Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani. Otava. 2012.

Teen tämän kirjapostauksen pian ennen 1.2. käynnistyvää  Blogistanian Globalia 2012 -kilpailua, sillä luulen, että tässä saattaa olla yksi sijoittuva enkä halua sijoituksen vaikuttavan postaukseeni edes tiedostamattani. Sisareni, rakkaani on laajalti luettu blogeissa ja se on saanut paljon kehuja. Totean heti alkuun, että ehkäpä odotukseni olivat liian korkealla, sillä minä en aivan täysin tullut myydyksi tälle ylistetylle tiiliskivelle. Vavisuttava teos on kyseessä joka tapauksessa.

Lyhyesti tiivistettynä voidaan sanoa, että Sisareni, rakkaani kertoo hyvin menestyvän Rampiken perheen tragedian sen esikoispojan äänellä. Jos yleistän karkeasti, kirja kuvaa maineen ja mammonan hintaa. Se on tarina ahneudesta ja välinpitämättömyydestä sekä vääristyneistä ihanteista, epäaitoudesta ja koreasta kuoresta, joka kätkee taakseen synkät salaisuudet.

Lähdetään siitä, miksi näin vakuuttavalta kuulostava Sisareni, rakkaani jäi vähän valjuksi. (Vai onko neljän tähden kirja valju - ei kai sentään! Ehkä vain tunnen tarvetta puolustella sitä, etten hauko henkeäni ja itke ihastuksesta.)

Ensiksikin opus oli kaikkine 727 sivuineen liian pitkä. Juoni junnasi välillä paikoillaan ja selittelyä oli paikoin liikaa. Lukijalle tuli jo tarve huutaa kirjailijalle "joo, joo!" kun asia vain velloi ja rypi sotkussaan. Kirjassa melkein kaikki oli vähän ylikorostettua, jottei viesti vain livahtaisi lukijalta ohitse. En edes ole mikään vauhtikirjojen ystävä, vaan luen mielelläni hidastempoisiakin, mutta liika osoittelu ja turha todistelu puuduttaa.

Toiseksi Jos Lionel Shriverin Poikani Kevin sai minut tajuamaan jotain uutta, Sisareni, rakkaani jatkoi melkein samaa tarinaa. Poikani Kevinin jälkimaku kestää edelleen, yli vuoden jälkeen, ja suodatin Rampike-skandaalia jatkuvasti Kevinin lävitse. Sisareni, rakkaani ei saanut uutta jälkimakua aikaiseksi, vaan tämä oli vähän niin kuin Kevinin teepussista toiseen kertaan lioteltu laimeampi toisinto. Samasta tarinasta ei tietenkään ole kysymys, mutta asetelma on hyvin samankaltainen ja tarina yhtä kaamea perhepainajainen.

Kolmanneksi minä aavistin loppuratkaisun jo opuksen puolivälissä. Ehkä loppuratkaisukin oli valitettavan ilmiselvä juuri teoksen osoittelevuuden vuoksi. Tiettyjä asioita ei Oates todellakaan turhaan korostanut, mutta alleviivaus ja toisto tuntui liian voimakkalta. Loppuratkaisun tietäminen ei tietenkään aina ole pahasta, mutta tämän kirjan kanssa aavistus vei kyllä osan lukuilosta.

Muu onkin sitten plussaa:

Oates on nerokas kertoja. Hän tuo nokkelasti esiin kirjoittajan metafiktiivisin keinoin, etenkin alaviittissä, mistä pääsääntöisesti nautin suunnattomasti. Tyylistä nousi esiin Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa. Esikoispojan äänellä Oates siis täydentää tarinaansa, tähdentää joidenkin tapahtumien merkitystä, arvioi omia kirjoittajanlahjojaan tai lukijan motiveja, kommentoi tarinaa, kertoo kirjoittamisprosessista ja niin edelleen:

Hei, anteeksi, en ole kuvaillut rouva Chaplinia - ystävilleen Trixiä - niiden (nais)lukijoden iloksi jotka ovat epäterveen kiinnostuneita vauraiden amerikkalaisten esikaupunkien elämäntyylistä.

Teos käyttää muutenkin oivallisesti hyväkseen monenlaisia tehokeinoja: piirustuksia, käsin kirjoitettua tekstiä, kirjeitä, otteita lehtiteksteistä, ylitussauksia tekstissä... Ne ovat omiaan lisäämään autenttisuuden tuntua. Teos kokonaisuudessaan on helposti miellettavssä aidoksi muistelmateokseksi. Kirja jopa alkaa sanoilla "Sisareni Blissin muistolle (1991 - 1997)", jonka jälkeen kirjailija kuitenkin irtisanoutuu kaikesta todellisuusperäisestä sisällöstä ja sanoo kirjan olevan "kokonaan mielikuvituksen tuotetta". Paikoin tyyli taas muuttuu tajunnanvirraksi.

Vaikka minulla teksti ja tapahtumat välillä puuduttivat, Sisareni, rakkaani on koukuttava kirja - siitäkin huolimatta, että aavistin loppuratkaisun. Kertojaan samaistuu ja häntä kohtaan tuntee niin suurta myötätuntoa, ettei kirjaa voi jättää kesken. Henkilökuvaus Oatesilla onkin herkullista, tosin siinäkin on muutama ylilyönti, mutta tässä tapauksessa kenties sitä herkullisempi tapaus.

Ja sokerina pohjalla on tietyti opuksen aihe ja teemat. Tavattoman tärkeitä, ajankohtaisia, liikuttava ja tosia. Sisareni, rakkaani -tarinaan on hyvä peilata omaa elämää ja nykymenoa, maailmamme arvoja ja todellisuutta.

Ehdottomasti suosittelen, erityisesti lapsiperheille! Minä aion lukea Oatesia lisää.

Tähtiä: 4/5

Kirjasta on tosaan kirjoitettu tosi monessa blogissa, joten linkitän tähän nyt vain muutaman, josta voi lukea vähän eri näkökulmia, kun minun postauksestani:
Unni lukee
Järjellä ja tunteella
Leena Lumi
Täällä toisen tähden alla

Osallistun kirjalla Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.

Lukuteline vailla vertaa!

