Aikuisenakin lapsi

Olen lapsellinen aikuinen.

Siis sillä ei-konkreettisella tavalla, sillä jolle jotkut Oikeat Aikuiset nyrpistävät nenäänsä, sillä pitävät sitä a) vastuuttomuutena, b) itsekkyytenä, c) kyvyttömyytenä pitää huolta toisista, d) jokinmuumikä.

Niinpä olen paljon miettinyt, mitä on lapsuus ja mitä aikuisuus. Onko se vain kasvamista kehon hormonien armoilla? Onko aikuinen tiettyyn ikään ehtinyt ihminen, vai onko se jokin luoteenominaisuus, onko se elämänvaihe, onko se sitä että on tehnyt lapsen?

Onko lapsuus sitä, että on aikuinen huolehtimassa?

Tyypillisesti lapsuuteen liitetään sellaisia myönteisiä asioita kuin huolettomuus, vapaus, ajattomuus, leikkiminen, ihmettely ja kysymykset, välittömyys, asioista puhuminen niiden oikeilla nimillä ja seurauksista välittämättömyys. Vähemmän myönteisiäkin piirteitä on: avuttomuus, toisten armoilla oleminen, ymmärtämättömyys, itsekeskeisyys. Ajatellaan, että lapsi osaa olla läsnä hetkessä, että lapsi on rehellinen ja aito. Toisaalta muistutetaan, miten julmia lapset voivat olla.

Sanotaan, että aikuinen ihminen menettää kyvyn tavoittaa sama tila, missä lapsi luonnostaan elää. Aikuinen ei muista enää ihmetellä, eikä uskalla kysyä kaikista yksinkertaisimpiakin kysymyksiä. Aikuinen valehtelee, aikuinen ei puhu asioista niiden oikeilla nimillä vaan korulausein ja valkoisin valhein. Aikuinen elää eilisessä ja huomisessa, aikuinen suorittaa. Aikuisella on murheita ja huolia.

Eikö lapsilla muka ole murheita ja huolia?

Ne ovat ehkä erilaisia kuin aikuisilla tyypillisesti, mutta kyllä niitäkin on.

***

Niin, mitä todella on olla lapsi, mitä aikuinen?

Tätä määrittää niin biologia kuin yksilö kuin yhteiskunta.

Sen tiedän, että rakastan olla aikuinen. Rakastan. Olen menettänyt jotain, mitä minussa oli lapsena, kuten kyvyn antaumuksella heittäytyä leikkiin. Muistan tunteen, kun tiedostin sen ensimmäistä kertaa: nyt ei vain irtoa. Mieli ja kädet haparoivat tyhjää, kun olisi pitänyt tarttua rooliin, kehittää leikki. Tuntui teennäiseltä.

Toisaalta elän vahvasti mielikuvituksessa tarinoita, henkilöitä ja maailmoita yhä edelleen. Kirjailija leikkii työkseen, mutta tekee sen kirjaimin paperilla.

Olenko todella menettänyt, vai vain muuttunut ihmisenä?

Lapsuuteen liitettävä vapaus on jotain, mitä en ole kovin vahvana itse kokenut. Arkea määritti paljon koulu ja läksyt ja ulkoa tulevat aikataulut, joihin itse ei voinut vaikuttaa. Kapinoin. En halunnut mitään harrastuksia, joihin piti mennä tiettynä päivänä tiettyyn kellonaikaan. Kyllähän aikuisenakin täytyy asioita, töitä, tapaamisia ja laskujen eräpäiviä, mutta minulla on kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa kaikkiin niistä. Mahdollisuus valita ja päättää.

Paradoksaalisesti uskon, että jos minulle olisi lapsena annettu liikaa vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia päättää, olisin seonnut. Ei minulla silloin olisi ollut kypsyyttä tehdä niin sanottuja oikeita valintoja. Olisin syönyt joka päivä karkkia, skipannut koulun enkä käynyt suihkussa koskaan.

***

Ehkä perimmäinen ero tulee rajoissa.

Kuka niitä asettaa, kenelle ja mihin kohtaan. Aikuinen asettaa omat rajansa, joskus jopa laittomuuksien puolelle. Lapselle rajat asetetaan.

Takaisin alkuun. Millä tavalla oikeastaan olen lapsellinen? Enkö aivan samalla tavalla tee aikuisia asioita, kuten käyn kaupassa, maksan laskuja, siivoan, käyn töissä, mietin veroasioita ja kierrätystä ja pohdin päivän politiikkaa ja ihmisoikeuksia. Äänestän, allekirjoitan sopimuksia, huolehdin ja murehdin.

