Ihan scheissea

Paikkakunnalla kiehuu. Koirien kakkapussiautomaatit on tyhjiä! Kaupunki on ulkoistanut täytön ja nyt ympäri kaupunkia automaatit on tyhjillään. Yksikin koiranomistaja lähes tulistuneesti valitti, kuinka hän on joutunut kaupasta ostamaan kakkapusseja.

Well, pardon my French, mutta mitä helvettiä!

Siitä tietenkin olen samaa mieltä, että hyvä juttuhan ne automaatit tietenkin on. Parempi kakka pussissa kuin kadulla. Jos se automaatin olemassaolo helpottaa sen scheissen siivousta kadulta niin hieno juttu. Mutta mielestäni näiden automaattien olemassaolo on vain hieno lisä, ei mikään mistä kaupungin pitää huolehtia. Meillä ei kanneta edes koiraveroa, joten mielestäni kyseessä on nimenomaan hieno tervehdys koiranomistajille.

Ja sitten joutuu itse omalla rahalla ostamaan kakkapusseja. Pistää kiukuttamaan.

Onneksi ei sentään isompia asioita ole paikkakunnalla pohdittavana. Kevättä ilmassa, kun keskusteluissa on koiran pökäleet.

PS.
Korjatkaa toki, jos tähänkin löytyy joku EU-direktiivi. X-määrä kakkapusseja oltava per hehtaari tms.

Superpoika

Poikani luokalla on poika, jota kotona kutsumme superpojaksi. 

Tyyppi osasi lukea nopeasti ja laskea varmaan kaiken maailman trigonometriset ongelmat ennen koulun alkua. Sama tyyppi pelaa jääkiekkoa ja jalkapalloa, jo vuosia sitten samoissa joukkueissa kuin meidän esikkokin. Hän on tietenkin luonnonlahjakkuus joka lajissa. Hieno homma hänelle ja ennenkaikkea vanhemmilleen, jotka käyttävät kaikki illat kuskaten ja kannustaen milloin minkäkin urheilupaikan katsomossa. Isä taisi jossain vaiheessa valmentaakin jotain lajia, mutta käsittääkseni muiden vanhempien pyynnöstä joutui lopettamaan. 

Juttelin perheen äidin kanssa pitkästä aikaa, sillä superpoikahan pelaa ainakin jääkiekkoa omaa ikäluokkaansa vanhemmassa joukkueessa. Keskustelu meni jotenkuten näin:

Rillo: "Hei, eipä olla nähty hetkeen. Mitäs teille kuuluu?"
Superin mutsi: "Ai mitä sä tarkoitat, kenelle teille?"
Rillo: "No teidän perhettä lähinnä..."
Superin mutsi: "No tätä urheilua aika paljon. Tämähän oli vain harjoitus kun meidän superpoika pelasi oman ikäistensä kanssa. Eihän tuo nyt näyttänyt edes jääkiekolta, siinä superpojan omassa joukkueessa se sentään näyttää muultakin kuin seisoskelulta."
Rillo: "Niinhän ne pojat kehittyy eri tahdissa..."
Superin mutsi: "Meillä on nyt niin, että kahdet harjoitukset joka päivä milloin mitäkin lajia. Lisäksi tietty vielä turnaukset ja pelireissut. Kovasti on kiirettä."

Tässä kohtaa tämän supermutsin puhelin soi ja olen oikein kiitollinen siitä! Mulla ei ole hänelle oikeastaan mitään sanottavaa. Ensin haukkui minun poikani joukkueen ihan sumeilematta ja siihen perään tieto, joka sai ainakin minut miettimään että koska siinä perheessä tehdään läksyt, ruoka ja pestään pyykkiä. Koko perhe siis osallistuu aina tämän ainokaisensa harjoituksiin.

Isän lupaava valmentajan ura katkesi käsittääkseni siihen, että lapset pelkäsivät häntä ja hänen suullisia arvoitaan muiden taidoista ja pelikyvyistä. Mietin, että mikä on syy tähän harrastusmäärään? On helppo sanoa, että kun lapsi tykkää. Tykkää varmasti, ei epäilystäkään. Mutta lapsi tykkäisi varmasti myös levosta, leikistä ja vapaasta. Mikä minä olen ketään tässä paheksumaan, heidän poikansa se saattaa olla siellä NHL:ssä maalitykkinä kymmenen vuoden päästä ja minun taas ei. Toivottavasti omani voi kuitenkin sanoa viettäneensä lapsuutta.

PS.
Toipuminen pikkujouluista on päällä. Juhlat miesseurassa on kovasti suoraviivaisemmat kuin naisseurassa. Mulla oli oikein kivaa ja jaksettiin valvoa aamuun asti. Teki hyvää henkisesti, mutta väsymys taittuu ehkä vasta puolen viikon paikkeilla.

Syleile muutosta

Otsikko on muutoskouluttajan innostava loppukaneetti. 

