Kekkonen Helmi: Tämän naisen elämä

Olen jo aiemmin huomannut Helmi Kekkosen kirjoittajantaidot luettuani 2011 ilmestyneen Valinta -romaanin. Runeberg-palkintoehdokkaankin Kekkonen on  teoksillaan pariin kertaan ollut ja kirjoja häneltä on ilmestynyt kuusi. En ole vain tullut kaikkia lukeneeksi, vaikka tiedän, etten todennäköisesti pettyisi. Perheeseen, parisuhteeseen ja lapsettomuuteen/lapsiin keskittyvä aihepiiri on ja ei ole kirjallisuuden suuria teemoja. Ne koskettavat monia, mutta ..

Tänä vuonna eilmestyneessä Tämän naisen elämä -kirjassa päähenkilö Helena työskentelee lastensuojelussa. Hän tapaa Eeron, jonka haaveena on kirjoittaa kirja ja nuoret rakastuvat. Eero on naimisissa tahollaan ja käy ilmi, että vaimo odottaa lasta. Kun lapsi menee kesken, Eero jättää vaimonsa ja muuttaa Helenan luo.

Rinnan Helenan aikuiselämän kanssa kerrotaan muistikuvina tarinaa Helenan lapsuudesta. Hän on ottanut vastuuta mielenterveysongelmista kärsivän äitinsä hyvinvoinnista ja syyttää itseään äidin itsemurhasta, vaikka kukaan muu ei syytä. Ahdistavat muistot rynnistävät päälle erityisesti, kun Eero ilmaisee halunsa saada lapsia. Samalla Kekkonen taitavasti käsittelee perinnöksi saatua taipumusta masennukseen.

Satunnaisesti harjoittelen edelleen äänikirjojen kuuntelua. Tämä kirja oli yksi kuunneltu kirja ja toimi Pihla Viitalan lukemana hyvin. Kuitenkin edelleen mietin, olisiko kirja ansainnut tulla luetuksi omilla silmillä ja paperiversiona. Ehkä ajatus on osoitus siitä, että edelleenkin pidän paperikirjaa "oikeampana" lukemisentapana. Tai sitten se toimii vain minulla paremmin.

Enpä kuitenkaan kadu kirjaan tarttumistani, vaikka sitten kuulokkeiden kautta. Siitä tuli kokonaisvaltainen taide-elämys: kaunista kieltä miellyttävällä äänellä tarjoiltuna ja koskettavaa kerrontaa. Hyvällä omalla tunnolla voin kirjaa suositella, vaikkei sillä palkintoehdokkuuksia napattaisikaan.

Kekkonen Helmi: Tämän naisen elämä. Siltala, 2021, E-äänikirja, lukija Pihla Viitala. 4:53:54.

Knausgård Karl Ove: Aamutähti

Enkeli Lucifer, aamutähti, Kointähti, oli syösty taivaalta maahan. Nyt aamutähti loisti jälleen taivaalla. Mitä se merkitsi? (Egil) s.428

Tähän kysymykseen odotin vastausta koko Knausgårdin Aamutähti-kirjan ajan. En sitä mielestäni saanut, en ainakaan sellaista , jonka olisin ymmärtänyt. Silti tempauduin mukaan kirjan kerrontaan, jota Knausgård kuljetetti eteenpäin vaihdellen näkökulmaa vuorotellen eri henkilöiden kokemuksiin. Kaikilla heillä tuntui olevan jotain salailtavaa, häpeiltävää, kaduttavaa, vääriä tekoja tai laiminlyöntejä. Kaikki he näkevät helteisessä elokuussa aamutähden. Arne uupuu tasapainottoman vaimonsa rinnalta ryyppäämään. Emil vaihtaa päiväkodissa Liamin vaippaa, poika putoaa, mutta Emil salaa sen. Solveig kohtaa sairaalassa ala-asteen luokkatoverinsa, Ingen, jolla on myöhään havaittu aivokasvain. Leikkauksessa Inge todetaan jo kuolleeksi, mutta yllättäen hän herää eloon. Katherine on pappi, joka haluaakin olla yksin eikä palata matkaltaan kotiin miehensä valmistamaa ateriaa nauttimaan. Jostain on alkoholiinmenevä, pettynyt kulttuuritoimittaja, joka pääsee mielestään elämänsä skuupin jäljille kuullessaan metalliyhtyeen kadonneiden jäsenten löytyneen murhattuina. Hänen vaimonsa Turid on huolisaan pojastaan Olesta, johon ei saa kontaktia. Hän joutuu lähtemään yövuoroon hoitokotiin, jossa tulee päästäneeksi yhden asukkaan karkuteille tavoitellessaan rauhottavia lääkkeitä itselleen. Keskeiseksi hahmoksi nousee Egil, joka elelee avioeronsa jälkeen yksikseen mökissä, filosofoi, tutkii kirjoituksia ja auttelee välillä muita. Hänen elämänsä mullistaa oman pojan saapuminen - ja aamutähti. Egil tuo kirjaan paitsi lopputiivistyksen myös filosofisen puolen, jota ei voi sivuuttaa:

