Nyt se saapui

Bodin kautta tuottamani omakustannematkakirja tuli tänään kuriiripostilla Saksasta. Tai olisi se tullut aikaisemminkin, mutta minä en ollut kotona.

En lopultakaan saanut vastausta siihen kuinka tiedosto saadaan macilla lähetettyä. Siirrellessäni tiedostoa macin ja vanhan pc:ni välillä oli päässyt tapahtumaan sellainen fiba, että kaksi valokuvaa oli tipahtanut pois. Tai sitten virhe on tapahtunut jossain muussa vaiheessa, olennaista kuitenkin on, että kaksi kuvaa puuttuu. Se harmittaa minua, mutta muuten olen kirjaan kohtuullisen tyytyväinen kun siis ottaa huomioon ettei minulla ollut kirjan suhteen kunnianhimoisia tavoitteita.

Kirjaa on myynnissä joissakin nettikirjakaupoissa, mutta en aio tehdä suuria markkinointiponnisteluja, koska projektin ideana oli lähinnä vain kokeilla että kuinka homma pelaa, niin että osaan auttaa jos joku haluaisi tehdä tällaisen pikku opuksen.

Ihan mukavalta tuntuu olla omakustannekirjailija. Muistaakseni se oli Saara joka joskus kysyi onko omakustanne omaa kustanne. Vastaan, että kyllä on. Ja urea on tunnetusti väkevä lannoitusaine.

Nyt se saapui

Avautuminen

Susu kannustaa avautumaan ja vapautumaan häpeästä paljastamalla mitä turhakkeita on tullut hankittua. Vuosituhannen taitteessa hankin sanelukoneen, koska ajattelin että oikeaksi kirjailijaksi ehkä tullaan niin että tehdään maailmasta ja ihmisistä havaintoja ja mumistaan niitä tärkeän oloisena nauhuriin. Ajelin jonkin verran autolla niihin aikoihin ja näin itseni pitkien yksinäisten ajomatkojen aikana sanelemassa kuolemattomia havaintojani. Mutta en ole käyttänyt nauhuria kertaakaan sen jälkeen kun toin sen kaupasta kotiin ja kokeilin osaanko käyttää sitä. Jostain syystä tämä asia nolottaa minua. Luulen, että hankin nauhurin, koska olin lukenut lehdestä jonkin kuuluisan ja menestyvän kirjailijan sanelevan muistiinpanoja pitkien kävelylenkkiensä tms. aikana. Luulen että vihaan typeriä lehtiä juuri siksi, että olen niistä niin auliisti omaksunut kaiken roskan jota on ollut tarjolla.

Avautuminen

Anna mun kaikki kestää

"Tänä keväänä päättyi 24 hyvää vuotta kestänyt liitto puolisoni kanssa kaikessa ystävyydessä. Ja hivenen myöhemmin alkoi uusi elämänvaihe Virpin kanssa. Elämäntilanteen muutokseen johtaneet syyt ovat monimutkaisia, pitkään kyteneitä ja ihmisyyden herkimpiin, yksityisiin alueisiin kuuluvia kehityksiä, Sarasvuo kirjoittaa avoimessa kirjeessään."

Mätäkuu taitaa lähestyä kun löysin itseni selaamasta iltasanomien nettisivuja. Normaalisti en noihin lehtiin koske, joku raja se on itsesaastutuksellakin, mutta ehkä on ihan hyvä välillä käydä vilkaisemassa jotta muistaisi millaisessa valheessa ja petoksessa me elämme. Kukahan on alunperin keksinyt tuon liturgian, jota julkiset eläimet toistelevat siirtyessään lehtien palstoilla elämänvaiheesta ja elämänvalheesta toiseen.

Onkohan kysymys piiloleikistä. Me kaikki tiedämme mikä on totuus jos 24 vuotta kestänyt liitto päättyy toisen syliin, mutta pelin henkeen kuuluu ettei asioita sanota suoraan. Päähenkilö taruilee hyvästä avioliitosta joka kesti aikansa, lehdistö ryhtyy selvitystyöhön, yrittää saada päähenkilön nalkkiin, lukijat seuraavat juonta. Paljastuuko totuus Sarasvuon entisestä ja näkyisestä liitosta tai Sarasvuosta itsestään. Mutta mehän tiedämme jo totuuden Sarasvuosta, samoin kuin kenestä tahansa muusta ihmisestä. Olemme raadollisia, itsekkäitä ja typeriä. Tai sitten tämä helle ihan oikeasti alkaa jo keittää aivojani.

"Nyt Paasilinna mellasti mansikkakojulla" uutisoi Iltalehti. Niin, tällaisia lehtiä ja uutisia me haluamme ja tarvitsemme. Ja tässä nyt vielä pitäisi uskoa ihmiseen.

Anna mun kaikki kestää

Kaikella on, tai sitten ei ole tarkoitus

Kattoremontin ohessa olen lukenut Pirjo Rissasen Syyslaulua ja sainkin sen loppuun, mikä oli suoritus. Kirjassa oli yli kuusisataa sivua, joskin fontti oli aika iso ja harva.

Kirja kertoo Violasta, joka on kunnianhimoinen opiskelija, nai narsistisen kirjailijan ja elää elämänsä tämän varjossa. Mikään Violan omista nuoruudenunelmista ei toteudu, mutta toisaalta hän saa paljon irti asioista, joista ei olisi tajunnut unelmoida, kuten lapsista. Viola elää perheelleen, kotityöt pitävät hänet kasassa, vaikka lapset eivät välttämättä ymmärräkään millainen aarre heillä äidissään on. Eikä äitikään välttämättä ymmärrä pesueensa elämää ja arvovalintoja. Kiinteää perheyhteyttä ei synny, ihmiset elävät erillään, omissa maailmoissaan. Lopussa Viola sairastuu ja se tuo lapset fyysisesti yhteen, mutta henkisestä yhteydestä ei kukaan tiedä. Narsistinen juoppo naisiin menevä kirjailijaukko on kuollut jo aikaisemmin.

