Tuo ei ollut mikään ainutlaatuinen ehdotus, olen kuullut urani aikana samansuuntaisia ohjeita useamman kerran. Joskus niissä on takana ilkeyttä, joskus aitoa välittämistä ja pyrkimystä saada minut ymmärtämään kuinka maailma ja erityisesti sen kirjallisuussektori toimivat.
Ehdotus on järkevä ja miettimisen arvoinen. Ongelma on vain siinä, että joskus naisen on tehtävä mikä naisen on tehtävä.
Kyllä minä itsekin olen sitä koko urani ajan miettinyt, että miksi kirjoitan tällaisia kirjoja, vaikka olen niin valtavan syvällinen, luen ja mietin paljon ja olen vielä viisaskin. Viime vuosina olen alkanut ajatella, että ehkä en olekaan niin kovin syvällinen ja viisas, vaikka paljon luen ja mietinkin.
Joskus epäilen, että syvällisen maineen kirjailijana saa kun kirjoittaa kolkkoja, toivottomia kirjoja. Ja pinnallisen maineen, jos kirjoittaa lohdullisia kirjoja.
Joskus epäilen että uskoni rakkauteen ja lohdutukseen on urani suurin este. On älytöntä uskoa niihin, kun maailma on sellainen kuin on. Mutta en mahda uskolleni mitään, enkä voi kirjoittaa sitä vastaan. Jos yritän kirjoittaa lohduttomasti, sydämeni aloittaa välittömästi räytymisen ja sitä haluan välttää. Olen siis siinä mielessä pysyvästi kevytmielinen tuulihattu.
Tekstit
Kevytmielinen tuulihattu - tuosta minä pidän. Vaikken kovin tuulihatuksi ole sinua mieltänyt. itse olen, kuten T-paitanikin ilmoittaa, sempäiväinen pyryharak. ja onnellinen ollessani.
VastaaPoistaEiköhän niitä kolkkoja kirjoja ole tarjona ihan riittämiin ilman sinunkin panostasi.
VastaaPoistaSylvi
Kyllä varmaan juu Sylvi.
VastaaPoistaLentsu, ovatko pyryharakat jostain raumansuunnasta?
Kirsti,
VastaaPoistapyryharakka on minulle tuttu jo Mansen suunnalta, mutta täkäläisellä (lounais) murteella niitä painaa sellainen käsityöläinen kuin Kaija Hellberg Kalannin aseman seutuvilla. Siellä on myös 'kärttyne vanh äm' , joka on minusta kerrassaan lumoava. Iskee minun huumorintajuuni.
Kirsti,
VastaaPoistaihana kirjoitus. Pelasti minun päiväni. Ja itse allekirjoitan kirjoituksestasi joka sanan. Ihanaa kun meitä "Helmiä" vielä on vaikka vähän hömppiä...mutta niin viisaita, ettei sitä tarvitse KOKOAJAN alleviivata
-Kirsi-
Kirsti, sinun on kirjoitettava kuten sinulle luontaisinta on. Kyllähän tiedät, että meitä kirjoistasi nauttivia on paljon.
VastaaPoistaSäälin niitä, jotka eivät kykene riemuitsemaan onnellisista lopuista. Vielä enemmän sälin niitä, jotka tahtovat kieltää niistä nauttimisen meiltä hilpeiltä hömpiltä.
Oliko se nyt itsessään Helsingin Sanomissa, missä mainittiin Doris Lessingin todenneen, että kirjallisuuspalkintoja jaetaan vain kirjoille, joissa ei ole yhtään huumoria. Ja sellaista kutsutaan ns. vakavaksi kirjallisuudeksi.
VastaaPoistaLessing tietää, koska on itse istunut lukuisissa palkintolautakunnissa.
Kulttuuritoimitukset ovat myös täynnä totisia torvensoittajia ja niin ahdistuneita tyyppejä, etten itse jaksa viettää heidän seurassaan hetkeäkään kiusaantumatta.
Uskon, että elämään voi suhtautua vakavasti ja silti tanssia sen yli kepein kengin. Mutta että pitäisi ottaa myös itsensä vakavasti! Ahh ja oih! Kyldyyritoimitukset ja askeettiset vakavikot pitäkööt tuskansa.
t. Muudan
Eikö ole hassua että sinäkin Kirsti jaat kirjat hömppään= kiva, mukava, hauska, toiveikas ja asiallisiin= tylsä, ankea, kuiva, vakava, surullinen?
VastaaPoistaEihän jako noin yksioikoinen ole? vai onko?
Itse luin nuorena paljon viihdettä, mutta tuhansia niteitä kahlattuani kasvoin siitä ulos, luulen että aika monelle paljon lukeville käy näin.
