Kekkama

Eilen iltapäivällä tein sitten sen täsmäiskun kaupoille, tarkoituksena löytää mulle jotain kivaa. Niinkuin taskukokoinen kalenteri (tuon seinällä olevan joululahjuksen täydennykseksi) ja veska.
Kaki tuntia myöhemmin löytyi vaunujen alakorista pari lastenkirjaa, kolmet housut ja yksi body TuVelle, pesusieni ja kirja Keittiömestarille, kaverin muksulle synttärilahja ja vessapaperia. Missä oli mun henkilökohtaiset ostokset? Ja tota huussipaperia ei todellakaan lasketa!

Kalenteria en löytänyt mieleistä. Yhtä laukua hypistelin pariinkin kertaan, se oli jopa ihan kivassa alessa (hintaa taisi jäädä jotain 35 euroa) ja vinkeän värinen (sellainen harmaa goes vihreä). Se oli aika jämptin kokoinen, vetäisi sisäänsä puhelimen, sen olemattoman kalenterin, lompakon, avaimet ja pienen meikkipussin (missä mulla on kaikkea muuta kuin meikkejä; hakaneulaa ja kipulääkettä ja laastaria jne). Mutta jotenkin siellä kaupassa ajattelin että laukku on niin pieni ettei sinne mahdu tuon yhden lelua saati vaippaa tai harsoa.

Voi kiesus! Työkäyttöönhän mä sitä laukkua olin hakemassa, enkä ajatellut tota kersaa mukaani töihin kiskoa. Ja sillä on oma kerhoreppu mikä vetää noi lelut, harsot ja vaipat jos se mun kyydillä esim mummolaan matkaisi samalla kun mä menen töihin! Kyllä muuten kiukutti illalla nää äitiaivot.
Niitä laukkuja oli eilen siellä hyllyssä kolme, täytyy huomenna käydä katsomassa olisko siellä vielä mulle jäljellä. Tosin huomenna pitäisi lähteä tunnin matkan päähän juhlimaan TuVen tulevan siipan yksvuotis synttäreitä, että voi olla aikataulullisesti aika tiukka paikka.

Toisaalta siitäkään reissusta taida mitään tulla.
Meillä oli tänään vieraita ja TuVe ei malttanut nukkua kunnon päikkäreitä. Joten tuo sitten iltapäivästä alkoi kitisemään kun vieraat alkoi lähtemään. Tarkemmalla kopeloinnilla kävi selväksi, että lapsihan hohkaa kuin kekäle! Nokka on tuhissut tarkemmin ajatellen jo eilisestä, ja tänään tyttö  on ollut varsin kuolaisa. Johan tuo olikin jo viikon terve. Onneksi ollaan saatu viikko tankattua ruokaa että kropassa on edes jonkun verran energiaa vaihteeksi sairastaa.

Taidan mennä työntämään pääni konvehtikaappiin, jos sieltä löytyisi vielä lakuja kun ei se suklaa vieläkään maita.

Kesäloman viimeinen päivä

Valehtelin. Oikeastihan kyseessä on vuosiloman viimeinen päivä. Viikonloppu on jäljellä ja sitten musta tulee uraohjus. Tai no oikeastaan uranahjus, sujuvasti kun otin askeleen alaspin uratikkailla jotta sain mahdollistettua osa-aikaisuuden. Luulisi pääministerin olevan nyt tyytyväinen! Ei vaines, oma ratkaisu tämä oli. No ainakin melkein, haluan säilyttää nykyisen elintason ja jos se tarkoittaa kahvin juontia vaihteeksi työpaikalla oman sohvan sijasta, olkoon sitten niin. Ja toisaalta, tuleepa TuVen saatua laatuaikaa isovanhempien seurassa isäkuukauden jälkeen.

Saatan palkita työhön paluuni jollain materialla, esimerkiksi käsilaukkuja ei naisella voi olla liikaa? Vai voiko? Ja näemmä joudun ostamaan myös taskukokoisen kalenterin, jostain syystä en ole saanut sitä perinteistä liiton ankeaa kalenteria. Eikä ollut kaverikaan joten ei tässä vissiin ole kyse siitäkään, että ne liitossa ajattelisi että kotiäidillä ei ole menoja joita merkata kalenteriin.

Ostin eilen mannasuurimoita. Ajattelin keitellä, no oikeasti se taitaa kyllä olla Keittiömestari joka keittelee, puuroannoksen ja kokeilla kuinka vehnä uppoaa TuVeen. Toinen vaihtoehto oli kananmuna, mutta jotenkin vehnä vei voiton. Kokeillaan ehkä sunnuntaina, huomenna tulee vieraita eikä tarvita yhtään ylimääräistä draamaa. Saapi sitten Keittiömestari ihmetellä tytön kanssa kahden mahdollisia oireita. Tosin päätettiin että niitä ei tule. Päätettiin myös, että nyt vehnänä jälkeen kokeillaan sitten se kanamunakin ja sekin sopii. Pitäisi vielä saada tämä kaikki TuVellekin tiedoksi?

Jouluttelua

Aloitetaan siitä kenen napa on lähin, ja siirrytään sitten tarkempaan raporttiin siitä kenen napa on pienin.
Kaikkien yllätykseksi olin ollut tosi kiltti, koska sain aattona eniten paketteja. Jopa siis enempi kuin TuVe! Mutta en kuitenkaan mitään krääsää vaan hyviä asioita kuten kirjoja ja kalenterin. Ja se Keittiömestarin etukäteen pelätty lahja: korvakorut ja kaulariipus. Jopa pääsi yllättämään!

Tiedä sitten mitä maailmanloppua tässä enteillään, kun ei maistu suklaa. Oon koko pyhät syönyt yhtä ja samaa tavallista suklaalevyä, mutta ei tunnu uppoavan. Oiskohan vielä jotain vatsataudin peruja tai joku hetkellinen mielenhäiriö muuten vaan?

TuVe on vihdoin terve. Tai siis omasta vatsataudistaan toennut. Tuli pidettyä pidempää taukoa ruokakokeiluista tossa jo ennen tautia, itsekkäästi haluttiin vaan nauttia hyväihoisesta ja hyvinvoivasta tytöstä, ja nyt tietty taudin ajan mentiin vaan umpivarmoilla eväillä.
Nyt mietittiin että olisi ehkä paras tilaisuus kokeilla jotain uutta, kun elimistössä ei ole mitään epäsopivaa (no ehkä pienet kivet eteisen lattialta?) sekoittamassa. Kunhan vaan keksisi mitä kokeilisi. Runsaudenpulaa havaittavissa etten paremmin sanoisi!
Jotain unikoulun tynkää joudutaan ehkä harkitsemaan. Ensin reissussa ja sitten kipeänä tuli nukutettua tyttöä melkein puolivahingossa syliin. Nyt itsekseen nukahtaminen onnistuu, mutta alkuyön havahtamiset vaatii joko tutin laiton, silityksen tai syliinnoston. Jostain kello yhdestä eteenpäin kuuluu vain silloin tällöin parahdus ja uni jatkuu samantien (kaikilla) ilman toimenpiteitä.

Tuo kymppikuinen ei muuten vieläkään konttaa saati nouse pystyyn. Neuvolantäti sanoi että on kuulemma tyypillistä näillä allergialapsilla, että motorinen kehitys viivästyy. Tiedä sitten tyypillisestä, ainakaan nopea kierros blogistaniassa ei tuonut mulle yhtään osumaa jossa allerginen lapsi olisi yhtä "laiska" kuin meidän. Melkein se tuntuu olevan toisinpäin kun pahaolo helpottaa pystyssä niin lapsi nousee pystyyn ja lähtee liikkeelle jo aikaisin?
Tuo "laiska" tuli siitä, kun viime viikolla odotin päivystyksessä tytön labratuloksia, näin siinä tutun lasten fysioterapeutin. Vaihdettiin muutama sana ja tartuntaa uhmaten fyssa tyttöä hetken pyöritteli. Totesi ettei nopealla kopeloinnilla mikään vaikuttaisi olevan pielessä, tyttö taitaa olla vaan äitiinsä tullut: harkitseva ja laiska. Joten voipi olla että koko konttaaminen jää ehkä välistä ja jonain kauniina päivänä tuo lähteekin suorilta kävelemään. Veikkasi kyllä että se menee lähemmäs juhannusta kuin helmikuisia synttäreitä. Siihen asti yritän ottaa rennosti ja nauttia esim siitä faktasta että pinnasängyn pohjaa ei ole vielä tarvinnut laskea, joten tytön laitto sinne ja poisotto käy lähes selkää rasittamatta..

Ps. Pientä lukijakatoa havaittavissa, eikö mun vatsatauti-raportit muka kiinnosta, häh?

Se tulee salaa

Eilen illalla saatiin, no ainakin toistaiseksi, heittää hyvästit yhdistelmälle puolinelson ja 10 millin ruisku. Opin tällä viikolla että maailmassa paljon vaikeita asioita, mutta tuollaisen kymppikuisen väkisin syöttö on yksi niistä vaikeimmista. Illalla TuVe joko antoi periksi tai tajusi että me kaikki kolme päästään helpommalla jos juo ihan kiltisti tuttipullosta melkein itse. Jonkinlainen joulurauha on siis laskeutunut myös tähän tölliin.

Otsikon mukaisesti tajusin tänään että joulu on täällä. Keittiömestari oli aamupäikkäreillä TuVen kanssa joten kiireen vilkkaan kaivoin joulukoristeet esiin ja ripottelin ne ympäri asuntoa. Joululahjat on onneksi hoidettu jo ajoissa ja ruokailut ulkoistettu mun vanhemmille minne kolistellaan huomenna joulua viettämään.
Lahjoista puheenollen, vähän pelottaa kun Keittiömestari ei ole kysellyt joululahjatoiveita mutta silmät kiiluen on myhäillyt nurkissa. Ei siinä, mä olisin onnellinen vaikka pussista pieniä kiviä mutta toivottavasti ei ole pettymystä tiedossa kun Keittiömestarille hankkimani joululahja on tänä vuonna tylsä ja tarpeellinen.

Viikon päästä töihin! Voi elämä. En pysty sanomaan jännittääkö vai pelottaako. Ilmeisesti samat tunnelmat on Keittiömestarilla, se on tässä viime päivinä esimerkiksi kysellyt mistä tiedän kuinka paljon vaatetta TuVelle pitää laittaa ulos lähtiessä (tää olikin vaikea kysymys) ja jos lähtee useammaksi tunniksi pois kotoa mitä kaikkea pitää ottaa mukaan (hoitolaukku riittänee).

Viikon päästä myös salille! Johan tässä onkin ollut lähes kuukausi taukoa, ensin oli kamala räkis (josta alkanut yskä jatkuu edelleen?), sitten reissua ja nyt tämä vatsaepisodi. Toisaalta kipeänä ei ole ruoka maistunut  joten paino lienee pysnyt jotenkin kurissa. Polttelee kuitenkin päästä jo treenailemaan. Keittiömestari sanoikin, että taidan odottaa salikortin lunastamista töissä enemän kuin itse töitä. Ei tuo nyt ihan väärässäkään ole...

Sovittiin Keittiömestarin kanssa, että huomenna ja joulupäivänä on meillä teknologinen joulurauha. Kummatkin pysyy pois koneelta ja netistä (mitään vessasurffailuja kännykällä ei myöskään siis sallita!). Telkkaria kuitenkin katsotaan, Joulupukin kuumalinja on pakollinen.

Leppoisaa Joulua kaikille lukijoille!

Pöh ja höh

Eilen käytin tytön uudelleen sovitun mukaisesti tohtorin pakeilla, ja saatiin välttävät paperit. Kevyttä kuivumista oli, mutta muuten tehokkaalla pakkojuottamisella ei pitäisi ongelmia olla jos oireet pysyy pois. No reippaana tässä sitten oon kellon soinnin mukaan tarjonnut TuVelle maitoa ja soseita ohjeen mukaan, ja oman tulkinnan mukaan onkin mennyt ihan kivasti, sen enempi tuotoksia analysoimatta (tuli vastasyntynyt tyttönen vallan mieleen, silloinkin mulla puhelimen kello helisi ruokailun merkiksi).
Paitsi nyt illalla. Ensin ilmaantui varpusparvi yhtäkkiä pariin kertaan, ja iltakylvyn jälkeen tulikin sitten vaihteeksi yökkäri vaihto kertaa kaksi kun toinenkin pää falskasi.

Kun muut pähkäilee paistetaanko kinkku aattona vai aatonaattona, me sitten Keittiömestarin kanssa mietittiin meidän vaihtoehtoja. Lähteäkö heti päivystykseen vai odottaako aamua ja vointia tehdä sitten päätökset. Tehtiin kompromissi, ja varasin aamuksi jo valmiiksi lääkärin. Harmi etten saanut samaa jolla jo käytiin, mutta saman puljun tohtoreita kuitenkin.
Parhaimmassa tapauksessa saan hysteerisen äidin leiman, ja muita vaihtoehtoja en edes halua miettiä.

