Lukijan ilo ja vastuu

Koskikara on lukenut kirjaani huolellisesti, ja tehnyt siitä paneutuvan arvostelun. Olen mykistynyt.

Minut on kutsuttu esiintymään Vaasan LittFestiin, seminaariin nimeltä Lukijan ilo ja vastuu. Onneksi huomasin tarkistaa mitä seminaarin järjestäjät oikeastaan mahtavat odottaa minulta. He tietenkin odottavat minun puhuvan bloggaamisesta. Mistäpä muustakaan. No mikäs siitä, blogit ovat suloisia, kyllä niistä kelpaa kertoilla.

Anja Snellman muotoilee lehdistötiedotteessaan blogeihin liittyvän pohjustuksen näin:

Blogien kirjallinen taso vaihtelee shoppailuholistisista vinkeistä ja deittailutunnustuksista vakavaan yhteiskunnalliseen pohdintaan ja sananvapauden rajojen koettelemiseen.

Blogit voivat saavuttaa miljoonia lukijoita ympäri maailmaa. Monille nuorille internet on se ainoa lukemisen tapa. Miten lukutapahtuma muuttuu ja kuka ottaa vastuun mahdollisesti vahingollisista sisällöistä netissä – kollektiivinen lukijakuntako?

Mitähän tuosta nyt irtoaisi?

Lukijan ilo ja vastuu

Älä syö mitään

Haluan tässä kehua Tuomas Enbusken mainiota televisio-ohjelmaa. Eilen katsoin jakson Terveysintoilu on sairasta. Nämä ohjelmat ovat siitä poikkeuksellisia, että ne toimitetaan ja niitä varten tehdään taustatyötä. Sellaistahan ei enää aikoihin ole normaalisti tapahtunut.

Enbuske provosoi sopivasti. Ehkä ohjelma paranisi vielä siitä jos haastateltavia ei olisi niin monta. Ehkä pari kolme erilaista näkökulmaa riittäisi. Tuntuu, ettei suurikaan ajattelija pysty parissa lauseessa sanomaan mitään riittävän radikaalia. Eilisessä ohjelmassa kansanvalistaja Pekka Puska sai eniten tilaa. Häntä ja hänenlaisiaan tässä on nyt muutenkin saatu viime vuosikymmenet kuulla kyllästymiseen asti, joten ehkä pienempi annos Puskan valistustyötä olisi riittänyt.

Eilisestä ohjelmasta tuli mieleen se kun olin jokin aika sitten kylässä erään hyvin suloisen ihmisen luona. Hän tarjosi minulle jännittäviä herkkuja. Jokaiseen herkkuun liittyi luento siitä millä erityisellä tavalla tämä nimenomainen herkkupala edesauttaa minun terveyttäni. Pöytään ei ollut katettu mitään pelkästään sitä varten, että se syödään ja siitä nautitaan, vaan jokaisella aineksella oli tehtävä. Mietin, että kuinka valtavan terveitä ja hyvinvoivia meistä tuleekaan jos syömme tämän kaiken. Ja hänen täytyi olla aivan superterve, koska söi säännöllisesti näillä erilaisilla terveysvaikutuksilla terästettyä ravintoa.

Minusta Enbuske voisi tehdä ohjelman siitäkin, miten kaikki ruoka on vaarallista ja tuhoaa ympäristöä. Oikeastaan ihminen ei saisi syödä mitään. On väärin syödä lihaa, koska lihan hyötysuhde on niin huono. Kiloon lihaa tarvitaan monta kiloa viljaa, jolla voisi syöttää maailman nälkäiset. Kalaa ei sovi syödä, koska valtameret on jo muutenkin kalastettu tyhjiksi. Viljeltyä kalaa ei sovi syödä, koska kalankasvatus saastuttaa merialueet. Voita, kermaa, juustoa ei sovi syödä, koska ne tukkivat minun verisuoneni. Saman tekevät kananmunat. Hedelmiä ei kannata syödä, koska ne tuodaan ulkomailta. Kuljetus vie polttoaineita, sitäpaitsi saattaa olla, että hedelmien viljely luo ja ylläpitää taloudellista epätasapainoa noissa maissa joista hedelmiä tuodaan. Kotimaassa ei kannata tomaatteja viljellä, se on energiapoliittisesti järjetöntä. Mutta muualla viljellyt tomaatit taas ovat epäeettisiä työntekijöiden ihmisoikeuksien kannalta. Ja niin edelleen, tätä luetteloa voi jatkaa.