Usko taas merkitsi kääntymistä sosiaalisesta elämästä poispäin, uudelleen kohti sitä, mistä ei vielä tiennyt mitään. Niin Abraham teki noustessaan vuorelle uhraamaan poikaansa Jumalalle. Hän oli täynnä isänrakkautta, ja usko johdatti hänet kuilun partaalle. Ehkä häntä vartioi siellä pelkkä tyhjyys, kammottava autius.. Hänen uskonsa kuitenkin ylitti, ja siksi se vaikutti niin epäinhimilliseltä, koska millainen ihminen hylkää ihmisyyden kääntyäkseen kohti tuntematonta, joka on kenties pelkkä kammottava autius? (Egil) s.392

Jokainen on varmasti jossain elämänsä vaiheessa kokenut vapaudenkaipuuta. Vapaudenkaipuu on kuin jousi jota painetaan kasaan, aina vain tiukemmaksi paketiksi, kunnes se saavuttaa pisteen jossa yhteen pakkautuneet voimat purkautuvat ja jousi ponnahtaa auki. Monille näin käy ensimmäistä kertaa seitsemän-kahdeksntoista vuoden iässä, jolloin muutetaan omilleen, ja toistamiseen neljänkymmenen korvilla, jolloin kaipuu hajottaa aikuisiän perheen. Mutta vapauden tarpeen lisäksi iän myötä muuttuu myös ymmärrys vapaudesta. Ajattelen yhteiskunnasta niin, että eri ryhmät ymmärtävät vapauden kaltaisen avainkäsitteen hyvin eri tavoin ja että murtumakohdissa, erojen välisessä hankauksessa syntyvät voimat ajavat yhteiskuntaa eteenpäin - tai taaksepäin jos se on suunta, tai kiertämään kehää. Aktualisoituva vapauden kaipuu johtaa murrokseen ja sen myötä johonkin uuteen. Eriytymiseen, irtautumiseen. Se, että uusi tilanne on usein sama kuin vanha, synnyttää vastakkaisia näkemyksiä, jotka elävät omaa elämäänsä. yhteiskunnassa vapaudenkaipuun, murrostahdon ja tulevaisuususkon rinnalla, ja niissä onkin aste-eroja lievästä pohjattomaan alistuneisuuteen, maltillisesta konservatismista täyteen pysähtyneisyysvaatimukseen. (Egil) ss.400-401

Mutta sen virheen me usein teemme, luulemme että ajatukset ovat eristäytyneitä yksikköjä, erillään paitsi tunteista myös ympäristöstä jossa ne ajatellaan. (Egil) s.410

Olin pitkään kovinkin innostunut kirjasta ja odotin, miten eri henkilöiden tarinat sidotaan yhteen, mikä on ratkaisu. Sitä ei tullut. Minulle tuli samanalainen olo kuin lapsena, kun joku oli tuonut tuliaiseksi karamellia, joka maistui ensin suklaalle, mutta sitten suuhun valahti kitkerää lientä. Knausgård osaa kertoa vangitsevasti ja luin kirjaa innolla eteenpäin. Sitten putosin kyydistä hyvin äkkiä. Se sattui. Luulen, etten tartu ilman erityistä syytä hänen kirjoihinsa. Olen pettynyt. Kirjan takakannessa sanotaan: 

Aamutähti ei ole romaani, jonka voisi selittää. Se pitää kokea herkin aistein ja avoimin mielin.VG

Niinpä. Yritin kuitenkin. Mutta:

 Ojentaminen on toisen yläpuolelle asettumista, sen viesti on että minä olen sinua parempi. (Turid) s.267 

Olen valmis ottamaan vastaan ojennusta, mutta myös toteamaan, ettei keisarilla ole vaatteita.