Mielestäni kirja oli taitavasti tehty. Violan onneton avioliitto oli kuvattu uskottavasti. Narsistinen kirjailijamies on tuttu juorulehtien palstoilta, se ehkä lähentelee melkein kliseetä. Kirjassa säilyi jännite siinä määrin, että tosiaankin halusin lukea sen loppuun.

Voi olla, että on täysin virheellistä ja vanhanaikaista ja typerää miettiä kirjojen sanomaa, mutta huomaan kuitenkin romaanejakin lukiessani miettiväni mitä kirjailija tällä kirjallaan oikein tahtoo sanoa.

Rissanen tuntuu sanovan, että ihmisen on syytä tyytyä elämäänsä sellaisena kuin se vastaan tulee. Kukaan kirjan henkilöistä ei vakavissaan mieti elämän tarkoitusta tai muuta sellaista turhaa. Heillä ei ole poliittisia eikä uskonnollisia intohimoja. Kirjailijalla ehkä on elämässään esteettisiä intohimoja, mutta kirjassa ne eivät näy, vaan kirjailija esitetään oman narsisminsa vankina. Epäilen, että Rissasen analyysi on oikeansuuntainen, taiteilijoiden elämässä narsismi kietoutuu usein heidän esteettisiin pyrkimyksiinsä, on kenties jopa näiden pyrkimysten käyttövoima. Muutaman kerran kirjassa viitataan jonkin henkilön sanomana siihen miten turha on miettiä mitään sen kummempaa kuin jokapäiväiseen elämään liittyviä juttuja. En tiedä ajatteleeko hän näin, tämä vaikutelma vain jäi kirjasta. Siksi minulla oli lievästi ankea olo luettuani kirjan. Ei siksi, että kirja olisi ollut huono, vaan siksi että minut valtasi hetkeksi huoli siitä, että mitä jos Rissanen on oikeassa. Mitä jos elämä on todella näin latteaa. Mitä jos olen ihan väärässä kuvitellessani, että kaikella on tarkoitus.

Kaikella on, tai sitten ei ole tarkoitus

Naiseus ja kulttuuri

Saudi-Arabiassa pitkään asunut ystävä kertoi, miten siellä naiset silmät kirkkaina selittivät hänelle miksi naisten on kerta kaikkiaan pakko kulkea kaupungilla kaapuihin verhoutuneina. He pitivät itseään niin ihanina, että pakkohan sellainen sulous oli kätkeä, miehet tulisivat sen näkemisestä ihan hulluiksi.

En varsinaisesti tavoittele yhteiskuntaa, jossa naisten pitäisi verhoutua päästä varpaisiin, mutta mietin silti miten rentouttava olisi ollut elää koko elämänsä siinä luulossa, että olen ihan hullaannuttavan ihana koska olen nainen. Ihan oikeasti, ajatelkaa nyt vähän.

Tämä asia tuli mieleen kun katselin noita tossujani, ja mietin millaista olisi käyttää korkokenkiä. Ja sitten mietin miksi naiset usein näyttävät niin jäykiltä korkokengissä. Mietin johtuuko se siitä, että meilläSuomessa on naisilta riisuttu tuo ihanuuden illuusio. En usko, että monikaan suomalainen nainen kuvittelee olevansa miesten mielestä vastustamattoman ihana.

Ja sitten muistin Teneriffalta afrikkalaiset naiset, jotka olivat tulleet rantabulevardille myymään turistirihkamaa. He olivat varmaankin köyhiä ja sorrettuja, mutta he purjehtivat minua vastaan kuin laivat ja vielä nytkin mykistyneenä muistan heidän uhkeutensa.

Naiseus ja kulttuuri

Symbolisten tekojen käytännölliset ulottuvuudet

Suunnitelmissa oli, että uusi kattohuopa levitettäisiin vanhan kattohuovan päälle. Se olisi ollut nopeaa ja kätevää. Mutta edellisessä, ammattilaisten tekemässä kattorempassa oli lintsattu siihen malliin, ettei meille jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin repiä kaikki vanha pois. Joskus sitä huomaa ajautuneensa keskelle symbolisten tekojen väkevää pyörrettä. Uutta ja hienoa ei välttämättä kannata levittää vanhan roinan päälle. Sen voisi muistaa muissakin elämäntilanteissa.



Toivottavasti säätiedotukset pitävät kutinsa ja poutaa riittää. Eilen meitä jo peloteltiin äkäisellä sadekuurolla, mikä oli aika ikävä juttu koska katto on nyt niin harva, että päivä paistaa lautojen läpi. Ei olisi mitenkään kiva juttu, jos vintille kasatut villat kastuisivat läpimäriksi.




Tältä näyttää työnaisen käsi.

Koen outoa tummaa iloa heiluessani linttaanastutuissa lenkkitossuissa ja kiskoessani sorkkaraudalla ja kattoa irti postimerkin kokoisina kappaleina. Miesten on oltava miehiä ja naisten naisia, muuten ei suju parisuhde, seksi, ei mikään, selittävät ihmissuhdeasiantuntijat, jotka kantavat huolta suomalaisten perhe-elämästä. Voi olla niinkin, mutta kauhean mukava välillä tehdä jotain hyvin epätyypillistä.


Talon seinustalla kukkii jo jättiläisunikko, mistä tulikin mieleen, että nukuin viime yönä huonosti.

