Erich Segal: Love story. Rakkauskertomus.

Erich Segal: Love story. Rakkauskertomus. (Love Story. Suom. Anna-Liisa Suurpää.) Suuri suomalainen kirjakerho. 1971.

Omaleimaiseksi Rakkauskertomuksen lukemisen tekee se, että joka kerta, kun kirjaan tartuin, aloin päässäni soimaan Francis Lain säveltämä Love story -elokuvan iki-ihana tunnusmusiikki. Tämä näin.

Rakkauskertomus on tarina kahden keskenään erilaisen ihmisen rakastumisesta, suhteen syvenemisestä ja sen traagisesta lopusta. Kirjan tempo on hyvin kepeä. Tarinan kerronnasta tulee helpolla mieleen kirjan pohjalta tehdyn elokuvan kohtaukset, joissa päähenkilöt, monimiljonäärin poika Oliver ja piirakkaleipurin tytär Jenny juoksentelevat lumisateessa, kun Jenny kikattelee ja Oliver on pohjattoman rakastunut. Muistatte varmaan kuvat, jos olette elokuvan nähneet? Kepeys ennustelee kirjan ja elokuvan loppuratkaisun raskautta.

Rakkauskertomus on ehkä kliseinenkin tarina siitä, miten rakkaus voittaa kaiken, paitsi kuoleman. Kun kaikki menee nuoren pariskunnan välillä vaikeuksista piittaamatta niin hyvin kuin vain voi mennä, kunnes voittamaton tulee eteen.

Annetaan runouden puhua. Matti "Fredi" Siitonen on sekä suomentanut että koskettavasti tulkinnut Francis Lain sävellykseen tehdyt lyriikat (alkuperäistekstin englanniksi kynäillyt Carl Sigman), jotka kertovat, mistä tarinassa on kysymys.

Mistä alkaisin nyt tämän kertomuksen vanhan totuuden
Se syntyi aiemmin kuin meri sininen
Se rakkauskertomus on
mutta mistä sen nyt alkaisin  

Ei tule toista rakkautta milloinkaan
Ei toiseen paikkaan toiseen aikaan tulevaan
Hän syömmein saa
Hän syömmein saa 

Nyt villiin unelmiin
Ja aivan uusiin hurmiin tunteisiin
Hän sielun täyttää kokonaan
Jos minne kuljenkin, en ole yksin
Hän seuranaan ken oisi yksin
Jos eksyisin pois, hän kanssain ois  

Kauanko on näin
Miks tunnein mittaisimme määrää rakkauden
En tunne vastausta, mutta tiedän sen
Jos tähdet jonnekin häipyy sammuen
Hän siellä on 

Love Story, Rakkauskertomus, yksi ihanimpia ja surullisimpia rakkausklassikoita. Yhtä kaunis kirjana kuin elokuvana.

Tähtiä: 4/5

Love story on löytöni lähikirjaston kirjankierrätyshyllystä. Lämmin kiitos sille tuntemattomalle, joka tästä halusi päästä eroon <3!

Kirjasta on kirjoittanut aikaisemmin blogissaan ainakin myös Jokke.

Tsemppiä, ystävät!

Mari A. lähetti blogistaan minulle päivän pelastavien saatesanojen kera ihastuttavan tervehdyksen. Lämmin kiitos, Mari A.! Mari A:lla on hieno blogi, joka on sellainen omaääninen, jollaista usein kaipaa.

MUOKKAUS 1.10.2012: Myös mainio Valkoinen Kirahvi lähetti minulle tämän tunnustuksen. Valkoinen Kirahvi kirjoittaa aina ajatuksella ja monipolvisesti, joten postauksista saa joka kerta mukaansa jotakin tärkeää.

Vaikka tsemppaus on varmasti kirjablogeja tunnustuksellisimmissa blogeissa enemmän pinnalla, kirjablogit ovat yhteisöllisyydessään jo sellaisenaan tsemppaavia. Yhteisöllisyys on tämän kirjoittamistyypin suola. Kuitenkin parhaimmillaan yhteisöllisyys on muutakin kuin yhteisymmärrystä ja ryhmään kuulumisen tunnetta. Parhaimmillaan se johtaa esimerkiksi oivalluksiin, kuten vasta kävi minulle, kun kommentteja kommentoidessani ymmärsin, että kirjan keskeyttäminen on yksi lukemisen perustaidoista. Se on olennaisen erottamista epäolennaisesta.