Viihteen lokerointi on vaikeaa, mutta jos kokeilee ajatella asiaa elokuvan keinoin juttu helpottuu. Itse pidän viihteenä ns. romanttisia komedioita, niissä on takuuvarma onnellinen loppu. Niitä on kiva katsoa joskus suklaarasian seurassa. Sitten on elokuvia, kuten Minun Afrikkani, jossa kyllä on romantiikkaa, mutta loppu jätetään avoimeksi. Tuollaiset kirjat/elokuvat jäävät mieleen, ne kutkuttavat mieltä, kun taas romantiikka loppuu suudelmaan, kaikki on selvää ja onni ikuista.
Oi voi anonyymi, sinulla on sivistyksessäsi vakavia aukkoja, ellet ole huomannut että kaikkein romanttisin kirjallisuus perustuu siihen kun rakastavaiset eivät saakaan toisiaan, vaan jäävät elämänikäisen kaipauksen valtaan. Ajattele nyt Hiljaisia siltoja ja Viesti mereltä tyyppisiä maailmanmenestyksiä joissa onni on ihan huulilla ja ei sittenkään. Mielestäni en myöskään tehnyt mainitsemaasi jakoa kirjojen suhteen, vaan luokitteluni perustui omaan lukukokemukseeni, jaoin kirjat tuossa postauksessa kolkkoihin ja lohdullisiin kirjoihin. Olen huomannut, että kirjat jotka minun mielestäni ovat kolkkoja, ovat usein näkyvästi esillä erilaisissa palkintoehdokkuuksissa. Lohdullisiksi kokemani kirjat harvemmin. Näin se vain minun kohdallani on mennyt, kaipa sen saa kertoa julkisestikin.
VastaaPoistaMuudan, vääjäämättä sellainen ajatus itselläkin on tullut, että ahdistuneimmat ihmiset löytyvät erilaisista kulttuuripiireistä. Mutta ehkä se tulee juuri siitä, kun on pakko suhtautua asioihin niin vakavasti.
Kiitos Leena. Niin kyllä ihmisen sisältä varmaan jotain on kuollut jos ei onnellisia loppuja kestä.
Kirsi, nimenomaan. Ei alleviivata, annetaan palaa vaan:-)
Ahaa Lentsu. Kärttynen äm sopis kyllä meitsille.
Kärttyseksi ämmäksi kirjoitat oivaltavan hauskoja ja hyviä kirjoja. Tuo anonyymin yleistyys tuolla ylempänä, että olisi olemassa joku viihde josta kasvaa ulos, sitä en ymmärrä. Olen aina lukenut kirjoja, joista enimmäkseen pidän. Myös sitä nk. vakavaa osastoa, ja nekin voivat olla hauskoja.
VastaaPoistaMinne sitä muka lukijana pitäisi kasvaa? Luen joitain lastenkirjojakin yhä, ja mulle ei kyllä tulla sanomaan: kasvaisit ulos niistä. Voiko sanoa: kasvaisit nyt ulos tuosta vakavasta ja murheellisesta kirjallisuudesta.
En minä minnekään kasva, paitsi leveyttä, kun olen niin mielelläni kaikenlaisten lukemistojen äärellä. Sitäpaitsi kyllä toivokin voi olla syvällistä ja totta.
Hmm... Jos ajattelee esim. Finlandia palkintoa, niin kyllähän sen on saanut aika usein kirja, jossa ei ole päätä eikä häntää, mutta ahdistavaa paatosta sitäkin enemmän. Totta..
VastaaPoistaToisaalta se kirjojen kirjo, jota kirjastoista lainataan on yllättävänkin laaja. Miksiköhän dekkareista ei puhuta viihteen kanssa samassa lauseessa? Samaan tapaanhan ne kuroutuvat murhamysteerin ympärille, kuin "hömppä" rakkaussuhteen ympärille. Muutakin yhteistä noilla on, molemmat kirjoitetaan lukijoille, enemmän kuin arvostelijoille ;) Ja molemmilla on lukijoita niin että kirjat päätyvät listoille. Palkittuja teoksia ostetaan kai yleissivistyksen vuoksi. Miksi dekkarit saivat "kunnon" kirjan maineen ja hömppä jäi hömpäksi? Alunperinhän molemmat lajit olivat aliarvostettuja?
En muuten pitänyt elokuvista Viesti mereltä ja Hiljaiset sillat, ne ovat hömppää jossa on onneton loppu, eikä sellainen hömppä ole kivaa ;) Tuulen viemää ja Okalinnut olivat tarinoita, joissa oli maistuva loppu.
Mitä tuohon "uloskasvamiseen" tulee, itselleni on kyllä käynyt noin, minä luin nuorena paljon viihdettä, nykyisin pelkästään asiakirjallisuutta ja elämänkertoja. Lainaan niitä fiktiivisiä tarinoita ja yritän lukea, mutta huomaan jättäväni kirjan käsistäni parin sivun jälkeen.
Ehkä se että on lukenut niin monta kuinka kirja kirjoitetaan kirjaa, tekee sen, että jokaisen kirjan analysoi lukiessa luurangoksi, sama pätee elokuviin, tutkin leikkauksia, henkilöiden rakentamista, miljöitä..
