Varjojen raportti

      PHILIPPE CLAUDEL
 

      Jokin aika sitten luimme omassa lukupiirissämme ko. kirjailijan teoksen Harmaat sielut. Varjojen raportti on hänen uusin suomennettu kirjansa.

      Olen vaikuttunut teoksesta, nostan sen tällä vuosituhannella lukemistani sadoista kirjoista kärkipäähän, viiden parhaan joukkoon. Kirjan vahvuuksia ovat  hieno kieli, vaikuttava tarina ja kerronnan sadunomaisuus Grimmin veljesten tyyliin "jotka ei muutu heti hyviks, jauhetahan pian jyviks". 

      
      Kirja kertoo toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta pienessä syrjäisessä vuoristokylässä jossain Saksan ja Ranskan rajaseudulla. Kylään saapuu vieras mies aasinsa ja hevosensa kanssa. Mies vaikuttaa salaperäiseltä, hän ei kerro nimeään, eikä sitä, miksi on tullut tähän kylään. Kyläläiset antavat hänelle nimen De Anderer eli "Toinen".

     Mies ilmoittaa jäävänsä kylään toistaiseksi ja vuokraa majatalosta huoneen ja eläimilleen lähettyviltä tallin. Hän on pukeunut oudosti, verrattuna kyläläisiin, puhuu vähän mutta sivstyneesti ja liikkuu kylän ympäristössä tehden muistiinpanoja pieneen vihkoonsa.

      Varsinainen välirikko kyläläisten ja miehen välille tulee, kun mies pitää taidenäyttelyn, jossa on esillä hänen piirroksiaan. Kylän miesten muotokuvista voi nähdä heidän luonteensa, ja se ei ole kyläläisten mieleen.Tämän seurauksena on synkkä tapahtumaketju, ensin surmataan miehen eläimet ja sitten itse mies. Kylän pormestari pestaa Brodeck-nimisen miehen kirjoittamaan tapahtumasta raportin, joka on määrä lähettää hallintokaupunkiin.

     Brodeck ryhtyy kiirjoittamaan. Raportin ohella hän kertoo oman elämänsä tarinaa, joka on aika karmea; hän on itsekin muualta tullut juutalainen. Kun natsit sodan alettua miehittävät kylän, he vaativat kyläläisiä ilmoittamaan joukossaan elävät ns. epäpuhtaat ainekset. Kyläläiset antavat Brodeckin ilmi ja hänet viedään keskitysleiriin. Kokemus on tietenkin järkyttävä, mutta mies palaa kuitenkin hengissä takaisin kylään.

      Raportin kirjoittamisen edistyessä Brodeck alkaa saada uhkauksia siitä, mitä raporttiin saisi kirjoittaa. Kaiken kauheuden seassa kirjassa on kaunis pieni rakkaustarina Brodeckista ja hänen kovia kokeneesta vaimostaan sekä heidän pienestä tytöstään.

      Kun raportti on valmis ja todenmukaisesti kerrottu, Brodeck vie sen pormestarille, tämä lukee ja polttaa sen. Brodeck katsoo parhaaksi häipyä perheineen kylästä.

   Kirjan tarinana on siis tiivistettynä joukosta erottuvien ihmisten sietäminen, ihmisten pelot ja niiden seurauksena järjetön väkivalta ja viha.
     Pisteitä 5-/5

     ESKO M (Nastamuumio)

Hopeahäät

     MAEVE BINCHY
     WSOY 1988, 281 sivua

     Desmond ja Desiree Doulen avioliitto on kestänyt 25 vuotta ja on aika pitää hopehääpäiväkutsut. Kutsuttujen joukossa on perheen ja sukulaisten lisäksi vihkipappi, morsiusneito ja bestman.
     Kaikilla juhlaan osallistuvilla on julkikuori, jota he tiukasti varjelevat, mutta mitä on sen takana. Henkilöiden elämään vaikuttaa se, mitä he luulevat tiettyjen ihmisten ajattelevan, tietämättä mitä he tosiaan ajattelevat heidän elämästään.
     Kirjan suurin anti on siinä, että se panee lukijan ajattelemaan. Me arvioimme usein ihmisiä tietämättä, mitä todellisuudessa on heidän takanaan. Me näemme pintakuoren, mutta emme näe, mitä sisällä on. Luulemme tuntevamme kyseisen henkilön, mutta tunnemmeko todella?

     Binchy on kirjoittanut useita kirjoja, joita on suomennettu. Tutustumisen kirjailijaan voisi aloittaa vaikka tästä kirjasta. Olen tänään vähän nuukalla päällä joten pisteitä 3,5 / 5.

