Arnaldur Indridason; Petsamo

Kolmas romaani Arnaldurin Islanti-sarjaa, jossa seikkailevat sotapoliisi Thorson ja Islannin oma poliisi Flovent. Tässä kirjassa vuonna 1940 evakuoidaan islannin kansalaisia takaisin kotimaahansa sodan jaloista pois. Suomelle kuuluvan Liinahamarin satamasta Petsamosta lähtee laiva. Laivalla tapahtuu epäonninen sattumus, kun yksi matkustajista katoaa yön aikana.
Islannin maaperällä taas löydetään kuoliaaksi pahoinpidelty nuorimies. Thorson ja Flovent joutuvat selvittämään kumpaakin mysteeriä.
Kirjassa pisti taas silmään sama, kuin kaikissa Arnaldurin dekkareissa: poliisien haastattelemat kansalaiset ovat kaikki aina hyvin negatiivisia. Kukaan ei koskaan halua kertoa vapaaehtoisesti tai mielellään poliiseille mitään. Vastaukset pitää kiskoa todistajilta väkisin, siitä seuraa "en nyt yhtään pidä tästä haastattelusta" tai "en halua sotkeentua asiaan" -repliikkejä. Oikeassa elämässä olen sitä mieltä, että suurin osa kansalaisista päinvastoin mielellään vastailee poliisien kysymyksiin, jopa vähän innokkaammin, kuin olisi ehkä tarpeenkaan. Ihmiset ovat sensaatiohakuisia ja uteliaita ja yleensä suhtautuvat poliiseihin ylikorostetun innokkaasti.

Sitten jännä kielellinen huomio: kun nainen meikkaa ja kaunistautuu ravintolailtaa varten, hän laittaa kasvoihinsa silmänvarjoa. Englanniksi eye shadow, islanniksi mikä lie, mutta suomeksi se on kyllä luomiväri. Silmänvarjosta tulee mieleen lähinnä jokin silmätauti. Kirjan naishenkilö myös maalasi ripset. Ehei, ripset värjätään tai laitetaan ripsiväriä/maskaraa. Ei ripsiä maalata. Huulet voi maalata. Kasvotkin voi "maalata", ei ripsiä. (Kirjalla on muuten miespuolinen suomentaja).
Kolmas erikoinen sana on tulikiukkuinen, joka esiintyi kirjan sivuilla monesti. Suomessa tällaista sanaa ei käytetä, se on ovela käännös jostain islannin tyypillisestä sanasta. Suomessa ei ole oikeastaan parempaa kuin pelkkä kiukkuinen tai ehkä hyvin kiukkuinen. Tulikiukkuinen on aivan tehty sana. Ei sen puoleen, sanana ihan hyvä. Tulee mieleen vähän muumien kieli. Pikku-Myy voisi olla tulikiukkuinen.

Kirja oli hyvä, nautin tästä kannesta kanteen, kuten kaikista näistä Islanti-dekkareista.

Helmet 2020 -haasteessa:

10. Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa

Arnaldur Indridason; Saksalainen talo

Reykjavik kesällä 1941. Rikospoliisi Flovent ja sotapoliisi Thorson saavat tutkittavakseen kotiin teloitetun nuoren kaupparatsun murhan. Tutkintalinjoina ovat niin henkilökohtaiset juonteet lapsuudesta, kuin miehitysjoukkojen osuus Reykjavikissa. On brittejä, saksalaisia ja Yhdysvaltojen joukkoja.

Hitaasti ja Arnaldurin tapaan töksähdellen etenevä mielenkiintoinen dekkari, kuten aikaisemmatkin. En ole ihan varma, selvisikö lopussa, kuka murhaaja oli =). Ei tainnut? Mutta ei se mitään.

Helmetissä kohtaan 23. Kirjan nimessä on jokin maa. Tai oikeastaanhan tuossa on kansalaisuus, mutta eiköhän se saman asian aja.

Arnaldur Indriðason; Muistin piinaamat

Toisin kuin edellisessä kirjassa Varjojen kujissa, tässä päästiin taas Erlendurin kelkkaan murhatutkimuksen parissa. Erlendurin ja tämän pomon Marionin. Ja jälleen on samanlainen kaava: tutkittavaksi tulee niin nykyaikaan, kuin menneisyyteenkin sijoittuva rikos. Tai jälkimmäisestä ei edes tiedä, onko se rikos vai pelkkä katoaminen.