Toisaalta, eikö se maailmanloppukin tule huomenna sen maya kalenterin mukaan?

Oppi ja ikä kaikki

*eritevaroitus*

Mä tässä joku aika pohdiskelin kun laitoin allergialääkärille s-postia, että mistä muka erottaa pulautuksen ja oksennuksen. Kyllä sen muuten erottaa, nimimerkillä maidot sylissä, lapsessa, pöydällä ja neljän hengen aamupalavermeissä.
TuVe kehitti meidän kotimaan turneen vika aamuna itselleen ihka ekan oksutaudin. Ei siinä mitään, mutta oltiin noin neljän tunnin ajomatkan päässä kotoa ja siis kahden liikenteessä. Hetki siinä meni vaatteiden vaihdon (kertaa kaksi) jälkimainingeissa miettiessä että mitäs nyt. Mutta kaverin kanssa tulin siihen tulokseen että tyttö näytti tuutanneen kaiken ulos mikä oli tulossa ja rauhoittui sen verran että paras oli pakata itsensä autoon ja lähteä kotimatkalle. TuVe vetelikin ansioituneesti unia koko matkan. Ihan hyvä, jos takapenkiltä olisi kuulunut kitinää oltaisiin varmasti vieläkin matkalla.
Aika nopeasti nimittäin huomasin ettei itselläkään kaikki jauhot olleet ihan oikeissa lokeroissa vatsassa. Ja mitä lähemmäs tultiin kotia, sitä tuskaisemmaksi olo kävi.
Lopputuloksen voikin sitten naapurit lukea autoni viereisestä lumipenkansta. Meinasi tulla muuten kiire etten paremmin sanoisi.

Oma olo tokeni reilussa vuorokaudessa, Keittiömestari sairastui tänään ja TuVe sairastaa edelleen. Sen verran että saatiin passitus päivystykseen. Siellä käytiin tsekkaamassa maanantai-illan huuma, ja onneksi arvot oli sen verran rajapinnoilla että saatiin kotiinpaluu-lupa. Nyt sitten ankaraa juottamista (mitens sen teet kun tuo vetää suunsa viivaksi? Ja päristää pihalle senkin vähän mikä suuhun sattuu menemään) ja vesipistoisten ruokien syöttämistä (bataatti ja banaani onkin tunnettuja vetisestä koostumuksestaan?!). 48 tunnin päästä uusi näyttö jos ihmeparantumista ei ole havaittavissa. Kuuntelin kyllä kun Keittiömestari höpötteli TuVen kanssa ja ne tuntui tekevän diilin että kumpikin ihmeparantuu huomisaamuksi. Sopii mulle.

No joo, hiljaisuus näillä linjoilla jatkunee siis vielä tovin. Mutta lopetellaan iloisempiin aiheisiin, viime viikkoinen risteily oli loistava, ihana, tervetullut, terapeuttinen, palauttava ja hauska.

Samat sanat

Olin vielä toisenkin viikon hyvin tautinen. Itse asiassa vasta nyt viikonloppuna tapahtui jotain tervehtymistä, tosin kurkku on edelleen aamuisin kipeä ja yskiessä sattuu korvaan. Että ihan terve ja silleen. Keittiömestari on tässä samassa taudissa, ja sairastaa kuin mies. Jos en paremmin tietäisi, voisin kuvitella että sängyn pohjalla synnytetään, sen verran antaumuksella sieltä kuuluu huokailua ja huohotusta. Tuleva Veronmaksajakin nuhailee edelleen, mutta lämpöä ei onneksi ole ollut. Rykäisi sitten nuhansa kunniaksi myös kolmannen ylähampaan ikenen läpi. Neljäs näkyy viiruna ikenen sisällä, katsotaan vaihtuuko vuosi tyttösellä viisi vai kuusi hampaisena?

Onneksi paranin vihdoin, sillä tänään koittaa rai rai! Lähden risteilemään kaverin kanssa. Naureskelin että aiemmin noissa 22 tunnin risteilyissä se paluupäivä on ollut puuduttava, kun ei ole tekemistä. Nyt odotan sitä ehkä enemmän kuin tätä iltaa? Saa nukkua, herätä rauhassa, möllöttää. Tuliskohan jopa hetkeksi ihan tylsää, kun ei ole tuota ohjelmanjärjestävää paikalla.

Kun laivalta on kotiuduttu, vedän päivän henkeä ja suunnistan vielä muutamaksi päiväksi kotimaan turneelle. Meinaa kiire pukata puuhastella kaikki se mitä olin tässä kotivuoden aikana suunnitellut tehtäväksi. Paluu töihin koittaa kolmen viikon päästä.

Radiohiljaisuus jatkunee siis vielä tovin. Mä lähden tonttuilemaan.

Jumissa

Kas, olipa riehakkaat bileet kun viikko meni palautuessa?
Olisipa ollutkin, mutta viime lauantaina tulin, vaihteeksi, kipeäksi enkä vieläkään ole tolkuissani. Yskä, nuha, kurkkukipu ja satunnainen lämpöily kera korvakivun ovat viihdyttäneet mua viikon. Keittiömestari patisteli lääkäriin, mutta veikkaan virukseksi joten parannellaan.
Luulin jo että sain eristettyä tautipesäkkeen itseeni ankaralla käsipesu-rutiinilla, mutta tokihan tuo kupeitteni hedelmä rohisi toissa yönä niin että heräsin siihen ja eilen kaksi niagaraa pikku nenässä olikin jo vauhdissa. Viime yö menikin mukavasti lasta kantaen ympäri asuntoa, onneksi tässä kämpässä pystyy kävelemään lenkkiä (siis keittiöstä eteiseen, eteisestä olkkariin ja olkkarista taas keittiöön) niin ei tylsytä niin nopeasti. Nyt jaksoin kävellä puoli kuuteen asti aamulla, sitten oli Keittiömestarin vuoro kuluttaa uraa lattiaan.

Se olisi meikäläisellä vielä paluu työelämään tässä kuussa. Vähän ehkä jännittää, jos ei muu niin  se kuinka saan itseni hereille ja toimintakuntoiseksi jo aamutuimaan. Töihin pitäisi lähteä siinä seitsemän tienoilla, kun tällä hetkellä siihen aikaan vielä vedelleen makoisia unia pahnoilla, herääminen tapahtuu joskus yhdeksän tienoissa ja alkaa pannullisella kahvia samalla kun istun olkkarin lattialla katsomassa telkkaria, eikun siis leikkimässä Tulevan Veronmaksajan kanssa, pari tuntia.
Jännittää myös se, kuinka tuo kaikista lupsakoista lapsista lupsakoin suhtautuu siihen että poistun yhdeksäksi tunniksi päivässä pois. Tokihan tuo hengailee isänsä kanssa, eikä tähän päivään mennessä ole kertaakaan itkenyt mun perään. Urbaanit hiekkalaatikolla kiertävät legendat kuitenkin kertovat uusista uniongelmista, ruokalakoista ja muista tempuista joilla pieni ihmistaimen osoittaa ikäväänsä. Aika näyttänee kuinka töihinpaluu sujuu, niin äidiltä kuin tyttäreltäkin.

Kaveri kertoi olevansa raskaana, ja kysyi kuinka kipeäksi raskautensa aikana tulee. Miltä tuntuu supistelut ja ponnistamiset ynnä muut. Hetken mietittyä jouduin vastaamaan, että ainoa kipu mitä raskaudessa tunsin oli närästys. En tietääkseni kokenut yhtäkään edes kivutonta supistusta, lapsi syntyi sektiolla ja siitä tokenin jo lääkäreiltäkin hämmästyttävällä nopeudella.
Äänettömästi kuitenkin jatkoin, että  helppo raskaus ei sitten tiennytkään helppoa vauva vuotta, mutta se onkin sitten jo oma tarinansa.
En tälle(kään) kaverille ole välttämätöntä enempää viitsinyt allergia-arjesta tilittää. Läheisimmät tietää ja heille puhutaan, muuten kuittaan esimerkiksi iho-oireet vain toteamalla etä tytöllä on atooppinen iho, ja että mistään tarttuvasta ei ole kyse.
Nimittäin jos vielä kerrankin kuulen että meillä on liian siistiä tai että ollaan vaan ylisuojelevia vanhempia saatan saada isomman luokan hepulin. Ihan huviksenihan tässä annan tytön vain syödä pari ruoka-ainetta, olisi tosi ankeaa jos joutuisin miettimään aina mitä ruokaa lounaalle ja päivälliselle kehittäisi kun nyt tarjotaan tasan sitä yhtä mahdollista sopivaa.
No joo, taas ehkä pieni turhauma-purhauma päällä.

Mutta hei, ulkona on lunta ja aurinko paistaa, ei tarvi pitää valoja päällä näin keskellä päivää!
Nautitaan siitä, kauniille talvipäivälle täällä ei ainakaan olla allergisia vaikka sisätiloissa tänään hengaillaankin!

Kolme vuotta, eikä suotta!

Tervetuloa, tossa vasemmalla on vähän suolapalasta ja oikealla, öh, kinuskia? Täällä vietetään Ajatuskatkos-blogin kolme vee synttäreitä, peremmälle vaan.
No oikea päivä oli eilen, mutta näitä bileitä järjestellessä ei ehtinyt oikeana päivänä juhlia.

Keittiössä jutellaan miehistä ja testosteronista.
Matkalla kauppaan valittelin Keittiömestarille että jostain syystä mulle on monen kertaa tullut noin 12 tuntia kestävä nuha kunnon salitreenin jälkeen. Asia jäi vaiheeseen kun alettiin miettimään kauppalistaa, mutta kassajonossa kun oli sopivan hiljaista -mutta muita asiakkaita joka puolella ympärillä- sanoo Keittiömestari yhtäkkiä "se että tuut kipeeks varmaan johtuu testosteniruiskusta". Tuli muuten vielä hiljaisempaa siinä kassajonossa, ja aika harva pystyi olemaan katsomatta meihin päin. Keittiömestari siis ilmeisesti yritti sanoa, että endorfiiniryöpystä johtuu nuha, mutta hormonit meni sekaisin ja väsyneenä se puhuu muutenkin kuin googletranslator, kun jenkeissä vietetyt vuodet kuuluu hassuina sanoina ja sanajärjestyksinä (tai siis kun ne kääntää suoraan englanniksi ne kuulostaa ihan loogisilta).

Olkkarissa mietitään asumista.
Asutaan nyt siis vuokralla, ja pikkuhiljaa isolle firmalle jokakuukausittainen rahalahjoitus on alkanut tympimään (pankillehan sitä suorastaan ilosta kiljuen antaa rahaa). Ongelma vaan on (edelleen), että mä haluaisin asua kerrostaloasunnossa pk-seudulla, Keittiömestari haluaisi maalle johonkin ikivanhaan omakotitaloon. Huomaako joku tässä pienehkön ristiriidan?

Pinniksen vieressä puhuttaa allergiat.
Pidettiin taukoa rotaatiosta kuten kommenttiboxissa mainitsin, mutta jostain käsittämättömästä syystä ajattelin, että nyt olisi loistava tilaisuus kokeilla possua. Virhe. Virhe isolla Veellä. Kutina ja ärtyneet ihottumat on nyt pahempina kuin ikinä koskaan, ja viime yö oli yhtä nieleskelyä. Äiti nieleskeli kyyneliä ja tyttö pukluja. Ihme kyllä ei huolinut yöllä maitoa, ja aamuyöstä saatuaan uuden satsin Ataraxia (edellisen oli saanut jo alkuillasta) nukkuikin sitten monta tuntia. Aamulla askartelinki sitten suolavedessä liotetut harsotaitokset hetkeksi ihottumien päälle putkiharsolla ja teipillä. Uskomatonta mutta totta, ne tuntuu vievän punoitusta kutinaa pois paremmin kuin muut mömmöt. Aika työläitä vaan askarella, ja tietysti ne tyttöä kiusaavat kun ei voi kunnolla liikkua tuppojen kanssa.
Päätettiin että tänä vuonna testataan enää viljoja, ja sitten tie viepi lääkäriin. Vuoden iässä vastassa onkin sitten mahdolliset vehnäaltistukset kelaa varten, toivottavasti niitä ei tarvita!

Makkarissa pohditaan pinnallisia.
Pitäisi, tai no oikeasti haluaisin, käydä kampaajalla. Viimeksi kävin elokuun alussa! Olisi ehkä aika alkaa siirtämään habitusta moodiin jossa ei hengailla kotona pieruverkkareissa. Joista tulikin mieleen että ei niissä pieruverkkareissa oikein kehtaa töissä tepastella. Eli työvaatetta pitäisi hankkia, mutta en millään haluaisi ostaa vaatteita näihin kiloihin (se siitä oman ulkomuodon hyväksynnästä)? Jos pyytäisi mutsilta joululahjaksi vaikka kampaamoreissun ja itse hankkisi vaikka yhden siistin neuleen, jonkun trikoopaidan ja housut. Johan niillä pärjää pitkälle.