Jos joskus luen kirjan tai katson elokuvan ilman että muistan analysoida tarinarakennetta, tiedän elokuvan/kirjan olleen niin hyvä.
Hirlii, kiitos:-) Niin minäkin ajattelen, että ihminen valitsee itselleen ne kirjat joita kulloinkin tarvitsee.
VastaaPoistaAnonyymi, en minäkään tällä hetkellä lue juuri hömppää. En kuitenkaan ole ajatellut sitä uloskasvamisena, vaan pelkästään vaiheena jossa olen nyt. Kuvittelen, että elämässä voi vielä tulla kausi, jolloin hömppä taas maistuu, enkä siinä vaiheessa pidä sitä takapakkina, vaan uutena kautena johon hömppä jälleen istuu.
Mitä dekkarien suurempaan arvostukseen tulee, niin käsittääkseni dekkarien lukijat kyllästyivät lempilukemistonsa huonoon maineeseen ja ryhtyivät tietoisesti nostamaan ko. genreä, alkoivat rummuttaa sen puolesta ja ne tulokset näkyvät. Samoin on nostettu sarjakuva roskasta taiteeksi. Mutta yksi puuttuu joukosta, naisten romanttista viihdettä ei kukaan nosta. Naiset, jotka sitä lukevat, edelleenkin lukevat sitä puolisalaa, nolostellen. Ja kun lukemisvaihe jää taakse, he mielellään kertoavat eri puolella, miten ovat päässeet kyseisestä genrestä irti, kasvaneet siitä ulos, kehittyneet ihmisinä, eivätkä enää tarvitse onnellisia loppuja, eskapismia tms.
Ei se noin Kirsti mene.. en minä häpeä sitä että luin hömppää, mutta kun elämässä tapaa aidon rakkauden ja on onnellinen, ei enää jaksa lukea ikuisia "he löysivät toisensa" tarinoita. Ehkä jos liittoni ajautuu karille, elämä heittää häränpyllyä palaan romantiikan pariin.
VastaaPoistaMutta ehkä onnellisessa elämässä ei kaipaa romanttista lukemista?! Onko kukaan ajatellut asiaa tältä kantilta?
Ja kyllä tämä ikuinen köyden veto hömppä vastaan vakava laskee genren mainetta, jotain muuta pitäisi kohotukseksi keksiä kuin inkutus ;)
anonyymi, olet hassu.
VastaaPoistaOlen, myönnän, mutta parasta on olla täysin auki ja antaa ajatustuulten puhaltaa läpi pään, joskus voi vaihtaa mieltä lennosta, ilman että tarvitsee pitää kiinni ainoastakaan mielipiteestä...
VastaaPoistaKai sekin on jonkinlaista "vapautta"
Minä olen aina ollut huono ymmärtämään kirjojen jakoa ryhmiin. Johtuu kai siitä, että aloitin scifin lukijana (tai siis kaiken ahmijana, mutta...) ja jouduin yrittämään ymmärtää, miksi Odysseus ei ole fantasiaa, mutta Taru sormusten herrasta on, ja miksi valoa nopeammat avaruusalukset ovat kunnioitettavaa tieteiskirjallisuutta, mutta lohikäärmeet eivät.
VastaaPoistaJoka tapaukessa suurin osa maailmankirjallisuutta on dekkareita, katsokaa vaikka Dostojevskia. Joka kirjassa selvitetään murhia. Samoin muuten Dickensillä, jonka kirjat sitä paitsi loppuvat onnellisesti ja ovat hauskoja.
Karen Blixen aikoinaan väitti, että keskiluokka pitää onnellisista lopuista, mutta ylhäisö ja köyhä tymmärtävät tragediaa. No, hän oli paronitar ja kuoli syfilikseen menetettyään lemmittynsä lento-onnettomuudessa, joten kai hänelle annetaan milipide anteeksi...
Mette, kai se on jotain kirjallista peliä, että Odysseus ei ole fantasiaa, mutta TSH on. Ja sitä pitäisi sitten vain suostua pelaamaan sitä peliä niillä säännöillä, jotka jotkut jossain ovat laatineet. Olisko Blixenin väitteessä jotain perää kummiskin?
VastaaPoistaMinä henkilökohtaisesti vastustan taide/viihde kategorisointia ylipäätään. Kuka siihen oikeasti on oikeutettu, siis määrittelemään?
VastaaPoistaJos brittiläinen kirjailija kirjoittaa sanan lihaksi minulle, suomalaiselle naiselle, niin että elän, hengitän ja tunnen hänen ihmistensä myötä, se on taidetta minulle.
Itse olen saanut hiukan pyyhkeitä onnellinen loppu -pakkomielteestäni, mm. maanantaitarinoissani. Otetaanpa onnelliset loput, rakkaus, huumori, iloiset asiat kokonaan pois kirjallisuudesta ja katsotaan miten käy. Uskon että samalla tavalla kuin jos kaikki siivoojat menisivät lakkoon. Kompastelisimme ja lopulta hukkuisimme joka puolella lojuvaan epätoivoon, synkkyyteen ja huumorintajuttomuuteen.