Symbolisten tekojen käytännölliset ulottuvuudet

Väliaikatietoja

Ilmat sallivat jälleen katolle nousun. Työ pitää tehdä vaikeimman kautta, kaikki vanhat katteet on kiskottava pois, ei ole mikään pikkuhomma se. Mies sanoi, että hänellä on sitten elvytyskielto, jos hän tipahtaa. Että sellaiset valoisat kesätunnelmat täällä. Iso joukko muurahaisia joutui nyt kodittomaksi, kun pahin vuotokohtakin löydettiin ja lahot laudat kiskottiin irti. Minua alkoi huipata, joten oli pakko välillä käydä järvessä viilentymässä. Mies rytistää katolla nytkin kun kirjoitan tätä. Pakko mennä takaisin, ettei se huomaa minun olleen netissä lintsaamassa.

Väliaikatietoja

Annan palttua yksinäisyydelle

Kirjoittajaohjaajan tukipaketissa kaupataan Risto Ahdin harjoitusta, jossa ihmisen pitää vetäytyä kolmeksi päiväksi yksinäisyyteen kohtaamaan sisäisiä pöpöjään, ja sitten kirjoittaa niistä.

Taitaa olla ihan universaali juttu, että eri uskonnollisissa traditiossa ihmiset, yleensä kai miehet, vetäytyvät erämaahan tai viidakkoon tai vaikka pylvään nokkaan kohtaamaan tuonpuoleista voimaa tai itseään tms.

Luulen, että jotain tuosta itsensä ja oman sisäisen yksinäisyytensä kohtaamisen ihanteesta olin itsekin omaksunut, koska keksin kahdeksankymmentäluvulla lähteä talveksi vanhempieni kesämökille asumaan. Haaveilin kirjoittamisesta ja halusin päästä selville itsestäni. Kevään tullen vanhempani halusivat alkaa käydä kesämökillään ja säilyttääkseni yksinäisyyteni vuokrasin vanhan mörskän erään toisen järven rannalta ja muutin sinne. Olin työttömänä ja toimettomana. Järvelle antavan ikkunan edessä oli Brother sähkökirjoituskone, jolla olisi pitänyt kirjoittaa kuolematonta proosaa, tai edes pilipalijuttuja henkensä pitimiksi.

Viikonloppuisin kävin poikaystävän luona kaupungissa. Hän harrasti pitkiä monologeja, enkä kyennyt murtautumaan niiden läpi ja purkamaan omia sisäisiä tuntemuksiani sen paremmin puhutuiksi kuin kirjoitetuiksikaan sanoiksi. Olin ahdistunut, itkeskelin jatkuvasti.

Poikaystävä seurasi pienellä viiveellä perässäni maaseudun hiljaisuuteen. Ostimme oman talon. Vähitellen kirjoittamiseni alkoi sujua jollakin tavalla.

Vuoteen 2000 harrastin määrätietoista ihmissuhdepaastoa, joka murtui kun löysin internetin erilaisine keskustelupalstoineen. Menin niihin aikoihin myös Tampereen yliopistoon opiskelemaan, sekin merkitsi paluuta sosiaalisen elämän pariin. Luin mm. sosiaalipsykologiaa.

Tajusin vähitellen, että ideani yksinäisyydestä oli ollut perseestä. Ihminen syntyy yhteydessä muihin ihmisiin ja siinä yhteydessä hän pysyy, vaikka kiipeäisi millaisen pylvään nokkaan ja paastoaisi ihmissuhteista. Sen tosiasian voi hyväksyä tai sitten itkeä ja hyväksyä.

Olin tuottanut itselleni roppakaupalla kärsimystä omaksuttuani jostain hevon kukusta ihanteen ihmisestä, joka ei pakene olemassaolonsa perusangstia iloiseen seuraan ja viiniin, vaan tonkii ja tutkii kipujaan yksinäisyydessä, suostumatta siihen lohdutukseen jota läheisten ihmisten läsnäolo voisi tarjota. Siksi lienee ymmärrettävää, etten ole erityisen innostunut kirjoitusharjoituksista, joissa ihmisiä ajetaan yksinäisyyteen.

Ihmisen elämässä on mielestäni ihan riittävästi yksinäisyyttä ja eristyneisyyttä ilman että sitä itselleen vielä tietoisesti hakee.

No ehkä uskonnolliset kilvoittelijat ovat eri juttu. Voi olla, että jonkun ihmisen taiteelliseenkin kilvoitteluun yksinäisyyteen hakeutuminen sopii.

Toisaalta mikä tahansa tavanomainen, latteakin kirjoittaminen tuottaa ihan sinällään elämään yksinäisyyttä koska kirjoittaa ei voi kuin yksin.

Jos kirjoittaa, on pakko kestää yksinäisyyttä.

Lomajaksoja lukuunottamatta kirjoitan joka päivä useita tunteja. Ajattelen, että eiköhän siinä ole minun osani yksinäisyyttä, lopun aikaa saan olla sosiaalinen.

Mukavien ihmisten seurakaan ei täysin vapauta kaikesta surusta, kivusta ja ahdistuksesta, jota elämään sisältyy, mutta olen päättänyt olla lotkauttamatta korviani yksinäisyyten vetäytymisen seireenilaululle.

Annan palttua yksinäisyydelle

Juhannuksena

On taas ilmoja pidellyt. Vieraiden kanssa tarkkailimme vuotavaa kattoa, sitä kuinka somasti vesipisarat liukuivat lautaa pitkin ja tipahtelivat komeroon, siinä sitä olikin mielenkiintoista ohjelmaa. Huoparullat odottavat edelleen verannalla poutaisaa jaksoa. Raudanharmaalla järvellä ui tukkakoskeloita.

Eilen illalla pelasimme Trivial pursuitia ja voitin yhden pelin. Minulla on koti-ikävä, on kaikenlaista muutakin kaipausta josta en ymmärrä mistä se tulee, mutta jotain se kertoo ja yritän kuunnella sitä ja kulkea sitä kohti.