Lukemisen välineistä ehkä usein kaivatuin on kunnon kirjateline. On niitä malleja, joissa kirja ei edes kunnolla pysy pystyssä. Sitten on niitä, joissa kirja pysyy, mutta aukeaman säilyttäminen luettavana on mahdotonta. On niitäkin telneitä, joissa jopa aukeama säilyy napakasti, mutta sivun kääntäminen onkin jo kunnon urakka. Jotkut telineet jopa repivät sivuja. Osa telineistä on ok pöydällä pidettäväksi, mutta vuoteessa tai sohvalla sillä ei tee mitään. Valtaosa kaikista tarjolla olevista on vain tietynkokoisille kirjoille sopivia, mutta muun muassa paksut teokset, joiden kanssa telinettä monesti kaipaisi juuri eniten, eivät sovi viereenkään.

Nämä kaikki ongelmat ratkaisee mainio Umodel-lukuteline!

Tämä ei ole uskomatonta, vaan se on totta. Umodel pysyy pystyssä ja pitää avoimena kirjan kuin kirjan. Olen testannut telinettä viimeiset nelisen kuukautta, eikä se ole vielä pettänyt missään tilanteessa. Siihen mahtuu pokkari ja kovakaninen, ohut tai paksu kirja. Se pitää tasapainon vuoteessa ja on avuksi myös pöydällä, ja sivun kääntäminen on vaivatonta. Siinä on hyvä pitää jopa tablettia!

Suurimman hyödyn olen telineestä saanut Sisareni, rakkaani -teoksen kanssa, jonka lukemisen myötä minulla olisi lukkiutuneet niskat jumiin ikiajoiksi. Sen sijaan olen voinut tiiliskiven kanssa pötköttää vuoteella rennosti vierekkäin ja lukea!

Umodelia valmistaa täällä Pohjois-Pohjanmaalla pieni käsityöyritys, jonka tekijät ovat ystäviäni. En sen tähden kehu tätä telinettä, vaan päinvastoin: olen erittäin kriittisesti tutkinut telineen mahdollisuuksia ja silti pidän sitä loistavana kapistuksena. Tiedän tuotekehittelyn taustat ja sen, miten telinettä on kehitetty rakkaudesta lukemiseen ja kirjoihin. Se on kehitetty aitoon ja polttavaan tarpeeseen, kun mikään valmisteline ei ole vastannut tarpeita ja odotuksia. Sen vuoksi tästä on ilo kertoa muillekin.

Minun lukutyylilleni telineeseen sopisi vielä lisäksi "varustelisäosa", johon olisi mahdollista sujauttaa kätevästi talteen esimerkiksi kynä tai postit-lippuset. Ehkäpä siitä syntyy seuraava tuotekehittelyidea?

Kurkkaa myös Umodelin kotisivut, josta löytyy lisää kuvia ja käyttökohteita!

Petri Tamminen: Enon opetukset (äänikirja)

Petri Tamminen: Enon opetukset. Äänikirja. 2007. Otava. (3 cd:tä.)


Miksi ihmeessä minä oikein luen näitä mieskirjoja?

Luenko siksi, että suomalainen mies on minulle aina ollut mysteeri?
Luenko siksi, koska Turkan Häpeä käänsi aikoinaan raiteet tännepäin?
Vai siksikö luen, että haluan kasvattaa muutenkin liiaksi paisunutta myötätunnon määrää?
Vai muuten vaanko olen tylsämielinen, kun eihän näistä mitään ymmärrä, niin kuin ei miehistäkään, ja minun pitäisi lukea jotakin ihan muuta!?

Finlandia-ehdokkaana ollut Enon opetukset on kirja päähenkilön identiteettivajeesta. Kertojaparka ei tunnu olevan kotonaan missään - vähän sanoin kuin Röyhkän Avecissa. Ote on kuitenkin Aveciin verrattuna toinen. Enon opetuksissa päähenkilö tuntee puhtaasti olevansa luuseri, kun Avecissa kertoja edes yritti olla leuhkaa jätkää. Yhtä kaikki, taas koetetaan selvittää, mitä miehiä sitä oikein ollaan. Kirjan nimen mukaisesti enolla on tässä tehtävässä merkittävä rooli.

Kaikesta puuttuvasta testosteronista huolmatta Enon opetukset on kiva kirja. Ei se järkeä vie, mutta kyllä sen kanssa työmatkoja ajelee. Kirjassa luodaan oivallisesti jännitettä kertojan sielunelämän ja Brittein hovin avioliittojen välille. 80-luvun nuori Diana-vimma kääntyy 2000-luvun arkiseksi ja kypsähköksi Camilla-realismiksi ja viiltää kuvan kertojan hajonneeseen avioliittoon. Enon opetukset onkin yllättävän surullinen kirja, jossa kuitenkin huumorin kukkakin yrittää kukoistaa kitukasvuisina pilkahduksina.

Mutta en minä mitään miehistä ymmärrä edelleenkään! Isäsuhde on tietysti tässäkin kirjassa toivoton, avioliitto väljähtynyttä väärinymmärrystä. Elämä on jossain muualla, ja valinnat ovat vääriä. On kurjaa, mutta pientä väliaikaista lohtua tuo naiset ja viina, tosin olo on niiden jälkeen entistä lamauttavampi.

Äänikirja on kelpo toeutus. Lukija Esa-Matti Pölhö onnistuu olemaan sopivan surkea pitkin matkaa.

Sitaattina jäi mieleen pysäyttävä lause, jonka näppäilen tähän vähän sinnepäin ulkomuistista: "Sitäkö eno koko elämänsä minulle yritti kertoa, että tällainen mies hän oli."

Siinäkö ne enon opetukset olivat? Lue itse.

Tähtiä 3/4.

Petri Tamminen avaa Koen 13 kotimaista kirjailijaa -haasteen vihdoinkin minunkin osaltani! Jei!

Enon opetuksista ovat kirjoittaneet myös
Lumiomena
Lurun luvut ja
Kaiken voi lukea.

Jukka Laukkanen: Aaveilua (lukudiplomi)

Jukka Laukkanen: Aaveilua! Karisto. 2009.