Reine, määrittelemään oikeutetut ovat he, jotka pystyvät itselleen sen oikeuden ottamaan. Ja tästä oikeudesta kai käydäänkin jatkuvasti raivokasta kamppailua, joka tuottanee myös kirjallisia ruumiita tämän tästä.
VastaaPoistaIhan oikeasti elämä ilman onnellisia loppuja maistuisi aika karvaalta.
Nojoo, en ole ikinä oikein tajunnut niitä ihmisiä joille on hirveän tärkeä se erottelu taiteen ja viihteen tai korkean ja matalan kulttuurin välillä...jos sellainen erottelu välttämättä pitää tehdä niin silti, aika suuri menetys on kaikilla jotka valitsevat vain sen toisen puolen.
VastaaPoistaMinusta on myös runsaasti viihdettä joissa niitä onnellisia loppuja ei tule, ja joissain sillä kurjuudella aletaan oikein mässäilemään...sitä kutsutaan sosiaalipornoksi :)
Kirjallisuuspalkintojen ja huumorin yhteydestä, aina niitä joitain poikkeuksia on...mieleen tulevat ainakin nobelisti Heinrich Böll ja bookeristi Salman Rushdie, vaikka kai molempia voi lukea myös ei-humoristeina. Mutta on kyllä totta että minulle kirjallisuuspalkinnon saaminen ei ole mitenkään kauhean suuri suositus kun niitä ei yleensä jaeta niistä ansioista joita minä eniten arvostan...
Niin, minusta keveys, sulavuus ja iskevyys ovat kirjailijan taidoissa tärkeimmästä päästä ja nämä ovat taitoja joita hyvä viihdekirjailija harjoittaa enemmän kuin tunkkaisen taideproosan vääntäjä.
Olen itse kulkenut lukemismieltymyksissäni ns. vakavasta kirjallisuudesta kohti ns. viihdettä, ja pakko sanoa, että jälkimmäisen kirjoittajat ymmärtävät elämästä enemmän ja ovat kokeneet itse enemmän ja todemmin.
VastaaPoistaOikein naurattaa, kun kaivan esiin jonkun nuoruudessa kolahtaneen nobelistin. Eipä kolahda enää.
Joskus mietin, miten helppo kriitikoita on sahata linssiin.
Jos esim. Katri Lipson olisi kirjoittanut esikoisensa niin, että olisi sijoittanut tapahtumat Suomeen ja nimennyt päähenkilöt suomalaisiksi, tuskin palkintoja olisi kolahdellut.
Nyt on buumina ja trendikästä kirjoittaa venäläisittäin tai ylipäätään sohia hiukan muihin kulttuureihin päin.
Se on tätä huonoa itsetuntoa: suomalaisuus ei oo mittää, paitsi hävettävää ja pilkattavaa. Ihmistä pitää kuvata eurooppalainen profiili tuulta halkoen ja antaa päähenkilöille vähän mystisiä nimiä.
Elämme totisesti henkisen puberteetin aikaa ja arvomaailmamme seisoo saappaat suossa.
Trendien mukaan kirjoittaminen kiehtoo kustantajia, koska kirjoja myydään lööppijulkisuudella. Eikä köyhä kirjailija pane rahaa pahakseen.
Äh, tässä oli nyt liian monta isoa asiaa samassa lootassa.
Mutta olen niin koukussa tähän blogiin, ja Kirsti, osaat kutitella niin taitavasti ja kypsästi keskustelunaiheita, että menetän itsehillintäni, tuohdun ja innostun ja fanitan...
Muudan
hdcanis, kyllä tosiaan myös onnettomuuksilla mässäilyllä viihdytetään. Viihdettähän uutisetkin ovat. Ja romanttisimmat kirjat ovat niitä joissa täyttymys jää kokematta. Bölliä ja Rushdieta en ole ehkä tajunnut huumoriksi, niin kuin ei myöskään Juoksuhaudantien huumori mennyt perille.
VastaaPoistaViihteen kirjoittaja joutuu tosiaan ajattelemaan lukijan vastaanottokykyä ja hiomaan ilmaisunsa sellaiseksi, että viesti on nautittavassa muodossa, koska hänen uransa on tavallisen huvikseenlukijan varassa. Huvikseenlukija ei välttämättä niin kauheasti ehdi ponnistella ymmärtääkseen hienovaraisia nyansseja. Taideproosan tuottaja saa toimeentulonsa lähinnä apurahoituksen kautta, ja apurahoille pääsee jos miellyttää kriitikkoja, jotka taas saavat lukemisesta rahaa, se on heille työtä. Joten on ihan ymmärrettävää, että he rahan edestä ovat valmiit ponnistelemaan taideproosan ääressä.Hehheh.