Sytytin pesään tulet, mies lämmittää saunaa. Pino kirjoja odottaa lukijaansa, mutta minä vain tuijottelen ikkunasta järvelle, väliajat tuijottelen tulta, kyselen joko saunaan pääsee ja mietin menisinkö uimaan, eilen menin veteen kolmasti. Vesi on kirpeää, se uudistaa ihmisen, mutta vain hetkeksi. Ehkä pitää joka päivä mennä kylmään veteen, sukeltaa syvälle, uida kaloja kiinni. Tajuta olen tässä, vielä nyt olen tässä.

Juhannuksena

Vieraita odotellessa

Äidin piti tulla juhannuksena tänne mökille ja minun piti siivota. Ajattelin pestä ikkunatkin. Äiti ilmoitti ettei tulekaan, on liian kylmä, joten minä päätin siirtää ikkunoiden pesua. Pesen sitten kun äiti pääsee tulemaan.

Meille on kyllä tulossa muita vieraita juhannukseksi, mutta niiden vuoksi en jaksa pestä ikkunoita. Harjasin kyllä saunamökin seinistä ja katosta seitit ja tunsin itseni kohtuullisen hyveelliseksi.

Ajattelin semmoistakin, että jos vieraat kaipaavat toimintaa, niin hehän voisivat pestä ikkunat. Voiko sellaista ehdottaa? Ehkei kuitenkaan, varsinkin kun toinen vieraista oli kuulemma sanonut, että jos meillä on suunnitteilla talkoot, hän toivoo niiden olevan joskus muulloin kuin hänen vierailunsa aikana. Ehkä siis vain istumme verannalla ja kittaamme viiniä. Mies osti hienon kiikarin, jolla kelpaa tiirailla lintuja, niitä täällä riittää.

Mutta sitä ihmettelen, että miten minusta on tullut näin veltto, vaikka vanhempani olivat aina niin ponnekkaita. Meillä ei kyllä koskaan mietitty, että pestäänkö ikkunat ja vahataanko lattiat, vai ei. Kun olin pieni, muistan äidin joka päivä vieneen keittiöstä ja eteisestä matot pihalle ja harjanneen lattiat. Toivoin aina, ettei äiti siivoaisi, vaan leikkisi minun kanssani, mutta turhaanpa sain odottaa. Minä voisin kyllä ihan rauhassa siivota, se ei olisi kenenkään ajasta pois. Paitsi omastani tietenkin. Siivoamisen sijasta leikin mieluummin itsekseni, niin kuin totuin lapsenakin tekemään.

Vieraita odotellessa

Globaali runoprojekti käynnistyi

Kaivo-projektimme käynnistyi viime viikolla. Olimme kutsuneet venäläisiä naisia kertomaan, mitä asioita heidän kulttuurissaan liittyy kaivoon ja veteen. Alku oli hämillinen. Kaivo on kaivo, mitä siitä sen enempää osaisi kertoa? Juotiin teetä, olin paistanut karjalanpiirakoita ja omenaviinereitä, ne tekivät kauppansa.

Yhteistyökumppanilla oli kaavake ja hän eteni etukäteissuunnitelman mukaisesti. Kuka haki vettä, milloin, millaisella astialla? Missä kaivo oli, mihin vettä käytettiin, mitä kaivolla tapahtui? hän kyseli päättäväisesti. Yhtäkkiä naiset lämpenivät, syntyi kova pulina. Tuli nopeasti aivan selväksi, ettei kaivo ole vain kaivo, se on nainen, elämänantaja, pyhä paikka.

Ymmärsin myös, että venäjällä on aivan normaalia, että kerran vuodessa, tammikuussa, kaikki vesi muuttuu pyhäksi, tulipa se hanasta, kaivosta, lähteestä tai ojasta. Kun itsensä pesee pyhällä vedellä, paranee vaivoistaan, eikä siinä mitään ihmettelemistä ole. Kerron vain, mitä minulle tapahtui, he sanoivat kuvaillessaan ihmeellisiä paranemisiaan. Vesi on välittäjä, he sanoivat. Vesi ottaa vastaan minkä tahansa sanan. Rukous menee veteen ja siksi se parantaa ihmiset.

Aavistan, etten ole ihan sama ihminen käytyäni läpi kaivokeskustelut kaikkien projektin kansallisuuksien ja kieliryhmien kanssa.

Globaali runoprojekti käynnistyi

Muutosta ilmassa

No niin, nyt sitten vain odotellaan. Viimeinen jännitysmomentti syntyi siitä, että piti antaa erilaisia kansainvälisiä tilinumerokoodeja, joista minulla ei ollut harmainta haisuakaan. Kyllä olen niin tynnyrissä pidetty, kerta kaikkiaan. Mutta kaikkien tiedonjanoisten ystävä google päästi minut piinasta ja sain toimeksiantoni lopulta lähtemään. Nyt sitten vain odottelen, että millainen kirja sieltä tupsahtaa. Täytyy sanoa, ettei minusta olisi omakustantajaksi, kärsivällisyys ei riitä. Vähän huolestuttaakin, että millainen paketti sieltä mahtaa olla tulossa.

En ole vielä saanut vastausta kuinka tämä kaikki hoituu mäkillä ja hiukan jäytää. Kaikenkaikkiaan kuitenkin koen jälleen kasvaneeni ihmisenä tämän prosessin myötä.

Voi silti olla, että toisilla elämänalueella on tapahtunut kutistumista, mitä ihmisenä kasvamiseen tulee. Olen ollut aika keskittymiskyvytön, lukemisesta ei tahdo tulla mitään. Elämääni on ilmaantunut uusia, outoja mielenkiinnonkohteita joista en tiedä mihin ne minua vievät. Johonkin uuteen, luultavasti, mutta onko se eteenpäin menoa, vai taantumista. Miksi ajatellaan että uuteen uskaltautuminen olisi aina kohti jotain parempaa? Eikö joskus voisi olla parempi pitäytyä vanhaan? Niin mutta kun aina ei voi.

