Michael Moorcock: Katso ihmistä!

suomentanut Raimo E. Tikkanen



VASKIKIRJAT

Borgesilaiset rinnakkaistodellisuudet ja reaalimaailman fyysis-astronomiset todennäköiset paralleeliuniversumit jaksavat sitten kiehtoa pientä mieltäni. Silti vasta hiljattain olen päässyt scifikirjallisuuden todellisuuksien mukavaan makuun. Sattumoisin (kiitos suosittelijalle!) sain käsiini tämän pienen löydön, aikamatkailun klassikon vuodelta 1966. Michael Moorcock (s. 1939) Katso ihmistä! Behold the Man. Ecco Homo! ym. muita raamatullisia konnotaatioita.

Päähenkilö, Karl Glogauer, on varsin hellyttävä hahmo, kuin rakastettava pikkupoika jolle on helppo ´antaa anteeksi´, koska kaikki pienet vinksahdukset tuntuvat vain korostavan hänen inhimillisyyttään.
Jo pienestä pitäen Karl joutuu esittämään osia joihin ei kuulu eikä halua kuulua, osallistumaan näytelmiin joiden kurjin rooli lankeaa juuri hänelle. Koska syntipukkia tarvitaan. Aina. Lapset tarvitsevat kiusattavan, opettajat tarvitsevat sormet joita hakata (sadistiset opettajat brittiyhteiskunnassa eivät suinkaan rajoittuneet menneelle 50-luvulle, heitä on riittänyt pitkälti aina 60-70-luvuilta nykypäiviin, kuten tuntemani britit tietävät kertoa), papit tarvitsevat pikkupoikansa patjoikseen sillä pojat eivät tunnu sisältyvän selibaatti-käsitykseen, ja sadistit tarvitsevat masokistinsa. Rooli ja vastarooli. Kaikki kuviot hakeutuvat kohti täydentymistään. Eikä paha koe täyttymystään ilman hyvän yhteistyötä, sen suorittamaa roolia. Karl oli aina valmis miellyttämään, Karl oli liian kiltti.
Valtava, ammottava rakkaudennälkä tuo Karlissa esiin huomiohakuisen itsetuhoisuuden. Jos avaa kaasuhanan juuri ennen äidin kotiintuloa, huomio maksimoituu. Ajoituksen pitää olla täydellinen. Karl tahtoo tulla huomatuksi, rakastetuksi, mitä tahansa, kunhan yksinäisyyden lamauttava tunne pysyy poissa.
Ajoituksesta on kyse myös Karlin aikamatkassa. Hän tahtoo siirtyä nimenomaan ajanlaskumme alun tärkeimpään vuoteen, ja hän tahtoo siirtyä sinne nimenomaan silloin kun oma elämä on aika perusteellisesti tyritty. Kun naissuhteet on ryssitty ja sängyt, kuin sillat, poltettu takana, vailla paluuta.
Karl siirtyy aikakoneessa ajanlaskumme alkuun seuratakseen Jeesuksen ristiinnaulitsemista, ja saakin seurata sitä varsin läheltä. Karlin rooli, vuonna 28 jKr, valkeni minulle heti kohta hänen tavattuaan Johannes Kastajan - ahaa, näinkö se meni! Mutta sitä en nyt kavalla, jotta kukin tykönänsä voi oivalluksen itse kokea jos niin tahtoo, sillä siinä roolissa on koko kirjan ydin.
Toiseen maailmanaikaan siirtynyt Karl ei tahtonut puuttua historian kulkuun, sillä niin agnostikko kuin olikin, hän tahtoi että Uusi Testamentti olisi totta. Hän ei varottaisi Johannes Kastajaa, vaan `antaisi` tämän kuolla, sillä Jeesuksen ristiinnaulitseminen tapahtuisi vasta Kastajan kuoleman jälkeen. Jos Kastaja eläisi, kuolisiko Kristuskaan? Karlia oli vannotettu ettei sormeilisi tapahtumien kulkua.
Kristinuskon tapahtumien tilaus oli leijunut ilmassa jo aikojen alusta, kristinusko oli "vanhojen myyttien uudelleensovellus", eräänlainen vääjäämättömyys, kirjoihin kirjoitettu tapahtumaketju vaatii toteutumistaan passionäytelmässäkin. Onko tekijällä väliä kunhan teko on tehty, se mikä pitää tehdä? Mikä on jo tapahtunut, ei enää voi tapahtua toisin. Siksi Kastaja on mestattava ja Kristus kuolee ristille. Karlille uudestaan. Mikä oli minusta erikoista ja hätkähdyttävää, oli eräänlainen Kristuksen inhimillistäminen: hätä, pelko, epävarmuus, ihmeteoiksi tulkittu tieto ja kokemus, kaikki naurettavuus ja alhaisuus mikä hyvinkin saattaisi kuulua Kristus-myyttiin, mutta mikä on epäpyhänä pyyhitty pyhistä kirjoista pois. Tämä kirja on siis eräänlainen kokeilu. Mitä jos?
Karlin mielestä ei Jumala eivätkä suuret uskonnot olleet riittävän persoonallisia. No, tässä kirjassa sitä puolta on korjailtu.
Karl on henkilönä hellyttävä koska hän on kuin lapsi. Tunteellinen, reagoiva, altis, välitön. Hyvässä ja pahassa. Lapsen usko Karlissa uskoo ehkä viimeiseen saakka: eihän kukaan tahdo vahingoittaa lasta? Eihän? `Minähän olen vain pieni poika`. Eihän vanhuksiakaan, uudestaan lapseksi tulleita, meidän yhteiskunnassamme vahingoiteta, laiminlyödä, eihän? Eihän?
Karl-lapsen elämässä korostuu yksi piirre yli muiden: yksinäisyys, tietynlainen erillisyys. "Yksin" on kuin infantiilinen mantra jota voi hokea masturboinnin rytmiin, johon törmää taas kun jungilainen kollektiivinen tajunta rationaalisesti tyrmätään: yksinäisyys on uhrin osa. Ne jotka seuraavat Kristusta ovat laumaeläimiä, lampaita, mutta Kristus on yksin. Ja Karl jää yksin. Monica ei seuraa häntä aikojen alkuun, kukaan hänen naisistaan ei jäänyt, saati seurannut häntä. Yksinäisyyden monet eri merkitykset näkyvät ikään kuin todellisuuden raameista riippumatta: toista ei voi kohdata, oikeasti. Lopulta on aina vain yksin. Yksi.

Raimo E. Tikkasen suomennos kulkee vetävän vaivattomasti, englanti ei kuulla läpi. Vanhahtavaa kieltä väläytetään sopivasti kun se ajanjaksoon sopii, ja jopa aluksi tyylirikkona särähtänyt puhekieli (Karlin käyttämä), osoittaa tarkoituksensa: se näyttää rajapintaa jossa maailmat törmäävät; hankauskohtaa eri ajatusmaailmojen tai aikakausien välillä.

Kannen grafiikka on taitavaa, kuten M-L Muukalta tietää odottaa. Hiekanruskeassa erämaassa rämpii luisen laiha, yksinäinen mies. Hän on keskiössä. Aivan orjantappurakruunun keskellä...

Vaikuttava pikku pakkaus. Kerta kaikkiaan.

© Lukija