Pääosassa mäyris

Muutoksia suunnitelmiin eli yksi video, koska kuvankäsittely alkoi hieman laiskottaa ja suoraan sanoen unohtui eilen illalla täysin niiden loppujen kuvien värkkäämisen suhteen. :p Saatte siis nähtäväksenne paketillisen auton penkillä kellivää mäyräkoiraa tehostettuna borzoin ja saksanpaimenkoiran ehkä hieman toisistaan poikkeavilla ääninäytteillä. Varmaan tosi vaikea arvata, mitkä äänet lähtevät mistäkin eläimestä...

Roosa-parka ihan hätkähti, että kukas hiivatti sieltä meinasi kimppuun hyökätä, kun naapuriautossa suureen ääneen johonkin selvästi akuuttiin ja äärimmäisen vakavaan uhkaan reagoitiin. Eipä ollut nakki tottunut tuollaisiin, sanotaankos, jotta hieman ehkä yliherkkiin hälytysjärjelmiin. Niin siis sellaisiin, jotka ovat jotain muuta merkkiä kuin se Roosallekin niin kovin tuttu Nakki Security.

Maastokisat - Osa: "Sattumanvaraisia koiria #2"

Kissaihmiset senkun vaan repivät siellä kulisseissa pelihousujaan, kun koiraa puskee eetteriin päivä toisensa jälkeen. :D Ja niin puskee edelleen, mutta jos yhtään lohduttaa, on kissajuttujakin varastossa, kunhan nyt vain tästä yhdestä aiheesta joskus eroon päästään. Kaiken huipuksi joudun julkaisemaan loput "randomit koirakuvat" kahdessa eri osassa aiemmin suunnitellun yhden postauksen sijaan, niitä kun nyt vaan on niin paljon, ettei ole mitään järkeä tunkea kaikkia saman otsikon alle. Ei semmoista kuvaturahdusta jaksa Erkki sen enempää kuin Erkin velikään katsella. Ja toki myös Onnin finaalijuttu on vielä tuloillaan, joten onneksi olkoon niille, keitä jaksaa vielä kiinnostaa, ja suuri anteeksipyyntö niille, jotka ottavat elämää suurempaa hepulia. :p

Nyt kuitenkin niihin luvattuihin kuviin ja tunnelmiin! Loput julkaisen varmaankin tuossa illalla toisen merkinnän puitteissa. :)

Maastokisat - Osa: "Seuralaispalveluja"

Ja taas pukkaa Tammela-juttua. :p On tämä kamalaa, kun ei ehdi uusia tarinoita kertoa, kun vanhoja on rästissä niin hirmuinen määrä eikä kehtaa jättää niitä kertomattakaan. Koittakaa kestää.

Meikäläiselle lankesi tuolla kisapaikalla yllättävä koiraseuralaisen rooli. Tokihan olin varautunut viihdyttämään omia karva-arsejamme, mutta ykskaks yllättäen löysinkin itteni taluttamasta (lue: vetämässä perässäni) tällaista borzoi-neitiä:

Leon kanssa tauolla.

Tytsyn nimestä en ole aivan varma, mutta se taisi olla Tosca, ja sillä nimellä otusta tässä nyt sitten kutsunkin. Koiran emäntä kaipaili apukäsiä, elävää koiratolppaa, toisen koiransa kisan ajaksi, ja tokihan olin innolla pestiä ottamassa vastaan. Kukas nyt ei tuollaista söpöä pientä rimppakinttua tahtoisi paikasta toiseen talutella? 

Kuvauspaikkojen aatelia, jälleen kerran...

Koiransa hihnaa mulle ojentaessaan emäntä totesi, että jos jotain koiraa voi kutsua autistiseksi, on tämä kyseinen koira juuri sellainen, ja sen noin tunnin perusteella, minkä neidin seurassa vietin, voin melkoisen huoletta yhtyä kyseiseen näkemykseen. :D Toscan liikkeitä ja olemusta seuratessa tuli sellainen olo, että nyt on kyllä joku mennyt painamaan hidastusnappia siitä kaukosäätimestä, jolla maailmaa ohjaillaan. Ainoa kerta, kun tytsy innostui hihnassa vetämään, oli se kerta, kun tyyppi havaitsi keskellä tietä läjän hevosensontaa ja sitä sitten lähti riemulla tavoittelemaan. Nom! Todella uskomaton persoona, täytyy sanoa. Jos tarkemmin ajatellaan, taitaa aika pitkälti jokainen borzoi olla sellainen, hmm, sanotaanko, että hyvällä tavalla hämmentävä elämys ainakin näin lähinnä paimeniin tottuneelle. Mitä enemmän noita koiria tapaa, sitä enemmän niistä tykkää. :) Jos ei naama hymyyn borzoin lähellä muikistu, on vika naamassa eikä koirassa, sanokaa mun vaan sanoneen! 

