Elisabeth Rynell: Paluu
suomentanut Jaana Nikula
suomentanut Jaana Nikula
Hiljainen kirja - täynnä sisäistä huutoa
Tämänkaltaiset kirjat sivuutetaan helposti vähin äänin: näistä on paha repiä otsikoita, näitä ei mainosteta ratikoissa eikä maan suurimman päivälehden sivuilla. Tämä on hiljainen kirja. Hiljainen ja yksinäinen. Hieman runollinen. Mutta ei kielellistä akrobatiaa, ei draamaa, ei jännitystä, ei henkilökavalkadin esiinmarssia, ei naurua, ei todellakaan. Ainoastaan sisäinen, kipeä matka menneisyyteen, menneeseen jonne on pakko palata jotta parantuisi, jotta voisi elää elämänsä loppuun. Ja rakastaa taas.
Kirjassa häiritsee ehkä eniten Martan katkeamaton itsensä ympärille kiertyminen. Martan monologi on jotain sellaista missä muiden ajatuksilla ei juuri ole tilaa. Paitsi ehkä Lilldockan tarinalla, ainoastaan tuon korven akan murhe, lapsen kuolema, tuntuu läpäisevän Martan itsensä ympärille rakentaman kalvon. Se antaa luvan surra myös omaa lasta. Marta "liottaa menneisyytensä kuvia pimeässä jotta ne oppisivat kestämään valoa". Lopulta pääsee päivänvaloon myös se karmein kuva: miten Marta väkivaltaisesti hakkaa kehitysvammaisen poikansa kuoliaaksi. Syyllisyydestä voi vapautua vasta kun sen myöntää. Jos silloinkaan.
© Lukija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.