Kyllä vain, mutta teen myös sellaisia asioita, jotka yhdistetään lapsiin: jos tien varrella kasvavan puun lehti näyttää kivalta, kosketan sitä ja ilahdun tunnusta. Taputan käsiäni ja hihkun kivoille asioille. Nauran estoitta ja kovaa joskus epäsopivissakin kohdissa. Kysyn ne tyhmimmätkin kysymykset. Joskus teen taikinaa vain siksi, että voin syödä sitä raakana. Kahlaan vesilätäköt, ja kun niihin kasvaa jääkannet, ne on tietenkin pakko räksytellä rikki. Mietin harvoin, katsooko joku. Huomaan ympäristöstä epätavallisia yksityiskohtia ja tyypillisesti eläimet, joita muut eivät näe koska eivät katso. Ihmettelen jatkuvasti ja ihmetyn jatkuvasti. Keksin hassuja loruja ja riimejä ja lörpöttelen niitä kotona (ja joskus töissä) ääneen. Saatan mennä kauppaan ostamaan suklaakakun, mansikoita, kermaa ja syödä kaiken yksin (ja ihmetellä jälkeenpäin pahaa oloa).

Mutta kai kaikki aikuiset tekevät tällaisia asioita? Tekeväthän? Kenties häpeillen, kenties ei.

Lisätään listaan: olen terveellä tavalla itsekäs. Elän juuri niin kuin haluan, kunhan en vahingoita muita.

Siksi rakastan olla aikuinen.

Sillä aikuisena minulla on valta.

Kannattaa olla kaunis nuori nainen

Kehuna sitä kai kuuluisi pitää. Kun joku sanoo "sinähän olet tuollainen kaunis nuori nainen". Jossain vaiheessa se alkaa kuitenkin nyppiä. Sitä nimittäin huomaa, että lausahdus alkaa yleensä sanoilla "no ei ihmekään/no ilmankos kun/ totta kai, koska". Sitä tajuaa, että kehuun on piilotettuna viesti: olet saavuttanut kaiken ulkoisilla avuillasi. Olet jotain vain, koska olet nuori ja kaunis nainen.

Iso keskisormi tähän.

Ulkoiset määreet eivät ohjaa sitä, mitä teen. Ne eivät kerro totuutta minusta, ne eivät osoita voimavarojeni mittaa, intohimojeni laatua, taitojani tai älykkyyttäni saati määrittele valtaa, mikä minulla on omaan elämääni. Ihminen rakentuu sisältä päin.

En voi mitään sille, minä vuonna olen syntynyt tai sille, minkälaiset ulkonäkögeenit olen perinyt vanhemmiltani. En voi mitään sillekään, jos minut luokitellaan "kauniiksi nuoreksi naiseksi" tai jos sitä pidetään selityksenä kaikelle, mitä olen elämässäni saavuttanut.

Loppujen lopuksi sekä "kaunis" että "nuori" ovat minuuteni määreinä varsin tyhjiä.

Sanotaan, että kauniille ihmiselle annetaan virheet helpommin anteeksi; että hänellä on kaikin puolin elämässä helpompaa. Ulkonäöllä on merkitystä. Sitä ei käy kiistäminen. Tutkimukset osoittavat muun muassa, että pitkät naiset saavat lyhyitä enemmän palkkaa -- samoin kuin normaalivartaloiset tienaavat enemmän kuin lihavat -- ja että kauniit ihmiset saavat parempaa palvelua.

Pahimmillaan "kaunis nuori nainen" tarkoittaa kuitenkin sitä, että oikeus ruumiilliseen koskemattomuuteen otetaan pois. Subjekti muuttuu objektiksi, esineeksi; kuoreksi, jonka sisällöllä ei ole painoarvoa tai merkitystä. Saa koskea, saa lyödä, saa lääppiä, saa nimitellä. Saa raiskata.

Kuinka usein olette kuulleet, kun nuorelle miehelle sanotaan menestymisen oikeutuksena: "no mutta sähän oletkin tuollainen nuori ja komea mies"?

***

Kaunis ulkonäkö on valtaa. Ei sitä muuten tavoiteltaisi hinnalla millä hyvänsä. Kauneuden ympärillä jylläävä teollisuus on valtava bisnes. Kun nainen pidetään tyytymättömänä ulkonäköönsä, hänet pidetään hallinnassa -- ja ennen kaikkea kuluttajana ohjailtavissa.