     NIILO 

Tuntemattoman miehen elämä

     ANDREI MAKINE
     WSOY 2010, 242 sivua

      Andrei Makine on venäläis-ranskalainen kirjailija, syntynyt 1957 Siperiassa, muuttanut 1987 Ranskaan ja asunut siitä lähtien siellä. Elävistä ja vielä kirjoittavista kirjailijoista hän lukeutuu suosikkieni etujoukkoon.

      Kirjan tapahtumat alkavat Pariisissa, missä asuva noin 50-vuotias venäläissyntyinen kirjailija Sutov seurustelee paljon nuoremman ranskalaisnaisen kanssa. Nainen jättää Sutovin, eivätkä kirjoitushommatkaan oikein suju. Sutov ryhtyy muistelemaan nuoruuttaan Leningradissa.

      Mieleen palaa yli 30 vuoden takaa nuoruudenrakkaus, ja jonkun aikaa epäröityään Sutov alkaa ottaa selville pietarilaisten välityksellä naisen nykyistä olinpaikkaa. Hän saa yhteyden naiseen, joka kutsuukin hänet Pietariin.

      Sutov saapuu Pietariin kaupungin 300-vuotisjuhlien aikaan. Samaan aikaan sinne on saapunut suuri joukko maailman mahtimiehiä, rahaa on pistetty valtavia määriä juhlien järjestelyyn ja meno on sen mukainen. Sutovin nuoruudenrakkaus on ollut naimisissa oligarkin kanssa ja eronnut. Avioeron myötä hän on on saanut ison omaisuuden ja on uuden ajan kiireinen liikenainen, eikä jouda paljon kiinnittämään huomiota Sutoviin, hänellä on aikuinen poika, joka myös suhtautuu kirjailijaan vättelevästi.

      Sutov saa kuitenkin asua naisen valtavassa asunnossa sen ajan kun on Pietarissa. Asunnossa asuu myös sotaveteraani, joka odottaa siirtoa sieltä pois. Tästä kirja vasta varsinaisesti alkaa.

      Asunnon omistajat, äiti ja poika, luulevat miehen olevan kuuromykkä. Kun Sutov on miehen kanssa kaksistaan asunnossa, hän hakeutuu tämän seuraan ja toteaa, ettei mies ole sen paremmin kuuro kuin mykkäkään.

      Veteraani alkaa kertoa elämänsä tarinaa Sutoville. Hän on ennen sotaa oopperalaulaja kuten naisystävänsäkin. Yhdessä he kokevat Leningradin piirityksen kaikki kauheudet, kun kahden hullun diktaattorin sotilaat tappavat toisiaan ja siinä sivussa kaupungin asukkaita. Kaupungin siviileiden elämä on hirveätä. Ihan yhtä tarkkaan sitä ei tässä kuvata kuin jossain faktateoksissa.

      Tuntemattoman miehen ja hänen naisystävänsä tiet erovat, kun mies joutuu muille sotatanterille. Kun mies sodan jälkeen palaa Leningradiin, hän löytää naisen, joka on kokenut enemmän hirveyksiä kuin mies sotatanterilla. Jotenkin he kuitenkin saavat elämänsyrjästä kiinni. Elämä ei kuitenkaan tarjoa mitään herkkuhetkiä maailmansodan jälkeisessä Neuvostoliitossa Stalinin ja hänen kätyriensä rautaisessa otteessa.

      Pieniä onnenhetkiä mies ja nainen kumminkin saavat, kun he hoitavat kodittomia lapsia pienessä tönössään. Nainen toimii koulussa laulunopettajana, hänet tuomitaan vankileirille, kun hän opettaa koulussa lapsille lastenlauluja eikä Stalinia ja kommunistipuoluetta ylistäviä lauluja. Myös mies joutuu vankileirille. Hän palaa leiriltä hengissä, nainen ei. Lopuksi mies sanoo Sutoville, ettei hän ole katkera. (Hulluja nuo venäläiset!)

      Makisen kirjat eivät yleensä ole herkkähermoisten lukemista, mutta jokin niissä minua aina kiehtoo.

      Onneksi Suomi sai torjuntavoiton maaottelussa neukuista 1944 - ainakin minun ikäluokkani säästyi 50 vuoden vankileiriltä.

      ESKO M. (Nastamuumio)

Uusia kommentteja

Niilo kommentoi tänään Seitsemää veljestä ja Samuli (3. maaliskuuta) Vanhan rouvan lokikirjaa.
Pääset kirjoihin mukavasti napauttamalla edellä olevaa kirjan nimeä. Kommentit ovat luettavissa varsinaisen kirja-arvion lopussa.

Ja sitten me ryypättiin...