Neljäs lukudiplomikirjamme on Jukka Laukkasen kummituspelkoja kesyttävä Aaveilua. Kirjassa Saku lähtee metsään yksikseen, löytää metsästä pienen mökin, jossa kummittelee. Saku ystävystyy aaveen kanssa ja ryhtyy tämän kanssa hauskaan leikkiin. Ystävykset sopivat uudesta tapaamisesta, mutta kun Saku sairastuu ja joutuu jäämään kotiin, aave saapuu Sakun kotiin pyykkinarun kautta aluksi lakanakaappiin ja sieltä sairasvuoteelle seuranpitoon, suoraan Sakun sänkyyn.

Kunnarin tehtävistä otimme käyttöön kartan piirtämisen kirjan tapahtumapaikoista. Arvelin tehtävän olevan haastava alle kouluikäiselle. Niin se osittain olikin, mutta tapahtumapaikat osattiin piirtää paikoilleen: Sakun koti, metsä ja mökki sekä pyykinkuivausteline. Lintuperspektiivi ei vielä ihan sattunut kohdilleen, vaikka meillä kartat ovatkin pikkumiehille tuttuja. Esikoisen ja kuopuksen hahmottamiseroja on kiinnostava havainnoida. Pieni kiireen maku näkyy kuvissa, sen sallinette aktiivisille pojille :-).

Tehtävä: Etsi kuvista aave!

Esikoisen näkemys...

... joka antaa suuntaa myös kuopuksen taideteokselle.

Aaveilua on mainio kirja, jonka huumori on lämminhenkistä ja monitasoista. Pidän paljon lastenkirjoissa siitä, kun lapsille ja aikuisille sama asia avautuu hieman eri valossa, mutta molemmille oivaltavasti. Siitä tämä kirja saa kosolti tunnustusta. Huumori on vertaansa vailla!

Tähtiä: 5/5.

Olen joskus lapsena lukenut itse tätä pidemmän, ehkä ulkomaisen kirjan, jossa kotikummituksesta tulee samalla tavalla lapsen ystävä. Olen sittemmin yrittänyt etsiä kirjaa, lähinnä nimellä Kotikummitus, mutta en ole pystynyt selvittämään, mistä teoksesta on kysymys. Jos joku tietää näitä kummituskaveritarinoita, vinkatkaa ihmeessä, sillä haluaisin kovasti löytää opuksen jälleen käteeni! Se kesytti kummituspelkoni ja antoi henkimaailman olioihin ihan uuden ja lohdullisen näkökulman, minkä luulen ja toivon tapahtuvan pikkulukijoille myös Aaveilua-kirjan kanssa.

Hylsy ja sen olemus

"Hylsy on tuliaseissa käytetty, tavallisimmin metallista valmistettu ruutipanoksen sisältävä patruunan osa. Hylsy yhdistää nallin, luodin ja ruutipanoksen yhdeksi kokonaisuudeksi, patruunaksi sekä toimii laukaustapahtuman aikana aseen lukon tiivisteenä, estäen ruutikaasun karkaamisen piipun tai putken peräpään kautta. Tämän lisäksi hylsy, yhdistäessään lataamiseen tarvittavat komponentit patruunaksi, helpottaa ja nopeuttaa aseen lataamista sekä suojelee ruutia kosteudelta ym. sään vaikutuksilta."

Lähde: Wikipedia 

Tuosta kuvauksesta on kutkuttavaa alkaa vetää yhteyksiä siihen hylsyyn, jonka kirjoittaja saa hengentuotteestaan kustantamosta, eli hylkäyskirjeeseen. Wikipedian juttu toimii vaikka hyvänä virikkeenä kirjoitusharjoitukselle. Olkaa hyvät!

Kuva: Boaz Yiftach / freedigitalphotos.net

Minäkin olen saanut käsiksestäni yhden hylsypalautteen, jonka saapumisesta on jo jonkin aikaa, mutta tämä kirjoitus tuli nyt ajankohtaiseksi, kun ryhdyin pohtimaan hylsyn olemusta Rooibosin kirjoituksen ansiosta. Rooibos vinkkasi, että hylsyjä on käsitelty aivan hiljan myös Grafomaniassa.

Hylsyä osaa odottaa. Lahjakkaat kirjoittajatkin saavat hylsyjä, ja kuten Grafomaniasta saamme lukea, myös jo julkaisseet kirjailijat joutuvat joskus miettimään, mitä tekevät, kun hylsy jää käteen. Kirjailijoiden elämäkerroista voimme lukea, kuinka sitkeästi moni menestyksekäs kirjailija on joutunut kustantamoja lähestymään aina uudelleen, ennen kuin tekstien markkinat ovat auenneet. Hylsy onkin useita kustantamoja lähestyneitä, taitavia kirjoittajia tuntevan ja heidän blogejaan seuraavan mielestä se vakivastaus kustantamosta: "Kiitos luottamuksesta, mutta..." "Valitettavasti emme voi..." Jii än ee. Hylsyjä saavat kaikki, joten hylsy on tuleva jokaiselle jossakin vaiheessa.

Hylsy on muotoiltu taiten, ja siitä on karsittu pois kaikki ylimääräinen. Lyhyessä selittelemättömässä kirjeessä pahoitellaan ja toivotellaan kaikkea hyvää. Wikipedian mukaan:

Hylsyt on yleensä valmistettu syvävetämällä ja sorvaamalla messinkiseoksesta tai teräksestä. Haulikon patruunoiden hylsyt voidaan valmistaa pahvista tai muovista mutta kannan osalta messinkisinä tai kokonaan muovisina tai messinkisinä. Erityisesti panssarivaunutykeissä käytetään ruutipohjaisista aineista tai räjähdysaineella kyllästetystä pahvista valmistettuja palavia hylsyjä, joissa on metallinen kantaosa. Palava hylsy keventää jo ennestään raskaita laukauksia ja vähentää tyhjien hylsyjen sijoitteluun tai poistamiseen liittyviä ongelmia.

Kovin järeiden välineiden kanssa ollaan siis tekemisissä!

