henning Mankellin Likaiseen enkeliin. Miksi päähenkilö Hanna oli sellainen, likainen? Kuolinhetkellään isä kuiskasi: ”Likainen enkeli. Se sinä olet… Hanna Renström, oma tyttäreni, sinä olet enkeli, likainen, mutta yhtä kaikki enkeli.”

Se oli rakkautta, viimeinen rakkaudenosoitus, josta Hanna myöhemmin muisteli, mitä sanaa isä käytti. Kutsuiko isä häntä köyhäksi vai likaiseksi? Saiko hän valita, päättää itse?

Nyt me lukijat mietimme pitkään, kumman hän valitsi. Meidän moraalimme mukaan hän oli likainen, mutta yritti puhdistautua, hyvittää. Kirjailija sai meidätkin ajattelemaan ja valisemaan.

Heti kirjan alkumetreillä törmäsin ilmiöön, josta jotkut lukijat toisinaan puhuvat, mutta josta itse olen paljolti varjeltunut. Kysymys on tajunnallisesta siirtymisestä kirjan tapahtumiin tai paikkoihin.

Miehensä mereen siunaamisen yhteydessä Mankellin Hanna palaa lapsuuteensa, muistikuviin kodista, äidistä ja isästä. Oman siirtymiseni osaksi näitä kuvia Mankell kietoo harmaaseen, siis harmaaseen väriin – mainitsematta siitä sanaakaan.

Hannan ensimmäinen muistikuva elämästään oli kylmyys. Jäätävä kylmyys ja lumi. Minä näin silmissäni harmaan hataran talon, harmaan sisältä ja päältä, navetan, kotiväellä harmaat vaatteet, siis kaiken värittömän harmaana. Mutta tässä harmaudessa oli jotakin poikkeuksellista.

Vaikka Hannan ensimmäinen mielikuva kodista oli kylmyys, hyytävä jäinen kylmyys, minulle hengessä mukana olevalle lukijalle Mankell tarjoaa jälleen mahdollisuuden valita. Minulle kaikesta huolimatta tuo koti oli lämmin. Katovuosien sävyttämän, nälänhädän rajamailla elävän, isän menettäneen perheen kantava voima oli rakkaus kaikessa karuudessaan. Tähän lämpöön minäkin siirryin; en -30 asteen pakkaseen, en äidin pakon edessä tyttären maailmalle lähettämiseen, enkä vastauksiin, joita äiti ei pystynyt tyttärelleen evääksi antamaan, vaan harmaan kodin sisäiseen lämpöön - ja kirjailijan onnistuneeseen kuvaukseen siitä.

Tällaiset vaikutelmat, mielikuvat, ovat yksityiskohtia, jotka liian usein sivuutamme huomiota kiinnittämättä. Meille kirja on kokonaisuus, joka alkoi ja loppui – mitä sitten? Uusi kirja auki.

Palataan Likaiseen enkeliin. Hannan rakastavan äidin nimi oli Elin, mutta Hannan mielestä se ei sopinut äidille. Sen nimisen olisi pitänyt olla laiha ja herkkäihoinen, hänen kätensä olisivat olleet kuin maitoa ja vaaleat hiukset olisivat laskeutuneet selkää pitkin.

Niin olisi pitänyt olla, mutta mitä Henning Mankell tarjoileekaan eteemme:

”Mutta Elin Wallen, jonka nimeksi tuli avioliiton kautta Renström, oli vankkarakenteinen, hänellä oli rotanruskeat hapsottavat hiukset, iso nenä ja varsin epäsäännölliset hampaa. Kun hän hymyili, katsoja saattoi olla hieman epävarma siitä, mihin suuntaan hänen hampaansa oikeastaan osoittivat. Näytti siltä kuin ne olisivat tahtoneet karata suusta ja painella matkoihinsa. Elin Renström ei totisesti ollut kaunis nainen. Ja hän tiesi sen.”