Nykyajan kuolemantapauksessa vainaja löydetään lammesta ja pian käy ilmi, että uhri on pudonnut jostain hyvin korkealla. Poliisikumppanit aloittelevat tutkimuksia amerikkalaisen tukikohdan lentokonehallista. Asian tutkimista vaikeuttaa se, että islantilaisilla ei ole mitään asiaa amerikkalaisten tukikohtaan tai sen maaperälle, vaikka Islannissa ollaankin. Islantilaispoliisien pitää liikkua amerikkalaisen valvojan seurassa.

Amerikkalaisilla oli omia kyliä, baareja, kauppoja, joihin islantilaiset tarvitsivat ns. sponsorin, jotta pääsivät sisään. Tämä oli mielenkiintoista.

Dagbjört –tytön muinaista katoamista Erlendur taas selvittää ihan oman mielenkiintonsa vuoksi.

Luin nämä kaksi dekkaria peräjälkeen; Varjojen kujat ja Muistin piinaamat. Kummassakin kaksi eri aikaan sijoittuvaa tapausta, kummassakin käsitellään amerikkalaisten tukikohtaa Islannissa. Siis mitä ihmettä; en edes kyllästynyt aiheeseen! Ihan kevyesti meni kaksi näin samanlaista tarinaa peräjälkeen enkä edes sotkenut näitä jälkeenpäin tosiisinsa. Pidin kummastakin.

Arnaldur Indriðason; Varjojen kujat

Varjojen kujissa kulkee kaksi eri aikakauden juonta yhtä aikaa. Nykyajassa on sänkyyn kuollut vanhus, vanha poliisi Thorson, joka tutki vuosikymmeniä sitten nuoren tytön murhaa. Tapauksessa oli jotain epäselvää. Vuoteen 1944 taas sijoittuu juoni tästä elokuvateatterin takaa löytyneestä murhatusta tytöstä, Rosamundasta. 

Nykyhetkessä eläkkeelle jäänyt poliisi Konrad alkaa tutkia kumpaakin kuolemantapausta, jotka liittyvät toisiina. Vaikka vuosikymmeniä sitten tehtyyn murhaan syyllinenkin on löydetty, tutkinnassa on jotain jäänyt kesken ja tehty vääriä johtopäätöksiä. 

Tällä kertaa Indridasonin dekkari ei kertonutkaan tutummasta etsivästä Erlendurista, vaan remmissä on uusi tuttavuus Konrad. Vaihteeksi ihan virkistävää näin.

Kirja opettaa paljon Islannista, melkein niin, että haluaisi lukea lisää. Minulle ainakin on ihan vierasta amerikkalaisten joukkojen sijoittaminen Islantiin, islantilaiset kansantarut piilokansasta ja vaikkapa islantilainen rakennuskulttuuri menneinä aikoina. Islantilaiset köyhemmän kansan talot kuvataan melko vaatimattomina. Ei ehkä ihan aaltopeltiä, mutta ei paljon puutukaan. Yksinkertaiset ikkunalasit ainakin. Ja sentään Islannissa. Hirveän mielenkiintoista…

Arnaldur Indriðason; Reykjavikin yöt

Reykjavikin öissä palataan Erlendurin varhaisiin poliisivuosiin. Järjestyspoliisina ollessaan hän kiinnostuu laitapuolenkulkijan kuolemasta. Kukaan muu ei tunnu pitävän sitä minään epäilyttävänä, mikä lie juoppo hoiperrellut veteen ja tukehtunut. Erlendur on kuitenkin oikeassa. Hän alkaa tutkia asiaa, eivätkä kaikki osapuolet pidä ajatuksesta. Erlendur on kuitenkin vain järjestyspoliisi, onko hänellä oikeastaan mitään valtuuksiakaan.

Tämä oli tällainen hidas ja rauhallinen dekkari, siis vielä hitaampi kuin yleensä. Ihan miellyttävä lukuelämys ja omanlaisensa lisä valottamaan tulevan rikosetsivän historiaa. Mutta siinä kaikki. Onhan tuo kyllä vähän erikoinen tyyppi =). Varsinkin naissuhteessaan, jossa Erlendur tuntuu olevan kovin välinpitämätön ja omituinen, en oikein pääse selvyyteen...