Knausgård, Karl Ove: Aamutähti, Like 2021. -Norjankielinen alkuteos Morgenstjernen 2020. Suom. Jonna Joskitt-Pöyry. Kannen kuvat: Pexels. 666 sivua

Valkama Meri: Sinun, Margot

 

Helsingin Sanomien esikoispalkinnon voittajateos on täyttä tavaraa yli 500 sivua. Nikottelin ensin, kun tämä teos valittiin voittajaksi. Olin niin varma, että Maisku Myllymäen Holly on paras. Vaan luettuani olen kyllä vakuuttunut, että Meri Valkama on palkintonsa ansainnut. Teoksessa on jännitystä, lähihistoriaa, rakkautta- kaikki sujuvasti ja vetävästi kerrottuna.

Tapahtumat kulkevat eteen päin kolmessa aikatasossa, pääosin Berliinissä, joka on 1980-luvulla vielä Itä-Saksaa. Suomi on taustaa, josta Rosa ja Markus muuttavat miehen toimittajapestin takia DDR.ään 1983. Pariskunnalla on kaksi pientä lasta, Matias ja Vilja, joiden kanssa Rosa viettää päivänsä väsyen etenkin sairastelevan Matiaksen kanssa valvoessaan. Markus pakenee vasemmistolehden ulkomaantoimittajana työhön, jota rakastaa ja pitää tärkeänä. Hän kiintyy pian lastentarhan opettaja Luiseen, jonka ryhmään Viljakin viedään arkipäivien sujuvoittamiseksi. Vasta Berliinin muurin murtuminen 1990 ja sitä edeltävät tapahtumat murtavat lopullisesti myös Rosan ja Markuksen avioliiton, kuten ne kääntävät monen saksalaisenkin elämänsuuntaa. Jälkikäteen arkistoista etsitään vastauksia siihen, kuka ilmiantoi kenet.

Ute tuhahti.

"Miksi katsella länteen kun voi katsella itään."

Rosa tarkasteli Uten kasvoja, yritti päätellä merkityksiä sanojen takana. Ute istui hänen viereensä, kaivoi takkinsa taskusta muovimukin, kaatoi siihen viiniä ja ojensi Rosalle.

"Haluaisitko sinä länteen?" Rosa kysyi ja tarttui mukiin.

Ute kohautti harteitaan.

"Useimpina päivinä en. Tänään kyllä." s.131

Yksi näkökulma on aikuisen Viljan, joka isänsä kuoleman jälkeen matkustaa Berliiniin selvittämään, mitä hänen vanhemmilleen tai etenkin isälle oikein tapahtui. Hän on lukenut Luisen kirjeet isän jäämistöstä, mutta omia muistikuvia hänellä ei juuri ole, vain valoisa kokonaiskuva ajasta Itä-Saksassa. Äiti ei halua tuota aikaa muistella. Vilja pääsee kuitenkin tapahtumien jäljille äidin saksalaisen ystävän Uten kautta ja lopulta arkistotkin paljastavat itäsaksalaista todellisuutta. Markus on aikoinaan vakaasti uskonut työhönsä ja sosialismin mahdollisuuksiin. Hänelle kuten myös monelle itäsaksalaiselle Wende kääntyy pian vapaudenhuuman jälkeen painajaiseksi, vaikkakin eri tavalla. Kaikki eivät selviä hyvin kapitalistisessa Saksassa.

