Totta tosiaan. Lähdin eilen hitaasti mutta varmasti lähestyvää keski-ikäisyyttä uhmaten kesken työviikon Helsinkiin humppaamaan. Menin suoraan töistä rautatieasemalle ja puksuttelin junalla kohti pääkaupunkiamme. Tarkoituksenani oli palata yöbussilla takaisin kotiin ja tulla seuraavana päivänä, eli tänään, töihin väsyneenä mutta onnellisena.
Jo melkein heti junan irrottua Tampereen asemalaiturista, tunsin lähestyvän vessahädän. Inhoan junan vessoja melkein yhtä paljon kuin bajamajoja, joten en helpottanut oloani junassa, vaan päätin säästää sen Helsingin rautatieasemalle. Määräasemassa hätä olikin sitten jo oikein kova ja juosta kipitin aseman vessaan, maksoin euron tädille luukun takana ja pääsin tekemään asiani. Tämä varmasti kiinnosti teitä erityisen paljon.
Rautatieasemalta lähdin kävelemään Korjaamolle. Karttojen mukaan matka oli n. 2,5 kilometriä. Ilma oli ihan mukava, ei satanut eikä mitään. Vähän ennen Korjaamoa vastaani käveli muutama pojankloppi, jotka puhelivat, että no mennään sitten juomaan kännit. Tässä vaiheessa hälytyskelloni eivät vielä soineet, vaikka olisi varmaan pitänyt. Pääsin Korjaamon ovelle, jossa odottikin jokunen pettyneen näköinen fani, pahoillaan olevan näköinen Korjaamon työntekijä sekä kissankokoisin kirjaimin kiljuvat ilmoitukset Korjaamon ovessa:
Oli pakko nipistää itseäni, etten vaan vahingossa ollut nukahtanut junaan ja alkanut nähdä painajaisia. En ollut. Siinä me sitten seistiin ja kyseltiin toisiltamme, että miksi? Kuulemani mukaan Doherty olisi jäänyt lentokentälle jumiin. En tiedä oliko jumituksen taso henkistä vai fyysistä. Jotkut puhuivat Pariisin lentokentästä. Tähän mennessä ainut virallinen selitys on ollut "'unforeseen circumstances". Unforeseen my ass...
Totuushan on se, että olin jo ennalta varautunut tähän tilanteeseen. Töistä lähtiessäni vielä tsekkasin netistä, että missään ei varmasti sanota keikan peruuntuneen. Otin tietoisen riskin ostaessani lipun Dohertyn keikalle. Kyllähän se silti vähän harmitti. Mutta en ole pitkävihainen ja kaipa sitten vaan elän toivossa ja odottelen sitä mahdollista uutta keikkaa. (Peten on muuten paras olla heittämättä veiviään ennen kuin tulee Helsinkiin keikalle!)
Mutta palatakseni tuohon aiempaan vessakertomukseeni, niin täytyy sanoa, että tuli suhteellisen pitkä ja kallis vessareissu Helsinkiin ja takaisin. Yhteensä kulutin siihen kuusi tuntia ja 32 euroa (junaliput 31 euroa + vessamaksu 1 euro).
Voi Peter, Peter, minkä teit.
Tykkään ostella lahjoja ihmisille. Varsinkin, jos ei ole pakko ostaa jollekin jotain, vaan se lahja tulee vastaan ihan odottamatta. 
Hyvän elokuvan jälkeen saatan jäädä sellaiseen tilaan, että luulen jonkun ninjan hyökkäävän kimppuuni kadulla tai mistä se elokuva nyt on kertonutkaan. (Okei, en muista katselleeni hyviä ninjaelokuvia, mutta tämä nyt oli vain esimerkki). Kaikista parasta oikein hyvän elokuvan jälkeen on kävellä yksin kaupungin halki kotiin eikä tarvitse puhua kenellekään mitään.
Rakastan sitä tunnetta, kun lentokone nousee ilmaan. Laskuista en tykkää, koska ne sattuvat korviini niin paljon. Paitsi se tunne on myös hyvä, kun lentokoneen pyörät tömpsähtävät maaperään.
Tämä koskee järviuiskentelua kesällä. En muista ikinä uimahallissa saaneeni mitään kiksejä vaatteiden pukemisesta. 
Niin monet, niin usein.
Imuroinnissa ei edes ole mitään iloa, jos sitä putkea pitkin ei välillä kilise jotain vähän jämäkämpää tavaraa. 
Ooh, odotan tätä niin kovasti. Varpaani kuiskailivat minulle jo yhtenä päivänä: joko, joko?
Luulin pitkään olevani yksin tässä maailmassa, kunnes löysin vertaistukea Nollavaimon blogista. En olekaan ainut, jonka isovarvas alkaa sojottaa kohti taivasta, kun keskityn johonkin toimeen.
Kukapa ei tästä tykkäisi, mutta kun sitä tapahtuu todella harvoin, niin sitä osaa myös arvostaa ihan eri tavalla.
Hajumuisti on todella voimakas. Muistan yhä, miltä mummon kammarin piirongin kaapissa tuoksui. Jonkun satunnaisen tuoksun avulla voi palauttaa muistiin tilanteita, asioita ja ihmisiä, ihan tuosta noin vaan.