Niinpä jaan tämän ihanan tunnustuksen osalle niistä blogi-ystävistä, joiden kommentit auttoivat minua ymmärtämään. Tunnustus on jo kiertänyt monessa paikassa, joten lähetän terveiseni nyt niihin blogeihin, joissa en huomannut sen vielä käyneen:

Erja

Villasukka kirjahyllyssä

Kaisa

B.N.

Tintti

Hanna Kirjainten virrasta

Katri

Sonja Lukuhetkistä

Amma

Sonja Lukemisen kartastosta

Jaana

Äiti

Rina

Velma

Elegia

hdcanis

Näyttämöllä Katja Ketun Kätilö

Oulun kaupunginteatterissa on tehty loistavaa työtä Katja Ketun Kätilön kanssa. Paula Salmisen dramatisointi toimii todella hyvin, Kalle Nurmisen lavastus ei oikeastaan niukkuudessaan ja karuudessaan voisi enää parempi olla ja näyttelijätyö vakuuttaa ja saa väreet kulkemaan selkää pitkin.

Kuva: Oulun kaupunginteatteri.

Kuten kirja, Kätilö ei näyttämölläkään päästä helpolla. Vikasilmän (Elina Korhonen) kiima läikehtii suuren näyttämön katsomoon saakka ja sodan raadollisuus nousee hautakuopistaan. Sotavangit raahautuvat silmien eteen aivan konkreettisesti Johann Angelhurstin (Tomi Enbuska) sielun säröistä, ja Titovkan vankileirin karmeat tapahtumat on oivallisesti verhottu samalla periaatteella kuin kirjassakin: kaikkein hirveimpiä kohtauksia ei kuvata suoraan lainkaan. Tarinan punoo yhteen kiihkeä rakkaus.

Tämä kaikki paitsi auttaa Kätilön teatterisovitusta nousemaan uskottavaksi ja äärimmäisen koskettavaksi tarinaksi, myös pelastaa sen vahingollisilta ylilyönneiltä. Täysi katsomo, valtaosa minua vanhempaa väkeä, selväsi piti näkemästään, kuten minäkin. Esitys ei kuitenkaan ollut lainkaan laimea, vaan liikutuin, järkytyin ja vakuutuin.

Teatteritekniikkaa käytetään esityksessä kiitettävästi hyväksi niin, ettei se kuitenkaan nouse pääosaan vaan tukee tarinaa. Sivuroolit eivät tunnu _pelkiltä_ sivurooleilta, vaikka antavatkin tilaa päähenkilöille. Erityismaininnan sivuosasta ansaitsee juopunutta Jouni Näkkälää esittänyt Aki Pelkonen.

Oulun kaupunginteatterin Kätilö on hyvin uskollinen Ketun kirjan tapahtumille. Karsintaa kohtauksissa on jonkin verran arvatenkin jouduttu tekemään, mutta sama pohjavire on saavutettu hyvin. Ainakin kirjan lukeneille juoni etenee moitteettomasti. Kieli ei ole kirjan veroista, mutta tarpeeksi verevää tuodakseen oikean tunnelman ja paikantaakseen tapahtumat. Tyylitellyn pohjoisen murteen lisäksi lavalla kuullaan saksaa, venäjää ja saamea.

Voisin kirjoittaa Kätilöstä loputtomiin. Kertoa, kuinka rakkaustarinan alta pilkistää myös teema ihmisen naiiviudesta, tai että Kätilö on myös raadollinen tarina naiseudesta. En kuitenkaan tahdo jaaritella, vaan kehotan: Menkää katsomaan! Usuttakaa tuttavannekin.

Minähän en kirjaa kesken jätä!

Never say never?

Never.

Olen tahkonnut David Nichollsin Sinä päivänä -teosta kesästä saakka. Olen halunnut pitää siitä. Olen antanut sille anteeksi ja paljon uusia mahdollisuuksia.

Ai miksikö? No, kun kaikki tuntuvat rakastavan sitä. Kirja on  "kansainvälinen ilmiö". Kirjailija on ollut mukana kirjoittamassa loistavaa Rimakauhua ja rakkautta -tv-sarjaa. Ja minä janosin janoan romantiikkaa. Ja halusin siirtyä kirjalliselta mukavuusalueeltani, tummista tarinoista, kokeilemaan jotakin muuta.

Siksi minä yritin ja sinnittelin. Luin ja mietin, missä se koukku löytyy? Joko tarina seuraavalla sivulla tempaisisi minutkin mukaansa?