On kuitenkin hyvä pysähtyä miettimään, mitä saavutetaan kauneuteen ja ulkonäköön perustuvalla vallalla. Jos sitä on pakko ylläpitää syytämällä rahaa kulutustavaroihin ja jopa oman henkensä uhalla kirurgin veitsen alla, kuinka suurta harhaa ollaan rakentamassa? Miksi naisen tulisi luovuttaa ulkopuoliselle oikeus päättää, onko hän tarpeeksi kaunis; kelpaako hän ihmisenä?

(Naisen ulkonäköä kontrolloidaan jatkuvasti. On aika järkyttävää, että vain jättämällä meikkaamatta, hiuksensa laittamatta ja pukeutumalla huomaamattomasti/huolimattomasti nainen kykenee provosoimaan ympäristöään rajusti. Naisen arvo ihmisenä mitataan yhä sillä, osaako hän meikata, pukeutua oikein tai kävellä kauniisti kengillä, jotka aiheuttavat kipuja ja pahimmassa tapauksessa vammauttavat pysyvästi. Tavaratalojen meikkiosastot ovat hyvä testipaikka: kertaakaan en ole onnistunut saamaan sellaisessa palvelua ilman, että naismyyjä arvostelee ulkonäköäni tai saa minut tuntemaan itseni kelvottomaksi.)

Niin klisee kuin se onkin, todellinen kauneus syntyy tasapainoisesta, seesteisestä mielestä ja terveestä kehosta. Jos on onnellinen elämäänsä, ei tule laskeneeksi ryppyjään, kilojaan, puuttuvia tai liiallisia senttejä. Jos tuntee olevansa hyvä ja hyväksytty juuri sellaisena kuin on, muut aistivat kyllä hehkun -- ja energiaa vapautuu kummasti muuhun kuin ulkonäköasioista murehtimiseen tai shoppailuun.

Kannattaa kuitenkin olla kaunis nuori nainen -- sisimmässään. Sittenkin kun on vanha ja vapautunut mahdottomista vaateista.

Erään kirjailijan kommentti kohuun kirjablogien vallasta

Mielenkiinnolla olen seurannut keskustelua, joka alkoi  Helsingin Sanomien Nyt-liitteen artikkelista "Kirjabloggarit ovat kustantamoiden uusia bestiksiä". Linkitän tähän Morren maailman blogauksen aiheesta -- sieltä löytyy myös linkkejä muihin aiheeseen tarttuneisiin blogeihin. (Tulisi pitkä linkkilista, jos laittaisin ne kaikki tähän.)

Mitä lisättävää keskusteluun voisi olla kirjailijalla, joka on ennen kaikkea saanut bloginäkyvyyttä (on myönnettävä, että esikoinen sai hyvin myös sanomalehtinäkyvyyttä, mutta se meininki kuuluu esikoisen erikoiskohteluun)?

Ensinnäkin minulle jokainen lukijapalaute on lahja. Oli se sitten sanomalehtikritiikki, tekstiviesti, foorumikommentti, blogiarvio tai kasvotusten kerrottu. Aina lahjasta ei pidä, mutta lahja se on yhtä kaikki.

Toiseksi: sanomalehtikritiikkien vähentyminen ei mielestäni ole mitenkään kytköksissä kirjablogeihin. Kirjablogit eivät yleisty siksi, että sanomalehdissä olisi vähemmän kirjakritiikkejä, eikä kirjablogien olemassaolo vähennä lehtikritiikkien määrää. Tämä siksi, että sanomalehtikritiikki ja kirjablogiarvio eivät pyri samaan päämäärään. (Yleistän tässä hieman: toki on muutamia blogeja, jotka lähenevät lehtikritiikkiä tai ovat ammattikriitikon ylläpitämiä, mutta valtaosa kirjablogeista on olemassa aivan toisista lähtökohdista.)

Mielestäni kirjablogit kertovat enemmän henkilökohtaisesta lukukokemuksesta, kun taas lehtikritiikki pyrkii siitä pois. Miksi siis kirjablogisteilta vaadittaisiin samaa kuin ammattikriitikoilta? Vaikka kummatkin pyörivät kirjan ympärillä, ne eivät ole täyttämässä samaa tehtävää.