Kuten sanottu, tervetuloa ja toivottavasti viihdyt näissä bileissä vielä pitkään!

Suutarin lapset

... kulkee ilman kenkiä, sanoi kotikoodari kun ei omassa blogissaan kommentoimaan pystynyt. En taas vaan tajua, jostain syysä kirjautuneena en pysty kommentoimaan omaan blogiin, siksi oon tylyttänyt eli ollut vastaamatta teidän kommentteihin.

Eilen tuli ykkönen kolmosen jälkeen, eli vietin synttäreitä. Ei olleet lainkaan huonot bileet. Vai voiko muka sellaiset olla jotka alkaa sillä että lauantai-illalla keitetetään kattilallinen kinuksia kakkuun? Sitä tuli valehtelematta puolitoista litraa! Lähti Keittiömestarilta vähän lapasesta etten sanoisi. Mutta kinuskikakku oli loistavaa, ja yllättäen kinuksia jäi vielä syötäväksi ehkä jädenkin kanssa.

En sitten keksinyt mitä toivon lahjaksi, joten sain uuden MP3-soittimen. Loistava valinta, sillä vanhassa akku kesti noin puoli tuntia. Nyt on vaan se vaikeus "täyttää" soitinta. Siskolta sain myös aivan loistavan lahjan, höyrypuhdistimen! Isänpäivänä olin pähkäillyt miten TuVen leluja voisi nopsasti putsata, joten sisko oli tehnyt reissun Biltemaan ja kyseinen härveli nököttää nyt meidän olkkarin pöydällä (kun on näin vanha ei jaksa siivota heti juhlien jäljiltä).

Työkaveri muisti myös synttärinä, ja toi lahjaksi uuden treenitopin. Kävin se päällä tänään tietysti treenaamassa (pakko sulattaa sitä kinuskia jollain tavalla). Voisin vaikka vannoa että treeni kulki paljon paremmin ja painot tuplaantui? Vähintään!
Se viimeviikkoinen zumba. Se oli ihan yhtä paljon ajanhaaskausta kuin pari vuotta sittenkin. Jos on kaksi vasenta jalkaa eikä yhtään rytmitajua, ei voi mennä hirveän vahvasti. Tällä viikolla ajattelin kokeilla venyttelyä.

Hah! Blogikarma petti pahemman kerran, TuVe vetelee edelleen täydet yöunet! Pientä tyytymättömyyttä on silti tytöllä ilmassa. Johtunee turvonneesta yläikenistä ja kulmahampaiden kärkien pilkottamisesta ikenen sisällä. 

Kuulumiset hetkessä

Kostakoon karma, mutta nyt on pakko hehkuttaa. Kuusi yötä on TuVe nukkunut 12 tuntisia öitä. Saattaa yöllä havahtua, mutta aikansa öhisteltyään nukahtaa itse uudelleen.
Mitään varsinaista unikoulua ei harrastettu. Ainoa muutos oli, että tyttö nukkuu enää yhdet päikkärit. Koska yöunet on 21.30-9.30 (aamu-uninen äiti kiittää!), yhdet tunnin tai kahden päikkärit ynnää unimäärän tavoitteelliseen noin 14 tuntiin. Eipä tuo iltaisin kummemmin väsynyt ole, joten näillä mennään.

Joulukuun jumppaongelma on lähes selätetty, sain synttärilahjaksi 10-kortin läheiselle uimahallille. Voin kortilla käydä salilla tai uimassa (vesijuoksemassa). Kymmenen kertaa on aika paljon, ottaen huomioon että joulukuussa on joulunpyhät (no kidding!), risteily (ilman lasta tai sen isää!) ja mahdollisesti vielä pieni Suomiturnee kakrulaisen kanssa.

Kävin eilen töissä sopimassa työnkuvasta. En palaa niihin töihin joista jäin äitiyslomalle, vaan astun uratikkailla yhden askelman alaspäin, käytännössä omasta halusta. Lisäksi teen isäkuukauden jälkeen myös Kataisen Jykän onnelliseksi tekemällä osa-aikaisuutta hoitovapaan sijaan (50%). Isovanhemmat saavat nauttia lapsenlapsestaan noin kerta viikkoon, kun osutaan Keittiömestarin kanssa samaan aikaan työmaille.

Mulla on sunnuntaina synttärit ja ikäriisi on tosiasia (viime vuonna kolmenollan tullessa täyteen taisi hormonihuurut tasoitella pahimmat ikädraamat). Nyt pitäisi keksiä joku lahja mikä pyytää Keittiömestarilta. Se on mua painostanut jo kuukauden päivät, enkä keksi mitään "kivaa". Yritän pysyä vielä tolkuissa, ja miettiä jotain noin viidenkympin arvoista, sillä Keittiömestarille synttärilahjaksi antamani piirtolevy maksoi sen verran.

Salikytkyä on tosiaan jäljellä enää muutam viikko, joten otetaan sitten kaikki irti vikoista päivistä. Menen tänään Zumbaan. En tykännyt siitä kun viimeksi kokeilin (n 2 vuotta sitten). Silti kun katselin tarjolla olevaa jumppaohjelmaa, ei siellä mikään tuntunut järin houkuttelevalta. Joten salitreenin jälkeen laitetaan tänään kahdella vasemmalla jalalla koreasti!

Noheva jumppa

Salikaveri väittää että noheva ei ole oikea sana. Mä taas väitän salikaverin olevan väärässä. Ja kohta on sekin kaveri kuulkaas entinen kaveri!
Jep, jos ei ole mun kanssa kaikesta samaa mieltä, en enää leiki. Ei vaines.

Multa loppuu salijäsenyys tän kuun lopussa ja pääsen työpaikan salille vasta vuoden alusta (jonne luonnollisesti tuolla nykyisellä salilla käyvällä ei ole asiaa). Eli joulukuu pitäisi keksiä jotain näppärää tekemistä, nohevaa jumppaa toisin sanoen. Jos joku nyt ehdottaa lenkkeilyä, niin en ala. Se on tylsää ja tappavaa. Käyn keskimäärin 3 kertaa viikossa lykkimässä vaunuja noin puolentoista tunnin verran tuossa lenkkipoluilla. En ymmärrä ihmisiä jotka saa kiksit päivittäisestä lenkkeilystä, siis kävellen? Tietysti voisin ulkoistaa hyvin taas buustanneen juoksumaton kurittamisen lähimetsään, mutta käytössä olevat vaunut ei sovellu juoksemiseen, ja iltaisin kun Keittiömestari olisi lapsenvahtina, on jo niin pimeää ja myöhä että siellä voi tulla vastaan mörköjä. Sitä paitsi tiedän kokemuksesta että juoksumatka ja vauhti lyhenee entisestäänkin naturelleissa oloissa. Mistähän sekin johtuu? Ehkä siitä että matolla voin tuijottaa kasvavia lukemis ja haastaa itseäni jaksamaan vielä yhden minuutin ja yhden sata metriä ?

Tänä aamulla kun lämmittelin fillarin selässä, kuulin tahtomattanikin kun vieressäni lämmitelleet nollakokoiset tyttäret ihmettelivät kolmatta ystäväänsä. Tämä ilmeisesti käy säännöllisesti kuntosalilla, mutta "painaa ainakin 70 kiloa" nollakokoisen kanssapyöräilijän mukaan. Mikä meikäläisen korvaan ei kyllä kuulosta niin kovin pahalta, jos tämä kolmas ystävä on ns. normaalipituinen? Tulivat yhdessä siihen tulokseen, että tämä kolmas henkilö valehtelee salilla käynnistään, kyllähän sen pitäisi laihtua.
Meinasin siinä kääntyä ympäri, ja avata sanaisen arkkuni näille tytönhupakoille. Mutta epäilin jo itsekin, että avatumisellani tuskin olisi saavutettu mitään, päätin sen tehdä täällä blogissa. Joten.
Kuten sanottu, lenkkeilen noin kolmasti viikossa. Kerran viikossa käyn myös mammajumpassa joka kestää tunnin verran ja saa ainakin oman sykkeeni nousemaan varsin kivasti. Käyn salilla kolmesta neljään kertaan viikossa. Tällä hetkellä painot mitkä salilla nousee, on kovemmat kuin ikinä koskaan (tämän hurrrjan 4 vuotisen saliurani aikana). Tämä taas johtunee siitä, että kropassa on myös energiaa enemmän kuin pienelle kylälle. Joka taas johtuu siitä, että tässä ajoittain hektisessä (ja valvottavassa) allergiasuossa en todellakaan jaksa katsoa mitä suuhuni laitan. Mikä taas johtaa siihen, että ylipainoa on edelleen päällä parisenkymmentä kiloa.
Olen mielestäni oiva esimerkki siitä, että ruokavalio on todellakin pääosassa painonpudotuksessa/ hallinassa. Joskus mietinkin, että kuinkahan painava oikeastaan olisinkaan, jos en treenaisi yhtään? Sairaalloisen painava, veikkaisin.

Tiedostan asian, ja olen sen kanssa niin sinut, kuin vain länsimaalainen nainen voi vartalonsa kanssa olla. Tällä hetkellä prioriteettini on treenata, ja nauttia elämästä. Jos ja kun vuorokausirytmi meidän perheessä tulee olemaan sellainen että öisin ei tarvitse herätä 4-40 kertaa ja kun kauppareissusta selvitään niin että kaikki energia ei mene lapsen sopivien ja ehkä mahdollisten ruokien etsimiseen, voin alkaa stressata rauhassa omia syömisiäni. Siihen asti käyn puntilla ja nautin siellä tuloksista. Nautin myös aamupalaksi suklaamuffinssin jos siltä tuntuu (terkkuja Jonnalle :D ) ilman huonoa omatuntoa.

Loppukevennys lapselta. Jotain nurkinkurisuutta ilmassa? Nyt on kovasti in maata sellällään, ja kiivetä jaloilla tukea pitkin niin, että loppuasennossa tyttö nojaa niskoihinsa. Siis niin että lähes koko selkä ja jalat on ilmassa, ja siinä tönötetään niin kauan kuin tasapaino kestää. Eikö tarkoitus olisi pyrkiä ylös mahaltaan, niin että vain jalat ottaisi maahan?

Blogillani on varaa

En ole myynyt sieluani tai blogiani mihinkään (eipä oo paljon ollut kiinnostusta, ehe), mutta sain T:ltä tunnustuksen:  A Blog With Substance. Tähän näyttää liittyvän myös kuva, mutta se löytyy kapaaville T:n omasta blogista (esimerkiksi). Jonkun verran työnkuvaani (aiemmin) kuului Lontoonkielisen materiaalin läpikäynti, ja tässä yhteydessä substansilla tarkoitettiin varoja (ikäänkuin materiaalina/mahdollisuuksina).
Se siitä selittelystä, eikun eteenpäin sanoi mummo lumessa.

1. Kiitä tunnustuksen antajaa
Kiitos, kiitos. Ei olis tarvinnut, tää on ihan liikaa (katselee varpaisiinsa ja potkii pieniä kiviä).

2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggarille
Jumakekkama, kahdeksalle! Koska on perjantai ja mulla on nuha (tosi päteviä syitä), en jaksa miettiä kahdeksaa ansioitunutta, joten bileet paranee kun väki vähenee ja jaan tämän neljälle mammabloggarille:
Emännälle blogiin Kahden viivan kansalainen. Jotenkin lohdullisen rehellistä tekstiä lapsiperheen elämästä.
Heinälle blogiin Jos sul lysti on. Lähes samanikäisen keesipäisen pojan seikkailut toki kiinnostavat.
MammaMarianille (salatuun) blogiin Illikan matkassa. Perätila ja suunniteltu sektio sai aikanaan seuraamaan blogia, sillä tiellä ollaan (ja niillä oli mun himoitsema syyshaalari. Kieltäydyn puhumasta välikaudesta. Koska ei ole välikautta, on syksy ja kevät!)
Jonnalle blogiin Jonna1983. Seurasin Jonnan blogia silloin kun lihas vaan kasvoi. Kun alkoi mahakin kasvaa, seurasin vielä suuremmalla mielenkiinnolla.  Sillä tiellä ollaan.

3. Ilmoita heille tunnustuksesta
Hetikohta kun saan tämän valmiiksi.

4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi
Olen tavannut kaksi bloggaria livenä, ja kahden kanssa olen tehnyt bisnestä.
Puhun lapselle kiusallani ruotsia ajoittain, ihan vaan ärsyttääkseni Keittiömestaria.
En enää mainitse kenellekään kirjoittavani blogia. Löytäkööt tämän jos ovat löytääkseen.
Olen suunnitellut TuVelle menestyneen nyrkkeilijän uraa.
Saan aina kaikki kylillä liikkuvat taudit (nytkin siis nuhassa), ja kauhulla odotan tytön syksyllä alkavaa päiväkotiuraa.
Olen suunnitellut TuVen synttärikakun. Synttäreihin tosin on aikaa vaivaiset kolme ja puoli kuukautta.
Katson Kauniita ja Rohkeita jos olen kotona.
En sen sijaan ole katsonut yhtään osaa Dancesta, Talentista, Master Chefistä saati BB:stä. Haluan viihteeni käsikirjoitettuna ja oikeilla nättelijöillä!

