Kirjoittajaohjaajan tukipaketissa kaupataan Risto Ahdin harjoitusta, jossa ihmisen pitää vetäytyä kolmeksi päiväksi yksinäisyyteen kohtaamaan sisäisiä pöpöjään, ja sitten kirjoittaa niistä.
Taitaa olla ihan universaali juttu, että eri uskonnollisissa traditiossa ihmiset, yleensä kai miehet, vetäytyvät erämaahan tai viidakkoon tai vaikka pylvään nokkaan kohtaamaan tuonpuoleista voimaa tai itseään tms.
Luulen, että jotain tuosta itsensä ja oman sisäisen yksinäisyytensä kohtaamisen ihanteesta olin itsekin omaksunut, koska keksin kahdeksankymmentäluvulla lähteä talveksi vanhempieni kesämökille asumaan. Haaveilin kirjoittamisesta ja halusin päästä selville itsestäni. Kevään tullen vanhempani halusivat alkaa käydä kesämökillään ja säilyttääkseni yksinäisyyteni vuokrasin vanhan mörskän erään toisen järven rannalta ja muutin sinne. Olin työttömänä ja toimettomana. Järvelle antavan ikkunan edessä oli Brother sähkökirjoituskone, jolla olisi pitänyt kirjoittaa kuolematonta proosaa, tai edes pilipalijuttuja henkensä pitimiksi.
Viikonloppuisin kävin poikaystävän luona kaupungissa. Hän harrasti pitkiä monologeja, enkä kyennyt murtautumaan niiden läpi ja purkamaan omia sisäisiä tuntemuksiani sen paremmin puhutuiksi kuin kirjoitetuiksikaan sanoiksi. Olin ahdistunut, itkeskelin jatkuvasti.
Poikaystävä seurasi pienellä viiveellä perässäni maaseudun hiljaisuuteen. Ostimme oman talon. Vähitellen kirjoittamiseni alkoi sujua jollakin tavalla.
Vuoteen 2000 harrastin määrätietoista ihmissuhdepaastoa, joka murtui kun löysin internetin erilaisine keskustelupalstoineen. Menin niihin aikoihin myös Tampereen yliopistoon opiskelemaan, sekin merkitsi paluuta sosiaalisen elämän pariin. Luin mm. sosiaalipsykologiaa.
Tajusin vähitellen, että ideani yksinäisyydestä oli ollut perseestä. Ihminen syntyy yhteydessä muihin ihmisiin ja siinä yhteydessä hän pysyy, vaikka kiipeäisi millaisen pylvään nokkaan ja paastoaisi ihmissuhteista. Sen tosiasian voi hyväksyä tai sitten itkeä ja hyväksyä.
Olin tuottanut itselleni roppakaupalla kärsimystä omaksuttuani jostain hevon kukusta ihanteen ihmisestä, joka ei pakene olemassaolonsa perusangstia iloiseen seuraan ja viiniin, vaan tonkii ja tutkii kipujaan yksinäisyydessä, suostumatta siihen lohdutukseen jota läheisten ihmisten läsnäolo voisi tarjota. Siksi lienee ymmärrettävää, etten ole erityisen innostunut kirjoitusharjoituksista, joissa ihmisiä ajetaan yksinäisyyteen.
Ihmisen elämässä on mielestäni ihan riittävästi yksinäisyyttä ja eristyneisyyttä ilman että sitä itselleen vielä tietoisesti hakee.
No ehkä uskonnolliset kilvoittelijat ovat eri juttu. Voi olla, että jonkun ihmisen taiteelliseenkin kilvoitteluun yksinäisyyteen hakeutuminen sopii.
Toisaalta mikä tahansa tavanomainen, latteakin kirjoittaminen tuottaa ihan sinällään elämään yksinäisyyttä koska kirjoittaa ei voi kuin yksin.
Jos kirjoittaa, on pakko kestää yksinäisyyttä.
Lomajaksoja lukuunottamatta kirjoitan joka päivä useita tunteja. Ajattelen, että eiköhän siinä ole minun osani yksinäisyyttä, lopun aikaa saan olla sosiaalinen.
Mukavien ihmisten seurakaan ei täysin vapauta kaikesta surusta, kivusta ja ahdistuksesta, jota elämään sisältyy, mutta olen päättänyt olla lotkauttamatta korviani yksinäisyyten vetäytymisen seireenilaululle.
Annan palttua yksinäisyydelle
Tekstit