Otan oman tuotantoni esimerkiksi. Fantasiakirjasarjani edustaa kahta marginaalia: se on fantasiagenreä ja luokiteltu sekä nuorten että aikuisten kirjaksi (monissa paikoissa löytyy jopa lastenhyllystä). Se on myös luonteeltaan viihteellistä, sanoisin jopa tusinakirjallisuutta, johon eräs anonyymi kommentoija oli kiinnittänyt huomiota. (Hän oli huolissaan siitä, että kirjablogeissa sekä nämä päiväperhoskirjat että laatukirjat, jotka oikeasti muuttavat maailmaa, nousevat samaan arvoon. En ole koskaan saanut otetta tästä kirjallisuuden arvottamisen hyödyistä: miksi ne eivät voi esiintyä rinnakkain ilman että syövät toisiaan? Sen mitä olen kirjablogeja lukenut osoittaa, että blogisti voi olla hyvinkin laaja lukumaultaan -- tai sitten ei. Sellaista se on ja tulee aina olemaan: jos joku haluaa lukea kepeää romanttista eskapismia, hän tuskin nauttii Joycesta. Miksi hänen edes pitäisi?) Ilman kirjablogeja olisin saanut esikoisestani (ja nyt tästä sarjan toisesta osasta) merkittävän paljon vähemmän tietoa siitä, miten se on otettu vastaan. Vuorovaikutteisuus olisi ollut olematonta. Minulle viihdekirjailijana kaiken a ja o on se, pidetäänkö kirjoista, joita kirjoitan. Ostetaanko niitä. Taideproosan kirjoittajilla tuskin on samaa tavoitetta. Viihdekirjallisuus ja taideproosa suuntaavat eri pääteasemille. Vaikka niiden olomuoto on sama eli paperille painettu teksti, ne todella ovat eri lajia.

Valta on kuitenkin se avainsana, joka keskustelun ytimessä on: kirjablogisteilla on valtaa. Miten he käyttävät sitä? Ovatko he oikeudenmukaisia? Saisiko heillä olla sitä?

Voin olla väärässä, mutta epäilen erittäin vahvasti esimerkiksi sitä, kuinka paljon blogiarvio lopulta vaikuttaa ostopäätökseen. Mifongin perintö myi vuoden aikana sen verran, mitä tämän tyyppiselle esikoiselle on odotettavissakin: toista painosta tuskin heti otetaan, mutta saa nähdä päätyykö makuloitavaksi kovinkaan suurta kasaa. Ostopäätökseen vaikuttaa erittäin paljon hinta, saatavuus ja kirjan ulkonäkö. Niinpä esimerkiksi kirjakaupoilla on äärettömän suuri merkitys sille, mitä kirjaa myydään ja kuinka paljon. Varmasti suurempi kuin kirjablogeilla.

Sen sijaan blogiarvio vaikuttaa varmasti lukupäätökseen: luenko tämän heti nyt vai en ollenkaan, lainaanko kirjastosta sittenkään ja niin edelleen. Voi olla, että silloin lukija missaakin hyvän kirjan, mutta voi myös olla, että häneltä säästyy aikaa jonkin toisen, kenties itseä sittenkin enemmän kiinnostavan kirjan, löytämiseen. Sitähän lukuharrastus on: huteja ja täysosumia ja yllätyksiä.

Entäpä sitten ne apurahat? Minä en ole liittänyt hakemuksiini blogiarvioita, sillä tuskinpa kovinkaan moni päättäjä perustaa näkemystään kirjailijan ammattitaidosta tai tulevan projektin kelpoisuudesta yksittäisille blogiarvioille, jotka kertovat lukukokemuksesta ja ovat useissa tapauksissa nimimerkin takana. Mielenkiintoiseksi asia muuttuu sitten, jos ainoat julkiset vähääkään kritiikkiä muistuttavat arviot, joita kirjastaan on saanut, ovat nimenomaan kirjablogistien tekemiä.

On selvää, että kustantamot yrittävät hyödyntää kirjablogeja. Jos sitä kautta saa näkyvyyttä julkaisulle ja kirjailijalle helpommin ja nopeammin kuin perinteisiä reittejä, olisihan se hölmöä olla käyttämättä tilaisuutta hyväkseen.

Selvää on myös, että toiset kirjat ovat suositumpia ja enemmän esillä kuin toiset. Niin se on ollut niin kauan kuin muistan, formaateista riippumatta.

Kirja kuitenkin hyötyy siitä, että sitä luetaan ja siitä kerrotaan mahdollisimman monelle. Blogimaailma on tähän mielettömän oivallinen, sillä arviot ovat helposti löydettävissä vuosienkin jälkeen.

Blogimaailmassa kirja ei vanhene.