Minä, lukija? Puistattaako minua tällainen kuvaus? Olenko valmis iskemään Mankellin silmän mustaksi tai etuhampaan poikki?

Ei, en ole, sillä Mankell osaa asiansa. Hän vetoaa, hän tarjoaa vaihtoehdon, joka on luettavissa kohtauksessa, jossa äiti pesee likaisena ja väsyneenä metsätöistä kotiin tullutta henkisesti sairasta miestään:

”Silloin hän pesi tämän liikkein, jotka muistuttivat rakkauden korkeaa veisua.”

” Ja mies näytti nauttivan hänen käsistään, jotka hankasivat ja pyyhkivät, jotka leikkasivat sisäänpäin kääntyneet ja terävät kynnet ja ajoivat parran niin tarkasti, että posket olivat sileät kuin sylivauvalla.”

Näin kirjoittaa mies, jonka käsistä on lähtenyt enemmän kuin kymmenen verta tihkuvaa dekkaria. Likainen enkeli on hyvä kirja!

MATTI

Kätilö

    KATJA KETTU
    WSOY, 2011, 348 sivua

    Runeberg-palkinnon saaja 2012

     Olen joskus ihmetellyt, mihin kaikkeen naisen rakkaus venyy ja mitä nainen voi olla valmis kestämään miehen vuoksi.

Kätilö on rajuimpia lukukokemuksiani. Välillä mietin, onko tarpeen asiansa esiintuomiseksi tehdä se niin raa`asti.

Kirja on vaikealukuinen useiden takautumien ja päiväkirjamerkintöjen vuoksi. Rosoinen ja monitasoinen kuin Lapin luonto.

Kirjan takataitteessa on kirjailijan kuva. Näyttää punkkaritytöltä. Ehkä se selittää paikoin jopa rivon kielenkäytön. Toki aihekin on raastava. Kertomus sijoittuu ajallisesti Lapin saksalaismiehityksen aikaan ja sodan loppuvaiheisiin. Vankileirin epäinhimillisyydet ja ihmisoikeuksien polkemiset raastavat naisen mieltä.

Varmaan tällaista tapahtuikin ja tapahtuu edelleen jossakin. Kirjassa kontrastina tällaisille tapahtumille on päähenkilön ja saksalaisupseerin, reppana muuten hänkin, rumankaunis rakkaus ja sen loppuratkaisu.

Sivujuonena vakoiluverkon monisuuntaisuus jäi ainakin minulle hämäräksi, mitä ja kenen hyväksi viestejä milloinkin lähetettiin.  Kansalaissodan ajoilta juontuva isän ja tyttären mutkikas tarina ja pienen orpotytön kohtalo jättää kuitenkin pohjalle uskon lämpöön ja ihmisrakkauteen.

Matti, et kommentoinut kirjaa mitenkään. Eikö se auennut vai oliko lukukokemus liian järisyttävä? Miten paljon elämämme olisi vajaa, jos kirjoja ei olisi!

Kevättä kohti mennään. Päivä pitenee, elämä voittakoon.

MIRJA

MATIN vastaus Mirjalle jäljempänä ja avautuu myös TÄSTÄ sekä KESKUSTELU-valikosta.

Katja Kettu ja hänen Kätilönsä

KATJA KETTU
WSOY, 2011, 348 sivua 
Runeberg-palkinnon saaja 2012

(Luokitus: Keskustelu)

Totesit Mirja, etten kommentoinut Katja Ketun Kätilöä. Kysyit, eikö kirja auennut minulle vai oliko se liian järisyttävä lukukokemus. Kyllä se aukeni, ja olihan se järisyttäväkin, mutta ei nyt sentään ”liian”.

Luin Kätilön melko varhaisessa vaiheessa, hetimiten sen jälkeen, kun Finlandia-esiraati jätti sen pois ehdokkaiden joukosta, mikä herätti sekä ns. asiantuntijoiden että tavallisten lukijoiden keskuudessa laajaa keskustelua ja suorastaan ärtymystä.