Näin kevätorganisaation julkistusta odotellessa yritän muistaa sen. Samoin tänään yt-neuvottelutulosten ratkettua yritän muistaa tämän. Jotenkin se positiivisuus on välillä niin persiistä!

Kyllä se aamupäivällä hieman kylmäsi, kun puhelin soi ja linjan päässä oli herra isoherra. Pyysi käymään. Mutta tällä kertaa verokortti ei tipahtanut tähän osoitteiseen, vaan piti suunnitella miten tästä eteenpäin. Iltapäivällä piti olla suunnitelmat valmiit.  Miten suunnitella asioita, joista ei tiedä? Mutta nyt ne on silti tehty. Väritetään isolla kynällä välillä, niinhän ne muutkin tekee.

Syleile muutosta. Teen niin heti kunhan migreeni helpottaa.

Sairaalaraportti

Kävin testaamassa paikallisen yliopistollisen sairaalan toimintaa. Siitähän on viime aikoina kirjoiteltu paljon, niin pitihän asia käydä itse toteamassa.

Harmi vaan, että testikeikkaan sisältyi paljon kipua. Viime lauantai-iltana alkoi vatsaa poltella ja yötä kohden entistä enemmän. Odottelin, josko se siitä menisi ohi. En saanut enää itseäni edes ylös sohvalta, jotta herättäisin miehen kanssani sairaalareissulle. Ensimmäinen lapsi kun aamulla heräsi sai tervehdykseksi kiukkuisen: herätä iskä ja pakota se tänne! Miehen uskomuksen mukaan kyseessä on kuitenkin vaan ilmavaivat, ihan turha on minnekään lähteä. Ei vaikka vaimo ei pysty tuskaltaan pahemmin liikkumaan saati puhumaan. No lähtihän se sitten kuskiksi.

Perillä selitin asiani, pääsin odotustilaan ja jotakin näytteitäkin otettiin heti. Sitten odotusaulaan odottamaan. Olohan oli edelleen huono, mutta ymmärrän ettei tuon kokoista laitoista pidetä juuri minua varten hälytysvalmiudessa. Harmi vaan, että ihan kaikki ei ollut samaa mieltä. Eräs rouva ihmetteli suureen ääneen, että mitä tämä nyt on. Hänellä on ruoka kotona valmiina ja täällä vaan pitää odottaa. Miksei tapahdu mitään? Jokaiselta ohikulkevalta henkilöstön edustajalta piti tätä myös tiedustella, eikä mitenkään yställiseen sävyyn.

Minua tutkittiin koko päivän ja jouduin odottelemaan aina välillä. Sain kipulääkettä ja pärjäsin. Illalla sitten sain diagnoosin, tulehtunut sappirakko ja huomenna leikataan. (Leikattiin maanantaina).

Osastolla oli sitten viereisessä pedissä mies, joka ei sanojaan säästellyt. Hänellä oli toki kaikki hyvin, hän oli hyvinkin iloinen yrittäessään nipistellä hoitajien takapuolia ja kertoa niille kaksimielisiä tarinoita. Pari kertaa kirosin kovaan ääneen kun otti se äijän jutut päähän ja se ainakin keskeytti hänet hetkeksi. Jos olisin pystynyt nousemaan, olisi se tyyppi saanut puristella omaa turvonnutta poskeaan. 

Operaatio meni hyvin, ainakin näin potilaan näkökulmasta. Tokihan kipuja on vieläkin, mutta se kai kuuluu asiaan. Ja sieltä tulehtuneesta sappirakosta löytyi pingispallon kokoinen sappikivi, joka ei ihan vuorokaudessa sinne muodostu. Mulle kun on aikaisemmin lääkärit sanoneet, että kärsin närästyksestä. Aika hukkaan on mennyt nekin Renniet.

Kun palasin leikkauksesta, samaan aikaan osastolle tuotiin mies joka vaahtosi siitä kuinka häntä on kohdeltu huonosti oman kotikuntansa terveyskeskuksessa eikä oltu lähetetty sairaalaan ja nimenomaan tähän yliopistolliseen sairaalaan. Hän oli tiensä kuitenkin keplotellut sinne ja pääsi tarkkailuun. Koko päivänsä hän vietti selittäen tarinaansa puhelimessa ystävilleen ja ketä nyt jaksoikaan kuunnella. Samalla selvitettiin myös päivän politiikan vääristymiä ja taloyhtiön hallituksen murheita. Väittäisin, että jos tyypillä on noin paljon tarmoa, niin hän oli aivan väärässä paikassa. Muut kun osastolla miettivät miten ikinä uskaltaa nousta sängystä tai mikä on kun kurkusta ei tule ääntä. Siinä ei ihan kiinnosta yhden valesairaan tarinat siitä, miten keplotellaan sisäänpääsy tyksiin.

Mulla ei ole kuin hyvää sanottavaa. Minua hoidettiin ja minusta välitettiin, kaikki jaksoivat hymyillä ja antaa minulle aikaansa. Ihan pakko on nostaa hattua niille kaikille, jotka joutuvat päivästä toiseen kuuntelemaan noita idiootteja, jotka ei anna heidän tehdä arvokasta työtään rauhassa. Tuskin ne idiootit kaikki sattui just samana päivänä mun kanssa sinne.