Sitoutumaton huomio

Mutsi lainasi mulle kirjan. No minkä kirjan? No sen kirjan.
Siinä on kyllä jollain kotiäidillä ollut ihan hippasen liikaa aikaa, sanon minä.  Toisaalta, luin viisisataa jotain sivuisen kirjan yhdessä iltapäivässä ja kahdessa illassa. Se taas kertonee jotain musta. Oli kyllä aika höttöistä. Tuskin luen trilogian kahta muuta osaa. Toisaalta niin sanoin tuosta ekasta osastakin.

Niin. Ja moneen kertaan mainitaan että sen sällin housut roikkuu juuri sillä tavalla. Ei mene mun jakeluun. Housujen pitää istua! Siinähän jää pakaralihakset näkemättä jos housut roikkuu?

Tästä kirjasta on kyse, jos joku ei vielä tiennyt.

Haa! Luulitko otsikon perusteella että kirjoitan jotain rapakon takaisista vaaleista, menit lankaan!

Mukava maanantai

Huomasin eilen illalla kun selasin omaa blogiani (itsekeskeisyyden multihupentuma), että täällä tulee luvatoman usein harmiteltua asioita joita esimerkiksi TuVe ei osaa, tai voi syödä. Joten kun arjen sankari on päiväunilla ja mulla kupillinen kahvia käsissä, ajattelin listata muutaman mukavan asian, joihin voin palata kun harmittaa.

TuVe ei juuri koskaan hereillä ollessaan itke (siksi ehkä itkeekin öisin?). Jos joku asia vaatii korjausta, kuuluu tytöstä lähinnä murinan ja ähkimisen väliltä olevaa ääntä.
TuVe kykenee nukahtamaan lähes paikkaan kuin paikkaan käytännössä itsekseen(kärryt, sänky, leikkimatto, syli, auto), ja nukahdettuaan saa maailma ympärillä räjähtää.
Tyttö myös viihtyy yksinään, saattaa leikkiä leluillaan pitkiä aikoja, antaen mahdollisuuden mun touhuta kaikenlaista. Ei tuota näytä edes häiritsevän jos poistun huoneesta eikä ääneni edes kuulu.
Hän myös suhtautuu vieraisiin ihmisiin positiivisesti, uusia hiukan ujostellen, mutta ahdistuksesta tai vierastamisesta ei todellakaan voi puhua. Kaikki uudet ihmiset on oikeastaan jännittäviä.
Jos pitäisi veikata, on kauppareissut tytön mielestä parasta. Kun tytön laittaa ostoskärryyn tönöttämään, ilmestyy naamalla mairea neljän hampaan hymy.  Kärryistä onkin sitten mukava ihmetellä muita ihmisiä, ja ennenkaikkea flirttailla miehille (tämä piirre on säilynyt edelleen).

Vaikka ruokavalio on suppea, ruokahalu on suuri. Päivästä toiseen lautasella seikailee samat ruoka-aineet, ja joka kerta avautuu tyttösen suu kuin linnunpojalla lusikan lähestyessä. Jos satsi loppuu ennen aikojaan, kuuluu sen sijaan murinaa. Yleensä tarjottu maitopullo helpottaa tuohon murinaan.

Vaipanvaihto sujuu muitta mutkitta, tyttö köllöttelee selällään vempuilematta jos vain saa ihastella omaa rasvatuubiaan (perusvoidenäyte, saatu lääkäriltä. Tai oikeastaan tuo omi sen sieltä, ja lääkäri sanoi että voidaan pitää se). Paidan vetäminen pään yli on jostain syystä hyvin lystikästä. Kuten on myös sukkien laitto. Tämä saa välillä aikaan jopa ääneen kikatuksen.

Nukkumiseen liittyvä mukava asia on myös, että vaikka yö olisi ollut kuinka repaleinen tahansa, aamu tytöllä ei juuri koskaan ala ennen puolta kahdeksaa. Eli "tulkaa pelastamaan mut sängystä, en jaksa enää leikkiä yksin"-huhuilu alkaa armollisen myöhään. Tätä aamu-uninen äiti arvostaa. Tänään muuten herättiin 9.15 (tosin nukkumaan meni vasta klo 22, ja heräsi vain kahdesti).

Näihin tunnelmiin on hyvä päättää tämä postaus. Olkoon tämä marraskuun ensimmäinen kokonainen viikko täynnä positiivisia ajatuksia!

Sirkusnorsu

Tänään aamulla kun juoksentelin salilla juoksumatolla, tuli vilkaistua syrjäsilmin peiliin. Ei olisi muuten kannattanut. Jos kuvailisin itseäni sotanorsuksi joka tantereella rynnistää, olisi se väärin kaikkia sotanorsuja kohtaan. Enemmin tuli mieleen juoksumatolla tasapainoileva sirkusnorsu, joka olisi ehkä ison pallon päällä ja väistelisi vastaantulevia apinoita? Tekniikassa on toivomisen varaa, kun tuntuu ettei matom leveys riitä meikäläisen sirolle askellukselle.
Olen tuota juoksumattoa kiduttanut nyt enemmän kesästä asti. Huimia tuloksia vauhdissa tai matkan pituudessa ei olla saavutettu, sen sijaan valkoinen rengas suun ympäriltä on hävinnyt ja enää en näe tähtiä kun lopetan yhden naisen sirkusnorsushown. Pitänee siis harkita matkan pidentämisetä tai vauhdin nostoa. Toisaalta nyt ollaan mukavasti mukavuusalueella, kukas hullu sieltä pois haluaisi, ei tämä norsu ainakaan!

Täällä blogissa käy nykyään pyörimässä pientenlasten äitejä, joten esitän teille vetoomuksen. (Jonna voi tämä skipata, sait kuulla marinani ihan livenä :) ).
Jos jokainen tätä blogia lukeva vanhempi tästä lähtien pitäisi huolen, että se oma kullunnuppu ei söisi yleisellä leikkipaikalla niitä maissinaksuja, riisikakkuja, keksejä ja/tai heiluisi ympäriinsä falskaavan maitopullon tai mehupullon kanssa. Siis ihan siinä leikkialueella missä kersat painii ja mellestää. Sen läheisyydessä on ihan ok, mutta itse siinä leikkimestassa ei. Tämä on varmasti asia, jota ei tehdä kiusallaan, mutta aiheuttaa tälläisille allergisten lasten vanhemmille päänvaivaa ja harmia. Oli kyseessä sitten ostoskeskuksen leikkipaikka, tai kuten eilen kirjaston leikkialue, aina sieltä tuntuu löytyvän joku eväsretkeläinen.
Mieli on matala kun pieni lapsi sitten kärsii illan ärtyneestä ihottumasta käsissään, mikä lehahti kun iho oli kosketuksessa maitoon. Ja se maito joutui käsiin kun leikkipaikalla pieni poika heilui nokkamukinsa ja kaatoi maitoa maahan ja meidän haavoittunut sotilas sitten mönki sen maidon päältä, ilmeisesti.
Toki voisin olla laskematta lastani yleisille leikkipaikoille, tai antaa hänen leikkiä esim toppahaalarissa. Mutta mun itsekkäässä mielessä olisi helpompi jos vaan sovittaisiin että pidetään leikkipaikat leikkipaikkoina, ja ruokapaikat ruokapaikkoina.

Toki olen valmis pyörtämään puheeni, jos joku pystyy perustelemaan miksi se riisikakku pitää saada syödä liukumäessä? Ja maassa jossa taistellaan ylipainoa vastaan, kuten allekirjoittanutkin, onko mitään järkeä opettaa lasta sellaiseen napostelukulttuuriin muutenkaan?

Pitääkö tätäkin miettiä?

Jos jalat palelee, ja kokeilee toisella varpaalla toista, kuinka se voi tuntua kylmältä? Kummin päin tahansa?

Valvoin viime yönä ja vahdin Keittiömestarin ja TuVen unta (nukutettuani TuVea uudelleen kolme varttia klo 2). Edellä mainitun lisäksi mietin myös pitääkö meidän, taas, purkaa TuVen ruokavalio jos valvomisten syy selviäisi. Mutta kun juurikaan muita oireita ei ole! No paitsi kutiseva selän iho (öisin).
Pääsisin mammakavereiden kanssa risteilemään parin viikon päästä, voisin juhlia etukäteen omia synttäreitä. Mutta veikkaan etten jaksa juhlia aamunkoittoon, niin kannattaako lähteä hyttiin nukkumaan? Ja kehtaanko tunkea valvovan vauvan famulandiaan risteilyn ajaksi. Mennään siis viikolla, Keittiömestarin ollessa töissä vanhemmat ottaisi TuVen hoitoonsa. No eipä kai ne yhden yön valvomsesta rikki mene?
Jos valvominen on tullut jäädäkseen, mitenhän mä jaksan olla töissä? No onneksi Keittiömestari hoitaa valvomiset alkuun ja sitten pitääkin valvoa töissä vaan toisella silmällä.
Sitten oon aina kuvitellut että kaksi lasta olisi ideaali (ja se valkoinen  aita, volvo ja kultainennoutaja). Mutta kuka sanoo että toinen lapsi olisi edes mahdollista saada. Ja tällä hetkellä pelkään kuollakseni että jos toinen lapsi tulisi, olisi se (hän) ihan yhtä allerginen kuin tämä. En ole varma jaksaisinko. No tämä ei onneksi ole mitenkään ajankkohtainen asia.

Ja kaikesta huolimatta mua eniten viime yönä mietitytti toi kylmä varvas asia.

Eniten ärsyttää kaikki

Koska kotiäidillä on kiire, en ole ehtinyt vaihdattaa autoon talvirenkaita. Enkä sitten kesärenkailla viitsinyt luistella salille eilen tai tänään. Jos huomenna?

Täten haluan myös kertoa että sanat "vauvis" ja "hampominen" aiheuttaa savun tuloa nenästä (tai kirsusta, eheheh). En tiedä miksi nuo sanat ärsyttää, ovat aina jotenkin olleet musta omituisia. Pihalla kun keinutin TuVea paikalle ilmestynyt kanssaäiti sitten räjäyttikin potin kyselemällä että hampooko meidän vauvis?
Hampominen on niin lähellä lampomista. Tosin en ole ihan varma tarkoittaako lampominen mitään.
Vauvis nyt vaan on kielen pahoinpitelyä.
Ja hei, koska mä sanon näin, on tämä asia absoluuttinen totuus.

Tolla vauviksella muuten tosiaan on se hiivatin hampominen käynnissä. Yläkertaan on puhjennut hammas nro 3, nelonen on kohta läpi. Tiedä sitten johtuuko koko yläikenen turvotus noista kahdesta tulevasta hampaasta, vai puskeeko sieltä samaan syssyyn yläkulmuritkin?

Tulis vaan nekin hampaat läpi, niin voisin sitten retostella muskarissa. Siellä on yksi pätijä-äiti, jolla on samanikäinen tyttö kuin TuVe. Jokaikinen muskari kerta hän ystävällisesti kysyy mitä temppuja TuVe osaa, ihan vain päästäkseen kertomaan mitä hänen tähtityttönsä osaa (jolla ei muuten ole yhtään hammasta ja sekös äitiä selvästi ketuttaa).
Joo, TuVe ei osaa kontata, ei nouse konttaus-asentoonkaan, ryömii auttavasti, ei osaa istua itse, ei nouse tukea vasten. Tuo ei muuten osaa puhuakaan sanaakaan, ei myöskään käytännössä edes jokella tavuja.
Mutta tuo kolmihampainen tyttö ei myöskään karju kuin tapettava sika joka kerta muskaria alusta loppuun (oliskohan tytöllä pahasti muskari päikkäriaikaan, se nimittäin pitää joka kerta alusta loppuun niin karmivaa huutoa).

Että silleen. Mukavaa lauantaita niille joilla ei ole käpy männynjuuria myöten nenässä.

Kun likainen tusina ei tarkoitakaan vaippoja

Eli jotain muuta vaihteeksi. Acatan haastama pitäisi listata 12 miestä jotka koskettavat, öh, ulkoisten avujensa perusteella. Koska tusina on aikasta paljon, niin käytän omaa veto-oikeuttani sisällyttämällä tähän listaan myös sellaiset miehet joiden aiheuttama kuola on jo pahasti kuivunut rinnuksille.

Miehet ei ole sen kummemmassa järjestyksessä, joten olkaa hyvät.