Koska kirjan sisältö oli mielestäni erikoinen sekä kerronnaltaan että tapahtumiltaan, en halunnut omalla näkemykselläni mahdollisesti vaikuttaa muiden lukijoiden mielipiteeseen tai luoda ennakkoasenteita. Moni olisi saattanut jopa jättää kirjan lukematta. Rehellinen oma näkemykseni Kätilöstä on, että sekä pidin että en pitänyt siitä.

Pitämisen puolella on Katja Ketun ehdottomasti värikäs kieli. Koska en tunne saamelaisten kielen painotuksia heidän käyttäessään suomenkieltä, sen paremmin kuin länsipuolen meänkieltäkään, en osaa sanoa, mistä Kettu on sirotellut kirjaansa kielellisiä vivahteita. Ne joka tapauksesa maistuivat hyviltä.

Tällaista kieltä tulee harvoin eteen. Tosin useinkin herkkupaloja esiintyy kirjojen tekstissä paikoin, mutta Katja Kettu on onnistunut Kätilössä noudattamaan sitä alusta loppuun. Jotkut osaavat maalata sanoilla, lauseilla ja virkkeillä kuvaa kirjan tapahtumista lukijan silmiin ja mieleen. Tässä kirjassaan Katja Kettu onnistuu siinä erinomaisesti.

Kuten Mirja minäkin jouduin kysymään, onko tarpeen riepotella ja mässäillä asioita ja tapahtumia siten kuin Katja Kettun Kätilössä tekee, olkoonkin, että niin on tapahtunut ja jossakin päin maailmaa tapahtuu edelleen. Tällaiset tosiasiat eivät oikeuta kirjailijoita, eivätkä muitakaan taiteilijoita, repimään silmiemme eteen ja mielemme leivottavaksi kuvaa elävän ihmisen sisusten repimisestä ym. raakuuksista, joita normaali ihminen ei osaa edes hirveimmissä kuvitelmissaankaan mielikuviinsa luoda. Katja Kettu tuo silmiimme tapahtumia Suomen rajojen sisäpuolella, kohtauksia ja kohtaloita, joita ei voi uskoa tapahtuneiksi edes sotatilanteessa.

Ihmisten kanssa keskustellessani samoin kuin tässä kirjoituksessa olen jättänyt esimerkkejä mainitsematta, koska jokainen lukija törmää itse niihin kirjan sivuilla.

Asennoidun Katja Kettuun ja hänen Kätilöönsä siten, että Ketulla kirjan kirjoittaessaan on aivan tietty tarkoitusperä. Se ei ole maailman muuttaminen, varoittavien tai opastavien mielipiteiden luominen vaan jokin aivan muu.

Kysymys on yksiselitteisesti huomion herättämisestä. Kun kirjailija kuvailee nimenomaan naisen näkökulmasta kaikkein raaimmat teot, mitä mieleen tulee,  ja käyttää niiden oikeita nimiä, on syytä kysyä, voiko taiteen nimissä käyttää välineinä kaikkein likaisimpia kuviteltavissa olevia asioita.

Vahva uskoni on, että Kätilö on kirjoitettu nimenomaan sensaatiohakuisesti julkisuutta, apurahoja, mahdollisia palkintoja ja tietenkin mahdollisimman suurta myyntiä tavoitellen. Eivätkö kaikki kirjailijat pyri samaan? En vastaa, vaan kysyn. Mutta en usko.

Kätilön kohdalla kannattaa uhrata ajatus sille, myönnettiinkö Runeberg-palkinto sille todellakin kirjallisista ansioista, vai painoiko vaa’assa muutaman kymppitonnin edestä se, että kirja ei vakuuttanut Finlandia-raatia. Hakiko “kakkospalkinnon” myöntäjä itselleen oikeamielisen valitsijan kuvaa tarjoamalla Ketulle hyvityksen? Tähän kysymykseen vastaan itse vahvalla sanalla KYLLÄ.

