Hyytäviä tarinoita...

Oma kirjoittamiseni jumittaa pahan kerran, kuten ehkä olette puuttuvista kirjoittamispostauksista voineet päätellä, joten iloitsen muista!

Esittelen ylpeänä teille uuden kirjoittajablogin, jonne kannattaa ehdottomasti suunnata (jos vain uskaltaa...):
Death to the ladies first, then the gentlemen.

Nyt pyhäinpäivän edellä viimeisin postaus jättää kuitenkin hyvän mielen, joten kurkatkaapa rohkeasti!

Toinen ilouutinen on se, että Jästipää on saanut kirjansa julki. Onnea tuhannesti!

Palaan ehkä viikonvaihteessa kirjapostauksen kera. Olen lukenut mainiota Ville Rantaa ja tykännyt taas kamalasti.

Siihen saakka... nautitaan tunnelmista!

Freedigitalphotos.net

Tuomas Kyrö: Miniä

Tuomas Kyrö: Miniä. Kirjakauppaliitto. 2012.


Miniä on keräilyharvinaisuus. Se on niin harvinainen, että jollei sitä osaa etsiä oikeista paikoista, sitä voi olla mahdoton saada käsiinsä. Kirjastostakaan sitä ei löydä, eikä liioin sitä saa juurikaan divareista tai nettihuutokaupuista. Miniä on nimittäin Kirjan ja ruusun päivän vuoden 2012 kaupanpäälliskirja, jota jaettiin kirjakaupoissa kirjoja ostaneille.  Minä en päässyt tuolloin kirjakauppaan, joten omaa kappaletta minulla ei ole. Hmph.

Sen sijaan minulla on ihania kirjallisia ystäviä! Villasukka kirjahyllyssä lainasi minulle Miniäänsä. Suurkiitos <3! Innostuin Miniään Oulun kaupunginteatterin Mielensäpahoittajan jälkitunnelmissa.

Miniä jatkaa Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan tarinaa. Äijänjäärä nähdään Miniässä kuitenkin kahdesta edeltäjästä poiketen poikansa vaimon, Liisan silmin. Miniä on jäänyt Espoon-kotiin viikonvaihteeksi, kun poika on lapsineen lähtenyt katsomaan isäukkoaan Sysisuomeen. Matkaan tulee tietysti mutkia, ja appi saapuu junalla miniänsä vieraaksi. Kulttuurit kohtaavat, mutta menneen maailman ja nykyajan kohtaaminen ei vielä riitä. Miniälle tulee nimittäin venäläisiä liikevieraita, joiden kanssa miniän pitää koettaa pärjätä kera appiukon. Lopulta myös lapset saapuvat joukon jatkoksi laatikollinen perunoita matkassaan ja appiukolla on tietysti muun muassa venäläisistä muutama mielipide takataskussa...

Seuraavassa miniä pohtii yhtä kompastuskiveä suhteessaan appeensa:

En ole koskaan oppinut milloin ei on ei ja milloin ei on kyllä. Kun appiukko ja oikeastaan koko hänen sukupolvensa sanoo, että he eivät halua joulu- tai syntymäpäivälahjoja, tarkoittavatko he sitä oikeasti? Vai huutaako heidän sisällään pikkupoika tai pikkutyttö, että kyllä olen ansainnut edes yhden ikioman ja kalliin lahjan elämäni aikana? Tämän dilemman kanssa kamppailen jouluisin ja syntymäpäivisin, koetan löytää oikean lahjan, joka aiheuttaisi appiukossa vilpittömän, välittömän ja vastustamattoman reaktion. Vielä en ole onnistunut. (s. 47 - 48)

Miniä on kiihtyvä farssi, jossa lähes kaikki on mahdollista. Valkoisia valheita, hermoromahduksia ja jääräpäisyyttä ei juonesta puutu. Kyrön taidokas kynänjälki, empaattinen ja oivaltava tapa kirjoittaa tempaa mukaansa. Ohut kirja on nopea lukea. Se huvittaa ja yllättääkin, mutta tuntuu kuitenkin tarinana tutulta. Äijänjäärästä kirja antaa kuitenkin uuden näkökulman, joten Mielensäpahoittajiin ihastuneille Miniä on ihan kuin apelle miniä. Toimii tämä varmasti itsekseenkin. Lue, jos saat käsiisi!