Daniel Craig. Eipä muuta tarvinne sanoa, paitsi merestävä nouseva mies ja siniset uikkarit.
Jouni Hynynen. Ei ehkä naamaltaan, mutta joku siinä miehessä on.
Toni Wirtanen. Teinityttönä aiheutti vapinaa ulkoisella olemuksellaan. En nykyäänkään poispäin katsoisi, mutta sanalliset lahjat koskettavat myös.
Teemu Selänne. Silloin kun Teemu oli maito-poika olin siihen niiin inlööv. Pikkuhiljaa alkaa ehkä kuola kuivumaan tässä tapauksessa?
Juha Veijonen. Tää on niin KOJK (kuola on jo kuivunut)-osastoa. Eka Vares muistaakseni aiheutti pahimmat/parhaimmat värinät.
Chris Noth. Kovassa Laissa. Vois tehdä mulle ruumiintarkastuksen koska tahansa (onko tuo sana oikeasti ruumiintarkastus? Tulee mieleen että kuolleen ruumista tökätään kepillä ja jep, kuollut on.)
Saku Koivu. Mikko taitaa olla veljeksistä suositumpi kun mitataan ulkoisia avuja, mutta jostain syystä tuo isoveli koskettaa.
Nestor Carbonell. KOJK. Oli jossain komediasarjassa 90-luvulla?
Zach Braff. KOJK. Oli ihana tuhiksessa.
Vin Diesel. xXx. Vähän tukkaa, paljon lihaksia.
Bruce Willis. KOJK. Samat perustelut kuin yllä.
Tom Cruise. Todellakin KOJK, mutta silloin Coctailin aikaan oli aikasta ihku.

Haastan kaikki kotiäidit käyttämään kersan päiväuniajan kahdentoista hottiksen miehen miettimiseen!

Sooloilua

Tänään morjenstelin naapuria kun hän lähti kissan kanssa ulos (jep, naapurin mirri ulkoilee ainakin kahdesti päivässä flexissä) yhdeksän aikaan. Itse olin sen sijaan tulossa lenkiltä!
Sitä se teettää kun kersa herää 6.07, ehtii juoda aamukahvit ja lenkkeillä rauhassa ennenkuin muu lähiö herää.

Siinä lenkkeillessä tulee pohdittua kaikenlaista tärkeää, mutta useimmiten kaikkia elämän sivuseikkoja. Esimerkiksi tänään tajusin olevani soololenkkeilijä. Aimmin kun lenkkeilen kaverin kanssa, vedettiin aina se sama pururata läpi, ja kellotettiin aikaa. Se oli ihan jees. Mutta nykyään kun mulla on kaksi vakilenkkikaveria, Keittiömestari ja yksi naapurin äippä, valitsen kuitenkin usein sen kolmannen vaihtoehdon, itseni.
Keittiömestari on sellainen löytöretkeilijä; "mennääks tosta"tai "kato tota ojaa". Tai sitten se jää valokuvaamaan jotain puunrunkoa.
Naapurin kanssa lenkille lähtee usein mukaan vanha koira, joka köpöttelee omaa tahtiaan ja jää haistelemaan ja maistelemaan kaikkea. Näillä lenkeillä myös juoruillaan kaikkea mahdollista, joten lenkkeily on enemmän sosiaalinen kuin urheilullinen tapa.
Ei siinä mitään, kumpikin puolustaa paikkaansa, mutta tänään(kin) oli ihana mennä omaa tahtia, omaa reittiä.

Niin ja sitten tyhmä kysymys. Mitä tarkoittaa karkeampi ruoka 8-kuisella vauvalla? No okei, ymmärrän kyllä että ruokaa joka ei ole ihan samettisen sileää, mutta kuinka paakkuista sen kuuluisi olla? Eilen yritin syynätä kaupassa valmisruokia, jos niissä olisi näkynyt vähän se ruoan rakenne, mutta kilin kassit. TuVehan on syönyt kaikki kiinteät ruokansa karkeusasteella "kaurapuuro" kun olen ollut niin kamalan laiska niitä sileäksi surruttamaan ja nuo karkeammatkin on uponneet.
Pitäiskö nyt siirtyä luokkaan "kokonainen riisin jyvä" vai peräti "peukalon pään kokoinen pala perunaa"?
Tavallisen järkevä äiti varmaan vaan kokeilisi jättää ruokaa karkeammaksi, ja katsoisi millainen sörsseli uppoaa, mutta pieni uusavuttomuus mun sisällä herää ja pitäähän tätäkin täällä kysellä!

Haavoittunut sotilas ei karppaa

Olinpa otsikossa nokkela.
Mutta täten haluan ilmoittaa, että TuVe on kahtena päivänä, tänään ja tiistaina, syönyt noin 2 ruokalusikallista kaurapuuroa (med banaani). Ei uusia iho-oireita, ei vatsaoireita, ei mitään. Oon niin yllättyneen tyytyväinen kuin kykenen. Toki määrä saattaa olla vielä pieni, mutta lauantaina tuo saa syödäkseen jo ns normiannoksen ja jos oireita ei tule, jatketaan niin joka toinen päivä.

Tämän viikon toinen ruokakokeilu jätetään väliin lääkärin ohjeistuksesta, ilmeisesti nuo kotimaiset viljat on niin kovaa kamaa suolistolle että nyt otetaan astetta rauhallisemmin. Ensi viikon tiistaina maistellaan toivottavasti mustikkaa, ja sitten viikon päästä perjantaina ohraa.

Oi ihmeelliset blogikarman tuojat, antakaa viljojen sopia tytölle. Viime yönä päätin nimittäin että kun saadaan iltapuuro kehiin on vatsa täynnä mukavampi nukkua, vaikka ihan aamuun asti. Tarviiko muuten sanoa, ettei olis täällä taas pitänyt mitään kirjoitella hyvistä öistä?

Ollaan parempi vointisia, joten tänään olen sitten raahannut Keittiömestaria ympäri kyliä. Tai lastentavikeliikkeitä. Vihdoin löydettiin turvaistuin nro 1. Yhdessä liikkeessä vinkattiin, että kannattaa odotella lähemmäs vuodenvaihdetta niin vanhoja malleja myydään pois uusien kuosien alta, joten odotellaan sitä. Ajattelin myös kysäistä muutaman tarjouspyynnön, että tuleeko alea jos ostetaan kummatkin istuimet samaan aikaan samasta liikkeestä (kauppoja kun ei vielä ole ykkösestäkään tehty, kartoitetaan missä päästään halvimmalla).

Niin ja otsikosta vielä. Jostain, en kuollakseni muista mistä, luin että jonkun lapsi ryömi alkuun kuin haavoittunut sotilas. Täällä on hiffattu sama tekniikka, käsillä vedetään eteenpäin, ja loppukroppa tulee sitten perässä vähän kuin halvaantuneena.
Ei noi matkat vielä päätä huimaa, mutta traakkipuun uudelleen sijoitus ja jatkojohtojen piilotus on tosiasia.

Renesanssi-flunssa

Kiitos kysymästä, olen jo toisen kerran jo paremmassa voinnissa. Siis viikon sisään. Sairastelin räkistä siis viime viikolla, lauantaina olin paremmassa kunnossa ollakseni sunnuntaina taas punkan pohjalla uikuttamassa. Samaa kaavaa meni maanantai, eilen oli jo parempi ja tänään veikkaisin vointiani lähes normaaliksi.
Sitten tuli tietysti isot edelle, pienet perässä-efekti ja TuVe oli järkyssä nuhassa lauantaina. Ollakseen parempi vointinen heti sunnuntaina. Kunnes tänään onkin sitten jo taas räkäisempi.

Tänään sitten jo mietinkin, että kuinkahan nopea tuollaisen tavalliselta vaikuttavan flunssaviruksen muuntautumisnopeus on. Jos TuVe sai taudin multa, muunsi sitä ja sain flunssa 2.0n, muunsin sitä, ja tartutuin siihen flunssa 3.0n? No, jospa se tähän kariutuisi. Kryptistä että Keittiömestari on selvinnyt terveenä vaikka onkin monena iltana istunut flunssien 2.0 ja 3.0 välissä ja ojennellut nenäliinoja.

Koskahan sitä menettää kyvyn sairastaa kuin lapsi? Siis ettei tauti paljon menoa haittaa. Ainoa mistä tietää että tuo on kipeä, on nuha ja yskä. Muuten se leikkii ja touhuaa kuten aiemminkin, tosin eilen kävi sellainen kissanpentu-temppu, tuo nukahti kesken omien leikkiensä olkkarin matolle ja veteli siinä räkä poskella (sanan varsinaisessa merkityksessä) kolmen vartin tirsat.
Ja uhkaan taas karmaa sanoessani että poikkeuksellisesti tämä tauti on palauttanut yönia, muutama yö on mennyt vain noin 3 heräämisellä. Keittiömestari tuossa heittikin, että jos se oli tää tauti mikä teki tuloa kun yöunet oli hukassa. Aika pelottavaa vaan että flunssa tekisi tuloa kaksi kuukautta!

Niin joo. Ja TuVe eilen ryömi. Olkkarin pöydän alta. Mun puhelin oli toisella puolella pöytää ja se oli ilmeisesti niin suunnattoman kiinnostava että piti ihan ponnistella sen luo. Toisaalta meillä on olkkarin pöydän alla sellainen karvalankamatto, siitä se nappasi villoista kiinni ja veti itseään eteenpäin. Ei mikään tyhmä. Eli selvästi äitiinsä tullut. Hehheh.

Ätshii, hihii

Jälleen näppärästi otsikkoon kiteytetty tämän viikon teema. Muhun iski kuin iskikin joku maailman lopun lentsu, aivastelen ja pärskin minkä ehdin ja kaiken huipuksi naamakin kutiaa. Ikkunasta kattelen pihan kuusia sillä silmällä että noihin kun pääsisi naamaansa hinkkaamaan. Mitään ihottumaa ei naamassa näy, tää on enempi sisäistä kutinaa.

Mutta aivastelen tosiaan koko ajan, ja sekös TuVea naurattaa! Joka kerta pääsee vatsanpohjasta lähtevä hekotus kun mä pärskähtelen. Se sentään tuo jotain hilpeyttä taudin kuvaan. Siihen ne ilot sitten jääkin. Ilmeisesti tuo mun lapseni ei usko että kellot käy, ja hänen pitää henkiläkohtaisesti herätä  tunnin ja 20 minuutin välein se tarkastamaan. Tänä iltana ollaan menty jo alle puolen tunnin syklillä. Nukahtaa kyllä heti kun lykkään sille tutin suuhun. Jos ei ole pitkin yötä heräily lystiä muutenkaan, niin ei se ole sitä kipeänä varsinkaan.

Mikähän tuota valvottaa? Ei vaikuta lainkaan kipeältä, päivisin on tosiaan ihan pirteä ja hyväntuulinen, ja saattaa jopa nukkua parin tunnin päikkäritkin. Ruoka maistuu, ja iho on taas paranemaan päin ja vatsaoireista ei ole tietoa. Ei nuku paremmin saatuaan kipulääkettä taikka Ataraxia. En oo sitten viitsinyt antaa kun ei niistä apuakaan ole ollut. Korvat tsekattiin pari viikkoa sitten. Suuhun ollaan kurkittu monena päivänä, ei näy turvotuksia tai hampaan alkuja. Tulipa muuten tässä männä yönä sekin testattua, ettei tuolla nälkä ole. Ilmaisi kyllä pullollisen maitoa, nukahti vain herätäkseen taas tunnin päästä uudelleen. Tulipahan kokeiltua sekin.

En vaan tajua. Voihan tuo olla vaan tullut isäänsä, kaikkien huonosti nukkuvien ihmisten esikuvaan. Paitsi että nytkin Keittiömestari nukkuu niin että olemattomat kattokruunut vaan helisee. Mä sen sijaan niistelen sohvalla kun en viitsi mennä nukkumaan heti herätäkseni.

Olen tässä aikani kuluksi sitten vertaillut turvaistuimia kun TuVe alkaa puskemaan kaukalostaan ulos, se muuten vasta onkin suo! Kävin tuossa hetken aikaa sitten yhdessä alan liikkeessä, ja siellä myyjä osaaottavasti sanoikin, että mallin valinta riipuu siitä miten aikoo autonsa kolaroida. Yksi suojaa enempi toiselta kolarilta kuin toinen. Ja istuimia tarvitsisi tähän talouteen vielä kaksi! Vuoden vaihteessa palaan töihin, ja silloin alkaa TuVen hoidossa läpsystä vaihto-tyyppinen hoitoruljanssi, tulee tyttö kulkemaan kummankin vanhemman kyydissä, ei fixeillä kiinni olevaa istuinta jaksaisi olla koko ajan repimässä irti. Joten tarkoituksena on löytää mun autoon fixeillä kiinnitettävä, ja Keittiömestarin poikamiesbiiliin turvavyökiinnitteinen joka on sitten helpompi lainailla vaikka isovanhemmille kun hekin pääsevät (joutuvat)  tähän hoitopalapeliin osallistumaan.

Mutta nyt, unta kuulaan! Ainakin hetkeksi.

Liikkumista

Eka viikko anti-löysäilyä takana. Viime viikolle tuli kaksi salikertaa (buu), yksi mammajumppa, ja viisi lenkkiä (iso-jee!). Ruokahetket pysyivät ankeina, ja turhia herkkuja tuli vältettyä. Lauantaina juhlin tyttöjen viikonloppua murojen ja jugun kanssa. Paino onkin mukavasti tullut alaspäin 1,5 kg.