Ei temmannut. Ajattelin, että luen kirjaa vähän kevyemmin, annan itselleni luvan loikkia ja rallatella kulkiessani. - Ei liene hankala arvata, ettei siitä tuolla reseptillä parempaa tullut.

Sivulla 188 vihdoin päätin, että antaa tyhjänpäiväisyyden olla. Minä en löydä tästä kirjasta mitään itselleni. Luovutan. En halua lukea lipevästä ja hulttiohuolettomasta Dexteristä, joka käyttää hyväkseen terävän Emman höveliyttä. Uuuh, olen kai tosikko! Dialogikin on turhauttavaa asioiden edes takaisin vatvomista ja sanojen toistelemista. Aitoa? Ehkä, mutta tylsää. Ei lähelläkään Rimakauhua ja rakkautta -repliikkejä. 

Vaihdoin romantiikannälässä kirjan Erich Segalin Rakkaustarinaan ja ahmin kerralla puolet. Ohut kirjahan se onkin, mutta oli jo yökin. Ehkä tänään luen sen loppuun.

Meitä lukijoita on monenlaisia. Niin on kirjojakin. Aina kirja ja lukija eivät kohtaa toisaan.

Meitä lukijoita on keskeyttämisessä kahdenlaisia. Toiset jättävät kirjoja hepposesti kesken syystä tai toisesta, sillä luettavaa riittää. Miksi tuhlata aikaansa ikäviin, turhiin tai vahingollisiin kirjoihin? 

Toiset taas ovat joko suorittajia, tunnollisia puurtajia, jotka haluavat tehdä loppuun sen, minkä aloittavat, tai he odottavat palkintoa kirjan viimeisillä sivuilla. Minä olen mainutuista tyypeistä jälkimmäinen. Voi olla, että Sinä päivänäkin olisi räjäyttänyt tajuntani sivulla 505. Voi olla.

Voiko kesken jääneestä kirjasta sitten kirjoittaa blogiin? Kuinka vääristyneen kuvan kirjasta antaa, jos sitä arvioi keskeneräisenä lukukokemuksena?

Olen aina pitänyt blogiteksteistä, joissa kerrotaan, miksi jokin kirja ei kulje. Useimmin kirjoittajat osaavat perustella, mikä heitä ei vakuuta. Olen ihaillut lukijoita, jotka osaavat luopua kirjoista kesken eivätkä odota Pavlovin koirien tapaan palkintoa. Olen miettinyt, että joskus minunkin kannattaisi pystyä luopumaan.

On huomattu sekin, että "ei ole kirjan vika, jos lukija on väärä". Aina ei vain sytytä, vaikka kuinka ainekset tuntuisivat olevan koossa. Ja jos "kirjan lukeminen loppuun on melkoinen prosessi ja puhdas työvoitto sen sijaan, että siitä jollain tapaa nauttisi", voi olla parempi pystyä lopettamaan.

Keskeytetyistä kirjoista pitää kirjoittaa blogeissa. Kuva omasta lukukokemuksesta ei ole tällöin lainkaan väärä. Kirjaa ei tällöin arvioida kokonaisuutena, mutta sillä ei olekaan väliä, kun kokonaiskuvaa ei pyritä antamaankaan. Sinä päivänä ei pystynyt vakuuttamaan eikä liioin viihdyttämään minua ensimmäisten 188 sivun aikana. Toivon, ettei olisi pystynyt lopullansakaan.

Mikään totaalisinnittelijä en ihan totta puhuen ole minäkään, vaikka ehkä olen yllä antanut ymmärtää muuta. Volter Kilven Alastalon salissa on minulla jäänyt kesken, tositarkoituksella. Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys on jäänyt ensimmäisiin sivuihin, mutta sen ajattelen vielä lukevani joskus loppuun.

Nyt harjoittelen keskeyttämistä. Toisaalta toivon, että käsiini etsiytyy vain niitä kirjoja, joita ei ole syytä lopettaa kesken. Viimeisen puolentoista vuioden aikana, jona blogia olen pitänyt, keskeyttämisvaarassa on ollut vain kulttikirja Sopan sinulle keitin.

Lukekaa Hesarin arvio Sinä päivänä -teoksesta! Sen mukaan olen tynnyrissä kasvanut.

Tähtiä en kesken jääneelle kirjalle tiputtele.

Maria Sinisen linnan kirjastosta ei myöskään lämmennyt Nichollsille. Hän luki sen kuitenkin loppuun saakka.


