Rantaleikit

Viime aikoina järkkäri on päässyt reissuillemme mukaan luvattoman harvoin, joten taas joudutte jälkikäsiteltyjä kännykkäkuvia katselemaan. Pyrin ryhdistäytymään asian suhteen, joskus, ehkä. :p 

Mutta asiaan eli uuteen koirakaveriimme Milaan! Kaikenmoisista kiireistä, Caron (nyt jo parantuneesta) hotspotista ja navakan tuulen pieksemistä sadepäivistä johtuen pääsimme toteuttamaan tovin ajan haikailemamme yhteisen uimareissun vasta tällä viikolla. Eipä meitä ihanalla auringonpaisteella tuolloinkaan hellitty, mutta sen verran kosteat ja vilakat ovat kesäkelit tänä vuonna olleet, että pilvinen ja sateeton päiväkin on ollut fanfaarien paikka. Kastumiselta ei vältytty tietty tuolloinkaan, sillä kun kaksi karvaista tornadoa valloittaa rannan, on aivan varmaa, että siinä kyllä kastuvat viattomat sivullisetkin. ;) Milalla on muuten aivan mahtava tapa loikkia veteen kuin paraskin kenguru ja niissä loikissa ei korkeutta ja joustavuutta säästellä. Ei voi vakavalla naamalla sitä menoa katsella. Eikä voi sitäkään, kun tyypit vuorotellen varastavat toisiltaan kepin ja juoksevat ilkkuen karkuun toisen jäädessä hölmistyneenä tilannetta ihmettelemään, kunnes hoksaa lähteä karkuria jahtaamaan. Samanlaisia velmuja molemmat, paitsi että siinä missä Carossa on "ainoan lapsen" itsekkyyssyndroomaa, on Mila periksiantavaisempi. Eipähän tartte turhista tapella, kun toinen osaa joustaa, hah!

Rannikkotornado.

Kuka ehtii ensin?!

Sovitaan, että se oli tasapeli, okei?

Uimanopeudessa tämä parivaljakko on hyvin pitkälti samaa tasoa Caron johtaessa ehkä yhden karvan mitalla. Sellainen on pojalle jotain aivan uutta, yleensä kun kaikki jäävät taakse tuosta noin vain. Havaittavissa oli suurta hämmennystä ellei jopa orastavaa kauhupaniikkia, Mila kun ei siitä rivakasta vauhdista jäänytkään, vaan roikkui mukana kuin pahin mahdollinen takiainen. :p

Alku näyttää Caron kannalta hyvältä.

Mutta pian etumatkalle alkaa tapahtua jotain mystistä.

Ei hiivatti sentään...

...sehän saa mut KIINNI!!!

Jos yhtään lohduttaa, nii oli se mulleki karmeen rankkaa, puuh...

Tota, mitäs jos seuraavaks vaikka...

...BANZAAAAIIII!!!!

Joo-o, ehottomasti se BANZAAAAAIIII!!!

Ja taas mennään.

Ai hitto, oliks siellä joku toinenki keppi?

Oli näköjään. It's hippa-time again!

Urr...rurrr...ruuurrr... Mä haluun kans, hei!

Ei muuta kuin uutta skabaa kehiin.

Tyyli edelleen vapaa. ;)

Uusi tyttöystävä!

Joskus onni löytyy lähempää kuin ikinä arvaakaan. :) Se vaatii vain sattumaa, tuuria ja prikulleen oikeaa ajoitusta. Juuri näin meille kävi Caron kanssa viime viikonloppuna. 

Aivan sattumalta kuljimme aamulenkillä reittiä, jota olemme yleensä kulkeneet vain myöhäisinä iltoina "muun maailman jo nukkuessa", ja ohitimme talon, jonka pihalla meille haukahteli hauskan näköinen koiraeläin. Caro, toisen haukusta kierroksia ottaen, pyrki vetämään hihnaa kireälle, joten vaihtelimme sitten jokuseen kertaan kulkusuuntaa rauhoittaaksemme sojokkikorvien välissä suhisevaa painekattilaa. Hyvin tuttua hommaa arjessamme vissiin aina ja ikuisesti. 