Mietin mitä jää jäljelle. Marjoja ja sieniä voi kerätä metsistä, säilöä kuivaamalla ja pureskella niitä nälkänsä pitimiksi. Ehkä jokin lantturaastekin sallitaan, mikäli makeannälkä yllättää.

Älä syö mitään

Turvapaikan hakijoita

Taloyhtiömme pihaan ei saa pysäköidä autoja. Muutamana viikonloppuna keittiömme ikkunan alle on kuitenkin jostain ilmestynyt rapistunut Toyota. Auto on meidän kukkamaamme päällä. Meillä ei kylläkään ole kukkamaassa kukkia, eikä mitään muutakaan. Kesällä siinä kasvoi takiainen, mutta mies niitti sen matalaksi sitten kun se alkoi ränsistyä. Silti kiristää pinnaa ruma autonhökötys siinä ihan nenän alla.

Mies näki syyllisen hakevan autosta jotain, avasi keittiön ikkunan ja huomautti, että taloyhtiön pihassa ei saa pitää autoja. Nainen alkoi hätääntyneenä kertoa elämäntarinaansa. Minulle ei kokonaisuus oikein hahmottunut, mutta ymmärsin, että Ahvenanmaan rekisterissä olevaa autoa ei voi Turussa jättää kadun varteen, koska se potkitaan heti muusiksi.

Meillä on tuossa vieressä Mikaelin kirkko, joka on noussut valtakunnan julkisuuteen tarjoamalla turvapaikkoja pakolaisille. Meidän taloyhtiömme tarjoaa turvapaikan ahvenanmaalaisautoille, jotka voisivat tuntea olonsa muualla uhatuksi.

No ehkä tämä ei ollut hauska juttu, mutta en keksinyt parempaakaan, ja jotain teki taas mieli kirjoittaa.

Turvapaikan hakijoita

Ihmeellinen shunkit

Olin eilen jo valmiiksi uuvuksissa, kun menin tapaamaan thaimaalaista naista, jonka oli määrä kertoa meille siitä mitä kaikkea kaivoihin Thaimaassa liittyy. Meidän etsijämme Jenia oli valmistellut tapaamisen huolellisesti, thaimaalaisnainen ymmärsi mitä häneltä odotettiin, ja hän oli kirjoittanut itselleen muistiinpanot.

Nainen alkoi selittää suomeksi. Minä en ymmärtänyt mitään. Salme ja Jenia alkoivat vilkkaasti keskustella naisen kanssa, he nyökyttivät ja piirtelivät paperille kuvia. Minä ihmettelin vain, että miksi nainen puhui jatkuvasti joenlannasta.

Vähitellen tajusin, ettei hän käyttänyt ollenkaan r-kirjainta.

Sitten nainen kertoi, että Thaimassa kaivovesikin on usein likaista. Silloin otetaan kivi, jota on luonnossa, siitä veistetään ja hetkessä lika laskeutuu pohjaan. Suomessakin on sellaista kiveä. Kaikissa kaupoissa myydään. Hän nyt vain ei muista mikä kiven Suomi-nimi on.

Minä en ollut kuullutkaan sellaisesta kivestä. Jenia tiesi heti, mistä on puhe. Kivi auttaa kaikkeen. Kännykänkin voi sillä sivellä eikä tule säteilyä. Puoli tuntia Jenia ja thaimaalaisnainen keskustelivat innokkaasti tästä ihmeellisestä shunkitista. On kuin jää, mutta ei ole kylmä. Maistuu happamalta. Kaivoasiat jäivät kesken, koska shunkit ryöstäytyi käsistä.

Kokouksen jälkeen sain tietäväiseltä taholta kuulla, että kysymys on kidesoodasta. Minä olen entisenä maalarimestarina käyttänyt kidesoodaa lähinnä likaisten seinien ja jalkalistojen pesuun ennen niiden maalaamista. Venäläinen tuttava kuulemma juo kidesoodaa joka päivä, volgansienijuoma ei ole enää mitään. Tai sitten minä ymmärsin kaiken ihan väärin.