Muutosta ilmassa

Huhhuh

Ei löytynyt eilisen päivän aikana ratkaisua aineiston siirto-ongelmaan. Kirja parilla hiiren klikkauksella, no just joo. Onneksi vanha pc virkosi sen verran, että lopulta sain aineiston siirrettyä sen avulla, mutta voin sanoa että siinä kyllä hermot paukkuivat. Rakkine kun menee juntturaan tämän tästä, se pitää sammuttaa painamalla katkaisijaa, ja sen jälkeen kestää iäisyyden saada sen latautumaan toimintakykyiseksi. Mutta illalla, Teho-osaston loppujakson puolivälissä sain tiedostot lopulta siirrettyä. Silloinkin tuli kyllä vielä herja, että yhden kuvan resoluutio on liian alhainen, 299. Mistä ihmeestä sinne tuollainen resoluutio on muka tullut, ei se minusta ole lähtöisin. Hyväksyin kuitenkin esikatselun päästäkseni jo mokomasta riesasta, enkä alkanut värkätä resoluutioiden kanssa.

Kannen suunnittelin photarissa, mutta senhän kanssa oli sitten sama ongelma, siirto ei onnistunut mäkillä. Annoin periksi ja tyydyin BoDin kansimalleihin ja ymppäsin malliin vain kuvan. Kannen värimaailma ei ole ihan onnistunut, mutta en jaksa nyt nipottaa.

Lähettelin äsken BoDiin selostuksen näistä mäkkiongelmista. Mielestäni palvelun ohjeet eivät yleensäkään ole kovin selkeät, tai ainakin niissä oletetaan ihmisten sitten tietävän aika paljon jo ennestään. Eikä niitä ole helposti löydettävissä. On asioita, jotka pitäisi minusta kertoa heti, sen sijaan että ne asiat pitää itse kaivaa esiin siinä vaiheessa kun on noin kymmenennen kerran jälkeen oivaltanut että ei se homma nyt vaan suju.

Minulla olisi kyllä ihan henkilökohtaistakin käyttöä tällaiselle palvelulle. Voisin esimerkiksi jotkin digikuvani pistää albumimuotoon tällä tavalla. BoDillahan on ilmainen BoD Fun paketti, joka ei sisällä kirjakauppa ym. levitystä. Mutta ennen kuin ryhdyn käyttäjäksi, pitäisi saada sieltä päästä vastaus, kuinka tämä kaikki tehdään mäkillä. En aio palata pc-orjuuteen tämän asian vuoksi.

Huhhuh

Joo, ongelmia riittää

Pitihän se arvata, etten saanut tiedostoa siirretyksi niin kuin piti. Tämä mäkkihän tekee pdf:n mistä tahansa dokumentista yhdellä napin painalluksella, mutta päätin kokeilla BoD easyPrint tulostinajuria, koska ihmisillä joille mahdollisesti jossain vaiheessa suosittelen oman kirjan tekemistä Bodilla, ei välttämättä ole mäkkiä ja Pdf:n tekeminen vaatii jonkinlaista ylimääräistä askartelua.

No, ajurin asentaminen sujui ongelmattomasti ja se toimi ongelmattomasti, kiitos siitä. Mutta koska minä en toimi ongelmattomasti, lupaavasti alkanut prosessi tyssäsi. Ensimmäisen kerran se tyssäsi siihen, että kahdessa kuvassa oli liian alhainen resoluutio. Tyypillinen, huolimattomuudesta aiheutunut munaus. Korjasin virheet ja uusin lähetyksen. Vaan ei mennyt läpi tälläkään kertaa. Ohjelma valittaa, että yritän lähettää eri kokoista dokumenttia kuin mistä on ollut puhe.

Mielestäni en yritä, olen nimenomaan varmistanut, että dokumentissa olisi samat mitat.

No sitten vain ohjeita tutkimaan. Tässä vaiheessa saankin sitten paljon tietoa siitä kuinka taittaminen olisi pitänyt tehdä. Mietin, että eikö jokin pieni tietopaketti olisi kätevä esitellä ihmisille automaattisesti, mikäli tavoitellaan kirjantekijöiksi amatöörejä.

Heti alussa sanotaan, että ennen kuin taittoa edes aloitetaan, pitäisi päättää millä ohjelmalla dokumentti muutetaan painomalliksi. Mielestäni tämä on sellainen asia, joka olisi ollut syytä kissan kokoisilla kirjaimilla mainita jossain siellä missä kehutaan kuinka kirja syntyy Bodissa parilla hiiren näpäytyksellä. Minä nimittäin tein taiton ensin, sitten vasta aloin pähkäillä tekstin siirtämisen kanssa. Nyt mietin johtuvatko siirto-ongelmani tästä, että vasta jälkikäteen ilmoitin dokumentilleni, että by the way, sinut siirretään Bodin easy Printillä.

Kirjan sisuksen toteuttaminen wordilla esitellään pelkästään windows-versiona. Mäkissäni sivuston asetuksista ei pääse säätämään samoja asioita kun windows-koneissa. Onneksi minulla on vielä vanha rutku pc, jota nyt parhaillaan virittelen, joskaan ei ole ollenkaan varmaa suostuuko se enää yhteistyöhön. Mutta ajattelin käydä nyt tuon ohjeen kanssa dokumenttini asetukset läpi ja katsoa mitä tapahtuu.

Tässä vaiheessa sanoisin, että kirjan tekeminen BoDilla on varmasti helppoa ja mukavaa, verrattuna vanhanajan systeemeihin, vaan ei se kyllä vieläkään mikään ihan helppo nakki ole.
***

Vähän myöhemmin...