    Seitsemän veljestä
     ALEKSIS KIVI

     Jos jossain visakisassa kysyttäisiin, mistä tuo sanonta on lähtöisin, tietäisiköhän vastauksen?

     Minä en olisi tiennyt vielä pari kolme viikkoa sitten. Sehän on Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä, Taula-Matin metsästysretkikertomuksista.

     Aleksis Kiven Seitsemän veljestä julkaistiin ensimmäisen kerran v. 1870 neljänä vihkona SKS:n Novellikirjasto -sarjassa ja 1873 yhtenä romaanina. Sitä Kivi itse ei ehtinyt nähdä.

     Seitsemää veljestä pidetään ensimmäisenä alkuperäisesti suomenkielisenä romaanina. Kivi on kirjoittanut sen 1860 -luvulla, tietojen mukaan kolmeen kertaan. Kirja oli Eskon rinki -lukupiirin maaliskuun kirjana. Tässä joitain lukukokemuksia, ensin tietysti omiani ja sitten rinkiläisten:

     Seitsemän veljestä on loistava kuvaus yksilöistä ja yhteiskunnasta ja niiden suhteista, siitä miten yhteiskuntaan sosiaalistuminen ja sosiaalistaminen tapahtuvat yhteenottojen ja kompromissien kautta. Veljekset olivat aikansa individualisteja ja ”nuoria kapinallisia”. Ihan käsittämätöntä, miten hyvin kuvaus pätee myös nykyisin, lähes 150 vuotta myöhemmin - nero ja näkijä on kirjailijan täytynyt olla.

     Kirja on kollektiivinen kasvukertomus, mutta myös yksilöiden kasvukertomus. Veljesten luonteissa kuvataan meidän ihmisten kaikkia erilaisia puolia, hieman karrikoituina, liioiteltuina ja johonkin toiseen sijoitettuina ne tuntuvat huvittavilta. Kun ei tarvitse itselle nauraa!. Mutta ihan ääneen nauratti lukiessa. Lisäksi se on syvästi inhimillinen ja ihmistä puutteineenkin ymmärtävä ja hyväksyvä.

     Ja Kiven kieli on rikasta ja elävää. Kun vielä muistaa, että hänen on täytynyt keksiä itse suuri osa sanoista. Paljon on myös tähän aikaan asti säilyneitä sanontoja: Ahkeruus kovan onnen voittaa, Suu säkkiä myöten/miekka miestä myöten, Voimallinen tahto vie miehen läpi harmaan kiven, jne.

     Tätä romaania eivät vuodet paina, lukeminen tuntuu aina yhtä hyvältä, vaikka vuosia sen kirjoittamisesta on jo yli 140. Tämä on kirjallinen Finlandia. Kirjassa eletään uuden ajan kynnyksellä, Euroopassa kuohuu, mutta Suomessa eletään vielä tsaari Nikolai ensimmäisen hallituskautta. Krimin sodan jälkeinen aika vasta nosti suomalaisuuden kansalliseksi aatteeksi. Yhteiskunta vaati uusia taitoja ja kirkon uudistusmieliset eli herännäiset laitettiin sivistämään kansaa, koska pelättiin venäläisyyden leviävän.  Veljekset nousivat muutosvastarintaan, lukemaan oppiminen oli myrkkyä, ja he muuttivat korpeen piiloon yhteiskunnalta. Lopulta veljesten oli kuitenkin ns. otettava lusikka kauniiseen käteen ja opittava mm. lukemaan tullakseen yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi.

     Mitä ajankohtaa Kivi kirjassaan kuvaa? Siitä on pari faktaa: Heinolan pataljoona, johon veljekset ajattelivat pyrkiä, lakkautettiin vuonna 1930. Kaksi perättäistä suurta katovuotta, kun halla vei kaiken sadon, olivat 1886-87. Että näille tietämille, ei välttämättä kronologisesti.

     Kirjassa on paljon sellaisia tapahtumia, jotka eivät olleet meidän lukijoiden muistissa. Vaikka on kirjan lukenut yhtä kertaa useamminkin tai nähnyt sitä eri teatteriesityksissä, kirjaa lukiessa tapahtumien moninaisuus yllättää. ”Jos taas kirjan sisältöä alkaisi eritellä, siihen ei yksi iltapäivä riittäisi, on se niin hyvä kirja.” Näin sanoi Tarmo. Samaa mieltä oli meistä viidestä lukijasta neljä, yhdelle se ”ei ollut minun kirja”. Annoimme pisteitä 5, 4, 5, 4½, 2, joten keskiarvoksi tuli 4,3.

     Ja vielä: Ihan sikahyvä kirja, lukekaa ihmeessä ja nauttikaa!

    HELJÄ