Thaimaa on meidän neljäs maamme. Jouduin taas sen kiehtovan mysteerin äärelle, että samalla kun ihmiset kaikkialla maailmassa ovat aivan samanlaisia, he ovat aivan erilaisia.

Ihmeellinen shunkit

Taas myydään kirjailijaa

Vantaan laurissa esitellään Pappia kyydissä kirjani.

Olin tänään Marina palacessa markkinoimassa samaa teosta kirjastonhoitajille ja kirjakauppiaille. Join lasin punaviiniäkin, vaikka seurueeni herrat olivat trendikkäästi jäävesilinjalla. Mielestäni Seppo Jokinen on paljon hurmaavampi kuin hänen luomansa komisario Koskinen.

Minä puolestani olen alkanut kallistua siihen ajatukseen, että ehkä tosiaankin olen hurmaavimmillani bloggaajana. Haastattelijani Marketta Mattilakin viittasi blogiini, vaikka ei hän tainnut siitä kovin innostua, niin kuin ei kirjastani muutenkaan. Hän taisi kysyä odotanko, että ihmiset toreilla ja kadun kulmilla alkavat nyt kiihkeästi keskustella naispappeudesta kirjoitettuani tällaisen teoksen. Ei ole tosiaan sellainen odotus käynyt mielessä. En muista mitä selitin, eikä paljon huvita miettiä.

Minulla oli ihan vääränlainen hamekin siihen tilaisuuteen. Tämän ikäisen naisen ei enää kannattaisi pukeutua lyhyisiin hameisiin jos hän joutuu istumaan matalassa tuolissa korokkeella niin että yleisöllä on hyvä sihti suoraan hameen alle. Pidin kyllä tiukasti polvet supussa. Jotain minäkin opin. Suu ei ollut supussa sentään.

Taas myydään kirjailijaa

Taivaassa sitten iloitaan oikeudenmukaisuudesta

Ihmiseen on rakennettu voimakas oikeudenmukaisuuden tarve. Siitähän kristinuskoon ymppäytynyt helvettioppikin on imenyt käyttövoimansa. Kun ihminen joutuu elämänsä aikana kokemaan vääryyttä, syntyy ajatus, että jossain vaiheessa pitäisi puntit tasata. Pitäisi katsoa kuka on ansainnut mitäkin, ja jakaa ihmisille ansioiden mukaan, ei sattuman ja pärstäkertoimen mukaan, kuten elämässä tapahtuu.

Meidän edistyneessä, valistuneessa yhteiskunnassamme on tehty paljon työtä sen eteen, että elämä olisi mahdollisimman oikeudenmukaista. Siitä pyritään huolehtimaan lainsäädännöllä ja erilaisilla ohjeistuksilla.

Olen ajatellut, että taide on sellainen elämänalue, jossa oikeudenmukaisuudella ei ole merkittävää sijaa. Oikeudenmukaisuus voi toteutua vain siinä, että kaikille kirjailijoille maksettaisiin tekijänpalkkioina suurin piirtein sama prosentti, mutta se on aika vaatimatonta oikeudenmukaisuutta kun toinen myy sata kappaletta ja toinen satatuhatta. Mikä ratkaisee, että toinen myy sata ja toinen satatuhatta? Ei siihen voi puuttua oikeudenmukaisuuteen pyrkivällä lainsäädännöllä.

Käytäntö on osoittanut ettei tuo alkeellisinkaan oikeudenmukaisuus toteudu. Kaikille kirjailijoille ei makseta samanlaisia prosentteja kirjan myynnistä. Paljon myyvä voi kiristää prosentteja ylöspäin, vähän myyvä pissaa ilosta housuun jos joku ylipäänsä kiinnostuu sen verran hänen kirjastaan, että ottaa sen listoilleen.

Omalla kohdalla koenkin merkittäväksi kehitystehtäväksi luopua sisäänrakennetusta oikeudenmukaisen kohtelun kaipuustani, ainakin silloin kun on kysymys omasta työstäni. Yritän hyväksyä, että maailmassa on alueita, joihin oikeudenmukaisuusvaatimukset eivät ulotu ja kirjailijantyö kuuluu suurelta osalta tällaiselle alueelle.

