Kuznjetsova Jevhenija: Kysykää Mialta

 

Jos rakastaa puita, pitää kaataa vanhat ja istuttaa uudet, oli isoisä sanonut heidän itkiessään vanhaa poppelia, kun sitä sahattiin.

Kansikuvan talo on melkein pääosassa tässä kirjassa. Isoäiti Tea asuu siellä ja odottaa kuolemaa, minkä hän muistaa myös usein mainita. Talo on ränsistynyt, katto vuotaa ja terassi puskee heinää. Ympärillä leviää isoisän aikoinaan istuttama, nyt jo villiintynyt omenatarha.

Tähän taloon ja maisemaan, turvapaikkaan saapuvat kesäksi sisarukset Mia ja Lilia, kumpikin oman elämänsä käännekohdassa. Lilia pohtii lähtöä Australiaan miesystävänsä kanssa. Hänellä on takanaan kaksi avioliittoa, joihin hän on syöksynyt spontaanisti ja lapsiakin hänellä on.

Herra ja rouva Crambles istuivat mykistyneinä, kun mielenhäiriöinen Lilia raivosi Aleksille, joka lopussa alkoi haukkua häntä fasistiksi. Cramblesin perheen poliittinen sivistys päättyi fasismiin, joka oli ainut heidän tuntemansa historian pahuus. Rouva Crambles joi sitten minttuteetä rauhoittuakseen ja kysyi sitten pojaltaan, rakastiko tämä Liliaa todella niin paljon, että riskeerasi olla fasistin mies. 

 Sisko Mia on harkitsevampi eikä ole halustaan huolimatta saanut lasta, vaikka on jo kaksikymppisenä haaveillut kiharapäisestä tytöstä vierellään kulkemassa.

Hän halusi lapsen sitten, kun taivaanrantaan asti on näkyvissä tie ilman rikkaruohoja ja nokkosia. Mia tajusi, että sellaista ei koskaan tulisi.

Hän ajatteli naisia, jotka olivat eläneet sata vuotta sitten ja synnyttäneet joka vuosi. Olivatko he odottaneet rikkaruohotonta tietä?

Talolla on vetovoimaa ja ennenpitkää sinne saapuu sisarusten serkku Marta kaksi poikaa vatsassaan ja myöhemmin myös Mian ja Lilian äiti Maria, joka on ollut Kreikan matkalla.  Lilian entinen mies tuo sinne myös Ljusjan, tytärensä uudesta avioliitosta. Isoäiti vääntää munkkeja, serkukset kasvattavat kurpitsoita ja raivaavat omenatarhaa sekä pohtivat tulevaisuuttaan.

-Ennen en olisi osannut päättää. Niin kuin et sinäkään olisi osannut päättää.

- Mitä minä olen päättämässä? Mia kysyi.

- Sinä valitset joko ikuisen kärsimyksen, joka tuntuu tuskaisen kauniilta, tai ikuisen rauhan, joka on pökerryttävän tylsää.

Kirja on kerrassaan riemastuttava äkkinäisissä käänteissään. Reipas kuvaus muistuttaa vähän Ljudmilla Ulitskajan tapaa kertoa: asiat todetaan, mutta niitä ei arvoteta suuntaan tai toiseen. Martan raskautta tai tulevaa elämää kaksosten yksinhuoltajana ei sen kummemmin murehdita, vaan eletään aamu kerrallaan ja katsotaan, mitä päivä tuo tullessaan. Tämä kerrontatapa ei vähättele mitään, mutta tuskaa tai hankalaa tilannetta ei myöskään suurennella. Eri sukupolvien naisten yhteisyys ja selviytyminen tyystin erilaisine kohtaloineen ja luonteenpiirteineen tarjoavat  lukijalle herkullisen näkymän kesään ja elämään mummon talossa. Tämän ukrainalaisen kirjailijan teosten suomennoksia on pidettävä silmällä jatkossakin! Pidin kirjasta kovasti!

Alkoi tulla kuuma, aamun raikkaus haihtui pois, sumu hälveni ja päivästä tuli hetki hetkeltä tavallisempi ja yksinkertaisempi, mutta samalla viihtyisämpi. Mia tervehti kaikkia vastaaantulijoita eikä enää piileskellyt puron töyrään polulla, kukaan ei voinut enää romuttaa aamun taikaa, sillä sen taika oli haihtunut. Tullessaan talolle hän muisti, että ennen vanhaan se oli näkynyt tielle.