Tekstissä viitatut blogit, joissa on jätetty viime aikoina kirjoja kesken ja pohdittu syitä:

Morren maailmassa keskeyttäminen aiheutti jonkin verran kommentoijissa närkästystäkin.
Mari A. kertoi, miksi lopetti kirjoja kesken ennen aikojaan.
Mainoskatkossa kesken jäi lukijaa yllättävät kirjat.
Kirjainten virrassa tiivistettiin keskeyttämisen idea kauniisti.
Kirsin kirjanurkassa pohdittiin tämän syksyn uutuuden keskeyttämisen syitä.
Lukemattomia unelmia -blogissa tehtiin kaikesta huolimatta työvoitto.

Ville Ranta: Joku raja

Ville Ranta: Joku raja. Valitut pilapiirrokset 2009 - 2012. Toimittanut Ville Hänninen. WSOY. 2012.

Joku raja on vaikuttava kokoelma Ville Rannan pilapiirroksia. Teos alkaa teoksen kasaamisesta vastaavan Ville Hännisen esipuheella, jossa mies kertaa sarjakuvataiteilijan taivalta pilapiirtäjäksi. Esipuhe on ansiokas. Se valottaa myös pilapiirrosten asemaa mediassa 1970-luvulta nykypäivään, Ville Rannan nousua parrasvaloihin legendaarisen Kari Suomalaisen selän takaa ja poliittisen polarisaation muuttumista yhtä köyttä -yhdistyksen kekkereiksi. Kunnes persut tulivat ja pelastivat pilapiirroksen.

Joku raja esittää pilapiirroksia neljän kriisin kautta: mies, usko, politiikka ja järki joutuvat kaikki teoksessa koville. Ranta on aika julma. Hänen pilapiirroksensa harvoin varsinaisesti naurattavat, mutta sitäkin enemmän ne nostavat karvat pystyyn ja laittavat pohtimaan maailman menoa.

Pitääkö pilakuvan naurattaa?

Minulle Ranta ja hänen rosoinen kynänjälkensä ja huumorinsa passaavat paljon paremmin kuin Kari Suomalainen aikoinaan. Ehkä ymmärrän maailmaa aiempaa paremmin pilaiirrostenkin läpi katseltuna? Tai ehkäpä oman sukupolven ääni kuulostaa vaan kivemmalta?

Täytyy tässä yhteydessä antaa tunnustusta myös Kirkko ja kaupunki -lehdelle, joka julkaisee Rannan pilapiirroksia säännöllisesti ja ennakkoluulottoman rohkeasti. Seurakuntalehden voisi helposti kuvitella pysyttelevän kapealla mukavuusalueella, mutta pilapiirroksissa ainakin annetaan kulkijan mutkitella! Ravistelua tarvitaan!

Tähtiä: 4/5.

Joku raja -teoksen lisäksi tuoretta ajattelemisen aihetta voi etsiä tiistaista 11.9.2012 alkaen Helsingin tuomiokirkon kryptasta, jossa avautuu Ville Rannan pilapiirrosnäyttely Erimielisyyden etiikka. Rannan pilapiirroksia ja sarjakuvia voi seurailla myös miehen sarjakuvien Facebook-faniryhmässä.

Ville Rannan mainioita sarjakuvia aiemmin tässä blogissa:
Isi on vähän väsynyt
Kajaani

Otan tästä tekstistä lähtien postausten otsikoihin myös kirjailijoiden nimet. Varsin selvää on, minkä tähden.

Harjunpää ja pahan pappi (äänikirja)

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi. Äänikirja. 2010. Otava.


Aikana, jolloin esimerkiksi Facebookissa leviää osallistumiskehote adressiin "Yksikin 8-vuotias murhanuhri on liikaa", tuntuu erityisen riipaisevalta kuunnella äänikirjana Matti Yrjänä Joensuun Harjunpäätä ja pahan pappia. Teoksen sanoma nimittäin kohdistuu täsmällisesti muun muassa perheiden sisäiseen tunneilmastoon, rakkaudettomuuteen, piittaamattomuuteen. Vaikka Joensuun kirja on sanomaltaan ajaton, se riipii esille nimenomaan nyky-yhteiskuntamme pimeitä puolia.