Olen miettinyt mistä tämä oikeudenmukaisuuden kaipuu ihmiseen yleensä kasvaa. On kummallista, ettei sitä ole saatu kitkettyä pois, vaikka ihmiskunnan historiaa kun ajattelee, tuntuu, ettei sen aikana muuta ole tehtykään kuin nuijittu ihmisistä pois uskoa oikeudenmukaiseen kohteluun.

ps. olin SusuPetalin haastateltavana

Taivaassa sitten iloitaan oikeudenmukaisuudesta

Olin ihmeellisessä kokouksessa

Olen mukana Turun opetustoimen suuressa kulttuuripääkaupunkiprojektissa Some body plays. Kirjoitan koululaisille yhdessä Salmen kanssa näytelmää, jonka työnimi on Vielä hirmuisempi vankila.

Meillä oli viime viikolla kokous Luolavuoren koululla. Kokouksen ajan ihmettelin läsnäolevien opettajien ystävällistä levollisuutta. Olen tehnyt elämäni aikana muutamia kirjailijavierailuja kouluihin, ja kokenut koulujen tunnelman itsetehosteiseksi sättäämiseksi. En tarkoita, että kaikki opettajat olisivat itsetehosteisia sättääjiä, mutta ei niitä tarvitakaan kuin muutama, ja koko koulun tunnelma määräytyy näiden tehopakkausten mukaan.

Nyt ihmettelin miten rauhallisia ja ystävällisiä kaikki olivat. Kokous sujui levollisesti ja ripeästi. Kukaan ei korostanut itseään yli muiden.

Kun kokous oli ohi, sanoin Salmelle, että tämäpä olikin erikoinen koulu. Hän sanoi, että niin kai, kun tämä on semmoinen erityiskoulu.

Tajusin, että erityiskoluissa saattaa asioissa olla vähän erilainen arvojärjestys kuin ympäröivässä yhteiskunnassa. Kannattaisikohan ympäröivän yhteiskunnan ottaa heistä oppia ennen kuin kansalaiset kilpailutetaan hengiltä.

Olin ihmeellisessä kokouksessa

Vaihdevuosia

Jouduin eilen ammatilliseen kriisiin. Itkin muutamia tunteja ensin hiljaa itsekseni ja sitten kun mieheltä alkoi herua myötätuntoa, itkin ulvomalla. Sattui vain niin monta pientä ikävää asiaa ja uutista perätysten, mutta voi olla että vaihdevuosillakin oli osuutensa asiaan. Varsinkin, kun oikeasti ei ole kysymys mistään uutisista, koska kyllähän minun kirjoistani jokainen asiantunteva kulttuuri-ihminen lukemattakin tietää että ne ovat roskaa.

Jostain syystä vain on niin, että kun saa taas kuulla, että lukematta kirjaa on tehty tällainen johtopäätös, se kirpaisee.

On myös niin, että joidenkin vanhojen ystävien mielestä minusta on tullut omituinen. Olen kiinnostunut kummallisista asioista, puhun hassuja, enkä ole enää sellainen normaali ihminen kuin joskus aikaisemmin. Enkä minä silloinkaan ollut ihan niin normaali kuin olisi voinut toivoa. Sellaisestakin tulee vähän outo olo, koska tuntuu hankalalta nähdä niin hämmästynyt ja vähän kauhistunut ilme ystävän kasvoilla. Silloin joutuu kysymään itseltään, että haluanko tosiaan olla hullu ja onnellinen, vai olenko sittenkin mieluummin tervejärkinen ja normaali ja onneton. Koska minulla se jako tuntuu menevän näin. Jos elän niin kuin ihmiset keskimäärin, se tuottaa minulle ahdistusta ja lopulta masennun.

Jouduin eilen myös pyytämään tuttavalta apua eräässä minulle hankalassa sähköpostilaatikoiden luomiseen liittyvässä asiassa, mutta hänen oli mentävä tekemään munavoita ensin. Itkin sitäkin pitkään, joten joo, kaipa tämä jotain vaihdevuosivaivaa on.

Nyt olen mökillä. Vieraat nukkuvat vielä. Olen juonut jo kaksi mukillista murukahvia. Lasken juoneeni eilen kuusi annosta alkoholia. Olutta, siideriä, viskiä ja jotain karvasmantelilta tuoksuvaa kahvilikööriä, mikäli oikein ymmärsin. Tänään pitäisi heitellä polttopuita liiteriin, niin että ensi keväänä olisi kuivia puita ja voisi taas lämmittää mökkiä.