Jevhenija  Kuznjetsova: Kysykää Mialta. -Aula &Co. 2022. - Ukrainankielinen alkuteos 2021 Suom. Eero Balk.-Kansi: Laura Noponen. - 217 sivua

Liksom Rosa: Väylä

Eestäpäin kuulu huuto, että vastassa on yöpymispaikaksi määrätty tyihä talo, toppaama siihen. Tieto virkisti askelta. Ajoima karjat hyvin aijathuun hakhaan. Paikalliset lotat ohjastit meät ruohottunutta polkua pitkin talon kartanolle. Itte talo oli harmaa, korkea ja pitkä. Saima sokerista munavelliä. Se maistu niin hyältä, että suu meinasi revetä. Syönnin jälkeen iski väsimys. Menin Katrin kanssa pirttihin ja panima maate muitten väsyneitten viehreen. Makasimma ko muikut tynnyrissä ja lämmitimmä toisiamme s.79

Rosa Liksomin uusimmassa kirjassa on ainakin kolme asiaa, jotka tekevät siitä erilaisen, ainutlaatuisen ja loistavan. Ensimmäinen on matka, joka jatkuu väylän eli Tornionjoen yli Ruotsin puolelle pakoon saksalaisia, jotka ovat muuttuneet aseveljistä vihollisiksi. Matkaa tekevät keskenkasvuiset lapset keskenään eikä matka ole helppo, sillä kulkijoiden vaatetus on puutteelinen ja on kylmä yöpyä taivasalla. Kertojan äiti on mennyt Sedän kanssa edeltä, koska äiti odottaa lasta. 

Nämä toisella kymmenellä olevat lapset pitävät huolta karjasta ja se on toinen keskeinen asia. Lehmät ovat kertojalle ainakin yhtä rakkaita kuin ihmiset. Niillä on nimet, jotka kertoja muistaa. Kun hänen on lähdettävä etsimään vastaanottoleireiltä äitiään, lehmien hyvästelykin on  yhtä tärkeää kuin muiden matkatovereiden.

Timotein haiju pyyhkäsi minun naamaa ko aukasin navetan oven ja menin hyvästelehmään karjan.
Halasin jokaista lehmää ja hiehoa sekä meän että Martan karjasta. Viskuttelin Ilonan, Siskon, Pirkon, Liinan hiehoitten ja Kertun korhviin kaikenlaista, vaikken osanukhaan niitten kieltä. Ja tietekki lupasin, että kohta näemä taas, niinko lupasin Katrile, Martale ja Matilekki. s. 108

Kolmas asia on murre, jolla koko kirja on kirjoitettu. Ensin ajattelin sen olevan este lukemiselleni, mutta ymmärsin sen pian olennaiseksi osaksi tarinaa. Ilman Tornionjokilaakson murretta kirja olisi toinen. Ilman murretta kertojatytön maailma ei olisi niin tosi kuin se on nyt. Kertomus on tarina selviytymisestä, vahvasta tytöstä, jota sota, perhe ja maailma paiskaa paikasta toiseen ja vastoinkäymisestä seuraavaan. Siitä huolimatta hän kestää muutamien koulupäivien, parin ystävän ja ymmärtävien ihmisten avulla. 

Alotin mummosta. Sillä oli kaikki vanhuuen vaivat ja se pani jokasen praatin alkhuun, että ennen vanhaa. Se piti minua sylissä ja suojeli, ko äiti sai kohtauksia, oli liian hyälä kiirillä tai mullisteli. Mummo sano, että älä perusta äitistästi, se ei ymmärrä etes itteänsä. Isoäitiä näin harvoin. Sillä oli kaihi toisessa silmässä ja sappikivet. Se hoki mie, mie, mie. Sitte Setä. Se on sokeritautista ja syänviasta huolimatta lepposa ja porisee matalalla äänelä. Se on vähän niinko herrat ko se istuu kunnanvaltuustossakin. Ko molin kläppi se nappasi minut sylhiin, vaikka en olis tyrkyttäny itteäni. Isällä on luinen nokka ja se puhhuu pehmeällä äänelä, vaikka on aina varhuihlaan. Sillä on karvanen, hikinen sölkä. Ei se sinänsä paha ole, vaikka onki kolkonpuolheinen. Äitin kaula on taas pitkä ko pirula, soon katkera ja sisältä mätä. Jos se olis terve, se saattais olla toisenlainen. Nuoruuenkuassa se on sopivasti pullea ja kaunis. Niin kauas ko mie muistan, äiti on ollu voimaton, saamaton ja vähinthään luulotautinen, ja nyt se sannoo olevansa terve. s.186

Tyttö on vahvempi kuin moni aikuinen, ainakin vahvempi kuin äitinsä. Matka ja elämä vaatii kuitenkin yhä enemmän, eikä palkintoja tule. Enemmänkin tulee pettymyksiä ja kokemuksia, jotka olisivat aikuisellekin vaikeita kestää.

