Aloitimme runopiirin pääkirjastossa vuoden 2010 syyskuussa. Tähän mennessä olemme piiriläisten kanssa käsitelleet ja myötäeläneet pitkälti toista sataa runoa. Runopiirimme on ollut (kuten arvata saattaa) naisvoittoinen mutta kaksi rohkeaa miestä on piirissämme ollut, toinen heistä peräti koko syyskauden. Ehkä me naiset kuitenkin ja lopulta jyräsimme heitin.
Olemme tutustuneet iloisiin, surullisiin, hassuihin ja kantaa ottaviin runoihin. Haikut ja tankat sekä alkuperäiskansojen tekstit ovat tuoneet eksoottisia tuulia jostain kaukaa. Jo ennakkoon hykertelen ajatuksesta, että ”Äitejä” teeman alla tutustutan piiriläiset toukokuussa äitimuoriin, jonka viimeinen toive on Richard Gere ilman paitaa. Miesystävästään hän toteaa: ”Mitä minä ruudinkeksijällä…se on keksitty jo”. Äitienpäivähyminä…hmm…loistaa poissaolollaan.
Olemme porautuneet suomalaisen miehen mielenmaisemaan ja heltyneet eläinrunojen äärellä. Erään illan teemana oli Klassikkorunot maailmalta: Sapfo, Neruda, Shakespeare, Emily Dickinson, Lorca. Olemme kurkistaneet muun muassa runoilijaparien Meriluoto & Viita, L.Onerva & Eino Leino, Aale Tynni & P. Mustapää – tuotantoon, näkökulma niissä ihmissuhteet. Aatosta jaloa ja tunteiden paloa! Teimme havaintoja kuinka kieli ja käsittelytapa muuttuvat vuosikymmenten myötä. Tunteet kuitenkin ovat ikiaikaisesti samoja. Eräs teema oli ihmisen elämänkaari. Se on aina saanut runoilijan tarttumaan kynään. Lapsuus – nuoruus – aikuisuus – vanhuus. Itse kullakin kun on ohitettuna jo useampikin kausi mutta menneisyydessä niin paljon muistiin palautuvaa.
Runopiirin pitäminen on tuonut työhöni iloa ja uutta eloa: teemojen keksimistä ja runojen etsimistä voi verrata salapoliisityöhön: missä kokoelmassa olikaan se ja se runo? Oliko se sanoilla leikittelevä, humoristinen runo Timo Pusan vai Risto Rasan vai sittenkin Jarkko Laineen? Mutta ennen kaikkea se puolitoistatuntiseksi useimmiten venyvä 'tunti' ihanien, mahtavien ja fiksujen piiriläisteni kanssa on ehdottomasti laatuaikaa. Vaikka olisin jo iltavuoron näännyttämä, runopiirin päättyessä olen virittynyt tunnetilaan mitä voisi kuvailla klassisen runomaailman sanalla autuas. Nykykielellä ilmaistuna olen silloin flow-tilassa.
Psykologi Mihály Csíkszentmihályin (Flow: elämän virta, 2005) mukaan flow-kokemukseen liittyy seuraavia asioita: ”Tehtävällä on selvät päämäärät. Yksilön keskittyminen on täydellistä. Oman minän arviointi vähenee. Ajantaju katoaa. Tehtävän etenemisestä saa välitöntä palautetta. Yksilön kyvyt ja tehtävän vaativuus ovat tasapainossa (tehtävä ei ole liian helppo eikä liian vaikea).Yksilö tuntee pystyvänsä kontrolloimaan tilannetta. Tehtävä on itsessään palkitseva”. Mihaly C. on pukenut sanoiksi runopiirin!
Mikä runoissa sitten on niin koukuttavaa? Onko se lyhyeen muotoon puettu elämää suurempi ajatus, nerokas sanojen käyttö? Onko kyseessä samastumisen tarve? Vai onko yksinkertaisesti niin, että runo voi koskettaa sielua.
Päivikki