TuVellakin on tsemppi päällä. Varsinaista etenemistä ei tapahdu, paitsi välillä ikään kuin vahingossa. Starttiasentoa haetaan koko ajan kuitenkin, joka päätyy siihen että tyttö pyörii akselinsa ympäri. Tai kellahtaa selälleen. Joka tulee yllätyksenä ja sitten tulee poru. Vaikeaa tuo pienen ihmisen elämä.

Vaikeaa on myös keksiä mistä johtuu TuVen ärhäkkä ihotulehdus. Tyttö on kuin hiekkapaperia naamaansa hieronut, ja ympäri kroppaa on myös ihottumaläikkiä. Toisaalta, eipä TuVe niistä näytä kärsivän. Paitsi reidessä oleva ihottumaläntti näyttää kutiavan. Enempi kyse on taas esteetisistä seikoista, kaunis tyttöni ei taas ole hetkellisesti kovin kaunis ja mummot kauppajonossa kavahtavat vaunuista kurkkivaa naamaa. Pohdiskelin tänään aamukahvia juodessani, että naama voi olla keskivertoa ärhäkämmässä kunnossa myös noiden liikkumisyritysten vuoksi. Kesken kaiken tulee väsy ja naamaa hierotaan sitten mattoon, lattiaan, kynnykseen tai mikä tahansa nyt vastassa sitten onkaan.

Äitiinsä tullut. Itse olen vähän alavireinen, ihan kuin flunssa olisi pyrkimässä päälle. Mitään nimettävää oiretta ei, vielä, ole mutta tunnelma on kovin syyslentsuinen. Siitä johtuen myös omat käteni ja kyljet ovat vereslihalla. Oma atooppinen ihoni lehahtaa aina syksyisin, ja silloin kun olen tulossa kipeäksi. Johtuen varmasti alentuneesta vastustuskyvystä.
Ja taas mummot kauhistelee kauppajonossa kun hihojen sisältä paljastuu vereslihalla olevat sormet.

Lyhyesti lokakuun alku on tässä taloudessa merkinnyt kohtuullisesti urheilua, vähän herkkuja ja paljon säikkyjä mummoja.

Herist

Otsikko kuvaa sitä ääntä, mikä lähtee kun Kirsu heristelee nyrkkiään! Itselleen vielä kaiken lisäksi.
Oi miksi -miksi- en uskonut blogikarman olessaoloon, kun se kerran olemassa on?

Menin siis suuna päänä hehkuttamaan TuVen palanneita unenlahjoja. No niitä kestikin sitten ihan 4 yötä. Argh.
Aiemmin tuo on ollut kuitenkin päivisin ihan hyväntuulinen, tänään ei olekaan sitten kelvannut mikään.

Postaus näemmä jää tyngäksi, johan päiväunet kestikin jo 40 minuuttia!

Löysäilemätön lokakuu

Päätettiin Keittiömestarin kanssa että vietetään herkutonta lokakuuta. Marraskuussa on mun synttärit ja pari menoa muutenkin joihin liittyy välittömästi syöminen. Joulukuu herkutta olisi sen sijaan silkkaa masokismia joten näillä mennään.

Otettiin varaslähtö ja aloitettiin jo lauantaina. Tai Keittiömestari aloitti jo perjantaina, mutta allekirjoittanut kävi silloin pizzapuffassa joten aloitin vasta eilen.

Hauska huomata mikä sokerinarkkari tuo mies on. Nimittäin jo lauantai-iltapäivällä se kolisteli kaappeja tuskissaan ja suunnittelu jotain jälkkäriä mun muroista ja banaanista.. Onneks murot oli täysjyvästä niin loppui tuoltakin keittiöammattilaiselta luovuus kesken.

Itsellä on mennyt helpommin,toisaalta tuskan paikat lienee ensi viikonloppuna kun vietetään TuVen kanssa tyttöjen viikonloppua kun tuo yksi on silloin kaverinsa mökillä.

Toisaalta itseni tuntien tiedän että herkuitta olo onnistuu kun kumpikin kyttää ostoksia kaupassa.

Tässä samalla vähän ajattelin herkkujen vähentämisen vastapainoksi tehostaa liikuntaa. Suunnitelmana on käydä vähintään kaksi kertaa viikossa salilla, mielellään kolme. Sitten on kerran viikossa humppajumppa tytön kanssa. Ja sitten vakaana aikomuksena on käydä kunnon hikilenkillä vähintään kaksi kertaa viikossa. Jos salikertoja tulee kaksi, olisi lenkkejä suotava olla vähintään kolme. Ja toisinpäin.

Jotenkin tuo (vaunu)lenkkeily on vaan jäänyt kesän aikana. Tulee vaan nakattua kersa vaunuissa partsille ja sitten itse on hyytynyt sohvalle.

Näistä urheiluvisioista voi vannoutuneempi lukija päätelläkin, että TuVen yöt ovat tasaantuneet. Nyt on öitä nukuttu keskeyttämättä pariin kertaan,ja huonompinakin öinä huomiota vaativia heräämisiä on  ollut vain yhdestä kolmeen. Syy tähän on hämärän peitossa. Keittiömestarin mielestä uusi yövalo on auttaa, kun on pilkkopimeää ja pelottavaa. Itse ehkä kallistun kiittämään aikaistettuja ja lyhennettyjä iltapäiväunia. Tai ruokaeliminaatiota. Tai uutta perusvoidetta. Tai kuunliikkeitä. Mahdollisia muuttuneita tekijöitä siis löytyy, mutta varsinaisen syyn etsimisen sijaan taidan vain nauttia seurauksista!

Sateinen maanatai, takana yksi puolentoista tunnin lenkki ja kaksi puolen tunnin marssia on takana. Joten herkuton ja liikunnallinen lokakuu on tosiasia.

Kapinallinen

TuVe ylpeästi käyttää vaatteita joita koristaa Muumit. Ja Hello Kitty. Ja Nalle Puh. TuVen vaatekaapin pääväri näyttää tässä(kin) koossa olevan punaisen sävyt. Talvihaalareita löytyy väreissä vaalea lila, tumma pinkki ja kirkkaan punainen. Niin, ja sitten useimmissa pipoissa näyttää olevan jonkin sortin korvat. Ainoat unisex-vaatteet taitaa olla äitiyspakkauksesta, joko uusimmasta tai parin viime vuoden (perintö)pakkauksista.
On sillä tietysti myös farkkuja, jotka on vissiin edes jonkin sortin sukupuolettomat vaatteet. No paitsi yhdet on mallia pilli, joten nekin on sitten varmaan tyttöjen housut.
Tuota ei ole myöskään muistaakseni koskaan luultu pojaksi.

Ja tunnutaan olevan kovasti paitsiossa mikäli muita (äiti)blogeja lukee. Mutta kun tuolla kerhoissa kulkee, ollaan kyllä ihan massaa. En nyt ihan tajua mikä kouhkaaminen näissä vaatejutuissa on meneillään. On voinut olla aina, mutta nyt on vaan jostain syystä ajankohtainen asia meikäläisen mielessä. Ei saa olla "tyttöjen ja poikien värejä", ei saa olla myöskään mitään satu yms hahmoja. Ei vissiin saisi olla ylipäänsä mitään kuoseja. Ei jumakekkama mene mun tajuntaani.
No, ihan samalla tavalla varmasti myös siellä tämän asian toisella laidalla ajatellaan. Ei voida tajuta miten TuVe voi kölliä tuossa mun jaloissa vallan tyytyväisenä vaaleanpunaisessa Nalle Puh-bodyssa ja kirkkaan pinkeissä potkrareissaan ilman että minä tai Keittiömestari saisi jotain kohtausta.
Onneksi tämä on kuitenkin pieni ongelma, mutta mystinen silti.

Tasoitukseksi sanottakoon että meiltä ei löydy niitä kahden suositun naapurimaan firman tuotteita yhtään. Toisen liike on on sellaisessa kauppakeskuksessa että sinne ei tule koskaan asiaa, ja toisen kutsuille mua ei ole koskaan kutsuttu!

Alati väsynyt

Viimeiset 4 viikkoa olen nähnyt paljon unia (tai sitten muistan ne vaan paremmin) ja sangen omituisia sellaisia. Välillä oikeasti pelottavia ja levottomia, välillä vaan omituisia. Esimerkiksi viime yönä näin unta että luin Acatan postausta uudenvuoden aaton juhlinnasta, oli perheineen käynyt syömässä Hotelli Bernerissä, ja kirjoitti että sinne pitäisi palata uudelleen ja yöpyä ja ottaa jotain hoitojakin.. (sitten tuli jotain feediä mufinssi-resepteistä, mutten tiedä oliko Acsu asialla vai joku muu?). En jaksa kuuklia onko Suomessa Hotelli Berneriä, epäilen.

Rasittavaa vaan, kun osa unista on tosi todellisia, ja sitten en tiedä onko ne tapahtuneet oikeasti vai ei. Päivät menee horteessa muutenkin, TuVe on hukannut yöunenlahjansa täysin totaalisesti. Nukahtaa kyllä itsekseen helposti, mutta heräilee öisin noin kolmen vartin välein, maksimissaan nukkuu putkeen 2 tuntia. Päiväunet kyllä maistuu normaalisti.
Ollaan purettu ruokavalio varmasti sopiviin ruokiin (maidoke, bataatti, banaani), vaikka iho/maha ei reagoikaan juuri lainkaan, että tuskin on kyseessä mikään allerginen reaktio. Käytin myös lääkärissä varmuudeksi tarkistuttamassa korvat. Lääkäri heitti arvion, että atooppinen iho vain muhii, ja vaikka päällepäin ei näy mitään saattaa iho kutista ja näin häiritä unta. Joten TuVe saa myös hevosannoksen Ataraxia millä ei ole mitään vaikutusta.

Alan olla aika väsynyt, johan tuo vastasyntyneenäkin nukkuin pidempiä pätkiä putkeen!
TuVe myös aiemmin osasi itsekseen nukahtamisen jalon taidon, saattoi yöllä havahtua, parahtaa kerran ja jatkaa unia. Tätä tapahtuu myös edelleen, ja silti tuolla kolmen vartin syklillä pääsee myös raivokas parku. Usein nukahtaa uudestaan kuin käyn laittamassa tutin suuhun, herätäkseen 2 minuutin päästä uudestaan, tai kahden tunnin.

Liekö kyseessä joku vauvavuoden legendaarinen vaihe, en tiedä. Vai valvotuttaako hermostunut mieli, nyt seitsemän kuukauden kypsässä iässä TuVe on muutaman kerran suorittanut ryömimistä muistuttavan liikkeen. Ensin liikkuu etupää, sitten levätään hetki ja sen jälkeen vedetään jalat mahan alle. Eli varsinaista liikkumista tapahtuu ehkä kun tyttö tajuaa nuo liikeradat yhdistää.
Toisaalta mitään motoriikan ihmelasta tuskin odotettiinkaan, koska äitinsä oppi kääntymään selältä vatsalle niinkin nuorena kuin kadeksan kuukauden iässä! Muutenkin allergiat, päänympärys ja muu kehitys tuntuu seurailevan omaani varsin tiukasti (olen meidän neuvolakortteja mielenkiinnolla vertaillut). Ulkoäöllisestikin vieraammat sanovat tytön olevan minipainos meikäläisestä, lähiomaiset taas näkevät tytössä enemmän isäänsä.
Luin muuten jostain, että esikoislapset näyttävät enemmän isältään. Tämä siksi, että isät leimautuisivat perheeseensä eivätkä lähtisi metsästys/keräilemään muiden helmojen perään.
Että semmoinen tietoisku tähän perään.

Eräänä iltana

kello 22:30 päätän vetäytyä nukkumaan koska kaksi muutakin perheenjäsentä tekee niin. Uni ei kuitenkaan tule heti pään iskeydyttä tyynyyn ja päähäni pälkähtää:

miksi lampaita lasketaan?
onkohan mulle jotain kivannäköistä vihkoa ja johon voisin kirjoitella niitä bloggausidiksiä?
miks nyt ei tuu yhtään ideaa, vai onko tää muka joku idea?
hei mun puhelimessahan on se muistikirja 

*kaivan puhelimen esiin ja vedän peiton pään yli ettei Keittiömestari herää*

tarkastan äkkiä blogit.
ooh, monta päivitystä. äh ei pysty kommentoimaan, tää on puhelimella niin raskasta.
heh pitäiskö blogata siitä että surffaan pimeässä peiton alla?
hmm kuuluuko pinnasängystä jotain? äh, odotan hetken jos se nukahtaa. ei nukahtanut.

*tutin laitto ja paluu peiton alle*

melkeen jo nukahdin.
kesäkurpitsa.
huomenna pitäis tehdä jotain herkkua kun kummitustäti tulee.
jos vaikka omenahyvettä.
onkohan meillä sokeria?
vai joudunko lainaamaan naapurista. naapuritaloon on muuttanut aika hottis. 
en halua tehdä kyykkyjä.
voisko omehyveen tehdä sokerittomana, tai tehdä päälle vaan kuorrutuksen tai raesokerilla? 
miten meillä ei ole sokeria? 
paljonkohan tilillä on rahaa.
miksi kaikki kukat kuolee tossa kaiuttimen päällä?