Aamulehdestä soitettiin ja pyydettiin lupaa lainata äskeistä vanhuspostausta. En ole laskenut miten monta kertaa oikeat mediat ovat halunneet lainata blogikirjoitustani, aika monta. Ihmeellistä, että näin mielenkiintoinen bloggaaja edes pystyy kirjoittamaan niin mielenkiinnottomia kirjoja kuin kirjoittaa.

Vaihdevuosia

oppitunti

olen pullottanut itseeni
salaisia toiveita

sydän on pingottunut
ahdas

kaipauksen mato
kairaa minut reikiä täyteen
vuodan kuin seula

tuuli tarttuu unelmiini
riepottaa niitä yhdessä
makkarapaperien kanssa
nakkikioskin takapihalla

naurakaa minulle
olen houkka
**


runotorstai

oppitunti

Vanhus ja armo

Kaari Utrio ehdottaa vanhuksille ikuisen unen pilleriä. Ymmärrän huolen. Vanhusten huolto tökkii, eikä ole kiva ajatella itseään voimattomana vanhuksena muiden armoilla.

Olen itsekin miettinyt, että kuka pitää puoliani sitten kun makaan terveyskeskuksessa. Minulla ei ole lapsia jotka voisivat sen tehdä. Toisaalta lasten olemassaolokaan ei ole tae siitä, että löytyy puolenpitäjiä. Jos olisin ollut huono äiti, niin kuin luultavasti olisin, lapset voisivat viis veisata hyvinvoinnistani ja joutuisin joka tapauksessa makaamaan sängyssäni työuupuneiden hoitajien armoilla. Ja jos minulla olisi vain poikia, nämä eivät ehkä muistaisi ongelmiani, koska meidän kulttuurissamme lapset ja vanhukset ovat naisten heiniä. Miniöiden armoille taas en ehkä haluaisi jäädä, niin kuin ei Utriokaan.

Muistan vielä ajat, jolloin tuntui julmalta kuulla, että eskimot jättivät vanhuksensa jäälautalle sitten kun näiden oli aika häippäistä autuaammille hylkeenpyydystysmaille. Ajattelin, että on hienoa kun me elämme sivistyneessä maailmassa, ja systeemiin on sisäänrakennettu halu pitää huolta heikoimmistakin. Mutta tämä ajatus jokaisen ihmisen luovuttamattomasta arvosta on vähitellen rapautumassa. Tällaiset vanhusten kuolinpilleripuheet ovat osoitus kulttuurin muuttumisesta ja pelkään että ne myös vauhdittavat tätä muutosta.Ei minustakaan kuolemansairaille vanhuksille kannattaisi tehdä monimutkaisia raskaita leikkauksia, mutta minusta tämmöiset kuolinpillerijutut ovat oikeasti vähän vaarallisia.

Ihmisen elämä on kyllä kummallinen, kun synnymme tänne, olemme täysin muiden ihmisten armoilla. Sama tilanne on elämän loppuvaiheessa. Silloinkin olemme avuttomia ja muiden tehtävä on huolehtia meistä, saatella meidät matkalle tuonpuoleiseen. Lapsena emme osaa ahdistua siitä, että olemme toisten armoilla, mutta aikuisina osaamme. Pitäisikö kuitenkin osata suhtautua elämän loppupäähän samalla luottamuksella kuin lapsi suhtautuu omaan kohtaloonsa. Pohjimmiltaan elämä ei koskaan ole omassa hallinnassamme. Ei kenenkään hallinnassa.

Vanhus ja armo

Voi miehiä!

Viikonlopun aikana oli kuollut erilaisissa onnettomuuksissa 9 ihmistä, lisäksi vedestä oli löytynyt 4 hukkunutta ja yksi sukellusonnettomuuteen joutunut kuoli hoidoista huolimatta. Kun lueskelin uutista tarkemmin, huomasin että kolareissa kuolleet olivat nuoria miehiä, myös hukkuneet olivat kaikki miehiä. Viikonloppuna kuoli yksi nainenkin, mutta miehensä ampumana. Näiden uutisten vastapainona oli pieni juttu jossa kerrottiin, että humalainen nainen oli ajanut Laitilassa ojaan, eli kyllä naisetkin osaavat, joskaan eivät yhtä hyvin kuin miehet.