Tähtiä: 3/5

Miniää luettiin tuoreeltaan paljon. Muun muassa näistä blogeista voit lukea lisää:
Kirsin kirjanurkka
Järjellä ja tunteella
Kaiken voi lukea
Kasoittain kirjoja

PS. Vuonna 2013 Kirjan ja ruusun päivän nimikkokirjailija oli Jari Tervo teoksellaan Jarrusukka. Asiaan kuuluu, että kirjoittaja pysyy viimeiseen saakka salaisuutena, mutta vinkkien perusteella yleisö voi osallistua leikkiin ja pohdiskella vuoden nimeä. - Ensi vuonna arvuutellaan taas, kuka mysteerikirjoittaja on. Osallistu sinäkin huhtikuussa ja osta kirja 23.4.2014 kaupanpäällisineen!

Kirjabloggareita koolla Oulussa

Oulun kaupunginkirjaston vanhoja aarteita.

Lokakuinen ensilumen peittämä Oulu ja lauantai-iltapäivän tunnit. Bussi liukastelee mukulakivillä - myöhässä. Minä nousen kaupungintalon takana ulos autosta ja kiiruhdan koroillani kohti Oulun pääkirjastoa. Loppumatkan juoksen Oulujokisuistossa ohi sauvakävelevän vahnemman rouvashenkilön. Olenko jo myöhässä?

Tasan kello kaksi huomaan helpotuksekseni tutut hymyt kirjaston ala-aulassa. Mahtavaa - koolla on myös joukko uusia tuttavuuksia, joskin blogeista jo tuttuja. Emäntänämme toimineen Jaanan, Villasukan ja Elma Ilonan olen tavannut jo aiemmin, ja Minna, Niina T., Kaisa, MeTu tulivat nyt tutuiksi. Mainiota!

Jaana kuljettaa meitä pitkin kirjastoa ja kertoo muun muassa faktoja huikeista lainausmääristä, lehtisalin lehtimääristä ja kirjaston palveluista. Keskustelemme kirjaston hankinnoista ja muun muassa palvelumaksuista, joita pidetään kohtuullisina. Knoppina paljastuu sekin, etteivät palvelumaksut kata palvelusta aiheutuvia kustannuksia, mutta kirjastohan onkin julkisvaroin rahoitettu palvelu, johon meillä suomalaisilla on etuoikeus!

Kaleva-lehtiä sadan vuoden takaa.
Kukahan on kauniisti kirjaillut
tekstit seluksiin omin käsinsä mustekynällä?

Ihastelemme Jaanan työhuoneen ikkunasta avautuvaa maisemaa Pikisaareen ja käymme maakuntakokoelmahuoneessa, joka on Jaanan omaa valtakuntaa. Musiikkiosastolla saan yllättäen paljon uutta tietoa, kun kirjastovirkailija ja muusikko Ilkka Järvenpää kertoo meille työstään ja musiikkiosaston palveluista. Jos olisin muusikko, toinen kotini olisi kirjasto! 

Kuljemme läpi remontissa olevien huoneiden ja päädymme varastoon, jonne ei yleensä kirjastonkävijät pääse. Varastossa hoidetaan paitsi kirjojen ja lehtien säilytystä, myös hankintaa ja poistoa. Poistettavista kirjoista Jaana kertoo osan menevän myynnissä, osan lähtevän kierrätykseen. Varastossa on monia aarteita, joista tämän postauksen pari kuvaakin kertoo.