ZzZzZ..

Tukossa

Mua vähän häiritsee tää mun blogi.

En tiedä olenko koskaan ollut oikeasti hauska tai nokkela, mutta niin haluaisin uskoa. Jotenkin vaan tuntuu että nyt mun mojo is missing. Aikaa kuitenkin olisi bloggailuun, ja öisin pälkähtelee päähän kaikkia loistavia ideoita mutta aamulla en niitä enää muista. Tai sitten ne ei vaan ehkä olekaan ihan niin loistavia kuin miltä neljän aikaan aamulla tuntui kuunnellessa kuorsausduettoa.

Toisaalta, elämä on vähän tyhjäkäynnillä nyt. Tai onhan mulla tuo minimittainen personaltrainer, mutta siitä se varmaan johtuukin. Suurin osa aktiviteeteista pyörii TuVen ympärillä. Hyvässä ja pahassa. En kuitenkaan halua tänne urputtaa, no ainakaan koko ajan, että kuinka vaikeaa on moniallergisen lapsen kanssa. Eiköhän sen kaikki arvaa muutenkin, ei terveenkään puolivuotiaan kanssa varmaan ruusuilla tanssita joka päivä.

No mikä aiheuttaa tukokseen? Liike perinteisesti. Joten hankin itselleni laajakaistan kännykkään, jos vaikka vauhdissa bloggailu innostaisi? Jahka pääsen hiukan kartalle siinä hommassa, eka kerran kommentointi oli ainakin hyvin syvältä.

Koska on vähän sellainen "en tiedä mistä aloittaa" olo, niin voisko joku ystävällisesti kertoa sen? Postausideoita, anyone?

Parempi kuin -ansa

Jokainen, no ainakin eka kertaa laihduttaja, tietää varmasti tuon parempi kuin -ansan?
Sen hetken, kun päätätkin jättää kuntosalitreenin puolta lyhyeämmäksi kuin alunperin oli suunniteltu tai sen hetken kun syötkin suklaapatukan etkä omenaa. Ja sujuvasti selität itsellesi että "hei, onhan tää parempi kuin ei mitään" tai "onhan tää parempi kuin koko levy suklaata". Kaikki tuon kokeneet tiedätte mitä tarkoitan.

Itselleni parempi kuin -ansa on ollut pahimmillaan silloin kuin on ollut pidempään hyvä jakso painon pudotuksessa. Ekan kerran hoin tuota mantraa syksyllä 2009 kun olin tiputtanut ensimmäiset 15 kiloa. Silloin alkoi ote herpaantumaan ja valinnat menemään mäkeen. Pitkäjänteisellä työllä sain tuon kurssin kuitenkin käännettyä. Keväällä 2011 taisin myös rimpuloida tuossa ansassa.

Huomaan taas vajoavani tuohon ansaan tosi syvälle. Keittiömestari ehkä huomaamattaan kyllä kaivaa kuopan reunaa syvemmäksi (No hei, jotain hyötyä tuosta avopuolisosta pitää olla. Nyt voin ainakin syyttää sitä aiheesta tai ilman, milloin mistäkin.). Ensinnäkin hyvällä omatunnolla keräsin tiineysaikana kiloja, vaikka tiesin niiden olevan ihan täysin sitä itseään eikä lapseen liittyviä. Nyt niitä sitten karistetaan, tai lähinnä ollaan karistamatta.

Tämä kaikki tuli mieleen kun palailin mammahumppajumpasta (joka oli, ihmeellistä kyllä, positiivinen yllätys). Olin aamukahvilla suunnitellut, että jumpan jälkeen vedän pidemmän lenkin kautta kotiin jolloin TuVe saa vedellä vauhdissa päikkärit ja mun tulee haisteltua ulkoilmaa kunnolla. Jumpan jälkeen kuitenkin vähän nälätti ja kahviakin teki mieli, joten päässäni jo kaikui että onhan tuo mammajumpassa käyntikin parempi kuin ei mitään. Klassikko! Jotenkin havahduin tähän tänään ja kävelin kuin kävelenkin sitten kotiin pidemmän kautta, noin 50 minuuttia.
Nyt onkin sitten tavoitteena saada opetettua itseni pois tuosta parempi kuin -ansasta. Taas (!). Mutta se on tehty jo useamman kerran, joten sen pitäisi jälleen onnistua.

Totuuden nimissä myönnettäköön, että jumpan ja lenkin jälkeen palkitisin itseni ruoan jälkeen jäätelöllä. Ja äsken kahvin kanssa söin kaksi juustorinkeliä. Mutta ne onkin sitten ihan eri ansoja ne.

Pieni hetki, yhdistän.

Nyt on noustu ylös ja vajottu alas. Eli lomaretki Lappiin on onnellisesti takana. Matka sujui hyvin, TuVe on todellinen reissaaja, ja oma mökkimajoitus sitäkin loistavampi idea.
Yhteen suuntaan matka vei pysähdyksineen 11 tuntia, mentiin kolmen pysähdyksen taktiikalla.
Lähdettiin aamun kähmässä, jolloin TuVe jatkoi ikäänkuin yöuniaan vielä autossa. Ja näin ollen oltiin perillä jo ihmisten aikoihin, eikä heti suoraan tarvinnut kaatua sängyn pohjalle.

Mökki jossa yövyttiin oli tosiaan kympin juttu. Hiukan kyllä pääsi kylmärinki ilmestymään perskannikan puolelle, kun saavuttiin pohjoiseen ja kahvipöydässä appiukko sanoi että mökille ei ole tietä(!?), ja toivottavasti ei sada paljoa että päästään perille. Hän oli nimittäin käynyt hakemassa kämpän avaimet kun ei osattu sanoa saapumisaikaa, ja olisi ollut karua vaatia mökittäjiltä päivystystä meidän odottelun suhteen.
No tuo tietön taiaple tarkoitti, että mökkipihaan ajettiin pellon reunaa pitkin, noin 200 metriä. Ja pellon reunaa oli jyrätty vissiin traktorilla sen verran, että se oli kyllä ihan kovettunut ja vaikka satoikn, pärjäsi tuo ranskalainen kaupunkikärryni olosuhteissa ilman ongelmia.
Mökki oli rakennettu myös ennen nykyisiä määräyksiä, ja TuVekin melkein jaksoi nakata tutin terassilta järveen. Ja järvi oli täynnä joutsenia, niitä olikin mukava tiirailla aamuisin kahvikupin ääressä ja kerätä voimia päivään.
Päivät kuluikin sitten anoppilassa, Keittiömestari karkaili omille teilleen joka päivä, mutta vaikka vahvasti turnauskestävyyttäni epäilinkin, viihdyin anopin ja aapiukon kanssa mainiosti. Ja monta tuntia päivässä meni porobongailuun. Riemastuin kun näin olohuoneen ikkunasta poron joka oli takapihalla, Keittiömestarain vanhempia nauratti meikäläisen porojen perään tohottaminen, ja TuVea vaan nauratti kun me hekoteltiin. Ja kun TuVe sitten meille hekotteli, alkoi meitäkin naurattamaan.

Yhdeksi iltapäiväksi jätettiin TuVe isovanhempien hoivaan ja karattiin Kuusamoon. Käytiin siellä ihan Tokmannilta ostamassa vaippoja ja Shellillä kahvilla. Että repikää siitä romantiikkaa! Ei vaines, ihan hauska reissu. Lapsenvahtijat olisivat omien sanojensa mukaan toivoneet että olisimme pysyneet kauemmin poissa, mutta väsyneet elkeet taisi paljastaa asian oikean laidan. Onhan tuossa hommaakin, kun toinen ei vielä tajua miten pääsisi eteen saati taakse ja sekös harmittaa. Saa koko ajan olla viihdetoimistona. Bonuksena kun vielä on se, etten ole varma tekeekö tuo hampaita vai vaikka korvatulehdusta, kummaa kitinää koko ajan jollaista ei aiemmin ole ollut. Saattaahan tuo olla myös jonkun sortin turhautumistakin, tiedä häntä. Rasittavaa kuitenkin.

Kotiuduttiin siis toissa päivänä, edelleen on päällä jonkin sirtin tyhjäkäynti, siitä johtuen tuo otsikko. Jetlaakia, etten paremmin sanoisi. No, huomenna on maanantai ja sen jälkeen tiistai. Kaipa tässä sen jälkeen käyntiin pääsee. Keskiviikkona on muuten eka mammahumppajumppa. Vähän kauhun sekaisin tuntein sitä odotan.

Selvästi on muuten massakausi menossa. Toisaalta viikko on eletty perunalla, pullalla ja voilla. Keskiviikkona alkaa uusi elämä, taas. Mutta silloin Keittiömestari palaa töihin, ja se kummasti aina saa muutaman kilon tippumisen aikaan. Syynä ei varsinaisesti ole tuon perään itkeminen, vaan omat pöperöt. Ei tunne tuo ravintolamaailman ammattilainen kevyttä ruokavaliota, ei.

Lopetetaan tämä löysä jorina TuVen sanoihin, päpäpä, baaah.

Puoli vuotta, eikä suotta!

Morjensta pöytään kaikki!
Meidän mökkimatka vähän venähti, kun tyttö täyttää tujautti puoli vuotta kesken mökkeilyn, ja sitähän piti tietysti juhlia. No sitä sitten juhlittiinkin, ensin mökillä mun vanhempien ja siskon kanssa, sitten gummitädin luona, sitten kotona Keitiömestarin siskon toimesta ja eilen vielä käytiin tempaisemassa kakkukahvit Keittiömestarin veljen luona.
Viikon päästä pitäisi juhlia vielä kerran, matkataan pohjoiseen Keittiömestarin vanhempien hoiviin viikoksi.

Valehtelisin jos väittäisin ettei jännitä muuten tuo reissu. Vaikka TuVe tuntuu olevan aikamoinen reissukissa, on silti 11 tuntia autossa aika paljon. Päätettiin kuitenkin repäistä koko reissu läpi Suomen yhteen menooon, muuten päiviä Anodin luona jäisi vietettäväksi niin vähän kun Keittiömestarilla on vain yksi viikko lomaa. Vuokrattiin ensi viikon pelipaikalta kuitenkin meidän pesueelle mökki, saadaan nukkua rauhassa ja ottaa ehkä vähän omaa aikaakin. Tai no mä saan, Keittiömestari varmaan viihtyy kotinurkillaan hyvin. Mä voin sitten vaikka jonain päivänä mennä nukuttamaan TuVen päiväunille mökille, ja ehkä jäädä hetkeksi itsekin lepäilemaan. Vaikka Keittiömestarin vanhemmat ovatkin äärimmäisen mukavia ihmisiä, ne on revitty niin erimaailmasta kuin meikäläinen ja usein energiaa menee siihen että pysytään jutuissa samoilla taajuuksilla.

Niin vuokramökki sijaitsee siis n. 10 minuutin ajomatkan päässä Keittiömestarin vanhemmilta, joten pienet huilitauot on helppo hoitaa. Ja uskon tilanteen olevan molemmin puolinen.
Kun kerrottiin että vuokrataan mökki niiltä nurkilta, ei vastustus ollut järin suurta. Keittiömestarin vanhemmat kuitenkin painii jo ikämies/naissarjoissa, joten pieni ilta- ja aamurauha lienee arvostettua.
Niin ja jos kuitenkin isovanhempia himottaa mahdolliset yöheräämiset ja aamukiekaisut ennen sianpieremää, voidaan varmasti neuvotella pienestä yövierailusta tuon puolivuosikkaan kanssa. Voitaisiin sitten Keittimestarin kanssa ottaa ehkä vähän laatuaikaa pienellä mökillä pienen järven rannalla.

Sinisten pöksyjen paluu

Ostin vuoden 2011 kevään korvalla MikkoAlatalo-housut. Sellaiset sähkönsiniset pillifarkut. No yllättäen niiden käyttö jäi sattuneesta syystä aika vähiin.
Lauantaina tein lähtöä tupareihin, ja sain vaatekaapilla perinteiset mulla-ei-oo-mitään-päälle-pantavaa-hermarit, kun sitten jostain syystä päätinkin kokeilla vanhoja housuja. Ja ne siniset housut mahtuivat päälle! Voi jumakekkama! Ei ne nyt istuneet kuin hansikas, mutta silti.
Nyt voinkin sitten rauhassa syödä töhnäpullaa (kaupan pitkoa missä on sisällä hilloa ja kreemiä).