Koska en ole dekkariharrastaja, en pysty arvioimaan kirjaa jännityskirjana. En liioin pysty vertaamaan tätä muihin Harjunpää-teoksiin. Pahan papissa Timo Harjunpää kollegoineen yrittää päästä metromurhista selville, mutta rikostutkinta jää teoksessa alusta asti taka-alalle. Enemmän huomiota saavat ihmiskuvaus ja suhteiden selvittely. Joensuu vaihtaa näkökulmaansa taitavasti ja tuntuu pystyvän eläytymään hyvin paitsi oman siviiliammattinsa poliisin liiveihin, myös teinipojan ja päänsä hengellisyydellä sekoittaneen rikoksentekijän nahkoihin.

Siitä juuri Pahan papissa pidin. Aihe on rankka, ja Joensuu lähestyy tuntuvasti sitä, mitä peräänkuulutin vajaa vuosi sitten taas yhden esille tulleen perhesurman jälkeen. Jonkun meistä täytyisi piirtää kuva siitä, missä yhteiskuntana kuljemme, kun näitä kamaluuksia tapahtuu. Joensuu siihen näemmä pystyisi.

Äänikirjaa on mahdoton siteerata. Yksi katkelma on piirtyi kuitenkin tällä kertaa mieleeni muita paremmin. Siinä ruoditaan äidinrakkautta, jota pidetään uisein rakkaudesta jaloimpana. Kirja kiistää yleisen käsityksen, sillä äidinrakkauden suojissa maailmassa tehdään mitä hirvittävämpiä tekoja jälkipolvia kohtaan.

Sen sijaan teos nimeää jaloimmaksi rakkaudeksi lapsenrakkauden, joka kestää ja antaa anteeksi kaiken. - On selvää, ettei kaikkia äitejäkään voi pitää lastensa parasta ajattelevina, ja myytin takaa pitäisikin nähdä laiminlyönnit!

Äänikirjatoteutukselle en Harjunpäässä ja pahan papissa voi valitettavasti antaa kiitosta. Lukijana olevan Riku J. Korhosen ääni ei sopinut minun korvilleni tällaisessa vakava-aiheisessa teoksessa. Mieluummin kuuntelisin häntä vaikkapa veijaritarinassa. Repliikeissä ajoittainen eläytyminen toi mukanaan liikayrittämisen maun, ja puhujan vaihtumista oli paikka paikoin hankala havaita. Hyvä äänikirjalukija on sellainen, ettei siihen kiinnitä mitään huomiota tai siitä nauttii, mutta jos juonen seuraaminen alkaa luennan vuoksi tökkiä, on selvästi menty metsään.

Teokselle tähtiä, kun eliminoidaan teoksen vastaanottoon vaikuttanut äänikirjatoteutus niin totaalisesti kuin se on mahdollista: 3/5.

Teos osallistuu Nooran Rumat kapinalliset -lukuhaasteeseen.

Kiitokset haasteista ja maljan kohotus!

Rooibos, Rina ja Lila ovat haastaneet minua olemaan kiitollinen. Kiitos teille siitä, sillä kiitoksia tuskin tulee liiaksi jaettua muutekaan.

Ohjeet:

1. Kirjoita listaustyyliin parin rivin maljapuhe, jossa listaat viisi asiaa, josta sinulle tulee erityisen hyvä mieli/mistä olet kiitollinen.

2. Haasta viisi bloggaajaa tekemään samoin.

Rakkaat kanssabloggaajat, hyvä yleisö,

haluan käyttää tämän tilaisuuden hyväkseni kiittämällä ensimmäiseksi perhettäni siitä, että saan elää elämääni omana itsenäni. Kiitän teitä myös siitä, että kirjoittamiselle järjestyy aikaa, vaikka arki yrittääkin saada meidät puserrettua välillä turhankin tiukkaan prässiin. Perheeni saa minut myös pysymään järjissäni (vaikka välillä tuntuu, että perheen kanssa nimenomaan juuri järki lähtee).

Kiitän toiseksi kaikkia niitä lähelläni olevia tai olleita muita ihmisiä ja ystäviäni, jotka ovat antaneet kirjoittamisharrastukselleni kannustusta monin eri tavoin. Tähän ryhmään kuuluvat muiden mukana tietysti kaikki kirjoittajakaverini ja -ohjaajani kautta aikain.

Olen kiitollinen myös siitä, että elämä on tuonut eteeni kasan haasteita, jotka ovat tehneet minusta minut. Tienhaaroissa on aina mahdollisuus valita, ja toivonkin, että elämä kantaa minua jatkossakin valintojeni kautta eteenpäin.

Olen kiitollinen siitä, että Suomessa on sananvapaus, minkä vuoksi meillä on paljon laadukasta kirjallisuutta luettavanamme.