Noh, vaikka vetointo hellitti, emme päässeetkään jatkamaan matkaa, sillä koiratalon emäntä putkahti yllättäen paikalle ja jäi kanssamme juttusille. Yleensä jonkun halutessa jutustella kanssamme lenkillä on kyseessä entinen tai nykyinen saksanpaimenkoiran omistaja, ja niinhän tuo oli tälläkin kertaa, että emännällä oli saku ennen ollut. Ja uskomatonta kyllä, tästä johtuen tai siitä huolimatta, saimme kutsun moikkaamaan talouden koiraa oikein pihalle asti! Ei muuten kovin usein tapahdu sitä, että remmirähjää sakua pidetään potentiaalisena leikkikaverina, mutta onneksi löytyy vielä niitäkin, jotka näkevät sen kaiken pöhinän alle piiloutuvan oikeasti kiltin ja seurallisen koiran. Koiran, joka muuttuu aivan toiseksi, kun ei olekaan enää hihnalla kiinni kouluttamisen suhteen huolella tumpeloivassa omistajassaan. ;)

"Äläs kehtaa siinä pullistella. Ei mee läpi tommonen pelleily."

"Mikäs...mikäs se siellä roikkuu?"

"Kuolaa se vaan, ku oot aika herkku näky."

"Aaaaw, ai ku herttasta!"

Ja se meillä aitauksessaan räyhännyt vahtikoira oli prikulleen yhtä kiltti kuin Caro. Kiltimpikin! Se oli puolitoistavuotias Mila, amerikanbulldoggin ja sekarotuisen ajokoiran (jos nuo nyt oikein muistan) sekoitus. Kaunis kuin mikä ja niin hyväluontoinen, että osasi ottaa Caron mölinät ja jäykistelyt vastaan niille kuuluvalla vakavuudella: toisin sanoen ei pitänyt niitä minään. :p Okei, vähän kyllä eleistä päätellen alkuunsa jännitti, muttei varsinaisesti pelottanut, eikä siinä sen vuoksi mennyt pitkään, kun Carokin rentoutui täysin. Niin se menee aina, että rentous tarttuu, ja mitä Milaan tulee, on se kyllä tismalleen juuri sen luontoinen koira, ettei Carokaan koe tarvetta epävarmuuspöhinään tai isotteluun. Leikkityylikin on juuri sitä parasta mahdollista: juostaan täysiä peräkanaa ja painitaan, kun ehditään. Siis juuri sitä, mitä ne leikit aina Nanankin kanssa olivat. :) Tarpeista puheen ollen, tarve mehevännäköisen tytsyn nylkytykseen aktivoitui ensitreffiemme loppuvaiheessa niin suureksi, että siihen piti meikäläisen puuttua. Joku roti ny sentäs sen tuttavallisuuden kanssa, vaikka juttuun tullaankin, hei!

Toiset ovat nättejä, toiset vain uteliaita nuuskijoita.

Vielä vähän jäykähköjä hippaleikkiyritelmiä, mutta siitä se hiljalleen lähti.

Niiku näin!

Ja näin.

Ellei jopa näin!

"Se oli muuten yllättävän hauskaa, eiks vaan?"

"Oli hei! Vois toisteki koittaa."

"Pssssst...etkä sitte unoha mua."

"Ee-eeen, en varmana. Ei kai sua voiskaan, huh huh!"

Kävi siis niin, että vietimme hyvän tovin uusien tuttaviemme pihamaalla ja sovimme tapaavamme pian uudelleen ihan oikeiden treffien merkeissä. Mila on kuulemma Caron tapaan uimahullu, joten päädymme varmasti metsäilyn ja muun yhteislenkkeilyn lisäksi myös rannalle. Sattui vain niin kurjasti, että Caro kehitti itelleen jo uimakauden ekan hotspotin, joten sen vuoksi yhteiset uimahetket saavat odottaa ihon parantumiseen saakka. Onneksi on niitä metsiä, joissa painia ja leikkiä hippaa uuden hauskan kaverin kanssa. :) 

Kevät, on se vaan melkoista ihmeiden aikaa, kun jopa meille löytyy noin lupaavalta vaikuttavaa seuraa ja aivan kotimme läheltä kaiken muun hyvän lisäksi. Mutta emme valita, emme todellakaan, sillä on tätä kuulkaas toivottu ja odotettukin!