Voi että mua risoo käydä tuolla nykyisellä salilla. Haluaisin jonnekin missä käy tavallisia ihmisiä jotka murahtelee suomen kielen käytön sijasta. Kuntokeskuksella missä nyt käyn, lähinnä tunnutaan harrastavan enempi tuota verbaaliakrobatiaa ja henkistä hikoilua kuin mitään muuta.
Sitten on vielä tietysti meneillään näin pääset eroon kesäkiloista-viikot, salilla pyörii uusia ihmisiä uusissa jumppavermeissään nojailemassa nurkkiin. Sama ilmiö mikä on havaittavissa tammikuussa.
Mulla on tuonne vielä jäljellä kolmen kuukauden pakkokytky. Jos joskus tulevaisuudessa himoitsen jäsenyydestä salille mihin tarvitsee sitoutua tietysksi ajaksi niin voisiko joku tulla ystävällisestä lyömään vaikka viiden kilon käsipainolla päähän?

Koska kaikesta huolimatta kesää näyttää vielä olevan jäljellä, pakkaan itseni ja alamittaisen seurueeni autoon ja painun täyshoitoon mökille. Olkaa kiltisti ja jumpatkaa itsenne hikeen jos siltä tuntuu.

Excelin viemää

Riitta kyseli edellisessä postauksessa miedän allergiakokeiluista, ja auliisti niistä lupasin avautua.
Meillä on vakkari allergologi jonka luona ollaan käyty nyt 3 kertaa, soiteltu useammin ja lähetelty vähän sähköpostiakin (lääkärin ehdotuksesta, itse en ehkä olisi kehdannut kiusata ikäänkuin ilmaiseksi).
Tähän alkuun on vielä todettava, että näitä ruoka-ainekokeilu tapoja on varmasti yhtä paljon kuin on allergisia lapsiakin ja se mikä sopii meille ei välttämättä sovi muille. Ja vaikka mainitsen tytöllä käytössä olevat lääkkeet, on ne lääkärin määräämiä Meille. Tämän halusin sanoa siksi, että nykyään mun blogiin löytää useimmin jollain lapsiin ja allergiaan liittyvillä hauilla, enkä halua että täällä esitettyjä toimintatapoja pidetään yksimielisenä totuutena.

TuVe on siis ns. moniallergikko, epäsopivia ruoka-aineita löytyy tällä hetkellä enemmän kuin sopivia, mutta toisaalta kokeilu taival on alussa.
TuVe oireilee iho- ja suolioirein. Käytännössä se tarkoittaa, että saatuaan jotain ruokaa mille on allerginen, nousee ihottumaa melkeinpä välittömästi. Jos kuitenkin allergiaa aiheuttavaa ruoka-ainetta jostain syystä kuitenkin tulee nautittua usemmmin ja enemmän, kipuilee TuVen vatsa ja sitten alkaa ripulointi.
Näissä allergiahommissa on myös huomioitavaa, että TuVen alkukantaiset aistit tai vietit toimivat niin, että hän kieltäytyy jo ekan lusikallisen jälkeen mikäli tarjolla oleva aine aiheuttaa allergiaa. Joten yleensä kuuntelen TuVea, mikäli oireet on epävarmat.

Tein maitoaltistuksen jälkeen Exceliin itselleni taulukon, mihin listasin kaikkia kokeiltavia ruoka-aineita, ja lähetin listani lääkärille tarkastettavaksi. Lähinnä etten ole menossa ojasta allikkoon kokeiluiden kanssa.  Lääkärin kanssa oli myös puhetta, että tänä päivänä ei ole enää ns. "paljon allergisoivia" ruoka-aineita (kuten esim 80-luvulla oli mm. mansikka, kala ja herne), vaan kaikkea voi ja pitää kokeilla.
Meillä kuitenkin vältetään kotimaisia viljoja vielä pari kuukautta, sillä ne ovat aika tujua kamaa suolistolle. Varsinkin tuollaiselle kipuilevalle suolistolle joka ehti oireilla useamman kuukauden.

Perusideana on kokeilla TuVelle kahta ruokaa viikossa. Kokeilupäivät on pääsääntöisesti tiistai ja lauantai. Ruoka-aineita mennään ryhmittäin, ei samasta ryhmästä peräkkäin siis. Aineet on meillä jaettu karkeasti viiteen ryhmään: lihat (sis. kala ja kana),  kasvikset, hedelmät, "viljat" (quinoa, tattari, hirssi jne) ja marjat.
Mikäli epäonnisen ruokakokeilun jäljiltä on vielä oireiden parantelu vaiheessa, jätetään kokeilu välistä (niinkuin viime viikon lauantai ja tämän viikon tiistai kun paranneltiin kukkakaalin tuhoja).

Kokeiltavaa ruoka-ainetta TuVe saa eka kerralla vajaan teelusikan, mikäli oireita ei tule, seuraavana kaksi ja siitä pikkuhiljaa nostetaan annosta. Jos (ja kun!) ruoka-aine sopii, pyritään se viikon käytön jälkeen jättämään tauolle hetkeksi (tämä oli lääkärin ohje, en siihen sen kummemmin ole perehtynyt miksi).
Eka kokeilupäivinä TuVe saa myös illalla Zyrtec-liuosta, oli oireita tullut tai ei. Varmistamaan levon, sillä allergialla on vinha taipumus oireilla yöllä. Mikäli selviä kutisevia oireita on tullut, saa TuVe myös Atarax-luosta.

Voimakkaalla allergialla on taipumus myös "levitä". TuVelle sopi parsakaali, pientä hentoa punoitusta tuli, muttei sen kummempia vaikka sai parsakaalia ilman allergialääkitystäkin. Kukkakaalikatastrofin jälkeen on melko voimakkaat iho-oireet tulleet myös parsakaalista. Outoa, mutta odotettavaa sanoi allergialääkäri.

Siinäpä ne päälinjaukset, kysykää jos jäi mieltä jokin painamaan!

Naama ruvella eli tarinoita ennakkoluuloista

Oltiin tosiaan hyvä osa viime viikkoa Suomen-turneella TuVen kanssa. Kierrettiin meidän sukulaisia ja kavereita. Tai no sukulaiset taitaa olla yhteisiä, kaverit ehkä enemmän mun. Tosin TuVe tutustui useampaankin alle vaahtosammutin kokoiseen ihmiseen retkellä, eli ehkäpä he ovat tuleaisuuden kavereita ja ystäviä?

Mainitsin myös edellisessä postauksessa meidän epäonnisen kukkiskokeilun. Siitähän tosiaan reissun puolivälissä pamahti tytölle aikamoiset ihottumat naamaan (vatsaoireilta vältyttiin, äiti kiittää jotain ylempää tahoa tästä onnenpotkusta). Oireet tuli aika voimakkaina, ja ovat edelleen päällä vaikka lääkitystä onkin tehostettu. Jouduttiin sitten kaksi viimeistä kyläpaikkaa vierailemaan tytön naama kuin asfalttia pyyhkineenä. Tietysti vastaan tuli oikeutetut ohhoh-kommentit, mutta ne tosiaan oli ihan oikeutettuja. Olin varoitellut näistä oireista jo kyläpaikkoja etukäteen, ja kummatkin tuntee myös allekirjoittaneen niin pitkältä ajalta että kaikenlaiset ihottumat on ihan normikauraa.

Mutta.

Ensimmäisessä kyläpaikassa jonne oireinemme saavuttiin, yritettiin kahdesti tarjota TuVelle maissinaksua. Omasta mielestäni olin sangen painokkaasti ilmaissut, että maissille tyttö on allerginen, ja mitään kokeiluita ei tehdä Excel-taulukkoni ulkopuolella. Kerran voi kuka tahansa erehtyä, mutta kahdesti 36 tunnin sisään on jo piittaamattomuutta. Vastaukseksi tyrkyttämisestä sain, että mitäs tuosta pienestä ihottumasta, pitäähän tytönkin nyt kahvipöydässä jotain hyvää saada. Ja eikö siedättäminen ole tämän päivän sana? Harmi vaan että pikkuserkku (aka syytetty) ei ollut valmis sitten seuraavaa yötä tytön kanssa valvomaan kun vatsa oireilee.

Toisessa kyläpaikassa kukaan ei tarjonnut mitään mihin ei lupaa ollut. Ystävälleni sen sijaan tuli kylään oma kaverinsa TuVea noin kuukauden vanhemman pojan kanssa. Kaveri säikähti naamaa jo ovelta, vaikka iho mun mielestä oli jo tosi hyvänä eikä esimerkiksi vuotaneet tms, toim. huom. Kerroin että kyseessä on reaktio epäsopivaan ruoka-aineeseen, ja ollos huoleti, hoito on käynnissä ja kukaan ei kärsi. Enpähän tiennyt että allergia ja ihottuma voi tarttua? Kaveri kävi nappaamassa mönkivän poikansa aina syliinsä kun tämä pääsi metriä lähemmäs TuVea. Ei halunnut myöskään poikansa köllivän samalla viltillä missä TuVe oli hetkeä aimmin pötkötellyt. Ei tuo suoraan sanonut mitään, mutta kehonkieli ja muut sanankäänteet kyllä lauloi ihan eri tarinaa.

Mikähän tarinan opetus sitten lienee? No olisin voinut jättää ruokakokeilut reissuviikolta, mutta kun Excel käskee kokeilla, niin meikä tyttö sitten kokeilee..
Ilmeisesti en voi riittävän paljon myöskään hokea allergiamantraa, vaikka tunnen itseni välillä tosi mölhöksi. Ja sitten on vaan tietysti maailmassa typeriä ihmisiä.
Täytyy valmentaa aikanaan TuVea kuten minuakin on koulutettu vanhempien toimesta; keneltäkään et ota mitään syötävää, et edes tutuilta. Paitsi niiltä muutamalta ennakolta sovitulta.
Ja niille näytät kieltä ja irvistät päälle jotka näyttävät kammoavan seuraa jonkun ihorikon vuoksi.

Päivien viemää, nopsasti

Käytiin TuVen kanssa maaseutumatkailemassa viime viikolla, siksi radiohiljaisuus.
Tyttö on varsinainen reissukissa, ei näytä olevan moksiskaan vaikka välillä nukutaan vaunukopassa, seuraavana yönä äipän kainalossa ja sitten pari yötä vieraassa matkasängyssä.

Ruokahommissa sen sijaan otettiin takapakkia. Kukkakaalille olikin allergiaa, ja runsaasti. Se sitten ikäänkuin allergisoi myös parsakaalin, joka sopi melko hyvin. Lääkäri näistä varoitteli, että näin voi käydä joten nyt taas tasaillaan tilannetta. Viikonloppuna jos oireet on poistuneet kokeillaan kalaa.

Nyt selvästi kuuluu postailla siitä että syksy on tullut. Ja äitiblogistina ahdistua välikausihaalareista ja talvihaalareista. No syksy my ass, tänään oli taas 27 astetta lämmintä ja syötiin välipala puistossa. Toinen söi banaania, toinen suklaata.
Väilausihaalarihommille olen kohauttanut olkiani, sen sijaan talvihaalareita on kotitaloudessamme näemmä 3. Sillä pärjännee ensi kesään. Tai seuraaviin välikausihaalari-huokailuihin?

Tätä kirjoitan kännykällä, äärimmäisen ankeaa. Yritän päästä huomenna omalle koneelle päivittelemään kunnolla.

Kirsu goes hippimutsi

En olis ehkä ihan heti uskonut tämänkään päivän koittavan. Lapseni syö itsetehtyä luomuruokaa. Siinä on toi itsetehty ja luomu mikä mun on aika vaikea niellä. Tai siis jee mulle maailman pelastamisesta, mutta lajityypillisempää käytöstä mulle on yksityisautoilla lähimarkettiin ostamaan jotain ryöstöviljeltyä ja geenimanipuloitua höttöä. Jonka voi kätevästi mikrottaa.
Tässä pähkäiltiin Keittiömestarin kanssa että kun kerran joudutaan itse ruokia vääntämään, voitaisiin panostaa laatuun. Tai no just tasan niin kauan kun se onnistuu lähikaupassa ja järjelliseen hintaan.

Eikä siinä vielä kaikki. Lapsellani on enempi kulkupelejä kuin meikällä. Rattaiden ja vaunujen lisäksi meille kotiutui eilen toistaiseksi käyttöön kantoliina! Vaikka rattaat onkin kätsyt, välillä niiden mukana raahaaminen tuntuu sekin raskaalta. Joten sain mammakaverilta lainaan liinan, kun hän itse mielummin kantaa lastaan repussa. Esimerkiksi eilinen maidonhaku-keikka apteekkiin meni kätevästi tytsy lanteella istuen. Kaikki oli tyytyväisiä, TuVe pystyi hohottelemaan vastaantulijoille korkeammalta ja pystyi bongaamaan lempipulsunsa jo kaukaa. Ja multa vapautui kummatkin kädet (ainakin melkein) asiointiin ja maitopurkkien kantoon. Vähän jouduin toisella kädellä tukemaan muksua, kun en ollut ihan satavarma pysyykö se kyydissä. Hyvin pysyi.

Oman auton myymistä odotellessa, maailma pelastuu.
Käytössä meillä kuitenkin on edelleen kertakäyttövaipat, vähän tätä tilannetta tasaamaan. Eikä taapero-imettäjääkään meikäläisestä tule.