Kaupunkilaistollo maalla.

Lentävä rinkeli.

Aina saa sensuroida, perhana...

Viihdytettyä tuli toki myös Caroa, joka auton vartionnin vastapainoksi kaipasi välillä myös jaloittelua. Useimmiten käyskenneltiin aika lähellä autoja, mutta käytiin me läheisellä peltotiellä hieman leikkimässäkin tuollaisella Lahesta ostetulla renkulalelulla. Vapaana ei Caro ikävä kyllä päässyt Mustialassa olemaan, kisakoiria kun pyöri siellä sun täällä ja ne olisivat kyllä vieneet voiton kiinnostavuudessaan jostain ankeasta vetolelusta. Varman päälle mentiin siis.

Tunge mukaan vaan, kyl mahtuu.

Au...kylmä...au...au...au...

Oman osansa seuralaispalveluista saivat myös tila-auton takapenkille majoittuneet Leo ja Roosa. Eihän sitä nyt voinut heltymättä katsoa, kun pieni mäyris tärisee vilttien välissä aivan kuin olisi kuolemaisillaan hypotermiaan, joten tarjosin sitten lämmintä syliä auringon paisteessa olleen sivuikkunan äärellä eikä nyt varmaan yllätä ketään, ettei kauaa mennyt nakin könytessä siihen lämmittelemään. Niin se vaan vapina ja tutina lopulta loppui ja kaikki olivat niin kovin tyytyväisiä oloihinsa. Myönnetään, että seuralaispalvelijakin arvosti punaruskeaa lämpöpulloaan aika tavalla. ;)

Isot edellä, pienet perässä.

Mikäs sen komeampi kuvauspaikka, 

kuin kaverin pissalammikon vierus!

Jos nakilta olisi kyselty, olisi se mieluiten pysytellyt sisällä autossa vaikka koko päivän, sillä satunnaiset ulkoilureissut eivät tuntuneet oikein nappaavan, vaikka välillä pääsi yksin, välillä Leon seurassa. Jos oikein ymmärsin, ei Roosa suostunut tekemään päivän aikana ainoatakaan hätää muualle kuin Hollolan kotipihalle (ja reissumme kesti tosiaan yli sen 12 tuntia), eli aika selväksi ihmisille tehtiin, että vastaavat reissut voitaisiin aivan hyvin jättää tulevaisuudessa välistä ja korvata vaikka koko päivän mittaisella peiton alla nukkumisella. Joku voisi tähän kohtaan todeta, että aika mäyrismäistä toimintaa...

Maastokisat - Osa: "Sattumanvaraisia koiria #1"

Tämmöistä koirahäslinkiä siellä pellon laidalla näkyi myös. Lisää satunnaisia otuksia ja otoksia saatte nähdä vielä joku toinen päivä, sillä kuviahan tuttuun tapaan riittää. :) Saa muuten mainita, ellen ole jotain kuvissa esiintyvää koirarotua tunnistanut tagittamalla sen tuonne merkinnän lopussa olevien tagien/tunnisteiden joukkoon.

Maastokisat - Osa: "Amatöörit areenalla"

Back in Oulu! :) Nyt on raivattu koneelle tilaa ja päästään niihin taannoisiin maastoasioihin. Väkrään aiheesta usemman postauksen, päivä kun oli osaltamme hirmuisen pitkä ja niin tulisi olemaan yhteen pötköön ahdettu postauskin, joten säästetään kaikkien hermoja ja tehdään monta pienempää (no joo, tosi pieniä, eh...) juttua.

Kisapaikan maisemia.

Kuonopannan laittoivat, jumankauta!

Nakki napittaa.

Missä muka näät jotain karvoja?

Homman nimihän oli tosiaan se, että koska borzoit olivat sunnuntaina kisavuorossa ensimmäisinä, oli meidänkin oltava paikalla jo ennen puolta kahdeksaa mm. lääkärintarkastuksen vuoksi. Leiriydyttiin parkkiksen reunaan mukavan rauhalliseen paikkaan, joten seurueemme hermoheikot, Roosa ja Caro, saivat suhtautua ympäristöönsä tuomitsevan epäilevään sävyyn turvallisen välimatkan päässä kisakoirista, joille emme mitään traumoja halunneet aiheuttaa. :D Jos totta puhutaan, ei tuo parivaljakko mitään totuttua suurempaa hepulia tilanteesta ottanut. Roosan kohtalona oli vapista (jäi hieman epäselväksi vapisiko se mukamas olematonta kylmyyttään - hyi kauheeta: plussakeli, toppatakki ja vain kaksi, KAKSI, peittoa lämmikkeenä! Eläinrääkkäystä!!! - vai jännittyneisyyttään, mutta vapisipahan nyt kuitenkin) vällyjen välissä tila-auton takapenkillä, kun taasen Caro keskittyi avaamaan ääntään (ja täytyy todeta, että jos ei sillä huudolla ääni auennut, ei se tule aukeamaan koskaan) ja vetämään sikeitä oman automme takapenkillä. Välillä toki ulkoiltiin myös.