Vaikka itse olen käsiksestäni saanut toisaalta myös hyvän ja innostavan palautteen, hylsy tuntuu kuitenkin tyhjältä. Se nostaa mieleen kysymyksiä, ja väistämättä kirjoittaja alkaa tarkastella tekstiään hylsyn lävitse: Olinpa naurettavalla raapustuksella liikkeellä! Miksi edes lähetin tekstin eteenpäin? Olisiko sittenkin pitänyt muokata vielä 47 kertaa ennen lähettämistä?

Toisaalta kuitenkin myös puolustus nostaa urheasti päätään: Buah, näettekö, minkä hiomattoman timantin heitätte käsistänne? Ettekö ymmärtäneet, mikä potentiaali tekstissä lymyää? Jaksoitteko edes lukea koko tekstiä? Teittekö hätiköidyn päätöksen? Ärsyynnyittekö jo saatekirjeestäni?

Totuus on tietysti jossakin muualla, vaikka kaikissa näissä mietteissä olisi myös hippunen totuutta mukana. Tunneryöpyn jälkeen on työtä edessä. Hylsy tipahtaa maahan, kolahtaa ontosti ja unohtuu.

Minä kirjoitan edelleen.

Anthony de Mello: Havahtuminen

Anthony de Mello: Havahtuminen. (Toim. J. Francis Stroud.) Like. 2010. (160 sivua.)


Havahtuminen on herätelaina kirjaston vasta palautetut -hyllystä. Takakannessa lukee Hesarin Martti Mäkisalon kritiikki: "Paras elämäntaito-opas aikoihin." Koska tykkään näitä lueskella, en voinut tätä klassikoksikin nostettua ohittaa. Kirja tuntui myös houkuttelevan pineltä käteen, joten kuvittelin hotkaisevani sen nopeasti.

Mutta miten kävi?

Luin teosta varmaan noin kolme kuukautta. Välillä se vain lepäsi yöpöydälläni, enkä kiinnostunut siitä ollenkaan. Välillä luin siitä luvun tai kaksi. Sitten se taas unohtui.

Eikä se siis tuntunut parhaalta elämäntaito-oppaalta aikoihin. Voi olla, että olen niin tuttu näiden kanssa, että sisällön pitää olla jotakin todella omaperäistä tai näkökulmaltaan uutta, että opus nousisi kiinnostavaksi. Voi myös olla niin, että de Mellon ajatukset tarvitsevat aikaa, jotta niiden kanssa voi jatkaa eteenpäin. Havahtuminen ei nyt kuitenkaan saanut elämääni tätä kaamosta juurikaan enemmän valoa.

Sen sijaan mieleni palaili kirjaa lukiessa välillä Marshall Rosenbergin väkivallattoman vuorovaikutuksen ydinajatuksiin, mikä sinänsä on upea asia. Rosenbergin pääteos Myötäelämisen taito on mahtava kirja. Toisaalta ajatuksiin nousi myös Eckhardt Tollen Läsnäolon voima.

Ei Havahtuminenkaan huono ole. Ehkä paikoin saarnaava ja osoitteleva, ei kuitenkaan kylliksi edes ärsyttääkseen. Kirja on kokoelma intialaisen jesuiittapapin Anthony de Mellon luentoja, jotka on puhtaaksikirjoittanut  J. Francis Stroud. Puheissaan de Mello pyrkii saamaan kuulijan havahtumaan tietoiseksi itsestään, tarpeistaan ja mahdollisuuksistaan. Saattaa olla, että kirja olisi ollut iskevämpi, jos toimittaja ei olisi ollut aivan niin uskollinen litteroinnissaan.

Onhan Havahtumisessa paljon ajatustakin, jota vastaankin tosin on vaivaton väittää, jos niin haluaa. Sen tähden olen vitkutellut kirjasta bloggaamistakin, ihan kuin sen lukemista aika ajoin. On ollut hankala päättää, mitä tästä kirjoittaisi.

Annetaan siis de Mellon puhua, ja pohtikaa itse:

Useimmat ihmiset eivät elä tietoista elämää. He elävät mekaanista elämää, he ajattelevat mekaanisia ajatuksia - tavallisesti jonkun toisen - tuntevat mekaanisia tunteita, tekevät mekaanisia tekoja, reagoivat mekaanisesti. Haluatteko nähdä, kuinka mekaanisia todella olette? "Onpa sinulla nätti paita:" Teistä tuntuu hyvältä, kun kuulette tämän. Taivaan vallat, sehän on vain paita! Silti olette ylpeä itsestänne, kun kuulette sanottavan noin.
(--)
Tavallisestihan asiat sujuvat niin, että painan yhtä nappia ja kohoatte ylöspäin; painan toista nappia ja putoatte maan kamaralle. Ja te pidätte siitä. Kuinka monta ihmistä tunnette, joihin kiitos ja moite eivät tehoa?
(--)
Antakaa kun kerron teille jotakin: Jos koskaan sallitte itsenne tuntea hyvää mieltä siksi, että joku sanoo teidän olevan hyvä, valmistatte itsellenne pahaa mieltä silloin, kun ihmiset sanovat, että ette olekaan hyvä. Niin kauan kuin elätte täyttääksenne toisten ihmisten odotukset teidän on huoplehdittava, mitä puette yllenne, miten kampaatte hiuksenne, ovatko kenkänne kiillotetut - lyhyesti sanottuna, että täytätte heidän jokaisen kirotun odotuksensa. Sitäkö te kutsutte inhimillisyydeksi? (s. 36 - 38)

Minulle sanottiin kerran: "Kolme ihmiselle kaikkein vaikeinta asiaa eivät ole fyysisiä suorituksia tai älyllisiä saavutuksia. Ensimmäinen on vihamiehen rakastaminen; toiseksi ulkopuolelle suljettujen sisälle ottaminen; kolmanneksi sen myöntäminen, että on väärässä."
(--)
Voisiko ruusu sanoa: lahjoitan tuoksuni vain hyville ihmisille, jotka haistelevat minua, mutta pidätän sen pahoilta? Vai voiko lamppu sanoa: annan valoni vain tässä huoneessa oleville hyville ihmisille, mutta pidätän sen pahoilta? Tai voiko puu sanoa: annan varjoni vain hyville ihmisille, jotka lepäävät suojassani, mutta pidätän sen pahoilta? Nämä vertauskuvat kertovat, minkälainen rakkaus on. (s. 54 - 55)