On aika kiinnostavaa, että olipa sitten kysymys suurista saavutuksista, tai suurista tyhmyyksistä, miehet saavat haltuunsa eniten palstatilaa. Naiskirjailija saa iloita pienestä positiivisesta maininnasta Tulva-lehden kirjasuosituksissa, ja naispuolinen juoppo päätyy autolla ojaan.

Voi miehiä!

oho

ei laula
käskystä kukko
totesi kirsti
kun tuli
runotorstaissa lukko

***

Runotorstaissa piti tiivistää runo 10 sanaan. En oikeastaan ole näin niukan ilmaisun ihminen.

oho

Yhtäkkiä tuli kuppi täyteen

Minun piti ryhtyä kirjoittamaan Kirkko-trilogiani kolmatta ja viimeistä osaa, ja ryhdyinkin, mutta liuskalla 38 tajusin yhtäkkiä, että minähän olen ihan kurkkua myöten täynnä kirkkoa ja seurakuntia ja tosiuskovaisia, hulluksihan minä niiden kanssa tulen, nyt pitää hetki ajatella jotain ihan muuta. Lähdin mökille hakkaamaan halkoja. On kiva päivä sellaista hommaa varten ja samalla voi miettiä kenen pään haluaisi pölkylle. Baudelaire haaveili kuulemma, että voisi ensin olla uhri, sitten pyöveli. Tietyssä mielessä koen, että elämässä käy usein niin. Onni täällä vaihtelee, välillä saa olla uhrina, välillä pyövelinä. Onneksi omalla kohdalla ei ole koskaan ollut mistään hengenvaarallista asioista kysymys.

Joutsenia on paljon liikkeellä, ja kurkia. Huomenna aamulla varhain kömmin täältä pusikoista radan varteen ja matkustan Hämeenlinnaan kirjoituskurssia vetämään. Hiukan jännittää, mutta ihan hyvällä tavalla. Mielen päällä on jo uusi kirjan aihekin, tai oikeastaan vanha. Tuntuu mukavalta ajatus, että maanantaina voin jatkaa sen parissa ja jättää kirkkojutut hautumaan.

Yhtäkkiä tuli kuppi täyteen

Auta Arjaa

Ystäväni Arja Mäkinen tekee Kirjapajalle kirjaa naisten ystävyyssuhteista ja hän etsii haastateltavia. Jos olet 30-65 vuotias nainen, ja haluat tarjota ystävyyssuhteesi materiaaliksi kirjaan, niin tarkempaa tietoa Arjan hankkeesta yhteystietoineen löytyy Kirjapajan sivuilta.

Auta Arjaa

Tie valitsi minut

Tuohon äskeiseen ketjuun ilmestyi anonyymi, joka tsemppasi minua vaihtamaan genreä. Hänestä alkoi näyttää siltä, että suhtaudun kirjoittamiseeni vakavasti ja haluaisin kirjoilleni niiden ansaitseman huomion, joten eikö nyt kannattaisi ryhdistäytyä ja alkaa kirjoitaa jotain ihan oikeita kirjoja.

Tuo ei ollut mikään ainutlaatuinen ehdotus, olen kuullut urani aikana samansuuntaisia ohjeita useamman kerran. Joskus niissä on takana ilkeyttä, joskus aitoa välittämistä ja pyrkimystä saada minut ymmärtämään kuinka maailma ja erityisesti sen kirjallisuussektori toimivat.

Ehdotus on järkevä ja miettimisen arvoinen. Ongelma on vain siinä, että joskus naisen on tehtävä mikä naisen on tehtävä.

Kyllä minä itsekin olen sitä koko urani ajan miettinyt, että miksi kirjoitan tällaisia kirjoja, vaikka olen niin valtavan syvällinen, luen ja mietin paljon ja olen vielä viisaskin. Viime vuosina olen alkanut ajatella, että ehkä en olekaan niin kovin syvällinen ja viisas, vaikka paljon luen ja mietinkin.

Joskus epäilen, että syvällisen maineen kirjailijana saa kun kirjoittaa kolkkoja, toivottomia kirjoja. Ja pinnallisen maineen, jos kirjoittaa lohdullisia kirjoja.