"En usko tuohon. Ei aika paranna haavoja. Aika parantaa kaiken paitsi haavat. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä kipeämmältä kaikki tuntuu." s.489

Kirjan monista ansioista eniten minuun vetosi sisältäpäin kuvattu todellisuus Itä-Saksan kehityksessä kohti murrosta. Päähenkilöiden toiminta, työ ja rakkaus tapahtuvat tarkan valvonnan alla, mutta he elävät nuoruutta ja uskovat oikeuden voittavan ja elämän muuttuvan jatkuvasti paremmaksi. Markus ei osaa tehdä ratkaisuja, vaan luottaa henkilökohtaistenkin asioiden ratkeavan itsestään. Vuonna 1980 syntynyt kirjan kirjoittaja on asunut lapsena Berliinissä ja tutkinut DDR:n journalismia, mutta kirja on fiktiota. Se on myös todella hyvin kirjoitettua fiktiota, jossa juoni vie mukanaan, tapahtumat ja henkilöt vaativat huomion. Samalla se tuo jotakin uutta lukijan maailmaan. Minulle kirja antoi oivalluksen elämästä rautaesiripun takana ja siitä, että keskinäinen kilpailu ja vahvimman menestys heittävät paljon hyvää hukkaan.

Meri Valkama : Sinun, Margot. WSOY, 2021. .Päällys Martti Ruokonen, päällyksen kuvat Bernard Jaubert. -554 sivua

Tamminen Petri: Se sano - unohtumattomat lausahdukset

 

Kirjailijat poimivat lausahduksia mm. kahviloissa ja tallentavat niitä muistiinsa käyttääkseen sopivassa kohdassa tekstissä. Tämä on ollut Petri Tammisenkin lähtökohta, mutta tätä kirjaa varten on varta vasten järjestetty keräys ihmisten omista, merkittävista ja elämään vaikuttaineista vuorosanoista, tokaisuista, jotka ovat lytänneet tai kantaneet. Mikä sitten lienee kirjailijan osuus idean lisäksi? Arvattavasti Tamminen on muotoillut tarinat iskeviksi ja vaikuttaviksi, koska kaikki keruun tulokset julkaistaan hänen nimissään. Huomattakoon, että näiden sanomusten lähettäjät ovat tienneet, mihin lauseita käytetään.

Kirjassa on vierekkäin ilo ja suru ja sellaisista kirjoista pidän. Parasta olisi, jos ne olisivat samassa tarinassa, mutta toimii se hyvin näinkin. Luin tästä kirjasta arvion, jossa lukija oli masentunut kirjan äärellä. Ehkä nämä lausahdukset toimivat monesti juuri näin: lyttäävät  ja painavat rohkaisua ja kiitosta kaipaavaa. Vaan löytyy joukosta myös humoristisia tai rohkaisevia, ilon ja varmuuden tuovia lausumia, kuten tämä:

Hän näki

Kävin pitkästä aikaa kotipuolessa ja poikkesin kaupassa. Olin juuri ottamassa kylmäkaapista maitopurkkia, kun takana joku lapsi sanoi: "Sulla on tosi hieno sateenkaari sun paidassa."

Kun käännyin, lapsi juoksi innoissaan äitinsä luo: Mä kehuin ton pojan paitaa!

Olin iloinen, että hän näki minut poikana. s.77

Petri Tamminen on palannut lyhyen proosan pariin. Se hän aloitti jo 1994 esikoisteoksellaan Elämiä, jossa elämäntarinat tiivistyivät muutaman rivin mittaisiksi. Se sano-teos muistuttaa esikoista kovasti - myös onnistumisessa. Elämiä -kirja on edelleen kirjoittajakoulutuksissa käytetty esimerkkikirja ja sellaisenaan klassikko. Se sano -teos voi elää edelleen siellä tai ihan puhtaana lukunautintona, joka avaa lukijan silmät.

Tamminen Petri : Se sano - unohtumattomat lausahdukset. Otava, 2021. Kannen suunnittelu Piia Aho. 125 sivua

Lauren, Anna-Lena: Samettidiktatuuri

 

Venäjän samettidiktatuurissa on kansalaisilla äänioikeus ja vapaus ilmaista mielipiteensä, mutta nämä eivät yleensä johda mihinkään. Suunnanmuutoksesta on turha puhua vaalien yhteydessä. Oppositiopoliitikot vaiennetaan tai jopa vangitaan ja tapetaankin. Näitä tietoja on lehdistö välittänyt jo pitkään Suomessa. Näihin asioihin paneutuu toimittaja ja kirjailija Anna-Lena Lauren Samettidiktatuuri - Vastarintaa ja myötäilijöitä Nyky-Venäjällä.