Teoksen saarnaavuudesta yksi osoitus on seuraava katkelma, jossa jesuiittapappi Anthony de Mello osoittaa sekä oman paikkansa että ottaa valtuudet jakaa muille oikeuksia:

Älkää pyytäkö maailmaa muuttumaan, muuttukaa itse ensin. Silloin saatte maailmaan riittävän hyvän näkökulman voidaksenne muuttaa, mitä parhaaksi katsotte. Ottakaa malka omasta silmästänne. Ellette tee niin, menetätte oikeuden muuttaa ketään tai mitään. Teillä ei ole mitään oikeutta sotkeutua ihmisten tai maailman asioihin ennen kuin olette tietoisia itsestänne. (s. 132)

Mutta silti de Mello välillä pääsee takaisin havahduttamaankin:

[Platon:] "Vapaasta ihmisestä ei voi tehdä orjaa, sillä vapaa ihminen on vapaa vankilassakin." Se muistuttaa erästä toista raamatunlausetta: "Jos joku vaatii sinut mukaansa virstan matkalle, kulje hänen kanssaan kaksi." Voitte luulla tehneenne minusta orjan laskiessanne taakan hartioilleni, mutta ette ole. Jos ihminen yrittää vapautuakseen muuttaa ulkoista todellisuutta ja päästä vankilan ulkopuolelle, hän todellakin on vanki. Vapaus ei perustu ulkoisiin olosuhteisiin. Vapaus asuu sydämessä. Kuka teidät voi orjuuttaa, jos olette saavuttaneet viisauden? (s. 140)

1980-luvulla kuolleen de Mellon ajatukset ovat kovasti suosittuja maailmalla edelleen, joten ei tätä elämäntaito-opasklassikkoa voi vähätelläkään. Katolinen kirkko on jopa katsonut parhaakseen julkisesti sanoutua irti de Mellon ajatuksista. De Mellohan käyttää aineistonaan paljon myös Raamattua.

Havahtuminen ei ole parasta, mitä kirjoista olen lukenut, enkä kirjan avulla päässyt havahtumaan umpimielisestä todellisuudestani autuuteen. Elämäntaito-oppaiden huono puolihan on juuri se, että pelkkä lukeminen ei auta. Viisaaksi täytyy elää elämä, kerätä kolhuja ja kasvaa niiden myötä. Havahtumista voi kuitenkin suositella kaikille niille, jotka pitävät elämän ja ihmisen ihmettelystä tai jos seuraava kirjan esipuheesta lainattu tarina pistää miettimään:

Eräs mies löysi kotkan munan ja pani sen kanalassa kananpesään. Kotkanpoikanen kuoriutui tipuparvessa ja kasvoi yhdessä niiden kanssa.
Koko elämänsä ajan se uskoi olevansa kana ja teki, mitä kanat tekevät. Se kuopsutti maasta matoja ja hyönteisiä. Se kotkotti ja kaakatti. Ja se saattoi räpäyttää siipiään ja lentää ilmassa muutaman metrin.
Vuodet kuluivat ja kotkasta tuli hyvin vanha. Eräänä päivänä se näki mahtavan kotkan liitävän yläpuolellaan pilvettömällä taivaalla. Se kaarteli sulavan majesteettisesti voimakkaissa ilmavirtauksissa hädin tuskin liikauttaen vahvoja, kultaisia siipiään.
Vanha kotka katseli sitä lumoutuneena.
”Mikä se on?” se kysyi.
”Se on kotka, lintujen kuningas,” vastasi sen naapuri. ”Se kuuluu taivaalle. Me kuulumme maahan – me olemme kanoja.”
Niin kotka eli ja kuoli kanana, koska se luuli olevansa kana. (s. 5) 

Tähtiä: 3/5.

Jukka Itkonen: Krokotiili hikoaa ja muita eläinrunoja (lukudiplomi)

Jukka Itkonen: Krokotiili hikoaa ja muita eläinrunoja. Kuvittanut Matti Pikkujämsä. Kirjapaa. 2010. (32 sivua.)


Lukudiplomissa olemme poikieni kanssa edenneet kolmanteen tehtävään ja sukeltaneet samalla runojen syvyyksiin. Jukka Itkosen Krokotiili hikoaa ja muita eläinrunoja on hersyvä ja hyväntuulinen lastenrunokirja. Sen hauska, värikäs ja oivallinen kuvitus on Matti Pikkujämsän kynästä.

Tätä kirjaa me luimme hihitellen. Joka sivulla pojat nimesivät kuvan perusteella, mistä eläimestä on seuraavassa runossa kysymys. Vain vyötiäinen jäi tunnistamatta, mutta sekään ei ole outo enää tämän jälkeen. Kirahvin kohdalla mietimme, miksi kirahvilla ei kaula ylläkään korkeuksiin:

"Koska sivun reuna tuli vastaan", kuului ilmiselvä vastaus!

Kunnarin tehtävien mukaan pojat valitsivat runokirjasta kiinnostavimman runon ja piirsivät siitä kuvan. Parhaan runon valinta oli hankala tehtävä. Innostavia riimittelyjä oli paljon ja kokoelmaan oli valikoitunut ovelimmat eläimet. Ottaisinko lepakon, vai sittenkin rotan? Minä otan leijonan, ei kun sittenkin käärmeen! Lopulta kuitenkin viisivuotias valitsi apinan ja nelivuotias liskon.

Oksien vapinaa,
lehtien rapinaa,
kymmenen apinaa
puissa ne pomppii...

Tässä yksi puusta pudonnut:

Lisko pieni raitainen,
sateenkaaripaitainen...

Pätkä liskon sateenkaaripaitaa:

Krokotiili hikoaa ja muita eläinrunoja on mainio lastenrunokokoelma! Se on kutsuvasti kuvitettu ja sopivan mittainen pienenkin lukijanalun kanssa nautiskeltavaksi. Pikkukoululaiselle tämä on hyvä ensikosketus runojen lukemisen rönsyilevään maailmaan. Suosituksia!

Tähtiä: 4/5.