Mistähän johtuu, että macwordilla tehty dokumentti paisui 67 liuskaiseksi kun tutkailin sitä windowswordilla. No sain siellä tehtyä jotain ohjeessa mainittuja säätöjä ja tajusin senkin, että ilmeisesti olisi syytä tasata reunat. Alan vasta nyt arvostaa taittajien ammattitaitoa. Normaalistihan kustantaja hoitaa nämä hommat, eikä tavallisen kirjan ulkoasu vaikuta niin ihmeelliseltä, ettenkö olettaisi itsekin pystyväni moiseen. Vaan kun en siis näköjään pysty. Hyvät ohjeet olisivat nyt tarpeen, koska koneeni tarjoama ohje, joka käskee valita "Muotoilu" valikosta "tasaa reunat" ei selvästikään toimi, koska en jostain syystä löydä valikostani tuollaista komentoa. Siellä ei puhuta tasaamisesta mitään. Tuli mieleen, että löytäisinkö vastaavan komennon macwordista, ja siirsin dokumentin takaisin ja kas, tällä matkalla kirjani oli kutistunut 61 liuskaiseksi.

Joo, siis enhän minä oikeasti näin pöljä ole, minä vain eläydyn nyt ihmiseksi, joka ei päivät pitkät askartele näiden henkimaailman koneiden kanssa, mutta haluavat silti tehdä oman kirjan.

Mutta siis nyt olisivat hyvät neuvot tarpeen, jotta saisin reunat tasattua.
***
Lisäys: Google, tuo ystäväni hädässä toi ratkaisun ja sain reunat tasattua. Seurauksena tekstini on ajoittain sangen harvahampaisen oloista, mutta en piittaa siitä nyt.
***

Vielä lisäys: Kaikkien säätöjen ja kommervenkkienkään jälkeen ei tiedoston lähettäminen onnistunut. Soitin Bodiin, mutta siellä oltiin valmiita neuvomaan ainoastaan windows-koneiden haltijoita. Ajurit oli kuitenkin olemassa myös mäkkejä varten. Ystävällinen asiakaspalvelija lupasi selvittää asiaa.

Päätin aikani kuluksi asentaa ajurit myös pc-koneeseeni, mutta kuten arvatta saattoikin, kone menee joka välissä juntturaan, ja ellen olisi nyt lomalla ja kaikin tavoin levollinen ja kiireetön, sekä toisaalta äskettäisin it-koulutukseni karaisema, minulta olisi käämit palaneet jo aika päiviä sitten. Pc:n takkuilusta on toki aivan turha syyttää BoDia, siitä voi syyttää Microsoftia. Kolme vuotta vanha kone on ikäloppu, jonka elvyttäminen käyttökuntoon vaatisi suurempia taitoja kuin minulta löytyy.

Odottelen siis puhelua Bodilta. Toivottavasti eivät soita sieltä juuri kun olen lounaalla kustantajani kanssa.

Joo, ongelmia riittää

Kansi on vaikea

Bodin Kirjailijakansio vakuuttaa kaiken olevan helppoa ja yksinkertaista, eikä minulla periaatteessa ole syytä epäillä tätä asiaa, koska monet ihmiset, joita en pidä huomattavasti itseäni erinomaisempina olentoina ovat ongelmitta selviytyneet kirjan tekemisestä BoDin avulla.

Eniten minua huolettaa kannen tekeminen. Päädyin tekemään taiton wordilla, vaikka minulla olisi Indesignkin käytössä, mutta se tuntuu niin monimutkaiselta, etten usko pystyväni sen avulla nyt tähän hätään saamaan aikaiseksi sen kummempaa taittoa kuin wordillakaan. (Olen muuten hakenut Julkaisugraafikkokoulutukseen ja toivon ensi vuonna tähän aikaan olevani täysin oppinut mainosläpysköjen suunnittelija, siis jos ne huolivat minut sinne kouluun.) En ole koskaan taittanut mitään, joten tämä tosiaankin on aika jännittävää. Olen täydellinen amatööri ja tumpelo.

Myös sivumäärä aiheuttaa minulle harmaita hiuksia, koska sen pitäisi olla neljällä jaollinen. Mutta enhän minä edes osaa jakaa noin isolla luvulla.

Mietin voinko lähettää kirjan sisustan yhtenä tiedostona, ja kannen sekä takakannen toisena. Ehkä on itsestään selvää, että niin voi tehdä, mutta missään ei sanota, puhutaan vain tiedostosta yksikkömuodossa. Aion kuitenkin tehdä taiton wordilla ja kannet Photoshopilla ja lähettää ne pdf:nä ohjeen mukaan. Katsotaan mitä tapahtuu.

Mutta vielä en ole siellä asti, taitan edelleen sisältöä.

Kansi on vaikea

Myin sieluni Bodille 99 eurolla!

Kirjoituskursseilla nousee joskus esiin kysymys kurssilaisten tekstien saattamisesta kirjan muotoon. Minä kannatan sellaista lämpimästi, enkä kuuntele kyynisiä kirjaihmisiä, joiden mielestä kirjoja on maailmassa liikaa jo ennestään. Ystävät ja sukulaiset eivät välttämättä jaksa lukea aktiivisen kirjoittajan pöytälaatikkoirtoliuskoja, mutta hyvin toimitetun pienen kirjan he sitten saattavatkin lukaista ja niin maailma jälleen avartuu, informaatiota ja tunnetta siirtyy ihmiseltä toiselle.

Monet aktiiviset ihmiset ovat jo tehneet Bodin kautta kirjoja ja minullakin on ollut mielessä tehdä Pietarinmatkastani matkakirja. Käsikirjoitus on jo olemassa, se ei ole pitkä, vain parikymmentä liuskaa, ja sitten toistakymmentä valokuvaa. En kuvittele kirjan kiinnostavan muita, mutta ajattelin että retkelle osallistuneille se voisi olla mukava muisto. Mutta olen ollut saamaton. Kirjan tekeminen kiinnostaisi ihan senkin vuoksi, että prosessin läpikäytyäni voisin ehkä vähän paremmin neuvoa ja kannustaa kurssilaisia, kun he suunnittelevat omia kirjojaan.