Kun oli aika hyvästellä kirjasto, jatkoimme vielä porukalla Rotuaarille kahvin ja leivonnaisten ääreen Cafe Biskettiin tutustumaan lisää toisiimme ja juttelemaan kirjoista ja bloggauksesta. Joukkomme on moninainen, mikä on rikkaus. Punokaamme lisää juonia, kamut! 

Oli iso ilo! <3

Lukekaa myös, mitä Villasukka kirjahyllyssä on tapaamisestamme kirjoittanut!
EDIT 26.10. Kannesta kanteen -blogissa myös fiiliksiä viikon takaa.

Mielensäpahoittaja Oulun kaupunginteatterissa

Kuva: Oulun kaupunginteatteri, Kati Leinonen

Ja sitten on tämä Älä osta mitään -päivä. 

Minä olen elänyt Älä osta mitään -elämän!

Valtavan menestyksen kerännyt Mielensäpahoittaja veti taas torstai-iltana täyden Vinttikamarin Oulun kaupunginteatterissa. Tuomas Kyrön teoksiin perustuva näytelmä on Mikko Koukin ohjauksessa totisesti muuttunut vihaiseksi lihaksi Hannu Pelkosessa. Lumous ei särkynyt kertaakaan kaksituntisen monologin aikana. Loistava näyttelijätyö! Ajattelin, että Pelkonen on oikeasti jo yhtäkkiä niin vanha, että raahustaa, mutta onneksi loppukumarrusten aikana jalka nousi jo reippaammin.

Mielensäpahoittaja antaa paljolti sitä, mitä pystyy Kyrön pienoisromaanin lukeneena odottamaan: iskevää kritiikkiä nykyajasta, oivalluksia, sukupolvien välisiä ristiriitoja, järjen ääntä, huumoria ja haikeutta. Tunnelma esityksessä kulkee ilosta suruun, kaipuusta uhoon, katkeruudesta vahingoniloon. Vakavasta aiheesta leikataan yhtäkkiä hilpeään ja päinvastoin, ja Pelkosen roolihahmo on sekä vahva että heikko. Yleisö hörisee ilosta ja niiskauttelee surusta. Pelkosen esittämä mielensäpahoittava ikäloppu äijänjäärä on yllättävän samaistuttava kohde monenikäiselle.

Monologia tukee erinomaisesti Kaisa Ristiluoman esittämä musiikki- ja äänimaailma. Hanurista lähtee monenlaista ääntä. Yksinkertaista lavastusta käytetään hyväksi monipuolisesti ja sitä muunnellaan onnistuneesti valoin (suunnittelu Aarne Turunen, toteutus Teemu Huotari ja Heikki Mylly). Ristiluomalle on keksitty myös muutama mykkä sivurooli, mikä sopii esitykseen varsin hyvin.

Kuva: Oulun kaupunginteatteri, Kati Leinonen

Mielensäpahoittaja rakentaa ymmärrystä sukupolvien välille. Vakavamman viestinsä puolesta kasvava senioripalveluhenkilökunnan joukkokin on tälle esitykselle aivan otollista kohdeyleisöä. Jos kuitenkin ehtooelämän pohdiskelu ja jääräily kovin vieroksuttaa, esitys saattaa olla parempi jättää väliin. Jos taas olet valmis katsomaan asioita rohkeasti päin ja löytämään samalla paloja itseäsi ilossa ja surussa, Mielensäpahoittaja takuulla koskettaa, erityisesti, jos kuulut muutenkin jo mielensäpahoittavaan väestöön.

Näytösajat ja liput hupenevat - kannattaa pitää kiirettä!

Ryookan: Suuri hupsu

Ryookan: Suuri hupsu. (Suom. Kai Nieminen.) 4. painos. Basam Books. 2012. (268 sivua henkilöhakemistoineen ja lähdeluetteloineen.)