Joiltakin tyypeiltä pitäisi vaan aina mitata kuume peräaukosta.

PS.
Kun kissa on poissa, hiiret hyppii pöydille. Asiaa anopista huomenna.

Pomo on piru

Ensimmäinen ajatus oli kyllä siellä ärsytyksen ja v-tutuksen välimaastosta, kun alaiseni ehdottivat, että illanviettomme muutetaan naamiaisiksi. Kaikki muut olivat kovasti innoissaan, niin suostuin. 

Ne on huomenna...

Jostain kaapinperukoilta pitäisi löytyä yksi piruasu, jonka olen jonnekin HAUSKOIHIN juhliin ostanut muutamia vuosia sitten (lue:kymmenen). Nyt sitä ei sitten löydy mistään. Mielestäni se kun sopisi oikein hyvin tähän tilanteeseen, ei niinkään illan teemaan. Vähän vaan viime tippaan jäi puvun tiedustelu siskolta, varsinkin kun sisko on Houstonissa ja puku jossain Satakunnan sydämessä, mahdollisesti.

Jos joku kaveri järjestäisi vastaavat kekkerit, niin olisin intona mukana. Nyt on jotenkin niin vaikea innostua tästä. Jos sitten hoidan sen itseni nolaamisen jotenkin muuten. Vaikka juomalla itseni humalaan...

Tämä kiinteä naamari ei varmaan kelpaa asusteeksi?

Mind your own business!

Olen hyvin tottunut, että täällä varsinaisessa Suomessa ei pahemmin vieraille jutella.

Joskus vuosia sitten tapahtui kaupan tomaattitiskin äärellä niin, että viereiselle tomaatinpuristelijalle kommentoin jotenkin niitä tomaatteja ja tämä toinen puristelija totesi, että et taida olla täältä päin kotoisin kun juttelet ihan tuntemattomalle. 

Pari viikkoa sitten maitohyllyllä kohtasin pariskunnan, jonka rouva sätti miestään ettei mistään löydy kevytruokakermaa. Osoitin sormella ja sanoin, että se on tuolla. Miksen olisi kertonut, kun kerran kuulin kysymyksen ja tiesin mistä se löytyy. Loppui sättiminen kun molemmat tuijottivat minua suut auki ihmeissään. Kiitos ei kuulunut ilmeisesti sanavarastoon.

Kun sitten eilen itse olin punnitsemassa banaaneja, minullekin puhuttiin. "Siis ymmärrätsä, että noihin ei siis tod.tarvita mitään pussia". Nyt sitten minä jäin ihmeissäni tuijottamaan. Ihanko oikeasti se onko minun banaanini pussissa vai ei kuuluu jollekin muulle? En sitten osannut edes vastata mitään, ne kommentit tuli mieleen vasta maitohyllyllä ja sitten oli liian myöhäistä.

Enkä yleensä edes laita banaaneja pussiin. Nyt ne vaan oli niin limaisia, että en halunnut sotkea kaikkia muita ostoksia siihen pahanhajuiseen nesteeseen.

Mitä opimme tästä? 

PS. 
Ihan lievällä aasinsillalla: Sitäkin mietin, että miksi tämän maakunnan nimi on Varsinais-Suomi/ Egentliga Finland? Onko niissä muissakaan nimissä mitään jiitä? Kanta-Häme, Uusimaa, Satakunta ja Pirkanmaa. Pitääkö tääkin nyt googlettaa.

Sika jääkiekkosäkissä

Mies lähti esikoisen jääkiekkojoukkueen vanhempainkokoukseen (virhe) ja takaisin tullessaan kertoi faktat. 

Harjoitukset on tiistaisin klo: 15, torstaina klo:X ja joku kolmaskin päivä oli. Kuulo meni pois päältä siinä kohdassa kun mietin, miten se lätkäpoika saadaan yksiönkokoisen lätkäkassinsa kanssa jäähallille kolmeksi. Kello kolme on työaikaa, ainakin minulla. Esikoisen koulu päättyy klo: 14 ja oikeastaan siellä hallilla pitäisi olla jo puoli tuntia ennen harjoituksia, minun siis pitäisi hakea poika koulusta ja viedä hallille. Töistä pitäisi lähteä puoli kahdelta. Eiköhän tämä ole ihan ilmoitusluontoinen asia työnantajalle.

Kausimaksu on 550 euroa. Piste. Tietenkin kysyin, että mitä me/lätkäpoika tällä rahalla sitten saamme, mistä tuo maksu muodostuu, mies katseli mua ihmeissään. Ei kukaan ollut kysynyt, mihin se rahaa menee ja millä kaavalla se on laskettu. Tietenkin tiedän, ettei tämä mikään halpa harrastus ole, mutta en mä ihan purematta niele 550 euron menoa, ilman että tiedän mihin ne eurot menee. Saatiin tästä oikein miehen kanssa kunnon vänkäykset pystyyn ja loppulauseena (ennen häipymistään varastoonsa) mies sanoi, että maksan siitä, että lapseni saa harrastaa. 