Anna-Lena Laurén on Dagens Nyheterin ja Hufvudstadsbladetin Moskovan kirjeenvaihtaja ja asunut Venäjällä kymmenisen vuotta. Hän puhuu  venäläisistä ystävistään ja kertoo arkisisten tapahtumien kautta mm. venäläisestä palvelukulttuurista, joka kirjan mukaan perustuu laajalti kieltosanan käytölle ja välttää informaation jakamista. Paikoin nämä tarinat saavat absurdin huvittavia sävyjä. Kun Lauren kertoo ystävistään, hän käyttää näitä esimerkkinä venäläisestä näin-on-ollut-ja-on-vastakin-kulttuurista. Muutamissa muissakin yhteyksissä ystävät paljastavat omahyväisyytensä sisäpiirin tietojen saamisesta tai välipitämättömyytensä epäkohtia huomatessaan. Minusta näiden asiaoiden kirjaaminen ei ollut miellyttävää. Vaikka Lauren välillä muistaa kehua venäläistä kansaa vastakohtana virkakoneistolle tai Putinille, jäi kirjan väittämistä paha olo. Tuntui kuin toimittaja olis käyttänyt ystävyyttä hyväkseen.

Kuten kirjan nimikin paljastaa, kertoo Lauren sekä valitsevan hallinnon ja kulttuurin kritisoijista että myötäilijöistä. Kriittisiä puheenvuoroja käyttää mm. muoti-ikoni Ksenija Sobtsakin, joka ei ole tyytynyt asemaansa seurapiirikaunottarena. Sukupuoli on voimakkaasti kulttuurisidonnainen asia ja jo venäjän kielen verbien taivutus paljastaa, oletko mies vai nainen.Venäjällä käytetään sanaa menedzer, joka voi tarkoittaa taitavaa johtajaa alkaen Stalinista, mutta myös valtionhallinnon digitalisoijista ja uusien joukkoliikennesovellusten luojista, jotka ovat pääosin saaneet koulutuksensa ulkomailla. Tähän jälkimmäiseen joukkoon ja heidän osaamiseensa Lauren nähdäkseni pohjaa toiveikkuuttaan Venäjän olojen muutoksesta, vaikka melkein samaan hengenvetoon kertoo Donald Trumpin suosiosta ja populismin noususta maassa. 

Tämän kirjan myötä saatoin todeta, että äänikirja ei ole minulle hyvä  tapa päästä kirjan maailmaan. Mari Annala luki selkeästi, virkeästi ja vältti turhat painotukset tai väritykset. Minun oli kuitenkin vaikeaa erottaa kirjailijan ääntä lukijan äänestä ja nuorella äänellä luetut yleistykset venäläisten käyttäytymisestä ärsyttivät. Lisäksi saattoi moni asia mennä ohi, kun jatkoin kuuntelua kotitöiden lomassa, välillä keskeyttäen kuullakseni, mitä muualla kodissani tapahtui. Sain kyllä myöhemmin paperiversionkin käsiini, mutta se ei enää muuttanut käsitystäni kirjasta. 

Lauren, Anna-Lena Samettidiktatuuri - vastarintaa ja myötäilijöitä Nyky-Venäjällä. Suom. Kaisa Sivenius. Teos&Förlaget,  2021. 199 sivua. E-äänikirja. Lukija Mari Annala.  5h 52 min.

 

Liksom Rosa: Väylä

Eestäpäin kuulu huuto, että vastassa on yöpymispaikaksi määrätty tyihä talo, toppaama siihen. Tieto virkisti askelta. Ajoima karjat hyvin aijathuun hakhaan. Paikalliset lotat ohjastit meät ruohottunutta polkua pitkin talon kartanolle. Itte talo oli harmaa, korkea ja pitkä. Saima sokerista munavelliä. Se maistu niin hyältä, että suu meinasi revetä. Syönnin jälkeen iski väsimys. Menin Katrin kanssa pirttihin ja panima maate muitten väsyneitten viehreen. Makasimma ko muikut tynnyrissä ja lämmitimmä toisiamme s.79

Rosa Liksomin uusimmassa kirjassa on ainakin kolme asiaa, jotka tekevät siitä erilaisen, ainutlaatuisen ja loistavan. Ensimmäinen on matka, joka jatkuu väylän eli Tornionjoen yli Ruotsin puolelle pakoon saksalaisia, jotka ovat muuttuneet aseveljistä vihollisiksi. Matkaa tekevät keskenkasvuiset lapset keskenään eikä matka ole helppo, sillä kulkijoiden vaatetus on puutteelinen ja on kylmä yöpyä taivasalla. Kertojan äiti on mennyt Sedän kanssa edeltä, koska äiti odottaa lasta. 