Oi miten ihana kehu Muudan. Ja kehtaatkin vielä tunnustaa, että tie on käynyt tuohon surulliseen suuntaan kohti ihmeellisiä hömppämaailmoja. Ja tuo on totta mitä sanot, kustantamot ajattelevat myyntiä, silloinkin kun on kysymys taideproosasta. He etsivät tekijöitä ja tarinoita, jotka ovat trendikkäitä ja joilla on mahkuja päästä lööppijulkisuuteen.
Jollakin tarinoita pitää aina myydä. Jos tarina ei itse myy itseään, sitten se pitää myydä mediaseksikkäällä kirjailijalla.
Voi ei Muudan! Minuun Katri Lipsonin Kosmonautti "kolahti" todella paljon! En voi uskoa olevani niin nenästä vedettävä että nauttisin tietyistä kirjoista vain sen takia että kriitikot kehuvat niitä tai että ne sijoittuvat johonkin sillä hetkellä populaariin mielenmaisemaan. Henkiikö täällä skeptinen näkemys siitä, että kiitetyt kirjat etupäässä ovat jotenkin ihmeellisellä, elämälle vieraalla kulttuuripolitiikalla tai teennäisen "kyldyyrihengen" tavoittelulla (muotoilu ja käsitys omani,kukaan ei suoraan sanonut näin!) nostettu kuuluisuuteen? En allekirjoita tätä! Palkintoja saavat myös oikeasti hyvät kirjat, ei edistä viihteen asiaa talloa tai väheksyä muunlajisia kirjoja. Me monet viihteen kuluttajat olemme kuitenkin "moniajolukijoita", jotka lukevat eri kirjoja eri tarpeisiin.
VastaaPoistaKirsti heitti kommentin siitä, että sarjakuvantekijät nostivat itse genren taiteeksi. Ehkä näin. Mutta yleinen mielipide lie se, että Teräsmiehet tai Me Virtaset voivat olla hyvää, oivaltavaakin viihdettä, mutta painivat eri kategoriassa kuin jotkut sarjakuvaromaanit? Samalla tavalla ns. naisviihteen genressä on mielestäni hyviä teoksia (vaikka Kirsti ja Melissa Banks) ja huonoja. Kyllä, arvotan nyt, vaikka turpiin tulisikin: minusta Danielle Steel ei ole yhtä hyvää kirjallisuutta kuin jokin toinen (naistenviihdekirjallisuus TAI jokin muu) mutta en minä ala ketään sen lukemisesta sohimaan - henkisesti taikka muutenkaan. Samalla tavalla on olemassa hyvää käyttögrafiikkaa, mutta on olemassa tietyt kriteerit, miksi ei oivaltava maitopurkin kylki saa Ars Fennicaa vaan muunlainen kuvallinen kulttuurituote. Tässä mennään taidekäsityksen ja taidepolitiikan juurille niin että kolahtaa.
Mielenkiintoinen aihe, mutta itsekin huomasin, kuten (eka?) anonyymi aikaisemmin, että asetelmat tahtovat jymähtää ja mustavalkoisuutta esiintyy puolin ja toisin. Ehkäpä itsekin syyllistyin tähän huomaamattani.
Pitäisikö muuten naistenviihteelle olla oma vuosittainen palkinto? Lukitsisiko vai avaisiko se genreä? Onhan dekkareillekin Pohjoismaissa(?) Lasiavain?
Olen huomannut nyt seitsemän vuoden aikana, jotka olen kulkenut turuilla ja toreilla keskustelemassa viihdekirjallisuudesta, että tämä kahtiajako on noussut liki jokaisessa keskustelussa esiin, nimenomaan tyyliin; Kuka saa luokitella, miksi pitäisi, mikä on viihdettä, kaikki naiset lukeva, kukaan ei kehtaa tunnustaa jne. Ja tämä niin että viihteen "puolestapuhujat" korottavat ääntään taidekirjallisuutta vähätellen.
VastaaPoistaOlen miettinyt paljon mistä tämä johtuu? Onko se alemuuden tunnetta? Onko se vihamielisyyttä? Mitä/ketä kohtaan? Luulen että osin tämän asenteen vuoksi viihde ei ole noussut sille kuuluvaan arvoonsa. (Viihde on harvoja kannattavia kirjallisuuden lajeja)
Tämä viihteen puolesta (taidetta vastaan) negatiivissävytteinen keskustelu ei kohota sen enempää viihdettä, kuin laske taidekirjallisuuden arvoa. Ihan kuten toisen ihmisen herjaaminen ei nosta herjaajaa yhtään ylemmäs, vaan saa herjaajan itsensä näyttämään ilkeältä/naurettavalta/säälittävältä.
Jos oikeasti halutaan nostaa viihteen arvostusta, mielestäni tämä on se kohta josta on lähdettävä. Niiden jotka pitävät/rakastavat/kuluttavat viihdettä pitää osata keskustella vähättelemättä ja haukkumatta muita lajityyppejä, palkintoja, teoksia.