Jotenkin musta tuntuu, että ei tule minusta lätkämutsia.

Viime kaudella se olin minä joka vanhempainkokouksessa halusin välttää turhaa rahantuhlausta mm. julkaisuihin joiden painaminen maksoi enemmän kuin niistä saadut mainostulot olivat. Tänä vuonna siitä turhuudesta on luovuttu, vaikka viime vuonna minulle vastattiin, että kun AINA on sellainen julkaisu tehty. Ilmeisesti pitäisi alkaa oikein tosi aktiiviseksi, jos näinkin vähäisellä matikkapäällä pystyisi tuon seuran toimia vähän parantamaan. Eikä nyt muuten puhuta siitä SM-liigassa pelaavasta paikallisseurasta, jossa samanikäisten poikien kausimaksu on 150 euroa.

Jalkapallokentän laidalla juttelin eilen kahden lätkämutsin kanssa, eikä ne ymmärtäneet mua ollenkaan. Yrittivät siinä arvailla ja selitellä mulle mistä se maksu tulee. Välillä tuntuu, että puhun eri kieltäkin näiden ihmisten kanssa. Ja kerään itselleni vaan kiukkua niiden kanssa tahiessa. Voisin vaikka lyödä vetoa, että pitävät mua ihan idioottina kun en mukamas tajua näitä maksujuttuja. Tajuan joo, mutta en ole valmis ostamaan sikaa säkissä. Mutta kun AINA ennenkin... 

Mutta meillä siis pelataan jääkiekkoa, maksoi mitä maksoi. Poika on innoissaan ja se kai on tärkeintä.

Virhe oli siis lähettää mies sinne palaveriin, minunhan siellä olisi pitänyt olla vaatimassa ja vinkumassa. Mies kun sitten uskoo niitä, mutta-kun-aina tai ei-ennenkään-kukaan kommentteja.

PS. 
Ja luit ihan oikein. Hänen varastoonsa. Meillä on minun varastoni ja miehen varasto. Käytännöllistä...tai sitten ei.

Tosi TV-tähdeksi?

Minulla on tänä kesänä ollut kaksin kappalein loman jälkeisiä maanantai-päiviä. Sen vaan sanon, että se ensimmäinen oli niin paljon mukavampi maanantai. 

Viimeisen parin viikon aikana käytiin tosiaan kotona vain sotkemassa ja pesemässä pyykkiä. Sunnuntaina kun kotiuduttiin, kannettiin kamat sisään, vaihdettiin vaatteet ja lähdettiin synttäreille. Ja sen jälkeen se vähäinen ilta menikin lähinnä toipuessa ei siivotessa. Siinä sohvannurkassa sovittiin miehen kanssa, että huomenna siivotaan (=minä siivoan). Löytyi pyykkikasoja, vaatekasoja, lelukasoja, lehtiä sikin sokin ja tiettykin reissukasseja monenlaista. Imurikin siellä jossain alimmaisena oli päivystänyt lattialla koko parin viikon ajan.

Se eilinen ei sitten ollut ihan parhaasta päästä. Töissä oli kiirettä ja jotenkin pää oli vielä ihan loma-asetuksella. Lisäksi tieto siitä, että anoppini häärää lasten kanssa meillä kotona sekasotkussa ei oikeastaan rauhoittanut mieltäni. Jääkaappi oli tyhjä, vaipat oli loppu eikä edes leipää löytynyt laatikosta saati pakastimen kätköistä. Eli kaupan kautta kotiin, eikä mitenkään pienten ostosten kanssa kotiin. Appivanhemmat tietenkin edelleen paikalla, siellä sekamelskan seassa (olen kieltänyt anopilta siivoamisen). Anoppi sitten ehdotti, että meidän kodin voisi ilmoittaa siihen telkkariohjelmaan, missä tulee joku oikein kädestä näyttämään miten siivotaan. Aika lähellä oli, ettei anoppi lentänyt niska-perse- otteella pihalle. 

Purin siinä kaikessa rauhassa kauppakasseja, kun mies selitti meidän lomaviikosta ja siitä miten se sotku on sinne syntynyt. Ja ettei anopilla ole koskaan ollut kolmen lapsen sotkuja siivottavana. Mielessäni mietin, että oikeastaan neljän lapsen, mutta jätin mainitsematta. 

Ongelman ydin on kuitenkin siinä, että meidän sekasotkut häiritsee paljon enemmän anoppia kuin meitä itseämme. Tokihan se itsekin on kiva olla siistissä kodissa, mutta lapsiperheessä (tai ainakin meillä) se siisti koti on kiinni sekunneista.