TBR ja kirjavuoren valloitus

No niin, on vasta uuden uljaan vuoden ensimmäisen viikon loppu ja joudun jo perumaan puheitani. Olin ajatellut, etten tartu haasteisiin tänä vuonna, mutta nyt on syötävä sanansa. Niiden syöminen ei onneksi lihota, ja lupaan olla vetämättä muruja pahemmin henkeenkään.

Makeaa luvassa!
Kuva: freedigitalphotos.net

Mari A. haastaa kirjablogissaan nimittäin lukutoukat valloittamaan kirjavuoria ja vieläpä oman kirjahyllyn kera, joten minun on ihan pakko vastata kutsuun ja lähteä tavoittelemaan Kolin huippua, eli 12 luettua kirjaa. Tiedän, että tavoitteeni on vaatimaton, mutta haluan jättää muullekin lukemiselle ja kirjoittamiselle aikaa enkä aio kiristää kirjallista hirttosilmukkaa kaulani ympärillä. Lukeminen saa olla tavoitteellista mutta se ei saa ruveta tuntumaan pakkosuorittamiselta.

Haasteen hyväksymisen vanavedessä minun on tehtävä itselleni To Be Read -lista. Tässä siis sata kirjaa, jotka haluan lukea. Osa on klassikkoja ja palkittuja kirjoja, osa ystävien suosituksia ja osa taas ihan vapaasti oman mielenkiinnon mukaan valittuja. Runous siitä nyt jää puuttumaan. Harmi. Listassa lihavoituina ovat Kirjavuori Mount Everestille -haasteeseen tyrkyllä olevat opukset:

Aapeli: Pikku Pietarin piha.
Aho Juhani: Rautatie. 
Alakoski Susanna: Sikalat. Schilds. 2011.
Alcott Louisa May: Pikku naisia.
Andersson Claes: Oton elämä. WSOY. 2011.
Atwood Margaret: Orjattaresi.
Auster Paul: Talvipäiväkirja. Tammi. 2012.
Björk Marja: Posliini. Like. 2008.
Brontë Charlotte: Kotiopettajattaren romaani. 1847.

Carpelan Bo: Kesän varjot. Otava. 2005.
Chang Jung: Villijoutsenet. Kolmen kiinattaren tarina. Otava. 1993.
Charriere Henri: Vanki nimeltä Papillon.
Christie Agatha:
Coetzee J. M.: Häpeäpaalu. Otava. 2000.
Delacourt Gregoire: Onnen koukkuja. WSOY. 2013.
Dumas Alexandre: Kolme muskettisoturia.
Duras Marguarite: Kirjoitan.

Erickson Carolly: Minä, Marie Antoinette. Atena. 2013.
Eugenides Jeffrey: Naimapuuhia. Otava 2012.
Fagerholm Monika: Amerikkalainen tyttö. Teos. 2004.
Fredriksson Marianne: Anna, Hanna ja Johanna.
Goethe Wolfgang: Nuoren Wertherin kärsimykset
Golden Arthur: Geishan muistelmat. WSOY. 1997.
Grass Günther: Peltirumpu.

Haahtela Joel: Naiset katsovat vastavaloon.
Hassinen Pirjo: Popula. 2012.
Hauru Hanna: Paperinarujumala. Like. 2013.

Hautala Turkka: Kansalliskirja. Gummerus. 2012.
Hoeg Peter: Lumen taju.
Holappa Pentti: Ystävän muotokuva.
Hotakainen Kari: Ihmisen osa. Siltala. 2009.
Hugo Viktor: Kurjat.
Ibsen Henrik: Nukkekoti.
Irwing John: Garpin maailma.
Itkonen Juha: Anna minun rakastaa enemmän. Teos. 2005.
Itäranta Emmi: Teemestarin kirja. Teos. 2012.

Jalonen Olli: Poikakirja. 2010.
Jotuni Maria: Huojuva talo. Otava. 1963.
Jägerfeld Jenny: Oli kerran äiti joka katosi. Karisto. 2010.
Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. WSOY.
Kalevala.
Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta. Toim. Tomi Huttunen ja Tintti Klapuri. Avain. 2012.
Kerouac Jack: Matkalla
Kilpi Eeva: Naisen päiväkirja. WSOY 1978.
Keyes Marian: Enkelit.
Koch Herman: Illallinen.
Kontio Tomi: Keväällä isä sai siivet. Tammi. 2000.

Leon Donna: Kuolema oopperassa. Otava. 1997.
Lessing Doris: Hyvä terroristi. 1985.
Linna Väinö: Täällä Pohjantähden alla.
Loen Erland: Supernaiivi. 1996.
Lundán Reko ja Tiina: Viikkoja, kuukausia
Ulla-Lena Lundberg: Jää. Teos. 2012.
Márquez Gabriel García: Sadan vuoden yksinäisyys.
Meriluoto Aila: Tältä kohtaa.
Du Maurier Daphne: Rebekka. WSOY. 2008.
Montgomery Lucy Maud: Annan nuoruusvuodet.
Montgomery Lucy Maud: Sininen linna.
Morrison Toni: Minun kansani, minun rakkaani. Tammi. 1988.
Mörö Mari: Kiltin yön lahjat.

Niffenegger Audrey: Aikamatkustajan vaimo.
Nummi Markus: Karkkipäivä. Otava. 2010.
Ollikainen Aki: Nälkävuosi. Siltala. 2012.
Oates Joyce Carol: Sisareni, rakkaani. Otava 2012.
Osbourne Ozzy & Ayres Chris: Minä, Ozzy. Like. 2010.
Pakkanen Outi: Seuralainen. Otava. 2010.
Plath Sylvia: Lasikellon alla. Otava. 1975.
Plath Sylvia: Sylvia Plathin päiväkirjat. Otava. 1997.
Proust Marcel: Kadonnutta aikaa etsimässä.
Päätalo Kalle: Tammettu virta. Juuret Iijoen törmässä. Gummerus. 1972.

Rimminen Mikko: Pussikaljaromaani.
Raitasuo Ilkka: Kellokosken Prinsessa. Like. 2011.
Raittila Hannu: Kirjailijaelämää. WSOY. 2006.
Rossi, Nemo: Rooman sudet. WSOY. 2012.
de Sade Markiisi: Justine
Salama Annukka: Käärmeen lumooja. WSOY. 2012.
Schields Carol: Pikkuseikkoja.
Shriver Lionel: Kaksoisvirhe. Avain. 2007.
Siekkinen Raija: Novellit. Otava. 2010.
Sinisalo Johanna: Ennen päivänlaskua ei voi.
Sinisalo Johanna: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita. Teos. 2008.
Snellman Anja: Maru. Otava. 2012.