Vasta tämän jälkeen voidaan käydä rakentavia keskusteluja siitä, miksi viihde on niin suosittua, mikä asema viihteellä on kirjallisuudessa ollut ja miten viihteen asemaa kirjallisuudessa voidaan kohottaa sille kuuluvaan arvoonsa.
Ei Picasson teosten arvo laske siksi ettei niitä ymmärrä, tai Von Wrigtin veljesten teosten arvo nouse siksi että näemme niissä lintuja jotka näyttävät eläviltä. Molemmilla noilla on paikkansa taiteen piirissä, tärkeää on kunnioittaa erilaisuutta.
Anonyymi ja Kristiina, oletteko koskaan kiinnittäneet huomiota siihen jatkuvaan viihdekirjallisuuden vähksyntään jota esiintyy valtakunnallisissa printtimedioissa, niiden kulttuurisivuilla. Entisestä blogistani on jäänyt mieleen tämä juttu:
VastaaPoistahttp://k.ellila.vuodatus.net/blog/1154070/taas-arsyttaa/
Mutta koska olen yrittänyt siirtyä muihin aiheisiin, en enää paina mieleen kun Hesarista tai muualta osuu silmään vastaava tölväisy. Mutta siis pointtini teille on tämä:
Jos viihdekirjalliisuden puolustajien harrastama motkotus heikentää viihdekirjallisuuden asemaa, miksi sama ei päde siellä toisella puolella. Miksi taidekirjallisuuden puolustajat saavat motkottaa meitä vastaan ilman että kenelläkään tulee edes mieleen, että heidän asemansa voisi siitä ehkä heikentyä?
Mitä viihteen kannattajien sitten pitäisi tehdä? Ei puolustautua? Mennä pilttuuseensa, olla hiljaa ja kärsiä?
VastaaPoistaPyytää anteeksi?
Eikö viihteen kannattaja saa sanoa, mitä mieltä on palkituista kirjoista? Pitääkö kääntää toinenkin poski ja huutaa riemusta, kun päälle syljetään?
Tämä Kirstin blogi on niitä harvoja paikkoja, missä viihdettä on saanut - ja pitää - puolustaa.
Arghhh. Maitopurkin kylki on mainontaa. Viihdyttävä romaani on kaunokirjallisuutta.
Menen siis nurkkaan häpeämään ja olen hiljaa loppuikäni.
Muudan.
Palasin vielä haudasta kertoakseni, että kommenttini oli tarkoitettu Kristiinalle ja Aninyymille.
VastaaPoistaMuudan.
Ei, kun jättää vain haukkumiset, pelkkä viihteen kehuminen riittää.
VastaaPoistaMiksi viihteen puolustamista tarvitaan? Eikö riitä että kertoo miten hyvää viihde on? Miksi sitä pitää "puolustaa" Ketä vastaan? Eivät asiakirjojen kirjoittajat ole mikään uhka, eivät taidekirjojen kirjoittajat.
Pitää olla ylpeä siitä mitä on, kulkea pää pystyssä, toisten tyylilajien "mollaaminen" ei vie ketään mihinkään.
Olkaa ylpeitä älkää ylimielisiä
Anonyymi, en minä ymmärrä miksi ihmiset eivät saisi edes minun blogissani sanoa suoraan mitä he lukemistaan kirjoista ajattelevat. Kriitikot tekevät sitä oikein rahan edestä lehdissä. Haukkuvat ja kehuvat, nostavat ja laskevat. Mielestäni se on aivan normaalia inhimillistä toimintaa. En ymmärrä miksi sellaista ei saisi tehdä täällä minun blogissani.
VastaaPoistaAi, anteeksi, luulin että tässä keskusteltiin siitä, kuinka viihteen arvoa kohotettaisiin. Jatkakaa toki ihan rauhassa entiseen tapaan.
VastaaPoistaTietysti Kirsti blogissasi kommentoijat saavat kertoa negatiivisista lukukokemuksista, itsehän täällä pidät jöötä. Mutta itse halusin tulla esiin sellaisena viihteen lukijana joka ei ajattele että taidekirjallisuus on useimmiten p:stä. Ja Muudan nyt sattui sohaisemaan lempikirjaani (En vähättele omaa kokemustasi, Muudan, mutta en allekirjoita sitä edelleenkään!) Tämä blogi on syvällinen, hauska ja viihdyttävä. Mutta uskaltaako täällä olla eri mieltä kuin suurin osa kommentoijista? En tiedä. Halusin vain tuoda esiin oman mielipiteeni, joka on erilainen. Ja siis huom! olen myös viihteen lukija. En halua ottaa puolia, että jos pidän viihteestä, niin en saa pitää muusta. Tai toisinpäin. Jään siis rajalinjojen väliin, kun korkeakirjallisuusihmiset ja viihteen puolustajat sotivat!