Kyllä mä eilen siivosin, osaan siivota. Se siivouspäivähän oli sovittu maanantai-illaksi. Ja kyllä kiukutti anopin kommentit, mutta ei ehkä ihan niin paljon kuin normaalisti. Koska olihan sitä sotkua. Kuitenkin sotku on eri asia kuin lika. 

Tänään aamulla anoppi tuli taas lastenhoitajaksi. Mies selitti kuinka täällä on koko eilinen ilta puunattu kotia kun tuli niin kommenttia. En sitten viitsinyt sanoa, että kyllä sitä siivoamista jäi vielä tällekin päivälle. Ja että kuka sitä puunaamista on oikeastaan suorittanut.

Juuri kun olin lähdössä töihin anoppi puunasi kodinhoitohuoneen lavuaaria. Huikkasin hänelle, että siivous on edelleen kielletty. Vastaus ei ollut kovin toivottu: "Mä nyt vain vaihdoin Kuopuksen kakkavaipan, niin nämä puhdistusliinat voi käyttää loppuun vaikka tähän. Kun kääntää vaan..."

Kenelle sitä siivousta pitäisi opettaa. Että kakkaisella liinalla pesee lavuaaria. Anopistako tosi tv-tähti?

PS.
Tämä oli loppujen lopuksi aika mieto kommentti anopilta, pahempia olen kuullut monia.

Avain onn...eiku Särkänniemeen!

Varasin perheelle liput Särkänniemeen. Sanoisin, että melkoinen elämys on se, että meidän perheen liput maksoi melkein 140 euroa. Ja tässähän on tietenkin jo laskettu se, että ennakkoonostettuna ne on pari euroa halvempia per lippu. Eikä meidän ipanat edes vielä kaikki saa mitään kalliita, joka laitteeseen pääsyn varmistavia lippuja. 

Ymmärrän toki, että ne rahat on sielläkin tahkottava sesongin aikana.

Mutta se varsinainen juttu tässä kiskonnassa on se, että meillä kaikilla on oltava joku avain. Pelkällä aluelipulla ei esimerkiksi pääse uuteen Koiramäkeen. Eli jos minä olisin ottanut pelkän aluelipun ja muu perhe avaimet (nuorin tietty jonkun miniavaimen), niin muut pääsisi sinne, mutta minä aluelipullani en. Ja faktahan on se, että minä istun kuopuksen kanssa siellä possujunan nurkilla ja muu perhe menee laitteesta laitteeseen. Koiramäki taas on koko perheelle sopivaa tekemistä. Olettaen tietenkin, että koko perheellä on se avain.

Kyllä Linnanmäellä on oikeasti aika kiva juttu se, että ei ole sisäänpääsymaksua ollenkaan. Viime kesänä tuhlasin kyllä vähintään sen pääsylipun verran rahaa siellä muuten ja muu perhe otti sitten sitä hupia koko rahan edestä. 

Sen avaimen on sitten paras olla tosi nätti, jotta voin ihailla sitä siellä possujunajonossa.

Ikuinen kakkonen

Sen vaan sanon, että ottaa päähän rankasti. Se, että olen aina kaverille se toinen vaihtoehto. Jos eka ja parempi vaihtoehto ei onnistu, niin sitten soi puhelin.

Sitten kun tämä kiukku on laantunut ja unohtunut, se tekee sen uudelleen. Minä vaan en ota opikseni! **TTU

Onneksi niitä kavereita on muitakin, mutta silti!

PS.
Ukonilmalla näyttäisi kuopuksen eläinpalapeli menevän villiksi. Possu kirkuu ja hevonen hirnuu tuolla jossain ukkosen kanssa kilpaa.

Arabioiden katoaminen

Appivanhempien mökillä oli aikaisemmin hienot vanhat Arabian lautaset ruokalautasina. Lasten niiltä syöminen oli aina vähän jännittävä tilanne, kun piti varoa ettei lautanen lennä lattialle ja mene rikki. Ostin sitten lasten käyttöön Ikeasta halpislautaset, joiden rikkoutuminen ei haittaa ketään.

Kysyin nyt anopilta, että minne hän on jemmannut ne hienot lautaset, että kyllähän niitä edelleen käyttää voi, aikuiset siis.

Vastaus: "Heitin roskiin, kun te kerran ostitte ne uudet."

WTF?

Mun pitänee päästä hänen kanssaan herrasnaissopimukseen siitä, että hän ei heitä mitään roskikseen kysymättä minulta ensin.

Kylä kasvattaa

Voi kun voisi valita lapselleen kaverit. Esikoisella on kaksi kaveria, jotka korvaisin silmänräpäyksessä.