Vertaan Kätilöä Halosen et kumppaneiden Oulun teatterissa suorittamaan paskanheittoon. Voi olla, että kirjalla saavutetaan sama tarkoitus: Muistanhan minäkin yhä edelleen vuosikymmenten jälkeen ylipaskoittaja Halosen nimen ja kasvot. Vai muistanko sittenkään oikein?

Siinä olen Mirjan kanssa samaa mieltä, että kirja on vaikealukuinen tapahtumien sahaamisen kanssa. Jokaisessa luvussa saa miettiä, missä ajassa ja paikassa liikutaan.

Kaiken kaikkiaan, vaikka en kirjan suorittamaa kaikkien elämän ja kuoleman arvojen repimistä ja eteemme levittämistä hyväksykään, suosittelen kirjan lukemista – tosin merkinnällä ”Ei heikkohermoisille”. Herkemmille kirja saattaa aiheuttaa seuraamuksia, esimerkiksi ilkeitä mielikuvia ja jopa inhoa.

Mirja totesi lisäksi, että miten paljon elämämme olisikaan vajaa, ellei kirjoja olisi. Tässä(kin) asiassa olen samaa mieltä hänen kanssaan, mutta pidän tämän erillään Katja Ketun Kätilöstä.

MATTI

PS.

Myös HELJÄ muisti taannoin minua lyhyellä kommentilla Kätilöstä. Luvan perään laitan hänen lausumansa tähän:

”Katsastin äsken blogin, et ole sitten enempää Kätilöstä kirjoittanut! Enkä minäkään, ainakaan vielä. Jotenkin se vähän kolahti, mutta en osaa sanoa miten, jotenkin liian raakaa ja rajua, eettisyyden ja moraalin rajoja koetteleva. Tämä Katja Kettu kirjailijana herätti kyllä kiinnostusta, asuu Sammatissa Eeva Joenpellon talossa ja kirjoittaa blogia, http://katja-kettu.blogspot.com/.

Jumalan sanasta

   KARI HOTAKAINEN
   Siltala 2011, 324 siv. 

   Esko kirjoitti marraskuussa Kari Hotakaisen uusimmasta eli Jumalan sanasta. Luin kirjan viime viikonlopun tietämissä melkein yhteen soittoon, sen imu ja kierrokset kun vaan kasvoivat koko ajan kohti lopun huikeaa crescendoa. Eskon vertaus Ravellin Boleroon olikin tosi hieno.

     Kirja nostaa elävästi silmien eteen "Nallen", tietysti jo julkisen keskustelunkin perusteella. Tätä tuki erittäin hyvin sunnuntain Hesarin parisivuinen artikkeli BW:n maailmankuvasta, arvoista ja ihmisestä. Ihminen on osa talousjärjestelmää, markkinoilla ja markkinoiden ehdoilla kepin ja/tai porkkanan motivoimana toimiva kapine. Täytyy hieman ihmetellä, miten hyvin Hotakainen on päässyt BW:n ja kaltaistensa ”pään sisälle” kirjansa päähenkilön kuvauksessa.

     Pari kirjan sivujuonnetta hieman kyseenalaistavat tätä maailmankuvaa, että voisi olla jotain muutakin. Niissä Hotakainen antaa vähän toivoa. Päähenkilö Jukka Hopeaniemi suostuu tv-haastatteluun, ei lukuisten pyyntöjen vaan toimittaja Leenan persoonan vuoksi, kun jotenkin uskoo tämän olevan ihmisenä kiinnostunut ihmisestä hänessä, ja luottaa. Sitten käy selville, että toimittaja on hänkin osa "markkinavoimia" ja lopputulos on katastrofi. Tai sitten ei. Se jää lukijan päätettäväksi.

