"Onko kirjastotäti elävä?"

Ensimmäinen kosketukseni kirjastotyöhön oli ehkä vähän outo. 
Pääsin kirjastoon kesätöihin 1976 ja työskentelin sen kesän laitoskirjastoissa eli Julkulan b-mielisairaalassa, Harjulan vanhainkodissa ja Valkeisen sairaalassa. Tuon kysymyksen ”onko kirjastotäti elävä” teki asiakas Julkulan sairaalan suljetulla osastolla, jonne olin juuri vienyt lainattavien kirjojen kärryn. Asiakas pani kätensä selkääni vasten ja kokeili olenko lämmin ja totesi sitten tyytyväisenä minun olevan lämmin ja elävä. Tuo tapaus on jäänyt lähtemättömästi mieleeni.  Tuosta kesästä alkoi minun kirjastourani.

Kirjaston asiakkaana olin kyllä ollut jo pikkutytöstä lähtien, sillä lukeminen oli minun intohimoni. Minun lastenkirjastoni oli museossa pihan puolella oleva lastenosasto, jonka hyllyt kolusin tarkkaan. Luin niin paljon, että jossain vaiheessa isä antoi minulle porttikiellon kirjastoon, sillä läksyt tahtoivat jäädä lukematta. Saatoin istua läksyjen ääressä seikkailukirja läksykirjan alla, ja kun äidin ja isän silmä vältti, unohdin läksyt. Valitettavasti jäin kiinni ja siitä tuli porttikielto. Onneksi kieltoa ei kestänyt kauan, ja sain taas käydä lainaamassa.

Aikuisten kortin sai tuolloin 13-vuotiaana, ja odotin innolla sen saamista. Oli hienoa päästä lainaamaan aikuisten kirjoja ja varsinkin kirjoja oikeista seikkailuista eri maissa ja historiasta, jota jo tuohon aikaan ahmin. Kirjastossa saatoin viettää tuntikausia hyllyjä tutkien, ja kotiin lähti aina täysi kassillinen kirjoja. En tosin lainannut vain itselleni vaan myös äidille, joka luki paljon, mutta ei koskaan ennättänyt käydä itse kirjastossa. Sain kerran myös muistutuskirjeen palauttamattomasta kirjasta. Etsin kirjaa kissojen koirien kanssa, mutta en löytänyt sitä mistään. Menin sydän pamppaillen ja nolona tunnustamaan hukanneeni kirjan, ja voi mikä riemu, kun ilmeni, että minä olinkin palauttanut sen.

Uusi kirjastotalo valmistui 1968, ja sain siitä heti ystävän. Vaeltelin kirjastossa edelleen tuntitolkulla vähintään kerran viikossa, ja nyt oli tilaa missä vaeltaa, ja tutkin joka kerran niin lastenpuolen kuin aikuistenpuolenkin hyllyt. Lähdin opiskelemaan Jyväskylään 1970, niin että ystävyys jäi sillä kertaa lyhytaikaiseksi. Palasin Kuopioon takaisin 1975 ja löysin heti tieni takaisin kirjastoon ja solmin ystävyyssuhteen uudelleen. Töihin kirjastoon pääsin sitten seuraavana kesänä. Se ikävä puoli kirjastoon töihin tulemisella oli, että kirjastossa käymisen nautinto katosi; kuka tänne nyt vapaa-ajalla olisi viitsinyt tulla hyllyjä tutkimaan, kun sitä sai tehdä työkseen. Vaikka kirjastossa vaeltelu asiakkaana jäikin, työ oli kuitenkin niin mielenkiintoista, ettei se kamalasti haitannut, vaan kirjastosta tuli minulle ystävän lisäksi työtoveri, ja se työtoveruus on kantanut tänne asti.

Marja T-S

Uutta oppimassa yhdessä eskarilaisten kanssa

Kuten monesti, jos tuntee jonkin ammatin tai alan vain pintapuolisesti, saattaa mielikuva työstä olla yksipuolinen. Itsekin olen alan valinnastani kuullut tutuilta ja tuntemattomilta niitä meille kirjastolaisille tuttuja kysymyksiä ja toisinaan masentavia kommentteja: ”Miksi kirjastotyötä varten pitää opiskella oikein yliopistossa?” tai ”Sinä oot sitten tänne kirjastoon nyt jämähtänyt”.

Palvelutiskien takana tehtävä työ ei siis välttämättä näy asiakkaalle. Mutta mitäs kirjastossa sitten tapahtuukaan aamulla, ennen kuin ovet aukaistaan? No esimerkiksi erilaisten ryhmien kirjastoon tutustuminen järjestetään useimmiten ennen kirjaston avaamista, jotta voidaan rauhassa keskittyä olennaiseen.

Aloitin työskentelyn Neulamäen lähikirjastossa syyskuun alussa ja sain heti uusia mielenkiintoisia työtehtäviä, nimittäin eskarilaisten tutustumiskäyntien järjestämisen. Sain vierailujen suunnittelun pohjaksi vilkuilla aiemmin eskarivierailuja vetäneiden työkavereiden muistiinpanoja. Lisäksi olin nähnyt erään kollegan mainioita opastustuokioita pääkirjastolla, joten suunnittelu oli melko helppoa.

Ensimmäinen ryhmäni saapui sateisena torstaiaamuna: innokkaita kuravaatteisiin ja kumisaappaisiin sonnustautuneita pikku eskarilaisia kahden aikuisen johdolla. Aloitimme tutustumiskäynnin lehtisalista: minä juttelin, lapset kuuntelivat ja esittivät kysymyksiään. Moni oli käynyt lähikirjastossaan aiemmin, ja osa lapsista tiesi myös missä se hirmuisen iso pääkirjasto on: ”No se on siinä museon vieressä”, ja oli sinne asti kuulemma pyöräiltykin.

Kerroin lapsille millainen paikka kirjasto on: avoin ja yhteinen paikka lapsille, vanhuksille ja kaikille siltä väliltä. Kirjastossa käyttäytymisestä lapset olivat hyvin perillä: siellä ei ole hyvä syödä karkkia tai huutaa kovaan ääneen, sillä joku ehkä haluaa lukea rauhassa. Kerroin, että ensimmäisen kirjastokortin saa 6-vuotiaana, ja osalla lapsista olikin jo oma kortti. Lisäksi esittelin lapsille kirjastosta löytyviä kirjoja ja muita materiaaleja: kuvakirjoja, satukirjoja, helppolukuisia, elokuvia, musiikkia, äänikirjoja ja lehtiä – meiltähän löytyy vaikka mitä!

Lastenosastolle siirryttyämme oli ilo katsella lapsia, jotka kaikki löysivät mielenkiintoista selailtavaa ja tutkivat kirjaston tarjontaa innolla. Loppuun luin vielä pienenä muistutuksena runon, jossa kerrottiin miten kirjoja kohdellaan.

Tämä opastuskerta oli kirjastourani ensimmäinen, mutta ei varmasti viimeinen. Yksi kirjastoalan parhaista puolista on, että kirjastotyö on niin monipuolista: aina löytyy uutta opittavaa ja uudenlaisia kokemuksia itselle niin työntekijänä kuin ihmisenä.

Laura