Nyt sitten kävi niin, että Bodista tuli viesti. Saisin kokeilla ilmaiseksi BodClassic pakettia, joka pitää sisällään isbn-numeron, viivakoodin, kirjan välityksen kirjastoihin ja kirjakauppoihin. Mikä ei kylläkään tässä tapauksessa olisi ollut välttämätöntä, mutta päätin kokeilla. Minun ei tarvitse maksaa kokeilustani mitään, jos kerron prosessista täällä blogissani. Olen siis myynyt sieluni! Ja vielä halvalla! Mutta ehkä se kannattaa, jos tämän jälkeen pystyn neuvomaan kirjoittajakurssilaisia.

Vielä en ole edennyt kovin pitkälle. Kävin kirjautumassa palveluun, täyttelin sinne tietojani, mutta uuvuin nopeasti. Tajusin myös, että minun on ensin kuitenkin laitettava käsikirjoitus kuntoon, siitä päästä on aloitettava prosessi. Tässähän se kauan odotettu kesäloma nyt kuluukin. Jouduin myös heti uuden ongelman eteen. Jos on teoreettisesti mahdollista, että kirja hankitaan johonkin kirjastoon tai joku hölmö ostaa sen, minun täytyy kysyä luvat ihmisiltä, jotka esiintyvät valokuvissa. Ei muuta kuin sähköpostia kirjoittelemaan.

Myin sieluni Bodille 99 eurolla!

Positiivista

Millan laski liikkeelle meemin, jossa ideana on kertoa kolme positiivista palautetta, kommenttia, kivaa asiaa, jonka joku on itselle sanonut, tai tietää jonkun sanoneen itsestä jollekin toiselle. Mukava idea, mutta voi, synnynäinen negatiivisuus iski. Huomasin nimittäin, että kauhean vaikea muistaa. Aivan varmasti minulle on sanottu positiivisia asioita elämäni aikana, mutta muistan elävästi vain kaikki ikävät jutut. Mitä se kertookaan minusta. No älkää kertoko, tiedän itsekin.

Pohdittuani aikani muistin englanninopettajan keskikoulun alaluokilta, joka sanoi, että aineissani on aina jokin kiva juju sisällössä. Mutta sitten hän voivotteli heti perään kielioppivirheitäni. Kommentin alkuosa oli kuitenkin itsetuntoani kannattaleva asia, jonka varassa pärjäsin pitkään.

Porin työväenopistossa kävin Aarne Elomaan kuvaamataitokurssilla, ja hän kerran piirrostani katsellessaan sanoi, etten ole aivan lahjaton. Myös tämän palautteen kätkin suurena aartena sydämeeni, vaikkei se noin ilmaistuna niin kummoinen kehu ehkä ollutkaan.

Mietin miksi ensimmäisenä mieleeni tulevat palautteet liittyvät siihen, että joku kehuu suoritustani. Miksi en muista kenenkään kehuneen sitä kuinka mukava olen, kuinka auttavainen, ystävällinen, kaunis jne. Ei kai vain johdu siitä, etten ole erityisen mukava, auttavainen, kaunis enkä ystävällinen.

Tärkein palaute on ollut se, kun joku on sanonut rakastavansa minua. Onneksi sellaistakin on sattunut. Mutta jos joku sanoo rakastavansa minua, se ei itse asiassa kerro vielä mitään minusta, vaan enemmänkin ihmisestä joka niin sanoo. Mutta ajattelin kuitenkin liittää sen tähän meemiin kolmanneksi mukavaksi asiaksi, jonka olen elämäni aikana saanut itsestäni kuulla.

Positiivista

tankaa sadepäivän ratoksi

Hölmöön oloon on
syy: oravia vintillä
kova rapina
kätkee ajatukseni
hajatuksiini vaivun

Runotorstain haaste

tankaa sadepäivän ratoksi

Jossain saattaa olla tuntematon lukija

Olen ensimmäisen kirjani Isäni kodin kohdalla miettinyt monta kertaa, että miksi ihmeessä se julkaistiin. Kun kirja ilmestyi, se ei kiinnostanut ketään, eikä se myynyt edes odotetusti, mikä oli surkeaa, koska odotuksetkaan eivät olleet kovin korkealla.

Toissapäivänä olin kirjallisuuspiirissä, jossa ystäväni tunnusti, ettei ole tähän päivään mennessä lukenut kirjaani, vaikka olin sen lähettänyt hänelle heti sen ilmestyttyä. Kysyin miksi hän ei ollut lukenut. No ei vain ollut kiinnostanut. Opin tuon kirjan myötä aika tehokkaasti, millaista taistelua käydään lukijoiden mielenkiinnosta ja ajasta. Minulla onkin oikeastaan mennyt kohtuuttoman paljon energiaa kömpiessäni ylös Isäni kodin vastaanoton aiheuttamasta henkisestä kuopasta.

Jokin aika sitten yksi ihminen sanoi, että voisi lukea jonkin kirjani. Suosittelin Sisu Tähtisiä, koska potentiaalinen lukijani on mieshenkilö ja ajattelin Sisut sopivan sukupuolineutraaleiksi. Mies meni kirjastoon, mutta ei muistanutkaan mitä kirjaa suosittelin, ja lainasi randomina Isäni kodin. Teki mieli vetää pussi päähän. Siis miksi ihmeessä tämä ihminen kaikkien kirjojeni joukosta valitsee sen noloimman, epäonnistuneimman, typerimmän opukseni.