Leolla meno päällä.

Onnilla vielä vähän enemmän.

Onnin ja Leon luonne-erot näyttäytyivät selkeästi heti saavuttuamme kisapaikalle. Onni on kotosalla äärimmäisen rauhallinen koira, joka ottaa aikansa kaikessa, mitä se tekee. Ei kiirettä mihinkään, ei hötkyilyä. Ruoankin se syö niin hitaasti märehtien, ettei mitään järkeä. Kuitenkin aina kisapaikalle päästyään samainen otus muuttuu aivan täysin. Se tietää, että kohta juostaan, ja sen sitten koiran terävästä olemuksesta huomaakin. Virtaa ja viettiä piisaa. 

Sen sijaan Leo on suhteellisen muuttumaton kaikissa olosuhteissa muistuttaen siinä mielessä hurjasti Caroa, joskin vinttikoiramaiseen tyyliin: tietynlainen hösellys on päällä aina ja kaikkialla riippumatta siitä missä ollaan. Toki nuo (ikuiset?) kakarat myös rauhoittuvat lepäämään, mutta jos jossain jotain tapahtuu, ovat ne heti pomppimassa mukana kuin mitkäkin vieteriukot. :p Ilmankos ne niin hyviksi kavereiksi ovat keskenään muovautuneetkin.

Mentäis jo eikä pönötettäis.

Aika paljon ois noita leikkikamuja.

Onnin ja Leon "kohtaloksi" koitui aivan yllättäen ei enempää eikä vähempää kuin koko kisapäivän avaus, parivaljakko kun arvottiin juoksemaan päivän ensimmäiseen lähtöön keskenään. :p Leo oli tosiaan kisaurallaan täysi ensikertalainen, joten vaikka luonnollisesti menestystä toivottiin, oli päätavoitteena kunnon juoksu ilman keskeytystä. Onnilta odotettiin jokusen kisan kokeneempana enemmän. Itehän olen noista vinttikoiraharrastuksista hyvinkin pihalla, ensikertalainen kun olin kisoissa minäkin (onneksi ei tarvinnut juosta ;) ), mutta sen päivän mittaan opin, että keskeytykset ovat melko yleisiä eikä koiran ohjaajalla ole läheskään niin paljon vaikutusvaltaa asioiden kulkuun, mitä on tuolla tutummalla palveluskoirapuolella. Koira joko juoksee tai ei, ja siinä on ohjaajan paha asiaan kaukana maalialueella juoksua seuratessaan puuttua. Aika hermoja raastavaa, etten sanoisi. 

Ny mennään eikä meinata!

Onni ottaa kiinni.

Äsh, eikö toi lärpätin ikinä pysähy?

Leon peli on menetetty.

Hermoja raastavaa oli myös huomata, kuinka vaikeaa on kuvata juoksevia vinttikoiria. Aivan toivotonta, ainakin mukanani olleella järkkärillä. Pokkarilla pääsi huomattavasti lähemmäs saaden siten myös parempia kuvia, mutta tokihan huomasin tämän vasta, kun Hollolan pojat olivat jo sen juoksunsa juosseet. x) Kyllä sai taas olla ylpeä itestään ja taidoistaan kuvaajana... Ensi kerralla kuvaan kyllä omien poikien juoksut suoraan videolle enkä lähde elättelemään toiveita täydellisistä valokuvista, ne kun eivät omalla kalustollani ainakaan tuollaisissa pilvisissä olosuhteissa millään onnistu.

Kaverille kans!

Noh, ite juoksuhan meni sitten sillä tavalla, että kumpikin pojista juoksi sohjoisen radan läpi (Onni tosin eksyi matkallaan kertaalleen hankeen vedettyään yhden mutkan pitkäksi :D), joten keskeytyksiä ei nähty. Tosi hienoa! Kun kaikki 14 urosta oli juossut, todettiin Onnin päässeen finaaliin toiseksi parhain pistein Leon jäätyä ensimmäisenä pudonneena pois finaalista. Harmitti, mutta minkä teit. Onneksi kisa oli kakaralle kuitenkin vasta ensimmäinen ja meni yleisesti ottaen hyvin, joten on syytä odottaa ihan valoisaa tulevaisuutta juoksu-uralla ja olla ylpeä tuostakin saavutuksesta. :) 

Siitä, miten Onnin finaalissa kävi, jutellaankin sitten myöhemmin samoin kuin siitä millaisia koiruuksia kisa-alueella pyöri, ja mitä kaikkea Caron ja Roosan kuvioihin kannustusjoukoissa kuului.