Viimeisenä tänä lauantaina minulle tulee mieleen yksi erityinen ilon aihe: aurinko. Se antaa minulle valtavasti energiaa ja voimaa. Tänä lauantaina aurinko antaa minulle myös tämän hetken kirjoittaa kiitoksia, sillä pikkuväki on mielellään nyt pihalla mailojen ja pallojen kanssa.

* * *

Haluan haastaa mukaan kiittämään kolme tämän vuoden esikoiskirjailijaa: Karoliinan, Veran ja Kristiinan, ja samalla nostan maljan teidän esikoisillenne ja iloitsen menestyksestänne kanssanne! :-) Huomasin tosin, että ainakin Vera ja Kristiina ovat puheensa jo pitäneet, mutta käykää ihmeessä lukemassa ne edellä olevista linkeistä!

* * *

Lisäksi sain jo aiemmin Aikatherinelta tunnustuksen, johon en ole ehtinyt vielä paneutua. Sylillinen ruusuja tästä, Aikatherine:

Tämän haluaisin ojentaa blogistinimimerkille Kyllä tämä tästä..., joka aikoinaan inspiroi minua kirjoittamiseen. Tämän ojennan myös taas Raisalle, joka antoi kipinän omalle blogilleni. Kiitos teille molemmille! Toivon, että Iloksi muuttuu -blogikin on vielä näissä jutuissa tavalla tai toiselle mukana ja saa tunnustuksen, vaikka itse blogi on tätänykyä suljettu yleisöltä. Kolmantena annan tunnustuksen ihan uudelle blogille Sekametelisoppa kohtaa sillisalaatin. Ei kai tuollainen blogi voi olla muuta kuin inspiroiva? Ja vielä tunnustan Opuscolon suuntaan, sillä Valkoinen kirahvi antoi minulle blogini ensimmäisen haasteen puolitoista vuotta sitten ja Opuscolo-blogi on kiinnostava verkkomesta. Olkaa hyvät, te very inspiring bloggarit! :-)

Miss Farkku-Suomi -elokuva ja kirjailija Kauko Röyhkä Muusajuhlilla

Kauko Röyhkän samannimiseen romaaniin perustuva Miss Farkku-Suomi -elokuva on tarina nuoruudesta, kasvusta ja yhden ajanjakson loppumisesta. Yhtälailla se on toteutumaton rakkaustarina, kuvaus siitä, kun tuskin uskalletaan katsoa päin, ja tarina oman tien kulkemisesta. Elokuva on kuvaus Suomi-rockin alkutahdeista. Miss Farkku-Suomi on pala oululaista kulttuurihistoriaa Kuusrockeineen ja Rattori-lupeineen.

Ohjaaja Matti Kinnusen käsissä Miss Farkku-Suomesta on tullut sympaattinen kaikenikäisten elokuva, joka lainehtii tasaisesti alusta loppuun ilman vaarallisempaa allokkoa. Siitä huolimatta Välden tarina ujosta pojanklopista rokkariksi naurattaa ja itkettää.

Näyttelijäsuorituksissa pääosan esittäjät Mikko Neuvonen ja Sanni Kurkisuo onnistuvat loistavasti eläytymään nuorten häpeilevään ja ujoilevaan pirtaan, vaikka toisaalta molemmat henkilöhahmot, Miss-Pike ja rokkari-Välde, ovat valinnoissaan rohkeitakin. Erityisen piristyksen elokuvaan tuo Välden naapurin lestadiolaisperhe, jonka pikkupojat fanittavat Väldeä ja Välden kanssa samaa musiikkia. Sivuosa-Jussit heille!

Miss Farkku-Suomi perustuu osittain Kauko Röyhkän omiin kokemuksiin, mutta elämäkertana sitä ei voi pitää. Elokuva on aivan kelpo pläjäys, jota suosittelen mielelläni (Suomi-)rockista kiinnostuneille, 1970- ja -80-lukujen taitteessa nuoruuttaan eläneille sekä nykynuorille. Miss Farkku-Suomi sijoittuu yhdeksi suureksi Oulu-elokuvaksi Ilkka Järvi-Laturin Kotia päin ja  Mikko Niskasen Pojat-elokuvan rinnalle.