Kaveri A: Ylivilkas tyyppi, jonka vanhemmat antaa lapsensa pelata 10 tuntia päivässä sotapelejä ja muita 8-vuotiaalle sopimattomia pelejä. Sama ikärajattomuus pätee myös elokuviin, mitä aikuisemmille se on tehty, tämä tyyppi on sen nähnyt. Hänen isänsä sanoo, että kun se ei suostunut katsomaan lastenohjelmia. Autossa ei käytetä turvavyötä eikä pyöräillessä kypärää saati veneillessä pelastusliivejä. Sanavalmis tyyppi, joka osaa kaikki mahdolliset rumat sanat, perseraiskaus, näin esimerkkinä. Hän ei välttele opettamasta näitä sanoja muille. Luulee selviävänsä mistä tahansa puhumalla. Jos äiti kieltää pelaamisen illalla, hän herää yöllä salaa pelaamaan. Jos äiti uhkaa piilottaa ohjaimen, hän piilottaa sen äidiltään. Hermostuu hetkessä, vaihtaa kaveria kuin paitaa. Tänään bestis, huomenna ei niinkään.

Kaveri B: Laiska ja arvaamaton. Äiti kuskaa kilometrin päähän jalkapalloharjoituksiin, jos poika jaksaa lähteä sinne. Komentelee kavereitaan tekemään, mitä ei itse jaksa. Mielialat vaihtelee sekunneissa mitattuna. Naurava poika voi muuttua raivoavaksi ipanaksi hetkessä. Raivon ollessa pinnassa voi tehdä mitä vain, potkia tai lyödä millä käteen sattuu osumaan, vaikka lapiolla. Äidin mielestä hyvää oli, että löi lapion kahvapäällä. Ei tule toimeen puolta tunia pidempää isossa porukassa, kahden keskenkin menettää yhtäkkiä hermonsa ja häviää paikalta. Ei kestä minkäänlaista kritiikkiä tai komentamista. Monet kerrat olisi ollut palautteen antamista, mutta tyyppi on hävinnyt kotiinsa, sänkynsä alle piiloon, välttääkseen huudot. Vanhemmat uskovat ennemmin lapsensa selitykset, kuin muun kylän kertomukset.

Voitteko siis uskoa, että olen sydän syrjällään kun poika on näiden kanssa liikenteessä. Monet keskustelut on käyty, että mihin kannattaa lähteä mukaan ja omaa päätä pitää käyttää siinä, että mitä saa tehdä ja mitä ei. Kyllähän niitä tyhmiä ajatuksia sille omallekin pojalle varmasti tulee, mutta jännästi just näiden kahden tyypin kanssa aina sattuu ja tapahtuu. Suosittelen muita kavereita, mutta en voi kieltää olemasta näiden kahden kanssa. Ja jotain kivaahan niissä pitää olla, kun minun kultamussukkani niiden kanssa kerran viihtyy. Äidin silmään tai korvaan ei vaan ole niitä hyviä juttuja viime aikoina tullut. Eikä taaskaan vika ole täysin näissä lapsissa vaan niiden vanhemmissa.

Viikonloppuna esikoinen keksi koiruuksia juuri tämän B:n kanssa. Naapuri tuli kertomaan tapahtuneesta, minäpä marssin kohti poikia. Huusin jo matkalta nimeltä molempia, tää B-tyyppihän oli tietty hävinnyt kuin pieru Saharaan siinä vaiheessa kun pääsin paikalle. Naapuri oli kuullut kuinka ripitän omaa poikaani tapahtuneesta ja lähti hakemaan myös tätä kaveri B:tä paikalle, mulla kun oli kuulemma niin hyvä flow päällä sen palautteen kanssa. Eihän sitä mistään löytynyt. Myöhemmin puhuin hänen äitinsä kanssa joka sanoi, että B on kyllä ollut paikalla, muttei ole oman kertomuksensa mukaan tehnyt mitään. Niin, vaikka siis kuusi muuta ihmistä todistaa aivan muuta.

Pitäisi kasvattaa koko kylän lapsia, vaikka omissa kolmessakin on riittävästi.

Just blame the parents

Viimeisinä koulupäivinä tuttavani hermostui, kun hänen lapselleen ei myönnetty koulusta vapaata parturikäyntiä varten.

Tuttavani paasatessa siitä, kuinka väärin heitä nyt on kohdeltu, päätin pysyä vaiti. Tämä asia ei vain jätä minua rauhaan. Ärsyttää!

Minua ei ärsytä suinkaan se, ettei lomaa myönnetty. Vaan se, että jonkun mielestä se on ihan ookoo ja normaalia, että lapsi on parturoinnin takia poissa koulusta. Facebookissa tuttavani sai vielä kannustusta, että luvan epäämisestä huolimatta viet lapsen parturiin. Monet olivat siis samaa mieltä, että tästä syystä voi olla poissa koulusta.

Enkä edes keksi montaa mielipidettäni tukevaa argumenttia, mutta miten on esimerkin antamisen laita. Velvollisuuksista huolehditaan, vaikka tukka pörrössä. Mielestäni sopivia syitä poissaoloon on sairaus, lääkärikäynnit ja muu terveydentilaan vaikuttavat tekijät. Perheen lomamatkankin hyväksyn kouluvuoden aikana, mikäli lapsella opinnot on opettajan mielestä siinä jamassa, että esim.viikon poissaolo ei tipauta lasta lopullisesti kartalta. Häät ja hautajaisetkin hyväksyn, mutta että parturi! Entäs sitten kasvohoito ja manikyyri?