Japanilainen rakastettu runoilija Ryookan syntyi 1700-luvun puolivälin jälkeen ja kuoli ennen 1800-luvun puoliväliä 74-vuotiaana. Hän oli sivistysperheen lapsi, joka 18-vuotiaana hylkäsi maallisen elämän ja ryhtyi munkiksi. Loppuelämänsä hän eli vaatimattomasti kerjäten ruokansa, viininsä ja kirjoituvälineensä.

Ryookan oli seurallinen erakko, joka tarkkaili ja osallistui. Suuri hupsu alkaa Kai Niemisen ansiokkaalla johdannolla, jossa hän avaa kuljettua elämänpolkua runoilijalta, joka ei halunnut itseään kutsuttavan runoilijaksi. Johdannon avulla teoskin avautuu lukijalle monisyisemmin.

Ryookanin runot kertovat suoraan tekjijänsä elämästä. Ne ovat pysähtyneitä kuvia, joiden kautta voi kuitenkin aistia arjen ja juhlan satojen vuosien takaa. Runot ovat ajattomia. Niissä havainnot ovat niin yleisiä, etteivät ne sitoudu paikkaan eivätkä aikakauteen. Silti niissä on valtavasti pontta ja viisautta. Nykymuodikas joutilaisuus on yksi hyve ja nautinto, josta Ryookan puhuu:

Sade seestyy, pilvet seestyvät, ilma seestyy
mieleni on kirkas, koko maailma on kirkas.
Hylkään maailman, hylkään itseni ja olen jouten:
nyt voin viettää lopun elämäni kuun ja kukkien seurassa. (s. 105) 

Toisaalta Ryookan on yksinäinen, ja hän nauttii siitä, mutta hänelle kelpaa myös seura erityisesti viinipullollisen kera. Hänellä oli muutamia luottoystäviä, joista hän kirjoitti, mutta siitä huolimatta

Ei niin, että en
välitä seurustella
muun maailman kanssa
- osaan vain pitää hauskaa
parhaiten yksinäni. (s. 155)

Ryookanilla oli myös suhde häntä 40 vuotta nuorempaan nunna Teishiniin. Ystävyydestä, rakkaudesta ja kaipuusta kertovat myös osa Suuren hupsun sivuista. Miettikää, miten viiltävää, karua ja totta esimerkiksi tämä on:

Voi! Niin kylmä yö,
voi! niin ohut kaapuni -
nukun yksin ja
havahdun unestani,
mieli palaen
kastan siveltimeni,
nostan katseeni
eilen olin katkera,
mutta tänään taas
rakastunut, kaipaava
- ja vaikka mitä.
Mitä tästä lähtien?
Voi tätä piinaa. (s. 201)

Ryookanin Suuri hupsu on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Se sisältää ajatuksia, jotka kantavat meistä jokaista, seurallista tai erakkoa, pitkälle. Minä luin tämän suosituksena, josta olen hyvin tyytyväinen. Japanilaiseen runouteen olisin muuten tuskin tullut ainakaan tässä vaiheessa tarttuneeksi, mutta tämä kannatti!

Tähtiä: 4/5

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Kansi: Tuomo Parikka

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu. Gummerus. 2013.


Taivaslaulu on paljon blogattu kirja (katso linkit postauksen lopusta). Se on noussut ilmiöksi ja iltapäivälehtien lööppeihin reilussa kuukaudessa ilmestymisestään. Kirjailijaa on haasteteltu tv-ohjelmissa ja aiheesta keskustellaan rönsyillen verkon keskustelupalstoilla. Oulun kaupunginkirjastossa Taivaslaulu on kaikkien aikojen varatuin kirja!

Itse olen pysytellyt keskusteluista ja kirjoittelusta tietoisesti erossa, sillä olen odottanut kirjaa. Tietyiltä mielikuvilta en ole kuitenkaan pystynyt välttymään. Ne eivät kuitenkaan typistäneet lukukokemustani. Vaikka odotin kirjalta paljon, sain siltä valtavasti. Kiitos kirjastasi, Pauliina Rauhala!