Joskus epäilen että uskoni rakkauteen ja lohdutukseen on urani suurin este. On älytöntä uskoa niihin, kun maailma on sellainen kuin on. Mutta en mahda uskolleni mitään, enkä voi kirjoittaa sitä vastaan. Jos yritän kirjoittaa lohduttomasti, sydämeni aloittaa välittömästi räytymisen ja sitä haluan välttää. Olen siis siinä mielessä pysyvästi kevytmielinen tuulihattu.

Tie valitsi minut

Olen tehnyt jotain lähes rikollista

Kuulin ystävältä, että toinen ystävä oli lähettänyt Kirkko ja me lehteen ehdotuksen, että oman kaupungin kirkollinen media voisi esitellä seurakuntaelämää käsittelevää romaaniani. Ystävä oli saanut vastauksen, että koska kirja pohjautuu tositapahtumiin, joskin etäännytetysti, juttu saattaisi loukata joitakin asianosaisia. Sain toiselta ystävältä kuulla, että näin onkin asian laita. Kirjani on loukannut henkilöä, joka kokee itsensä Matleenan aviomiehen Auliksen esikuvaksi jopa siinä määrin että hän pitää lähes rikollisena, että olen käyttänyt "Matleenan" kokemuksia hyväkseni, olkoonkin että minulla on ollut siihen "Matleenan" lupa.

Näin on tapahtunut siitä huolimatta, että muuttamalla naispappeutta vastustaneen puolison ulkomuodon, nimen, elämänhistorian ja ammatin, ja keksimällä hänelle omasta päästäni kaikenlaisia ominaisuuksia, muuttamalla lasten lukumäärän, sukupuolen ja koiraltakin rodun, pyrin varmistumaan siitä, että kirja ymmärrettäisiin fiktioksi ja minun henkilökohtaiseksi luomuksekseni. Myös päähenkilö Matleena on fiktio, joskin perustuu todellisen ihmisen kokemaan käännökseen naispappeutta vastustaneesta naisteologista papiksi, ja sisältää fragmentteja hänen kokemuksistaan.

Kirkollisia medioita seuranneena tiedän, että siellä ruikutetaan jatkuvasti siitä, miten kirkollisesta elämästä pitäisi kertoa maanläheisesti niin että ihmiset ymmärtäisivät mistä on kysymys. Koska sehän on kirkolla suuri ongelma, että asioista puhutaan tavalla jota ihmiset eivät kerta kaikkiaan ymmärrä. Mutta kun joku sitten kirjoittaa teologisesti pätevän viihderomaanin naispappeuden vastustamisesta, niin se ei kelpaa, koska pelätään että joku naispappeuden vastustaja voi vetää herneet somaan nekkuunsa, vaikka kirja ei häneen varsinaisesti liity.

ps. muokkailin vähän, kun tuli yhdeltä asianosaiselta tarkennuksia tilanteeseen.

Olen tehnyt jotain lähes rikollista

Ruanda

Inhimillisyys on sitä
että sadassa päivässä tuhotaan
kahdeksansataatuhatta lähimmäistä.

Sekin on inhimillisyyttä
että toiset menevät väliin
ja katkaisevat hyvän murhaputken.

Sitten järjestetään kaukaisessa maassa
pitkä ja kallis oikeudenkäynti.
Katsellaan syytetyn penkissä istuvaa miestä
ja mietitään valehteleeko se.
Naamasta sitä ei jotenkin näe.

Runotorstai!

Ruanda

Havainto

Eikö ole kummallista, että ihmiset elävät elämäänsä siitä oletuksesta käsin, että kaikki jatkuu samana maailman tappiin asti. Että me olemme aina tässä, tekemässä näitä samoja asioita joita nytkin teemme, ja ihmiset jotka ovat meille tärkeitä, ovat myöskin tässä ja heidänkin elämänsä jatkuu samana maailman tappiin asti. Koko ajan me kuitenkin näemme millä tavalla muiden ihmisten maailmat järkkyvät. He sairastuvat, menettävät omaisuutensa, kuolevat. Heidän elämänsä muuttuu, kaikki turvallisuus riisutaan pois ja jäljelle jää pelkkä hauras olemassolo, matka jonka päämäärä ei ole kenenkään tiedossa, mutta me vain jatkamme niin kuin ennenkin. Jokin turvallisuuden harha ympäröi meitä, mutta ehkä se on välttämätöntä.

Havainto