Hän luki kirjan, mutta hänestä se olikin jännittävä ja mielenkiintoinen koska hän koki käyneensä läpi samanlaisia asioita kuin kirjan päähenkilö. Kirjan ilmestymisestä on melko tarkkaan 15 vuotta. Ehkä kirjalle riittää, jos se on yhdenkin ihmisen mielestä lukemisen arvoinen.

Jossain saattaa olla tuntematon lukija

Neurootikko pohtii

Ihan juuri nyt olen miettinyt sitä mikä on neuroottisuuden ja näkökyvyn suhde toisiinsa. Joidenkin ihmisten kohdalla sitä on näkevinään kaikenlaista tämän ihmisen elämänasenteesta ja suhtautumisesta muihin ihmisiin sen kautta kuinka koen hänen suhtautuvan minuun. Tiedän olevani neuroottinen, woody allenmainen vatvoja joka pyörii oman mitättömyytensä ja surkuhupaisuutensa ympärillä. Mutta voiko olla niin, että oman neuroottisuutensa kautta kuitenkin näkee ihmisistä enemmän kuin jotkut toiset, vähemmän neuroottiset. Vai pitäisikö myöntää, että neuroottisuus ei ole mitään sen enempää kuin pelkkä typerä harmi elämässä.

Olen pitänyt neuroottisuuttani tärkeänä työvälineenä. Tai sitten on vain niin, että olen keksinyt työstä kätevän alibin, jonka avulla voin ylläpitää neuroosejani.

Joskus mietin, tai aika useinkin itse asiassa, että voisiko sitä välillä unohtaakin itsensä. Voiko kirjoittaa itsensä unohtaen? Tietyssä mielessä kyllä. Kun kirjoittaminen sujuu, itseään ei ajattele. Mutta omasta sisimmästä ne jutut silti silloinkin kumpuavat.

Neurootikko pohtii

Jotain on keskenkin joo

Muistan joulun tienoilla ajatelleeni, että miten mahdan selvitä kaikesta, mitä kevät toisi tullessaan. Työtä tuntui riittävän. Halusin kirjoittaa, sehän on jostain syystä asia, joka edelleenkin tuntuu tärkeimmältä, vaikka onkin välillä niin turhauttavaa, että voisin kirkua. Sitten oli muutamia yhteistyöprojekteja, jotka nekin vaativat kaikenlaista pientä tuuppimista. Oli erilaiset piirit ja kurssit joita vedän. Ja sitten oli tietenkin opiskelu.

Nyt kaikki tuntuu saapuvan finaaliin yhtäaikaisesti. Kurssit ovat kesätauolla. Postitin juuri käsikirjoituksen, jonka on tarkoitus ilmestyä kirjana ensi keväänä. Toinen käsikirjoitus odottaa kuvittajan ratkaisuja. Siitä ei tiedä tuleeko siitä mitään, kustantaja ei ole viime aikoina ollut kanssani samalla aaltopituudella mitä lastenkirjoihin tulee, mutta ihmisellä pitää tietysti olla harrastuksia. Myös viimeinen kotisivuprojektini alkaa olla valmis.

Selviydyin siis keväästäni, mutta tyhjyys huokuu ylleni. Nyt minulla olisi aikaa, mutta sen sijaan että nauttisin lomasta, tunnenkin itseni merkityksettömäksi ihmiskuoreksi. Tämä lienee ihan normaali olotila isojen projektien jäljiltä, mutta yleensä olen älynnyt suojata itseni jaksottamalla työni niin, että minulla on aina jokin juttu kesken. Nyt mikään ei oikeastaan ole kesken. Paitsi tietysti kattoremppa. Miehen jalka kipeytyi niin pahasti, että piti jättää homma kesken ja lähteä kaupunkiin. Siellä ne kattohuoparullat ovat nyt mökkiverannalla. Jostain syystä niiden ajatteleminen ei lainkaan piristä minua tässä valmistuneiden projektien jälkeisessä alakulossani.

Jotain on keskenkin joo

Hyvä kirja, huono genre

Esiinnyn uusimmassa Kotimaassa. Jos joku ei tiedä, niin kuin ei ehkä tiedä, Kotimaa on kirkon sanomalehti. Pidin etukäteen ihan varmana, että totta kai virkku ja monipuolinen Kotimaa kiinnostuu kirjastani heti, käsitteleehän se luterilaisen kirkon polttavaa ikuisuuskysymystä. Ei kylläkään sitä varsinaista, siis sitä kuinka on sielumme laita, vaan tätä naispappeusjuttua.

Ihmettelin, kun mitään ei kuulunut. Kun yhteydenotto viimein tuli, sain kuulla, etteivät Kotimaan toimittajat oikein pitäneet kirjastani. Suurin ongelma oli genre. Kotimaan tehtävä joidenkin toimittajien mielestä ei ole esitellä palstoillaan naisten viihdekirjallisuutta.

Mutta juttu kuitenkin tehtiin, koska yksi (mies)toimittaja oli sen verran avarakatseinen, että kykeni venymään tällaisenkin genren lukemiseen, ja hänestä kirja oli sen verran hyvä, että siitä kannatti kirjoittaa.

Sain jutun etukäteen luettavaksi, ja alkuperäisessä tekstissä viihdekirjailijuuteni oli nostettu otsikoksi. Pyysin, että otsikko vaihdettaisiin, minusta kun tuntui, ettei kirjani mahdollisia lukijoita kiinnosta onko se viihdettä vai mitä paskaa se on, vaan heitä kiinnostaa sen aihe, jos kiinnostaa. Otsikko vaihdettiin Papin vaimon heräämiseksi, mikä onkin ihan hyvä otsikko. Itse juttu alkaa sen hämmästelemisellä, että viihdekirjakin voi tosiaan kertoa ihan olennaisista asioista. Ihan hienoa tietenkin, että saan jutussa jonkinlaisen synninpäästön. Genreni on kyseenalainen, mutta kirjani siis hyvä.

Hyvä kirja, huono genre