Koirapuistossa

Tiistaina allekirjoittanut vähän tärähti. Vaikka päivälenkkimme ovat normaalistikin tyyliä "mennään sinne minne polku sattuu johdattamaan" eli kotoa lähtiessä ei voi koskaan tietää mistä ittemme löydämme, en olisi ikinä arvannut meidän päätyvän sillä kertaa koirapuistoon, edellisestä kerrasta kun oli varmaankin jo vuoden päivät kuluneet.

Hiljaista on, toisinaan.

Koirapuistot tuppaavat olemaan hieman kaksipiippuisia paikkoja. Jos sattuu hyvä tuuri, puisto tarjoaa koiralle turvallisen paikan korvienvälihöyryjen purkuun ja ehkä jopa uusia kavereita puiston ulkopuolellakin treffailtaviksi. Huonolla tuurilla puisto on typötyhjä, ihmiset ja/tai koirat "täysin eri planeetalta" (käytöstavat, omistajien suvaitsevaisuus erilaisia koiria/luonteita kohtaan jne.) ja kotiinviemisiksi saa vielä täitäkin. Noh, me ei olla täitä tai muutakaan vaivaa tähän mennessä saatu, mutta niistä muista eläväisistä riittäisi kyllä marmatusta useamman postauksen varoiksi, jos tämä sellainen blogi olisi - mutta eipä ole, jos hys hys niistä kitinöistä heti alkuunsa. ;)

On täällä joku joskus ollut, hajusta päätellen.

Puistoon saapuessamme meinasin ensin, etten uskalla mennä ollenkaan, puistossa kun köpötteli iäkkään oloinen labbisnarttu kera vanhan mummelin. Ei mikään ihanteellinen yhdistelmä heti alkuun, Carolla kun sitä virtaa piisaa eikä vanha labbis ehkä moista arvostaisi. Pahennusta emme tahdo tahallaan aiheuttaa. Noh, päätettiin koittaa silti, mummelikin kun puistoon seuraa kaipaili eikä näyttänyt hermostuvan, vaikka Caro kohtasikin labbiksen ensi alkuun aidan takaa karvat pystyssä rähisten. Ihme jännitettä moiset aidat kyllä luovat ja samahan se on toki pelkän talutusremminkin kanssa.

Kuten aina ennenkin (ja aina uuden koiran puistoon saapuessa), oli Caron aluksi istuttava ja rauhoituttava paikallaan ennen kuin sai luvan mennä tutustumaan mummokoiraan. Helpottaa kummasti sitä alkupöhinää, vaikka kyllähän se silti nuoren jullikan tavoin karvat ja häntä pystyssä jäykistellen uudet koirat kohtaakin sama kuinka pitkään joutuu odottamaan. Liekö päästään tuosta keljusta lähestymistavasta ikinä eroon, tiedä häntä, sillä ainakaan vielä en ole keksinyt miten moinen tapahtuisi. Labbiksen kanssa homma sujui kuitenkin tosi hyvin, se kun ei nuoremman koiran jäykistelyistä hermostunut, vaan oli tosi ymmärtäväinen. Rauhallisuus tarttui äkkiä Caroonkin ja ainoastaan muutamaan kertaan piti muistutella, ettei sitä tassua sinne niskan päälle edelleenkään asetella eikä noin muutoinkaan tarvitse kuvitella jäykkänivelisen ikäneidon painikamuksi soveltuvan.

Kukas se sieltä on tuloillaan?