Taivaslaulu on niitä kirjoja, joista voisi kirjoittaa loputtomasti. Siinä on monta särmää, joihin voi tarttua ja joita voi miettiä. Taivaslaulu on niiden lukupiirien kirja, joista ei ole kiire kotiin. Minä luin kirjan kärjistettynä kuvauksena naisen elämästä. Vaikka kirjassa on kyse lestadiolaisyhteisöstä, moni asia voidaan nähdä myös valtaväestön näkökulmasta. Kyllä äidin pitää jaksaa muissakin perheissä.

Annetaan Pauliina Rauhalan kertoa:

   Vilja, sulla on punaiset kynnet.
   Ne on äidin kärsimysten muistolle. Äitipienen, jota kukaan ei säälinyt naisenelämän kovimmalla hetkellä. Ne on myös raskauden vaivojen suojaksi. Iso maha unohtuu, kun on punaiset kynnet.
   Nuo on hyviä perusteita. Saanko silittää sun jalkoja?
   Olen miettinyt, että jos kaikki sellaiset maalaisi varpaankynnet punaiseksi, joiden on vaikea ymmärtää uskovaisen naisen osaa, meitä punakyntisiä olisi aika paljon. Tekisi mieli perustaa punakyntisten salaseura. Rauhanyhdistyksellä pidettäisiin sukkia ja ihmisten ilmoilla, mutta omissa naistenilloissa oltaisiin avojaloin ja puhuttaisiin kivusta, jota ei saa muualla sanoa. Tämän lakan sävy on vähän liian kirkas. Sen kuuluisi olla verenpunainen. Sydänveren, kohdun, jälkivuodon ja leikkaushaavojen punainen. Kärsimysveren. (s. 126.)

Minä haluaisin osallistua tuollaiseen naisteniltaan ja salaseuraan, vaikken uskovainen olekaan. Valtaväestön naisillakin on rooliodotuksensa. Taivaslaulu vain kärjistää ne äärimmilleen kuvatessaan ääriliikettä:

   Huorat ja madonnat ovat sisaria. Kummallekin on määrätty helvetin kova tehtävä. Toinen raataa miehen halun alla, toinen Jumalan. Illasta aamuun ja aamusta iltaan. Tehtävä on käsky, josta ei neuvotella. Naisen kuuluu vain antautua, nöyrtyä. Nöyrtyminen on tärkeintä. Nöyrtyminen ja kuuliaisuus. Sitten katsotaan kuinka ne jaksaa. Jos joku väsyy jo parin kerran jälkeen, aina löytyy toinen, joka pystyy vaikka pariinkymmeneen eikä hymy hyydy.
   Sisaret lyyhistyy illalla sänkyyn ja käärii lämpimän peiton vartalon suojaksi. Ne näkee unta päivästä, joka on hellä ja vailla vaatimuksia, mutta sitä päivää ei tule. Tulee aamu ja mies ja isä Jumala, ja ne haluaa vielä lisää. Nainen venyy taas, silmät muljuu jo päässä mutta suu sokeltaa yhä hymyä, hyvältä tuntuu, minä pystyn vielä tähän, minä jaksan enemmän kuin muut, tämä on luonnollista ja kaunista. Miehet taputtaa käsiään ja ylistää naista ja itseään. Kuuliaisimmille ja kestävimmille kaikki on mahdollista. (s. 186.)

Silti Taivaslaulu ei tee miehestä pelkästään kuvaa sovinistina. Kirjan päähenkilön Viljan aviomies on nimittäin uudenlainen lestadiolaisuskovainen, ihan niin kuin Vilja itsekin. Hän kyseenalaistaa asioita ja etsii ratkaisuja uskonnon värittämään uuvuttavaan arkeen. Hänellä on uskallusta tehdä toisin. Onkohan tällaisia uskovaisia miehiä oikeasti olemassa? Vai onko vain niitä, jotka itse uuvuttuaan jättävät loppuunpalaneen vaimonsa yksinhuoltajaksi kymmenlapsiseen kotiin?