     Toinen ns. inhimillinen sivujuonne on riippuvuus -teema tai -ongelma, joka kulkee läpi kirjan autonkuljettaja Armaksen valinnoissa ja yrityksissä pelastaa tyttärensä. Päähenkilö Jukan ajatus, että kaikki ovat ostettavissa, kun vaan sovitaan hinnasta, toteutuu kyllä. Tai niin hän ainakin luulee kysyessään Armakselta "milloin sinusta tuli ahne?" Ahneus ja ahneus kun ovat jotenkin niin eri mitallisia. (Ahneudesta taisi BW Hesarin jutussakin puhua.)

     Hotakainen osoittaa sen, että markkinoiden takana ovat ihmiset. Hänen analyysinsa nykymaailmasta ja markkinavoimista (jotka milloin hermostuvat ja milloin jotain muuta) ja niitä kannattelevista voimista on tarkkaa ja erittelevääkin. Pelottaa, että se taitaa olla totta.

     "Tämä kaikki tapahtui silmiemme edessä, mutta katsoimme muualle", kirjoittaa Hotakainen. Ehkä se on sitä jumalan sanaa... Kannattaa lukea.

     /heljä

Jessikan pentu

     Kuopion kaupunginteatteri

     Leea Klemola

     Joitakin vuosia sitten kävimme katsomassa teatterissa Kuopiossa Leea Klemolan kirjoittaman näytelmän Jessika, ja tänään (11.2.2012) saman kirjoittajan näytelmän Jessikan pentu.

     Jessikasta pidin. Tämä jatko sai minut hiukan ymmälle. Ajattelin, että mitenkähän sen Klemolan aivorakenteet oikein toimivat.

     Olen katsonut satoja näytelmiä, mutta nyt jotenkin tuntui, että en pysynyt mukana vauhdissa. Taputuksista päätellen nuorempi polvi tajusi paremmin kuin minä mikä oli näytelmän juju. Olenkohan tullut vanhaksi.

     No tietysti näin on asia, täytyy tunnustaa. Minulla ovat omat mieltymykseni ja omat näkemykseni teatterin tekemisestä, ja vaikka en ole herra paratkoon ennakkoluuloinen, niin toivon aina teatteriin mennessäni, että voisin ymmärtää, mitä näytelmässä halutaann sanoa, olkoonkin, että se sotii omaa elämänkatsomustani vastaan.

     Ei tässä näytelmässä mitään asenteitta murrettu, mutta siinä oli niin paljon uuden tekemisen meininkiä, että näytelmä ei minulle auennut. Pitäisiköhän ruveta kastsomaan televisiota aktiivisemmin, että pysyisi ajan tasalla.

     NIILO

Unimaisema

Tamara McKinley

Katso Kirjailijat-valikosta kirjailijan nimellä tai siirry sivulle tästä.

Tamara McKinley

     Unimaisema, ym.
    WSOY 2005, 416 sivua

     Tamara McKinley on syntyi ja kasvoi Australian Tasmaniassa isoäitinsä hoivissa. Koulunsa hän kävi Englannissa, mihin asettui myös asumaan. Hänen kolmesta lapsestaan vanhin poika on muuttanut Australiaan.
    McKinley toimi useissa eri ammateissa, kunnes rupesi verrattain myöhään kirjoittamaan romaaneja. Hänen kaikki kirjansa sijoittuvat tavalla tai toisella Australiaan. Yhteistä hänen romaaneilleen on, että niissä ovat näkyvässä osassa vahvat naiset.
 
     Luin McKinleyn esikoisromaanin Matildan viimeinen valssi vuosia sitten. Kiinnostuin kirjoittajan tyylistä ja luin jatkoksi muutaman muunkin hänen kirjoistaan. Nyt vuosien jälkeen Mirjan lainaamasta kirjapinkassa huomasin tutun tuntuisen kirjailijan nimen ja tartuin kirjaan.
     Unimaisema ei ehkä ole McKinleyn paras teos, mutta mielenkiintoinen lukukokemus silti. Kaikkinensa  Tamara McKinley on mielestäni kirjailija, jonka teoksiin kannatta tutustua, jos ei ole ennen eteen sattunut. Suosittelen.

     NIILO