Tabermann Tommy: Vernazzan valot. Gummerus. 2004.
Tan Amy: Ilon ja onnen tarinat. WSOY. 1997.
Tartt Donna: Jumalat juhlivat öisin. WSOY. 1993.
Tietäväinen Ville: Näkymättömät kädet. WSOY. 2011.
Tikkanen Märta: Vuosisadan rakkaustarina. Tammi. 2010.
Tikkanen Märta: Kaksi. Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta. Tammi. 2004.

Tsehov Anton: Lokki. WSOY. 1998.
Tuominen Taija: Tiikerihai. WSOY. 2000.
Twain Mark: Huckleberry Finnin seikkailut.

Ulitskaja Ludmila: Naisten valheet. Siltala. 2011.
Vanhatalo Pauliina: Korvaamaton. Tammi. 2012.
Vala Vera: Kuolema sypressin varjossa. Gummerus. 2012.
Vuori Kristiina: Näkijän tytär. Tammi. 2012.
Väisänen Hannu: Vanikan palat.
Waltari Mika: Neljä päivänlaskua.
Walker Alice: Häivähdys Purppuraa. 1982.
Wilde Oscar: Dorian Grayn muotokuva. 1891.
Winterson Jeanette: Ei appelsiini ole ainoa hedelmä. Bazar. 2007.

Toiseksi haasteeksi minulle nousee tässä kuin itsestään Facebookista peräisin oleva vallan mainio 13 ennenkokematonta kotimaista kirjailijaa vuonna 2013, sillä yllä listassa nimiä riittää. Olen kursivoinut ne minulle uudet tuttavuudet, joiden tuotantoa tavoittelen haasteen nimissä nyt eniten.

Tässä on nyt paljon hyvää: olen saanut hyvän kirjalistan itselleni, saan näppiotteen omasta kirjahyllystäni ja sain järjestettyä sen lukemista etsiskellessäni! Mielestäni sitä paitsi on suurta viisautta muuttaa mieltään, paremmin kuin pysyä jääräpäisesti mielipiteessään. Hah.

Parasta on, että nyt luettavaa on valmiiksi katsottuna pitkälle tulevaisuuteen. Vuonna 2012 luin aikuisten (fiktiivistä) kirjallisuutta noin 43 kirjan verran. TBR-lista riittää siis pariksi vuodeksi, mutta kun vielä muistetaan, että poimin luettavaa lisäksi fiilispohjalta ja uutuuksiakin pitää saada mahtumaan mukaan, lista kestää pidempään. Päivitys tehtäneen vuoden päästä.

Ovatko muut lähdössä kirjavuoria valloittamaan tai matkalle 13 suomalaisen kirjailijan maailmoihin?
Mikä tärkeä kirja TBR-listaltani puuttuu?

Rumat kapinalliset -haaste suoritettu!

Tea with Anna Karenina -blogissa oli viime vuonna haaste, jossa kehotettiin lukemaan rumia ja kapinallisia kirjoja. Niitä tarinoita, jotka esittävät maailmasta kääntöpuolta. Joissa ei käytetä silkkihansikkaita (ainakaan silittämiseen) eikä heitellä ruusun terälehtiä muutenkin tasaiselle elämänpolulle. Niissä tarinoissa on ruosteisia veitsenteriä, verenmakua, laiminlyöntejä, ajatusten mustaa ja kuihtuneita kukkia.

Minä tietysti otin haasteen vastaan. Liitin haasteeseen seuraavat viime vuonna lukemani kirjat:

1. Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni
2. Martti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi
3. Laura Gustafsson: Huorasatu
4. Ian McEwan: Vieraan turva
5. Katja Kettu ja Krista Petäjäjärvi (toim.): Pimppini on valloillaan

Haasteen henkeen kuuluu, että lopuksi haastetta vedetään yhteen ja pohditaan kirjojen rumuutta ja kapinaa. Mitä se on ja mitä ehkä opin?

Kolme haasteen kirjoista käsittelee tavalla tai toisella (suomalaisen) naisen asemaa yhteiskunnassamme: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni, Huorasatu ja Pimppini on valloillaan. Kahdella viimeksi mainitulla on myös kapinallisen räikeästi provosoiva ja sisältöä rohkeasti paljastava nimi. Huorasadun bongasin Finlandia-ehdokkaiden joukosta, Pimppini on valloillaan suorastaan syöksyi Ketun Kätilön vanavedessä syliini ja Mesimarjani, pulmuni, pääskyni valikoitui valikoitujen blogien hehkutuksesta käsiini.

Naisten asemahan etenkin koko maailmanlaajuisesti tarkasteltuna on räävittömän ruma. Facebookissa kiertää parasta aikaa kuva Intiassa joukkoraiskauksen uhrina kuolleesta 23-vuotiaasta naisesta, eikä kukaan ole tainnut päästä tapauksen uutisointia piiloon. Nyt kuitenkin nousevat Intiassa kapinalliset naiset. He eivät onneksi enää hiljaisesti alistu ja hyväksy kohtaloaan vaan vaativat muutosta. Samaa muutosta tarvitaan Suomessakin, alleviivaavat Ravilo, Gustafsson, Kettu ja Petäjäjärvi.

Martti Yrjänä Joensuun Harjunpää ja pahan pappi puolestaan piirtää esiin syrjäytyneen ihmispolon ja rakkaudettomat ihmissuhteet. En tiedä Joensuun kirjoittamisen motiiveja, mutta voisi helposti kuvitella hänen purkavan poliisin työssä vastaan tulleita kokemuksiaan tekstiinsä. Minulle nimittäin nämä rumat, kapinalliset kirjat toimivat niin. Kun maailmassa on virhe, sitä voi koettaa selvittää kirjan kanssa.