Olen varmaan liian tiukkapipo, mutta sittenhän olen.

Tosin saksalaisomisteisen ruokakauppaketjun myymäläpäällikkö juuri kirjoitti siitä, että nuorten työntekijöiden pitäisi sitoutua kesätöihinsä. Jos työvuoro alkaa kahdeksalta, paikalla ollaan hyvissä ajoin eikä varttia yli kahdeksan. Kovin soveliasta ei myöskään ole kesätöiden alkaessa ilmoittaa, että olen sitten lomalla ne ja ne viikot ja iltavuoroja en sitten ainakaan tee. Jotenkin mulle tuli mieleen, että onkohan nämä nuoret käynyt kouluaikana parturissa? Just blame the parents!

Vappukilarit

Vedin sitten sellaiset vappukilarit, että jää varmaan muisteltavaa jälkipolvillekin.

Kävin ruokiksella jo kaupassa, välttääkseni ruuhkat. Ruokakaupassa kuvittelin jo hyväntuulisen perheeni vappuaaton aterialla, päätin siis panostaa. Ruokatunnin jälkeen minulle esiteltiin uutta organisaatiokaaviota, jonka jälkeen alkoi jo vähän ottaa päähän. Kotiinlähdön hetkellä otti jo niin paljon päähän, että kävin a-kaupan kautta kotimatkalla. Pari pulloa mukaan, ihan vaan varmuuden vuoksi.

Kotona oli koko päivän viettäneet mies ja lapset. Siinä samassa kun ruoka- ja kilisevine kasseineni pääsin sisälle, mies hävisi kuin pieru Saharaan. Kimpussani oli siis yksi läheisriippuvainen taapero, räpätäti prinsessa ja yksi esiteini. Enkä olisi jaksanut yhtään kiukuttelua tai poikkipuolisia sanoja. Päätin purkaa ensin kauppakassit ja sitten häipyä lenkkipolulle purkamaan loputkin töistä tuodut kiukut.

Lenkin jälkeen palasin ruuanlaittoon. Katoin pöydän nätisti, pyysin perhettäni vaihtamaan vaikka jotain siistimpää päälle. Mies: "Et oo tosissas?", Esikoinen: "Onko pakko, mä en halua!", Prinsessa: "Mutta kun mä haluan mennä kaverin kanssa ulos!". Taapero raukka ei osannut vastustaa ja hän sai päälleen sentään puhtaan paidan. Lopulta sitten olin itse niissä siisteissä vappuvaatteissa noin kahden minuutin verran, meni ensin hermot Prinsessan kilareihin ja sitten esikoisen vaatekammoon ja lopulta koko sakkiin. Huusin, lujaa ja vaihdoin nuhjuisiin kotihousuihin. Huusin vähän lisää ja niin lujaa, että naapuritkin varmaan tietää meidän vapunvietosta. Keräsin pöytäliinat pois ja tirautin vielä pienet itkutkin.

On ilmeisesti aivan liikaa vaadittu, että joku muukin kuin kokki itse, panostaa ruokailuun jotenkin. Edes kauniista pyynnöstä. 

Vieläkin vituttaa!

Aurinkoista vappua kuitenkin sinulle! Ehkä tämä jo huomiseen mennessä helpottaa.

Mopoautoilun ihanuudesta

On säitä ja on SÄITÄ.

Tämä jälkimmäinen säätila on se, jolloin toivoisi mopoauton omistajan vanhempien ymmärtävän kieltää jälkikasvuaan menemään sohlaamasta sinne liikenteen sekaan. Varsinkaan tielle, jonka nopeusrajoitus on säässä kuin säässä 80km/h. Vieläkin sydän tykyttää kun meinasin rysäyttää autoletkan persiiseen ja sen jälkeen jännitin, että tuleeko omaan pebaan se seuraava tyyppi. Tiesin, että liukasta on ja yritin sitä turvaväliäkin pitää ja silti pelästyin. No ehjänä ollaan, mutta teki kyllä mieli heittää ooppeli parkkiin ja mennä vaihtamaan pari sanaa sen mopoautoilijan kanssa.

Ja kun nyt vauhtiin pääsin. Niin mitä muutakaan varten ne mopoautot on, kuin että teinit saa ajella vuoden ympäri lämpimässä ja säältä suojassa. Niin ja polttaa tupakkansa rauhassa,  ilman kypärää päässä. Yhtenä pakkasperjantainailtana ajoin auton parkkiin keskustassa ja viereisessä ruudussa sattui olemaan tälläinen mopoauto. Ihmettelin ensin hetken, että kun on takaluukku auki ja poppi soi täysillä. Mutta se selvisi hetken päästä. Autossa oli varmaan kuusi tyyppiä sisällä lämmittelemässä, polttivat raukat vielä tupakkaakin pysyäkseen lämpiminä. Onneksi sitten tuli se seitsemäs tyyppi Siwan muovikassi kädessään ja hehkutti jo kaukaa, että sai pari mäyräkoirallista kaljaa. Lämmittääkö se kalja, en tiedä.