Kerrankin kaveri, jonka rinnalla Caro näyttää lähes tukevalta. :D

Painikamujakin toki saatiin, sillä melko pian "mummokoirakon" lähdettyä asteli areenalle mainiolla nimellä paiskattu sakemanni/pystykorva/porokoira-mix Jurri. :p Hyvin pian oli selvää, että pojat ovat kuin kaksi marjaa: harrastavat samanlaista keskenkasvuista, joskin harmitonta urostelua vieraille ja mikä hassuinta, ikäeroakin tyypeillä on vain kuukauden verran. Toisinaan siis painittiin ja äristiin niin maan julmetusti, ja jo minuutin päästä kaivettiinkin vuorotellen samaa kuoppaa tai "jahdattiin" naapuriaitauksen kettuterrieriä aidan vierustaa myöden hurjaa vauhtia peräkanaa kiitäen. Kyllä siinä melkoinen haukku männikössä kaikui, uskokaa pois. Nauratti myös erään pikkukoiran omistajan ilme, kun hän pääsi oikein aitiopaikalta aidan takaa sitä raisuinta ja äänekkäintä poikain mittelöä todistamaan. Hän vissiin meinasi, että kohta tulee ruumiita ja hämmentyi, kun siinä Jurrin emännän kanssa vieressä vain naurettiin, että onpa noi meiän pojat kyllä täysiä vatipäitä, kun tuolla tavalla toisiaan koittelevat. :D Mutta niin, eivät ne pojat olleet "tosissaan", joten ihan huoletta saivat mähistellä ja saavat tehdä niin tulevaisuudessakin, jos satutaan puistossa kohtaamaan.

On niissä vaan jotain samaa. :p

Ei perskeles, tonne ku pääsis...

"Elä kehtaa huutaa." "Jaa mää vai?"

Aiemmin mainitun kettuterrierin lisäksi aidan takana pikkukoirapuolella nähtiin tosiaan myös pari muuta pienempää koiraa, joista ei kyllä suurta iloa meille ollut, ne kun keskittyivät pelkkään makoiluun eivätkä kauhukaksikkoammekaan kummemmin huomioineet. Jurri kyllä sitkeästi naapuriaitauksen tyypeille mielipiteitään huuteli, mutta Caron into moiseen hiipui vikkelään, mitä jopa hieman ihmettelen, mutten pahaksi toki pistä. Otuksen korvien välissä tapahtuu siis selvää kehitystä ja tuossa saatiin siitä taas yksi todiste, jihuu! Turha räkytys on, noh, turhaa. :p

Jurrilla riittää asiaa.

Päivän lehtiä lukemassa.

Jurri ottaa hepulia uusista tulijoista, Caro ei enää jaksa. :p

Eikö ne tullukaa meiän puolelle? No höh...

Mustavalkean penikan (rodusta ei ole aavistustakaan) ja keskikokoisen snautserin saapuessa puistoon alkoi meidän pojalta olla jo panokset lopuillaan, oltiinhan me oltu hösäämässä siinä vaiheessa jo yli pari tuntia. Sitkeästi pentu Caroa leikkiin haastoi, mutta touhu meni kyllä aika väsyneeksi nujuamiseksi. Puisto oli siis tehnyt tehtävänsä ja oli aika alkaa suunnitella kotiin suuntaamista. Lähtöä suunnitellessamme puistoon saapui vielä energiaa pursunnut bokserinarttu, mutta sen kanssa Caro ei kummemmin veljeillyt, mitä nyt kävi ne tutut alkurähin...tervehdykset hoitamassa. Bokseri päätyi muutenkin hyvin pian toiseen aitaukseen aiheutettuaan jonkinmoisen rähinäepisodin, kun taisi olla pikkuisen liian päällekäyvä mustaa pentua ja snautseria kohtaan. Caro ei rähinään osallistunut, vaan seurasi tilannetta kauempaa (ja arvatenkin olin pojasta tosi ylpeä taas, kun osasi pysytellä sivussa kahakasta, vaan niinhän se osaa aina, että eipä siinä mitään uutta sinällään).

"Leikitäääään!!!" "Eiku emmää jaksa enäääääää..."

Taas iski sensuuri. Mitäs aina tuulettaa, niih.

Vähän on väsy, kun ei peuhutouhu enää nappaa.

"No vähän voin sun kanssas kuoppaa kaivaa, mut painimaan en ala, ettäs tiiät, penikka!"

Loppujen lopuksi viivyttiin puistossa huimat kolme tuntia. No kun kerran mennään, niin ollaan sitten kunnolla. :p Pitää kai se joskus taas uudestaan mennä, kunhan meikänörtti vaan jaksaa tsempata ittensä tarpeeksi sosiaaliseen olotilaan. Carolta jos kysyttäisiin, kuuluisi koirapuisto jokapäiväiseen rutiiniimme, se on varma se. Ei siis passaa kysellä siltä yhtikäs mitään... ;)