Ensin kerkisin laskea  kuuthen, sitte kymmehneen, sitte kahteenkymmehneen. Kouristus, vaivanen henkäsy, syän takutti hätäsesti Kallen rinnassa vielä pitkään ennenko sammu. Heiveröinen verivana valusi sen nokkareijästä. Sen posket muuttuit sinertävän kautta violethiin ja sitte valkosseen. Elämäntunto valu siittä ulos ja se kylmeni hiljahleen.

Pari kolme tuntia sitä kesti, sitten kuolema johatti Kallen Tuonelanvirran vastarannale. Sielua en nähny mishään. Äsken Kalle eli, nyh soon kuolu, mutta mie elän, mie aattelin. Kallen iho oli ko keskenmenheen vasan nahkaa. s.168

Tytön kokemana sotaa ja nälkää pakoon lähteneiden kohtelu parempiosaisten armoilla piirtyy yksinkertaisen terävästi lukijan tajuntaan, nostaa ymmärryksen tasoa ja palan kurkkuun.

Väki ymmärsi, että on parempi pittää leipäluukku kiini ja painaa kärsimykset villasella. Touhotus loppu, viha sulkeutu ihmisten sisäle ja sen tilale levisi ensin suru ja sitte tyyni toivottomuus. Koko leiri oli ko kuolu. Mieki olin. s.177

On minun myönnettävä, että Rosa Liksomin teokset ovat viehättäneet minua pitkään. Pidin lyhyistä proosapätkistä sekä itsekseni luettuina että esitettyinä. Viime vuosien romaanit ovat kiehtoneet minua jokainen ja ihailen kirjailijan kykyä uudistua jatkuvasti. Jokaisen kirjan olen aloittanut epäillen jaksanko, viitsinkö loppuun asti lukea. En ole kesken yhtäkään jättänyt, vaan lopettanut vasta viimeiselle sivulle hengästyneenä, vaikuttuneena, ihastuneena. Niin kävi nytkin.

Rosa Liksom: Väylä : kertomus. Like 2021. Esilehtien piirrokset : Rosa Liksom. 266 sivua

Hirvisaari Laila: Hiljaisuus

 Elämäni ensimmäinen Hietamies/Hirvisaari on luettu lukupiirin ansiosta. Kuuntelin tämän tarinan cd-levyiltä kotitöitä tehdessäni. Ihan mielelläni kuuntelin, vaikka varauksella tartuin teokseen. Olen aina mieltänyt Laila Hietamiehen kirjat viihteeksi, joka on monille tärkeää. Kukaan ei ole minulle kertonut tai en ole antanut kenenkään itselleni kertoa, miksi lukea näitä. Yksi kirjoista Katariina, oli Finlandia-palkintoehdokkaana taannoin. Sekin olisi ollut lainattavana kotipaikkakuntani kirjastosta, mutta näytti niin kovin kuunnellulta, että tiesin vain ärsyyntyväni.

Tämä kirja kertoo Ingasta, joka ei puhu ja ontuu ylimääräisen varpaansa takia. Tapahtuma-aika on sotien jälkeen pienessä maaseutukylässä Suomen itärajan lähellä. Epäpätevä opettaja antaa Ingalle ehdot lukemisessa, vaikka tämä lukee vaikeitakin tekstejä mm. avaruudesta ja kirjoittaa kaikki vastauksensa toisten puhumalla esitettyihin kysymyksiin. Opettaja ei siedä heikkoja, jollaiseksi luokan muut oppilaat ovat Ingan arvioineet. He kutsuvat Ingaa Nilkku-Inkuksi ja kiusaavat arkaa ja orpoa tyttöä, jota isovanhemmat kasvattavat. Onneksi isovanhempien lisäksi on muitakin ymmärtäjiä: kylään saapunut lääkäri ja tämän puoliorpo poika, Joel, joka saa Ingan luottamuksen.