Sain ilon kuulla Röyhkän mietteitä elokuvasta ja kirjailijaurastaan Oulun Muusajuhlilla elokuussa:

Röyhkä kertoi, miten hänen nuoruutensa Oulussa oli tarjolla ajanvietteeksi lähinnä urheilu tai uskonto. Kaupungissa oli kuitenkin myös kirjasto, jolloin vaihtoehto edellä mainituille onneksi löytyi: hän valitsi kirjat. Röyhkä nimesi vaikuttaviksi teoksiksi nuoruudestaan  muun muassa erilaiset sotakirjat, kuten Ohut punainen viiva, James Joycen, Fjodor Dostojevskin, Henry Millerin, Timo K. Mukan, Hannu Salaman, Veijo Meren ja Charles Bukowskin.

Nuoren Kauko Röyhkän (oik. Jukka-Pekka Välimaan) elämä muuttui kertaheitolla, kun vuonna 1980 julkaistiin hänen esikoisteoksensa Tien laidalla Waterloo ja debyyttilevy Steppaillen. Alun perin Röyhkä oli ajatellut, että kirjailijana menestyminen olisi muusikonuraa helpompaa, mutta hän ajautui myös rokkariksi - eikä suotta. (Juuri toisin päin kuin Miss Farkku-Suomi -elokuvassa!) Esikoisteoksen julkaisi Weilin&Göös, jossa oli julkaissut aiemmin suurista nimistä vain Tommy Taberman, ja Kauko Röyhkä ajatteli tulevansa itse toiseksi staraksi kustantajalleen.

Kirjoittajana Kauko Röyhkä on ollut tuottelias: 12 proosateosta sekä muita julkaisuja ja lehtijuttuja - laululyriikkaa tietenkään unohtamatta. Yksi pitkä vuosikausien tauko kirjoittamisessa on ollut ennen Finlandia-ehdokkaana ollutta Kaksi loistavaa aurinkoa. Nyt Kauko Röyhkä kirjoittaa romaania parasta aikaa. Hän kertoo työskentelevänsä aina aamuisin pari tuntia ennen kuin muu perhe herää.

Miss Farkku-Suomesta Röyhkä toteaa, että se pohjautuu hänen omiin kokemuksiinsa, mutta esimerkiksi rakkausjutut on pitkälti silkkaa fiktiota. Aikoja ja paikkojakin on teoksessa sotkettu, sillä Röyhkä on halunnut sijoittaa teoksensa Suomi-rockin merkittäviin vuosiin.

Kirjaansa pohjautuvan elokuvan teossa Röyhkä ei ole juurikaan ollut mukana, mutta kehuu tätä visuaalisesti kovaksi leffaksi, jossa Oulu on edustavasti mukana. Elokuvan musiikin teossa on ollut mukana Röyhkän muusikkokollega Riku Mattila.

Kauko Röyhkä paljastaa, että Miss Farkku-Suomelle on tulossa kirjana jatkoa. Jatko-osassa menestystä saavalle muusikolle nousee kusi päähän, hän kokee epäonnistumisia ja rokkihulluutta. Väldeen rakastuneille huonoja uutisia: Välde jää tarinan jatkossa sivuosaan.

Kauko Röyhkä jutteli ja lauloi
Muusajuhlilla Limingan uudessa kirjastossa.

Kiltti tyttö jää ilman. 99 tapaa saada arvostusta, menestystä ja hyvä elämä

Lois P. Frankel & Carol Frohlinger: Kiltti tyttö jää ilman. 99 tapaa saada arvostusta, menestystä ja hyvä elämä. Talentum. 2012.




Onneksi en ole kovin kiltti tyttö, sillä tämän kirjan jälkeen olisin todennäköisesti burn outissa. On nimittäin totisesti kiltillä tytöllä tekemistä, jos aikoo muuttaa tapojaan ja alkaa pitää puoliaan ja muuttua "voittajanaiseksi"! Lois P. Frankel ja Carol Frohlinger esittelevät kirjassaan otsikon mukaisesti tasan 99 keinoa ottaa oma elämä haltuun, ja jokainen konsti jakautuu vielä kolmeen tai useampaan vinkkiin siitä, miten temppu tehdään! Huhhuh.

Hyvää on, että self help -opas tarttuu vinkein käytännön asioihin! Kiltti tyttö jää ilman tähdentää esimerkiksi, että

• älä stressaa pienistä asioista
• jätä säätämisen varaa
• näe toimimattomuutesi seuraukset, tai vaikkapa
• harjoittele suvaitsevaisuutta.

Hyvässä oppaassa tietysti selitetään, mitä nämä ohjeet tarkkaan ottaen tarkoittavat. Esimerkkejä oikeasta elämästä onkin tarjoiltu pitkästymiseen asti.