Ainut ulkomainen kirja oli Ian McEwanin Vieraan turva, jossa tutkiskellaan väljähtynyttä avioliittoa ja jossa tapahtumat saavat karmeat käänteet. Tiedän, etteivät kaikki ole halunneet teosta edes lukea sen iljettävyyden vuoksi. Itse kuitenkin ajattelen niin, että viemällä tapahtumat huippuunsa kirjailija saa tarkemmin esiin esimerkiksi ihmissuhteiden yksityiskohtia, joista haluaa kirjassaan puhua.

Yhteenvetona voitaisiin todeta, että kyllä, minua kiinnostaa naisten asema ja haluan pitää naisasiaa esillä, ja kyllä, ruma fiktio toimii jonkinlaisena katharsiksena rumasta todellisuudesta. Näin ainakin minun kohdallani. Jälkikäteen ajatellen olisin voinut suunnitella haasteen kirjoja paremmin niin, että olisin saanut yhteenvetoon laajemman kuvan kirjallisuuden kapinasta. Naisasia osuu nyt kuitenkin liikuttavasti ja pöyristyttävästi globaalien karmeuksien uutisvirtaan.

Se on yksi syy, miksi kirjojen pitää käsitellä rumuutta ja kapinaa ja miksi rumia, kapinallisia kirjoja pitää lukea.

Meri Savonen: Tonttulapset ja seikkailujen joulu

Meri Savonen: Tonttulapset ja seikkailujen joulu. Saarni-kirjat. 2010. (131 sivua.)

Luimme poikieni kanssa viime toukokuussa Meri Savosen Tonttulapset-sarjan toisen osan, Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat. Tuolloin kirjasta tuli yllättäin lasten suosikki, ja mietin, miten oivallisesti tämä ensimmäinen, Tonttulapset ja seikkailujen joulu, sopisi joulunaluspäiviin. Kun sitten lähdimme matkoille joulukuussa, reissukirja mukaan otettavaksi oli ihan selvä. Aloitimme seikkailun Timin, Tiitun, Vernen ja Tuiskun mukana Teneriffan seljällään makaavan kuun alla. (Lämpimästi kiitoksia Saarni-kirjoille joulumuistiaisesta!)

Hitaanlainen lukuvauhti vei meidät tonttulasten kanssa jouluun ja uuteen vuoteen saakka. Se sopikin ihan hyvin. Joulun jälkeenkin on verratonta vielä viipyillä tonttumaisissa tunnelmissa etenkin, kun Savosen teksti on mukaansatempaavaa.

Seikkailujen joulu alkaa, kun Joulupukki kertoo Korvatunturin väelle, että usko Joulupukkiin on vaarassa: nykylapset luulevat, että joululahjat ostetaan kaupoista eikä Joulupukkia ole olemassa. Kirjevirta Korvatunturille on kuivunut, ja jotain pitää tehdä, jotta joulu pelastuisi.

Nokkelat tonttupojat Timi ja Verne saavat päähänsä uhkarohkean pelastussuunnitelman, jonka tarkoitus pyhittää poikien mielestä keinot eli sääntörikkomukset. He päättävät näyttäytyä ihmisille tavalla, joka ei jää keneltäkään huomaamatta, jotta kaikki alkaisivat uudelleen uskoa tonttuihin ja Joulupukkiin. Tytöt Tiitu ja Tuisku puhutaan seikkailuun mukaan, ja niin alkaa operaatio, joka sujuvan alun jälkeen kangistuu monenlaisiin koettelemuksiin, joissa reipas jouluun uskova ihmispoikakin nousee yhdeksi tarinan sankariksi. Joutuuko koko Korvatunturi vaaraan? Miten tonttulasten käy? Entä joulumielen?

Sujuva ja tukalasta tilanteesta toiseen etenevä joulusatu maistui meidän pojillemme. Alussa lämmettiin ehkä hitaanlaisesti, mutta tarinan temmattua mukaansa kävi niin kuin kakkososassa. Iltasadun olisi pitänyt jatkua aina vain. Sirja Iisakan kuvitusta olisi silti saanut olla tässäkin kirjassa niukkaa reilusti enemmän.

Parissa kohdassa pelkäsin kovasti, että Meri Savonen on astunut liian suuriin (joulupukin?) saappaisiin ryhdyttyään kirjoittamaan joulumaan sääntöjä ja toimintatapoja ylös teokseensa. Esimerkiksi tonttujen koulu, jossa opetellaan poroilla lentämistä, muistutti minua J. K. Rowlingin Harry Potterista tuttua Tylypahkaa ja luudalla lentämistä. Olen aika avarakatseinen lukija ja hyväksyn kirjailijan ratkaisut yleensä helposti, ja koska pojatkin nielivät tarinan sellaisenaan, en minäkään jaksanut asiasta mieltäni pahoittaa. Kuten kakkososassa, luovutin tarinan mielelläni vapaalle fantasialle.

Silti saattaa olla hyvä miettiä, kuinka paljon erityisen luutuneita (joulu)perinteitä voi ylipäätään kirjoittaa uusiksi, jotta ne pysyvät "uskottavina". Sama kysymys nousee mieleen esimerkiksi Hollywoodin jouluelokuvia katsellessa, kun niissä esimerkiksi joulumaa sijaitsee Pohjoisnavalla meidän kotoisen Korvatunturimme sijaan. Omat joulumielikuvat saavat lempeästi kyytiä kotimaassakin, kun käväisee esimerkiksi Rovaniemen SantaParkissa. Eikö joulu(maa)sta meillä kaikilla olekin vähän omanlainen mielikuva?

Mitä mieltä te muut olette?

Yhtä kaikki, näiden pohdintojen kera Tonttulapset ja seikkailujen joulu -kirjaa voi suositella erinomaisesti jo lukeville alakoululaisille tai ääneen luettuna sitä pienemmille, jotka jaksavat kuunnella pitkiä tarinoita ilman valmista kuvitusta. Kirja sopii jouluun valmistautumiseen tai siitä toipumiseen, joulufaneille ympäri vuoden! Tonttulapset ja seikkailujen joulu on kiva lisä kotimaisten lasten joulukirjojen joukkoon. Omassa lukemistossani kirja menee hyvään keskisarjaan, jolloin sataa

tähtiä: 3/5.

Tonttulapsista on kirjoitettu myös Kirsin kirjanurkassa.