Kirjan tapahtumissa on dramaattisia käänteitä ja lapsen näkökulma tekee kerronnasta koskettavaa. Odotin ja sain onnellisen lopun, kuten satuun kuuluu. En heti arvannut käänteitä, ja kieli oli sujuvaa. Lievä mustavalkoisuus häiritsi ajoittain: oli hyviä ja pahoja eikä montakaan henkilöä siltä väliltä. Ei minulla ole juuri moitittavaa, mutta ei tämäkään Hirvisaaren myöhäistuotannon kirja saa minua hamuamaan hänen mittavaa tuotantoaan luettavakseni. 

Hirvisaarella on lukijansa, jotka palaavat kirjoihin yhä uudestaan. Heille suon ilomielin tämän ilon, enkä ole sitä ennenkään kieltänyt. Minun ei kuitenkaan tarvitse lukea sitä, mistä "kaikki" pitävät, vaan voin lukea omien mieltymysteni mukaan. Luettavaa riittää todennäköisesti moneen makuun.

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus. Otava.- 2016. 5 cd levyä. 5 h 7 min. Lukija: Elsa Saisio

Kytömäki Anni: Margarita

 

Voin jäädä tänne ja antaa ihmisten maailman lipua alitseni. Jos joku katsookin latvaan, hän ei näe minua, vaan ainoastaan puun. Iso-Huhkaimen männyssä, pääkaupungin lehmuksessa, minne tahansa kiipeän, olen yhtä kudosta oksien kanssa.s.515

Tuossa lainauksessa on jo monta Margarita-kirjan teemaa: luonto , sen kunnioittaminen ja sen kanssa tasa-arvoisena eläminen. Yksinäisyyskin siitä heijastuu. Läshes 600-sivuisen kirjan sivuilla nämä aiheet tulevat kirkkaina ja kauniina lukijan ulottuville.

Kirjan juoni on monipolvinen ja tapahtumat uskomattomia. Kerronta sijoittuu sota-ajan vaiheisiin ja 1950-luvun alkuun. Päähenkilönä on Senni Sarakorpi, isänsä opettama hieroja. Hän on perinyt työn sodan aikan kuolleelta isältään Kankariston kylpylässä, jonne kesäasukkaat tuovat elämää ja toimeentulon. Isä on myös tarkkaan ohjeistanut asiakkaan kanssa puhumiset. Muuten Senni ei juuri seuraa kaipaa, paitsi silloin kun rakkaus viriää koko kehossa.  Juhannusyön herkän ja voimakkaan elämyksen jälkeen Sennissä kasvaa uusi elämä, joka vie häneltä kaikki voimat. Vaikka lainsäädäntö on juuri muuttunut, ei Senni saa raskaudenkeskeytystä. Juuri ja juuri hän selviää hengissä.

Kirjassa on melko lailla henkilöitä, joista kukaan ei jää merkityksettömäksi, vaikka alkuun ihmettelinkin sotakokemuksia. Kaikkien tapahtumien ja henkilöiden mukanaolo on perusteltua. Senni ei palaa raskautensa jälkeen entiseen työhönsä, koska kylpylä ajautuu konkurssiin. Hän kouluttautuu Helsingissä lääkintävoimistelijaksi ja vanhojen, tuttujen asiakkaiden tapaaminen uuden työn kautta paljastaa asioita, joista kenelläkään ei ollut aavistusta. Lääkintävoimistelijoille on tarvetta, sillä viruksen levittämä polio on rampauttanut lapsia ja aikuisia. Monet menehtyvätkin.

Vahvatunnelmainen teos tuo aiheensa lukijan saataville kauniisti, mutta vaoimakkaasti. Olen pitänyt Kytömäen tyylistä jo esikoisessa ja nyt lukuilo vain lisääntyi. Kirjailija on Finlandian ansainnut. Olen myös innostunut siitä, että hän toi esiin introverttien  arvon ja lmerkityksen. 

Vaikka kaikki näkevät, mitä on tapahtunut, jonkun täytyy sanoa se ääneen. Sanat järjestävät maailman. Kun onnettomuus käydään läpi, ihmiset eivät ala kiehuttaa sitä päässään. ss.330-331

Hyvin on tekijä sanansa järjestänyt!