VastaaPoistaJa uskon siihen, että viihdettä tosiaan on painettu ja painettaan alaspäin. Mutta jos sen asemaa halutaan korottaa, olisin anonyymin linjoilla. Jos halutaan taistella ja linnoittautua asemiin, niin sitten: tulta munille vaan. Mielestäni voi olla ärhäkkä viihteen puolustaja sortumatta, edelleenkään, toistan itseäni, muiden kirjallisuuslajien kategoriseen vähättelyyn, vaikka jotkut pissapäiset taidekriitikot suurlehdissä niin tekisivätkin.
Kristiina, minä olen kokenut, että täällä melkein kaikki kommentoijat ovat samanlaisia kuin sinä ja minä, ihmisiä jotka lukevat kaikenlaista. Viihdettä ja vakavaa. Mutta eroa on sitten siinä, että mikä viihde ja mikä vakava uppoaa. Muudan ei tykännyt samasta kirjasta kuin sinä, vaikka hänkin varmaan tykkää joistakin vakavistakin kirjoista, kuvittelisin näin.
VastaaPoistaMinusta on mukava kun tulee erilaisia mielipiteitä, mutta tietysti sinusta voi olla hankala jos koet joutuvasi jotenkin yksin oman mielipiteesi kanssa. Mutta eihän pelkästä samanmielisten hymistelystä mitään uutta ja kiinnostavaa synny, eli pidä pääsi vain. Kommenttisi ovat aina tervetulleita.
Ja vielä noita anonyymin kommentteja ajatellen, niin itselläni ei tällä hetkellä ole pyrkimystä mitenkään kohentaa viihdekirjojen ja kirjailijoiden asemaa. En jaksa oikein ajatella sellaisia asioita kauheasti, vaikka joskus täällä blogissa älähtelen. Enimmäkseen vaan kirjoitan ja mietin ihan muulla tasolla näitä juttujani.
Jatkoa edelliseen. Tarkoitan tuolla, että minulla ei ole mitään erityistä ohjelmaa asiaan liittyen, enkä siksi jaksa miettiä millä tavalla ja mihin sävyyn on syytä asioista keskustella, jotta saisin aikaiseksi myönteisinä pitämiäni muutoksia. Ei minulla ole mitään kulttuuripoliittista ohjelmaa jota ajaisin. Tämä blogi on omaa melenpurkuani. Johan nimikin sen kertoo: häiriöklinikka.
VastaaPoistaTaitaa olla niin, että kun viihde on hyvää, se elää ja muuttuu klassikoksi. Sitten se ei enää ole viihdettä. Muistutan vielä Dickensistä, joka kirjoitti viihdettä, ja vieläpä (hui kauhistus!) jatkokertomuksina aikakauslehtiin.
VastaaPoistaNaiskirjailijat - joita kautta kirjallisuushistorian ovat olleet jotenkin väheksyttyjä - olvat aina etsineet kirjallisuuden marginaaleja, joissa saa vapaasti ilmaista itseään ilman kriitikoiden liiallista sekaantumista. Naist aloittivat romaanien kirjoittelun, naiset kirjoittivat maalaisihmisistä (George Elliot, George Sand), naiset kirjoittivat kummitustarinoita Emily Brontesta alkaen. Ja hauskaa oli.
Parhaat dekkarikirjailijatkin ovat mielestäni naisia (paitsi Lawrence Sanders, jonka Kuolemansynti-sarja on upea); naist kuvaavat yhteiskuntaa dekkariksi naamioituna. Minette Walters, Ruth Rendell, Francis Fyfield, P.D.James, Fred Vargas (muistinpa yhden ranskalaisenkin nimen!) esittävät mielipitetitään yhteiskunnasta ja kuvaavat syvällisesti ihmisiä dekkarikirjailijoiksi naamioituneina.
Osaatte varmasti jatkaa luetteloa ja lisätä siihen viihdekirjailijoita, joita juuri tällä hetkellä ei muistiini juolahtanut, paitsi tietenkin blogin ehtoisa emäntä.
Vai ehtoisa emäntä...Niin, kyllähän sitä ehtoo painaa päälle jo tähän aikaan aamusta.
VastaaPoistaNiin se tietenkin on, että viihde muuttuu klassikoksi ja lakkaa siinä vaiheessa olemasta viihdettä. Tsehovkin kirjoitteli lehtiin, ja laskeskeli miten monta riviä pitä vielä kirjoittaa, että saa maksetuksi sen ja tämän. Mutta jos nykykirjailija puhuu yhtä kyynisesti kirjoittamisesta ja miettii rahaa ja toimeentuloa, niin aika armottoman tuomion hän siitä saa.
Samaa mieltä noista dekkarikirjailijoista. Viihdekirjailijoiden mainitsemisen koen aina vähän hankalaksi, kun tuntuu ettei se oikein imartele kirjailijaa, jos kehun hänen kirjaansa tällaisessa yhteydessä. Onko esimerkiksi Niina Hakalahti viihdekirjailija. Pidän hänen romaaneistaan, ne ovat minusta kevyitä ja hauskoja. Mutta Hakalahtea suojaa se että hän on kirjoittanut myös runoja. Ei kai runoilija voi koskaan olla viihdekirjailija, vaikka kirjoittaisi kirjan, joka vaikuttaa kovasti viihdekirjalta.