Nämä toisella kymmenellä olevat lapset pitävät huolta karjasta ja se on toinen keskeinen asia. Lehmät ovat kertojalle ainakin yhtä rakkaita kuin ihmiset. Niillä on nimet, jotka kertoja muistaa. Kun hänen on lähdettävä etsimään vastaanottoleireiltä äitiään, lehmien hyvästelykin on  yhtä tärkeää kuin muiden matkatovereiden.

Timotein haiju pyyhkäsi minun naamaa ko aukasin navetan oven ja menin hyvästelehmään karjan.
Halasin jokaista lehmää ja hiehoa sekä meän että Martan karjasta. Viskuttelin Ilonan, Siskon, Pirkon, Liinan hiehoitten ja Kertun korhviin kaikenlaista, vaikken osanukhaan niitten kieltä. Ja tietekki lupasin, että kohta näemä taas, niinko lupasin Katrile, Martale ja Matilekki. s. 108

Kolmas asia on murre, jolla koko kirja on kirjoitettu. Ensin ajattelin sen olevan este lukemiselleni, mutta ymmärsin sen pian olennaiseksi osaksi tarinaa. Ilman Tornionjokilaakson murretta kirja olisi toinen. Ilman murretta kertojatytön maailma ei olisi niin tosi kuin se on nyt. Kertomus on tarina selviytymisestä, vahvasta tytöstä, jota sota, perhe ja maailma paiskaa paikasta toiseen ja vastoinkäymisestä seuraavaan. Siitä huolimatta hän kestää muutamien koulupäivien, parin ystävän ja ymmärtävien ihmisten avulla. 

Alotin mummosta. Sillä oli kaikki vanhuuen vaivat ja se pani jokasen praatin alkhuun, että ennen vanhaa. Se piti minua sylissä ja suojeli, ko äiti sai kohtauksia, oli liian hyälä kiirillä tai mullisteli. Mummo sano, että älä perusta äitistästi, se ei ymmärrä etes itteänsä. Isoäitiä näin harvoin. Sillä oli kaihi toisessa silmässä ja sappikivet. Se hoki mie, mie, mie. Sitte Setä. Se on sokeritautista ja syänviasta huolimatta lepposa ja porisee matalalla äänelä. Se on vähän niinko herrat ko se istuu kunnanvaltuustossakin. Ko molin kläppi se nappasi minut sylhiin, vaikka en olis tyrkyttäny itteäni. Isällä on luinen nokka ja se puhhuu pehmeällä äänelä, vaikka on aina varhuihlaan. Sillä on karvanen, hikinen sölkä. Ei se sinänsä paha ole, vaikka onki kolkonpuolheinen. Äitin kaula on taas pitkä ko pirula, soon katkera ja sisältä mätä. Jos se olis terve, se saattais olla toisenlainen. Nuoruuenkuassa se on sopivasti pullea ja kaunis. Niin kauas ko mie muistan, äiti on ollu voimaton, saamaton ja vähinthään luulotautinen, ja nyt se sannoo olevansa terve. s.186

Tyttö on vahvempi kuin moni aikuinen, ainakin vahvempi kuin äitinsä. Matka ja elämä vaatii kuitenkin yhä enemmän, eikä palkintoja tule. Enemmänkin tulee pettymyksiä ja kokemuksia, jotka olisivat aikuisellekin vaikeita kestää.

Ensin kerkisin laskea  kuuthen, sitte kymmehneen, sitte kahteenkymmehneen. Kouristus, vaivanen henkäsy, syän takutti hätäsesti Kallen rinnassa vielä pitkään ennenko sammu. Heiveröinen verivana valusi sen nokkareijästä. Sen posket muuttuit sinertävän kautta violethiin ja sitte valkosseen. Elämäntunto valu siittä ulos ja se kylmeni hiljahleen.