Anni Kytömäki . Margarita. -Gummerus 2020. - 582 sivua

Dolan Naoise: Jänniä aikoja

 

Kahvihuoneessa valitin kaikille muille, että lauantaityöt tuhosisvat sosiaalisen elämäni, mutta ei minulla sellaista ollut. Se ei haitannut. Tykkäsin sittä, että minulla oli tilaa ajatella. Sitäpaitsi ruuhkajunat auttoivat seurankipeyteen.Asettauduin jonkun miehen kainalokuoppaan, tunsin jonkun naisen käsilaukun niitin pureutuvan kylkeeni ja mietin: olen osa tätä kokonaisutta. s.109

Olen niin samaa mieltä Helsingin Sanomien arvostelijan   Noora Vaaralan kanssa irlantilasten naiskirjailijoiden tasokkuudesta viime aikoina. Sally Rooney kertoi Normaaleja ihmisiä kirjassaan rakkaustarinan ja kahden ihmisen kasvutarinan hyvin ja raadollisen koskettavasti. Samoin tekee Naoise Dolan tässä kirjassa Avan tarinalle, mutta niin täysin eri tavalla.

22-vuotias Ava opettaa Hongkongissa rikkaiden lapsia ääntämään englantia brittiläisittäin, vaikka hänen omat lähtökohtansa ovat Irlannissa eikä hänellä rahaa ole milloinkaan tarpeeksi. Hänen itsekritiikkinsä on kääntäen verrannollinen hänen itsetuntoonsa, jota ei ole oikeastaan lainkaan. Juuri se tekee kerronnasta niin hauskan ja purevan, vaikka asiat koskevat ja koskettavat lukijaakin.

 Ava hakeutuu varakkaampaan seuraan hälventääkseen omaa yhteiskuntaluokkaan liittyvää ahdistustaan.Tosiasiassa seksin harrastaminen rikkaiden kanssa vain vahvistaa hänen tietoisuuttaan sittä, että hän itse ei ole rikas, mutta hän jatkaa sitä silti. s.52

Hän tutustuu brittipankkiiri Julianiin ja pääsee jättämään surkean, muiden kanssa jakamansa airbnb-asunnon muutaessaan tämän luokse. Julianin kanssa Amy harrastaa miehen toiveiden mukaista seksiä ja esiintyy tämän tyttöystävänä, vaikka mies on alusta asti tehnyt selväksi, ettei suhde ole sellainen. Menevällä, työhönsä intohimoisesti suhtautuvalla miehellä ei ole siihen aikaa. 

Ava saa kuitenkin asua miehen asunnossa silloinkin, kun mies saa komennuksen Lontooseen. Jatkuva epävarmuus omista oikeuksista ja niiden hinnasta sekä rakkauden puute saa Avan pitämään yhteyttä Julianiin viestein (koska puhelut voivat keskeyttää työnteon) ja tämän Hongkongissa asuvaan isään Milesiin, jonka yhteiskunnallinen ajattelu poikkeaa pojan arvomaailmasta täysin. 

Jos nyt ihan järjellä ajateltiin, tiesin kyllä, että huomattavasti useammat ihmiset menettivät työpaikkansa sen takia, että Julianin työnantajan kaltaiset pankit pelasivat rulettia vastuuttomasti myönnetyillä lainoilla - mutta järkiajatteluni toimi kovin varovasti. täydellä höyryllä sellaisten ihmisten kohdalla, joista en pitänyt, ja heikommin sellaisten kohdalla, joista pidin. s.33

Vaikka Ava viihtyy yksin hulppeassa asunnossa, tuo elämään (ja kirjaan) uuden säväyksen Edithin, kauniin lakimiehen kohtaaminen. Edith on  rikas ja työssään menestyvä kuten Julianinkin, mutta suhtautuu toisin Avaan. Näiden kahden ihmissuhteen välillä Ava yrittää selvittää itselleen, mitä oikein haluaa ja mikä hän itse oikeasti on.

Dolanin kieli on reipasta ja iskevää. Irlannin arvostelijat ja brittilehdet ylistävät. Eikä suotta, sillä niin terävä on kirjailijan lause ja niin tarkkanäköinen hän on, että varuksetta voi kirjaa suositella nuorille ja vanhemmille lukijoille.

 Naoise Dolan: Jänniä aikoja. Otava 2020, Otavan kirjasto. Exciting Times 2020. Suomentanut Oona Nyström Kansi: Orionbooks / kuva: Gettty