Nämä ovat minusta hankalia kysymyksiä.
Tuo viihdekirjailijoista-klassikoiksi-prosessi on kyllä toiminut ja jatkuva, Dickensin ohella mieleen tulevat ainakin Tolstoi ja Austen, ja tietysti William Shakespeare.
VastaaPoistaToki noille menneille aikakausille oli tyypillistä että vain naiset ylipäänsä lukivat romaaneja, miehet lukivat vakavaa faktaa, mm. historiaa.
Mm. dekkarien ja scifin parista on myös nousussa muutama etabloituva kirjailija, mutta kyseiset kirjallisuuslajit ovat turhan nuoria että niillä olisi vielä tarpeeksi nostetta, ja viihdekirjailija voi tulla vakavasti otettavaksi vasta kuoltuaan, mieluiten niin että siitä kuolemasta on jo useampi vuosikymmen aikaa.
Tuosta voi sitten esittää pohdintoja koko etabloitumisprosessin toimivuudesta, että jos ne kirjat eivät ole itsessään miksikään muuttuneet niin miksei niiden hyvyyttä ole huomattu jo vaikkapa puoli vuotta niiden kirjoittamisen jälkeen?
Niin, Kristiinan ja monen muun tapaan minäkin luen vähän kaikkea ja kuten ylempänä totesin en oikein ymmärrä ihmisiä joiden välttämättä tarvitsee tehdä sitä erottelua ja valita vain toinen puoli, oli se puoli kumpi tahansa.
Ja mielipiteitään saa onneksi muuttaa. Minäkään en pysty jättämään tämän blogin seuraamista, ainakaan yön yli nukuttuani. Kirstin blogi on paras!
VastaaPoistaNoista runoista vielä "nimeltä mainiten": Jenni Haukion luontorunot tuovat mieleeni lukiolaistytön lauserakenteet, vaikka kovasti erilaiset asiantuntijat niitä ovat kehuneet.
Helppo niistä on kyllä inspiroitua ja jatkaa samaa linjaa:
Kaislikossa kahahti.
Varmaan hauki, kelpo saalis.
Vanhan miehen kädenliikkeet
haparoivat mennyttä kesää
nostavat ylös uppotukin
vettyneet puunsyyt.
Muudan.
Hdcanis, tuohan se juuri on minuakin surettava ja huolestuttava asia, että kun ne kirjat eivät muutu, aika vaan ympärillä muuttuu ja tekee niistä kirjoista uuden arvion, muttaa viihteen klassikoksi.
VastaaPoistaVarmaan on niinkin, ettei kaikkien kirjojen kohdalla ole sitä uudelleen arviointia tehty. Viihteen suohon on sulloutunut klassikkoainesta. Jonkun verranhan on viime vuosina sitten ollut tätä toimintaa, että sieltä viihdesuosta pengotaan helmiä esiin. Esim täällä Turussa Turbatorin pokkareissa on ollut vähän sitä ideaa kai.
Heh Muudan, hieno pastissi. Joo, aika mahdotonhan se kai on erottaa kirjoittajaa tekeleestään. Jos kirjoittajalla on merkittäviä yhteiskuntasuhteita, niin toki hänen tekstejään luetaan eri silmällä kuin nobodyn.
Palaan tänne. Luin viime lukemani jälkeen tullutta keskustelua ja mietin, mihin minun kommenttini liittyy. Sen kuitenkin ajattelin kirjoittaa jo aikaisemmin, joten annan tulla.
VastaaPoistaPappia kyydissä- kirjan takakansi (siis menen taas noihin kansiin) sanoo kirjasta, siis mainostaa: "Viiltävän hauska viihderomaani"
Minulle tuo ei olisi ollut sellainen mainos, että olisin kirjan välttämättä valinnut luettavaksi. Kirja varmaan oli myös hauska, mutta minulle ehkä pikemminkin viiltävä aiheensa puolesta. Melkoista tragediaa sinänsä tuossa perhedynamiikassa, kun ajattelee IRL. Voi olla, että jotkut arvostelijasi juuri tuon takia eivät tiedä, mitä sanoa kirjasta.
Joku varmaan kysyyy, voiko kaikkea viihteellistää. Minusta elämä on kaiken tosikkomaisuuden ja vaikeuksien ohella myös viihteellistä kokonaisuudessaan. Kaikki riippuu kulloisestakin näkökulmasta.
Varmaan omista traumoistani johtuen en pidä aina "realistisesta" kirjallisuudesta, jossa ihmisten jokainen syylä ja sylkitippa nostetaan esille. En itse näe tuollaisia asioita ihmisissä, joten en voi tietää, miten toiset ne kokevat ja näkevät. Ilmeisesti ne olvat jollekin tärkeitä. Ei kai silti vai ainoastaan rumuus ole realismia ja siksi arvokasta.