Pari kolme tuntia sitä kesti, sitten kuolema johatti Kallen Tuonelanvirran vastarannale. Sielua en nähny mishään. Äsken Kalle eli, nyh soon kuolu, mutta mie elän, mie aattelin. Kallen iho oli ko keskenmenheen vasan nahkaa. s.168

Tytön kokemana sotaa ja nälkää pakoon lähteneiden kohtelu parempiosaisten armoilla piirtyy yksinkertaisen terävästi lukijan tajuntaan, nostaa ymmärryksen tasoa ja palan kurkkuun.

Väki ymmärsi, että on parempi pittää leipäluukku kiini ja painaa kärsimykset villasella. Touhotus loppu, viha sulkeutu ihmisten sisäle ja sen tilale levisi ensin suru ja sitte tyyni toivottomuus. Koko leiri oli ko kuolu. Mieki olin. s.177

On minun myönnettävä, että Rosa Liksomin teokset ovat viehättäneet minua pitkään. Pidin lyhyistä proosapätkistä sekä itsekseni luettuina että esitettyinä. Viime vuosien romaanit ovat kiehtoneet minua jokainen ja ihailen kirjailijan kykyä uudistua jatkuvasti. Jokaisen kirjan olen aloittanut epäillen jaksanko, viitsinkö loppuun asti lukea. En ole kesken yhtäkään jättänyt, vaan lopettanut vasta viimeiselle sivulle hengästyneenä, vaikuttuneena, ihastuneena. Niin kävi nytkin.

Rosa Liksom: Väylä : kertomus. Like 2021. Esilehtien piirrokset : Rosa Liksom. 266 sivua

Hirvisaari Laila: Hiljaisuus

 Elämäni ensimmäinen Hietamies/Hirvisaari on luettu lukupiirin ansiosta. Kuuntelin tämän tarinan cd-levyiltä kotitöitä tehdessäni. Ihan mielelläni kuuntelin, vaikka varauksella tartuin teokseen. Olen aina mieltänyt Laila Hietamiehen kirjat viihteeksi, joka on monille tärkeää. Kukaan ei ole minulle kertonut tai en ole antanut kenenkään itselleni kertoa, miksi lukea näitä. Yksi kirjoista Katariina, oli Finlandia-palkintoehdokkaana taannoin. Sekin olisi ollut lainattavana kotipaikkakuntani kirjastosta, mutta näytti niin kovin kuunnellulta, että tiesin vain ärsyyntyväni.

Tämä kirja kertoo Ingasta, joka ei puhu ja ontuu ylimääräisen varpaansa takia. Tapahtuma-aika on sotien jälkeen pienessä maaseutukylässä Suomen itärajan lähellä. Epäpätevä opettaja antaa Ingalle ehdot lukemisessa, vaikka tämä lukee vaikeitakin tekstejä mm. avaruudesta ja kirjoittaa kaikki vastauksensa toisten puhumalla esitettyihin kysymyksiin. Opettaja ei siedä heikkoja, jollaiseksi luokan muut oppilaat ovat Ingan arvioineet. He kutsuvat Ingaa Nilkku-Inkuksi ja kiusaavat arkaa ja orpoa tyttöä, jota isovanhemmat kasvattavat. Onneksi isovanhempien lisäksi on muitakin ymmärtäjiä: kylään saapunut lääkäri ja tämän puoliorpo poika, Joel, joka saa Ingan luottamuksen.

Kirjan tapahtumissa on dramaattisia käänteitä ja lapsen näkökulma tekee kerronnasta koskettavaa. Odotin ja sain onnellisen lopun, kuten satuun kuuluu. En heti arvannut käänteitä, ja kieli oli sujuvaa. Lievä mustavalkoisuus häiritsi ajoittain: oli hyviä ja pahoja eikä montakaan henkilöä siltä väliltä. Ei minulla ole juuri moitittavaa, mutta ei tämäkään Hirvisaaren myöhäistuotannon kirja saa minua hamuamaan hänen mittavaa tuotantoaan luettavakseni. 

Hirvisaarella on lukijansa, jotka palaavat kirjoihin yhä uudestaan. Heille suon ilomielin tämän ilon, enkä ole sitä ennenkään kieltänyt. Minun ei kuitenkaan tarvitse lukea sitä, mistä "kaikki" pitävät, vaan voin lukea omien mieltymysteni mukaan. Luettavaa riittää todennäköisesti moneen makuun.

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus. Otava.- 2016. 5 cd levyä. 5 h 7 min. Lukija: Elsa Saisio