Tatiana de Rosnay: Avain

suomentanut: Irmeli Ruuska


Juutalaisvainot, holokausti ja näihin liittyvä kirjallisuus jostain syystä jaksaa ravistella ja liikuttaa.. Ehkä se johtuu jo nuoruudessa päin pläsiä iskeneestä tietoisuudesta, että näin tapahtui aivan naapurissamme, näin me teimme keskuudessamme asuville: holokaustin sekä maantieteellinen että historiallinen läheisyys riitti shokeeraamaan nuoren mielen. Nuorena nähty tv-sarja Polttouhrit ja vähän vanhempana luettu William Styronin Sofien valinta viimeistelivät pysyvän muistijäljen. Nuorena olin saada turpiin yhdeltä arabilta kun sanoin pari valittua sanaa Hitleristä. Mutta. Pahuus ei saa olla näkökulmakysymys, ei kysymys siitä kuka puhuu ja kenen leiristä. Kyse on yleisinhimillisestä tragediasta jonka uhri, oli mitä rotua tai uskontoa edustava hyvänsä, ansaitsee empatian ja armon ja anteeksipyynnöt heiltä kaikilta jotka antoivat sen tapahtua.

Tatiana de Rosnayn Avaimessa on kaksi kerronnan tasoa; historiallinen tapahtumaketju joka sijoittuu 1940-luvun miehitettyyn Pariisiin ja nykyajan taso (v. 2002 Pariisi) jossa journalisti-kertoja alkaa selvittää 1942 Pariisissa eläneen juutalaistytön kohtaloa. Tällainen kahden historiallisesti paralleelin juonikuvion rinnakkaiskuljetus on suosittu rakenne nykykirjallisuudessa. Toimii kyllä.

Avaimen teho ei perustu kirjallisiin ansioihin. Hyvä niin, sillä William Styronin (Sofien valinta) kaltainen kertojakyky tekisi tällä juonenkuviolla aika pahaa jälkeä, kirja olisi liian musertava, ainakin minulle. Tämän kirjan 'amerikkalaisuudet' nyppivät, siitäkin huolimatta, ettei se ole amerikkaa nähnytkään: de Rosnayn sukujuuret ovat Englannissa ja Venäjällä ja hän asuu Ranskassa. Silti: Avaimen nykytason kerronnassa on ripaus Hollywoodia, kiiltokuvatyyppejä ja muoti-ilmiöitä (homopari naisen parhaana ystävänä jne.); naiiviudet tuovat vuorottelevaa helpotusta 40-luvun ajankuvan rankkuuteen. Kieleltään teos ei paljolti viihdekirjasta poikkea, taiteellisia keinoja ei ole käytetty; tyyli suht kliseistä: mikä antaa väkisinkin potentiaalisesti vakavalle ja painavalle teokselle kevyttä leimaa; näin painavasta aiheesta huolimatta. Tämä toimii kyllä tehokkaana ja tarpeellisena vieraannuttamiskeinona; karmeat tapahtumat unohtuvat kun kieli alkaa karmia.

Avaimen paino ja merkitys on siinä, että se välittää järkyttävää ja vielä tiedostamatontakin tietoa lähihistoriastamme. Natsimiehitetyn Ranskan johto ei suinkaan ollut alistuva ja väistyvä alamainen valloittajalleen, vaan aktiivinen toimija. Tiesitkö että juutalaisten kokoomaleirit, Auswitchin esikartanot, olivat kaikki ranskalaisten organisoimia ja vartioimia? Tiesitkö, että nimenomaan ranskalaiset poliisit keräsivät juutalaiset öisissä ratsioissa valtavalle velodromille, jolle sullottiin tuhansia ihmisiä moneksi päiväksi helvetillisiin oloihin? Tiesitkö että pariisilaisviranomaiset eivät noudattaneet natsien ohjeita koota velodromille 16 - 60-vuotiaat juutalaiset -- ei, he pistivät vielä paremmaksi: kokosivat sinne ihka kaikki jotka käsiinsä saivat, sylivauvoista vanhuksiin! Tiesitkö, että ranskalaiset poliisit repivät omin käsin esileirille kokoamiltaan juutalaisilta korut korvista? Että he erottivat väkivalloin pienet sylilapsetkin äideistään ja jättivät Pariisin leireille 4 000 juutalaislasta (2 - 12-vuotiaita) täysin heitteille, kunnes heidätkin kärrättiin pois tuhottaviksi? Tiesitkö, että 11 000 lasta (pelkästään lasta) kuljetettiin miehitysajan Ranskasta keskitysleireille? Tiesitkö että suurin osa heistä oli ranskalaisia, Ranskassa syntyneitä? Minä en tiennyt. En ennen kuin luin tämän kirjan.

Miten holokaustin kaltainen pahuus on ylipäätään mahdollista?
Paha joka törmää sisään äkkirynnäköllä ei jää huomaamatta ja siihen on vaikea olla puuttumatta, mutta pahuuden pikkuhiljainen hivuttautuminen arjen keskelle käy kuin varkain, ihmiset tottuvat, puutuvat, ihmiset rokotetaan kestämään päivä päivältä oudompia tapahtumia. Pahuus soluttautuu sisään. Ok, ensin juutalaiset viedään asunnostaan. No, ehkä heitä vain kuulustellaan, enhän minä tiedä ovatko he oikeasti tehneet jotain pahaa. Ok, jotain outoa tuolla pyöräilystadionilla täytyy tapahtua; ne tuhannet ihmiset sysittiin sisään eikä kukaan ole tullut ulos, mutta enhän minä sinne näe, pois silmistä, pois mielestä, ja kun bussi- ja junakuljetukset keskitysleireille alkoivat, ranskalainen kadunmies tallasi töihin, kotiin, ties minne... ja sulki korvansa ja silmänsä. Mitä hän olisi voinut tehdä?
Pahuus mahdollistaa läpimurtonsa eskaloimalla itsensä osaksi arkea.


Miksi ikäviin asioihin ylipäätään turtuu? Miksi niihin ei jaksa reagoida ärhäkästi kuin rakkikoira kerta toisensa perään. Firman ensimmäiset yt-neuvottelut ovat kuin seiväs työnnettynä perseen kautta selkärankaan, tuntuvatko noin viidennet yyteet vielä yhtä pahoilta? Tuntuvatko ne enää muuten kuin viileänä tiedotusrivinä konsernin optioiden merkintäoikeuksista tiedottamisen jälkeisenä asiana?

Jos tahdot järkyttää itsesi ulos turtumuksesta, tartu Avaimeen.

© Lukija