Taivaslaulussa Vilja suunnittelee pakenevansa kotoaan. Hän unelmoi siitä, miten naamioituu, ettei häntä löydetä, ja pakenee omaan piilopirttiinsä lukemaan naistenlehtiä. Ihana päiväuni kaikille perheenäideille!


Postaukseen suppeasti valittu näkökulmani ei anna kunniaa koko Taivaslaululle. Kirjassa on paljon muutakin, ja jokainen lukija lukee sen omasta kokemusmaailmastaan käsin. Lestadiolaisuuden tuntemus todennäköisesti syventää lukukokemusta, mutta se ei ole välttämätöntä. Taivaslaulu on muun muassa myös kipeä ja herkkä rakkauskertomus. Suosittelen jokaiselle!

Koska Taivaslaulu on paisti ravisteleva ja voimaannuttava kirja, se on kirjoitettu kauniisti, joten se ansaitsee ehdottomasti

tähtiä: 5/5

Leena Lumi omassa blogissaan kirjoittaa näin: "Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on niin tiivis ja tehokas laulu naisten itsemääräämisoikeuden ja lasten paremman lapsuuden puolesta, että toivon jokaisen lukevan tämän kirjan." En voisi olla enempää samaa mieltä! Lukekaa koko Leenan postaus.

Taivaslaulu muualla. Näitä minäkin lähden nyt lukemaan:
Villasukka kirjahyllyssä
Eniten minua kiinnostaa tie
Erjan lukupäiväkirja
Anna minun lukea enemmän
Unni lukee  
Luettua elämää 
Amman lukuhetki
Mari a:n kirjablogi
Kirsin kirjanurkka
La Petite Lectrice 
Kirjasfääri 
Kulttuuri kukoistaa 
Leena Lumi 
Lukutoukan kulttuuriblogi 

Ja monet muut, sekä sanomalehdet, iltapäivälehdet, tv-ohjelmat jne. 

KOM Oulussa: Kolme sisarta

Tässä kaupungissa on 100 000 ihmistä, muttei ketään ketä kadehtia.

Anton Tsehovin Kolme sisarta saapui Oulun kaupunginteatteriin KOM-teatterin vierailunäytöksenä tällä viikolla. KOM on käynyt Oulussa monesti ennenkin, ja toivottavasti tämä yhteistyö jatkuu. On hienoa saada ulkopuolelta raikkaita tuulahduksia kaupunginteatterin oman ohjelmiston lomaan. KOM tuntuu takuutuotteelta, jota on helppo lähteä kerta toisensa jälkeen katsomaan. Maanantaina suuren näyttämön katsomo taisi olla loppuunmyyty.

Kolme sisarta oli oikeastaan vähän erilaista KOMia kuin odotin. Tsehovin teksti on tietysti huikea ja se kantaa pitkälle. KOMin tulkinta oli puvustukseen (Niina Pasanen), maskeeraukseen (Leila Mäkynen) ja lavastukseen (Markku Pätilä) upotettuja merkityksiä yhtä täynnä kuin näyttämöllä kiertävä kakkavaippa . Symboliikkaa oli paljon, ja osa niistä aukeilee nerokkaasti vasta jälkeenpäin esitystä kelattaessa. Sovinnaisia totuuksia murretaan näyttämöllä ja klassikkoa kirjoitetaan uusiksi. Tämä on loistavaa. Ristiriitoja herättivät kuitenkin näyttämölle ohjattu (Lauri Maijala) kova kouhkaaminen, huutaminen ja riehuminen. KOM oli teroittanut tyylilajia pitkin esitystä äärimmilleen. Saattaa olla, että jotkut katsojat eivät jaksaneet nähdä asiaa esillepanon alta, niin Tsehovia kuin se olikin. - Tarvitseeko teatteria aina jokapojalle tehdäkään?