Jotakin jujua Frankelin ja Frohlingerin teoksessa kuitenkin on. Ei Frankel ole aivan ilman ansioita kirjoittanut aiempia bestsellereitään samaan Kiltti tyttö -sarjaan. Ehkäpä teos puhuttelee jokaisessa naisessa olevaa kilttiä tyttöä, tunnollista puurtajaa ja vastuunottajaa. Ehkäpä se on juuri se kiltti tyttö jokaisessa meissä, joka saa ottamaan tästäkin teoksesta edes yhden läksyn itselleen: ensi kerralla muistan arvoni ja toimin niiden mukaisesti, ensi kerralla päästän irti ihmissuhteesta, josta tuntuu olevan vain taakkaa, tai ensi kerralla olen harjoitellut small talkin etukäteen - ensi kerralla olen vieläkin parempi. (Vastuullisempi? Tunnollisempi?)

Oma-apukirjat ovat parhaimmillaan sellaisia, että ne avaavat silmät ja ihan aidosti auttavat pääsemään elämäntaidoissa eteenpäin. Silloin niistä jää lukijaan jälki, jonka avulla elämä on aiempaa laadukkaampaa. Huonoimmillaan oma-apukirjat ovat latteita luetteloita itsestäänselvistä asioista.

Kiltti tyttö jää ilman asettuu hyvän ja kehnon elämäntaito-oppaan välimaastoon. Mitään uutta ja mullistavaa se ei tarjoa, mutta sisällöltään laajana opuksena se onnistuu terävöittämään joitakin ajatuksia, jotka arjessa saattavat unohtua. Kirja muistuttaa taas, että omista asioista on jokaisen pidettävä itse huolta. "Voittajanaiselta" vaaditaan paljon, mutta kirjoittajat vakuuttavat, että sen tähden rautarouvan elämä on hyvää. Olkoon näin.

Tähtiä: 3/5

Oulun Muusajuhlien jälkihöyryjä

Kuvanveistäjä Kaarlo Mikkosen kädentyötä oleva
Toripolliisi-patsas on yksi Oulun
tunnetuimmista patsaista ja
suosituimmista treffipaikoista.
Toripolliisilta alkoi Kirjan ystävät ry:n
runollinen patsaskierros Muusajuhlilla.

Oulussa pidettiin Muusajuhlat 11. - 19.8.2012. Osallistuin lähes joka ilta erilaisiin poikkitaiteellisiin sanataiderientoihin. Madonna Helsingissä katkaisi pariksi päiväksi osallistumiseni, mutta minun kulttuuriviikkooni sekin sopi mukaan täydellisesti, joskin jouduin tuolloin luopumaan Martti Suosalon & co:n Jacques Briel -konsertista. Kirjamessut häiritsivät myös jonkin verran päällekkäisenä tapahtumana sanataidefestivaalin juhlintaa.

Muusajuhlien vahvuus on monipuolisuus ja poikkitaiteellisuus. Festivaali ei yritä profiloitua tiukasti mihinkään, vaan perusta on laajalti sanataiteessa. Se voi tarkoittaa toisessa tilaisuudessa laululyriikkaa, toisessa proosaa, kolmannessa vaikkapa stad upia. Kyljessä voi olla joitakin muita taiteenlajeja, kuten teatteri- ja kuvataidetta sekä musiikkia. Eihän tämä sinänsä ole mitään mullistavaa täällä Oulujoen varressakaan, mutta näin on saatu sopivan väljä raami Muusajuhlien tapahtumille.

Minua tilaisuuksista eniten ruokkivat erilaiset kirjallisuusillat ja Miten kirjani ovat syntyneet -keskustelut. Myös kierros oululaisilla kirjallisuuspatsailla innoitti leppeässä kesäillassa. Viihdyttävimmät kokemukset olivat Stand up -festivaalin avajaisjuhla ja Oulu All Star Big Bandin ja Pelle Miljoonan yhteiskeikka. Muista tilaisuuksista takkiin tarttui hienoja elämyksiä ja upeita tuoreita tuttavuuksia. Yhtenä mainittakoon tässä äänirunous, jota henkeäsalpaavasti esitti virolainen Jaan Malin.

Muusajuhien satoa kerätään blogissa vielä lisääkin syksyn aikana. Kirjoitan ainakin Pelle Miljoonan ja Kauko Röyhkän Miten kirjani ovat syntyneet -turinoista lyhyet koosteet. Kerro, jos jokin muu kiinnostaa!