Kolme sisarta käsittelee syviä kysymyksiä ihmisyydestä ja onnellisuudesta. Sisarukset Irina (Laura Malmivaara), Olga (Vilma Melasniemi) ja Maša (Eeva Soivio) kaihoavat jokainen jotakin, joka on tavoittamattomissa. Heidän pintapuolisesti hyvä, mutta todellisuudessa tyhjä elämänsä luisuu jatkuvaan hakemiseen. He ajautuvat tilanteisiin, jossa onnellisuus jää muiden käsiin. He tekevät niitä ratkaisuita, joita tekevät kaikki muutkin. Irina menee naimisiin, vaikkei rakasta tulevaa aviomiestään. Olgasta tulee johtajatar vastoin tahtoaan. Maša ei saa rakastamaansa miestä, vaan päästää tämän käsistään. Esityksen loppu on huipennus: me kaikki olemme, piru vieköön, samanlaisia!

Kolme sisarta alleviivaa ajatusta, että onnellisuus pitää nähdä joka hetkessä. Siihen pitää tarttua joka ikinen päivä. Toisaalta esityksen viesti lienee myös se, että ihmiselämä on väistämättä onnetonta, traagista ja turhaa. Kukaan ei osaa olla hyvä toisille, vähiten itselleen. Osuu aikaamme ja uppoaa syvälle.

Pidin esityksestä lopulta ihmeen kovasti, vaikka edes takaisin juoksentelu meinasi välillä turruttaa.

Kulkuri - Charlie Chaplin -elämäkerta Tampereen Työväen Teatterissa

Elokuvan varhaiskauden suurmies Charlie Chaplin astuu Eppu Salmisena Tampereen Työväen Teatterin lavalle. Knalli, kirhartuva musta tukka, kädessä pyörivä kävelykeppi ja liian isot mutta lyhyet housut sekä hännystakki. Kaikki täsmää. Olen astunut 1900-luvun alkupuoliskon mustavalkoiseen mykkäelokuvaan, mutta tässä on yllättäin äänet mukana. Odotukset ovat korkealla.

Kulkuri on teknisesti taitava ja kaunis teatterikappale. Se kertoo Chaplinin elämäkertaa, jota höystetään slapstick-kohtauksilla ja tiuhaan muuttuvilla miljöillä. Kaikki on hyvin harjoiteltua ja teknisesti esitys onnistuu mainiosti. Chaplinin henkilökuva oman uransa seppänä nousee hyvin esille. Mutta onko silti jotakin pielessä?

Yleisöstä kuuluu vain harvakseltaan yksittäisiä nauruääniä. Minua hymyilyttää muutamaan kertaan. Teatteri mainostaa Kulkuria "raivokkaan hauskana komediana". Sellaista katsomaan lähtevä saa pettyä karvaasti.

Kelpo näytelmä Kulkuri kuitenkin on, mutta pitkälti sen vuoksi, että Chaplin on kiinnostava henkilö. Haastava esitys on rakennettu myös teknisesti hyvin. Vaihtuvat kohtaukset saattavat vaikuttaa sirpaleisilta. Puvusto luo tunnelmaa ja lavasteet toimivat suurella näyttämöllä. Eppu Salminen luo Chaplinista äreän ja synkän mielikuvan. Ehkä se on uskottava: kun koomikon nauru on hukassa, Salminen tietää, kuinka se esitetään.

Poistun esityksestä ristiriitaisin tuntein.

Kävin ensimmäistä kertaa Tampereen Työväen Teatterissa. Rakennus on tamperelaistyyliin punatiilinen ja avara. Palvelu oli ystävällistä. Viihdyin hyvin.

Lukemis- ja kirjoittamisblogista on muovautunut yhtäkkiä teatteriblogi. Älkää menettäkö uskoanne, kirjojakin on tulossa! Nyt vain tuntuu olevan teatteriruuhkaa: Kolme sisarta esitettiin KOMin voimin Oulussa eilen, ja minä olin tietysti katsomossa. Bloggausta tulossa...