Tänään kyllä joku tuli vanhalla tossumopollakin vastaan, että silläkään ei mitään itsesuojeluvaistoa ollut. Täällä on siis lumisadetta ja todella liukasta, näkyvyys heikko ja niin edelleen. Lumi ja liukkaus yllätti autoilijat ja siihen suuntaan.

Nautaa ja nautoja

Tiedättekö sellaisen todella hyvin takaisin isketyn sarkastisen repliikin, joka tulee mieleen aivan liian myöhään. 

"Mun olis pitänyt sille sanoa näin!"

Tänään taas tuli koettua tälläinen hetki. Jotenkin sitä kuvittelisi, että asiat jotka ei toisille ihmisille kuulu ja ihmiset, jotka eivät meidän elämästämme tai tilanteestamme mitään tiedä, eivät viitsisi puuttua asioihin. Mutta olen väärässä, as usual.

No, tarjoushaukkaystäväni oli bongannut Ikean lehmäntaljojen supertarjouksen. Ja koska Ikeaa ei heidän nurkillaan ollut, minäpä nappasin minimiehen ja sen aikuisen miehen mukaan ja lähdettiin ostamaan vähän nautaa. Kuolleena ja ilman sisälmyksiä. Siellä sitten temmellettiin monen muun innokkaan tonkijan kanssa sitä parhaimman näköistä sonninkarvaa. Mies otti kuvia ja lähetteli niitä tarjoushaukoille hyväksyttäväksi, samalla tyynnytteli jo hieman kiukkuista minimiestä. Minä tongin ja etsin sitä valioyksilöä. Ohimennen sanoin toiselle tonkijalle, että kyllähän tämä jumpasta menee tämäkin. Ja hetken päästä sama tonkijanainen oli sättimässä minun miestäni siitä, ettei hän auta minua. Kuulemma lapsi pärjää yksikseenkin, että hänen mielestään rouva ilmeisesti ei pärjäisi yksin.

Minä en tietty osannut sanoa sille mitään. Olin vaan kovin yllättynyt ja oikeasti häkeltynyt siitä, että miten joku voi/viitsii/näkee vaivaa muiden miesten auttamisista ja auttamattomuudesta. Ei siinä nyt herranen aika ketään oltu pahoinpitelemässä. Ne lehmätkin oli olleet kuolleita jo hyvän aikaa siinä ympärillä. Mistä hän voi tietää, mitä tyräleikkauksia on lähiviikkoina takana tai lapseni käyttäytymisestä tai meidän keskinäisestä sopimuksesta. Jos tuo arvon rouva nyt sattuu tätä blogia lukemaan, niin voin kertoa, että mieheni auttoi mitä suurimmissa määrin. Sillä heti kun sain sen hyväksyvän kommentin ostajilta, minun tonkimiseni päättyi siihen.

Kun sitten saatiin kiukkuinen mies, kiukkuinen minimies, ostokset ja rouvakin autoon, niin sitten se tuli mieleen. NÄIN MUN OLIS PITÄNYT SILLE SANOA! Ja sitten sen jälkeen tulee niitä vielä parempia vastausvaihtoehtoja. 

Mahtaako tulla yöllä uni, kun oikein jää miettimään eri vastausvaihtoehtoja. Ai, mutta nyt on jo yö...

Päivähoitojumalan päätöksellä

Sain kauan odotetun hoitopaikkapäätöksen kuopukselle. Eikä taas mennyt niinkuin Strömsössä. Kirjoitin jo vetoomukset hoitopaikkajumalalle ja sain sieltä surunvalittelut. En ole yksinhuoltaja enkä voi itseäni siihen verrata, mutta toivon sydämestäni, että heitä ei pompoteta asiassa vastaavasti. 

Meillä siis on kaksi päiväkoti-ikäistä lasta, jotka päivähoitojumalan päätöksellä menevät kahteen eri päiväkotiin. Eipä siinä mitään, mutta meillä on vain yksi aikuinen niitä lapsia noutamassa päiväkodeista jotka sulkevat ovensa kello viisi. Vaikka oman työni toimistoaika periaatteessa loppuu neljältä, kynää ei valitettavasti voi tipauttaa neljältä jos hommat on kesken. Yleensä se vielä menee niin, että se päivän ei-iloisin asiakas soittaa viittä vaille neljä ja siitä se sitten lähtee...lapasesta, se kotiinlähtö siis. 

Olen yleensä aina viimeisten joukossa noutamassa lapsia ja nyt sitten kahdessa päiväkodissa minun lapseni odottelevat yksinään viimeisenä äitiä saapuvaksi. Toinen saa odotella vielä pidempään, noutopaikkoja kun kerran on kaksi. Kurja paikka lapselle. Kurjaa on myös palata takaisin yt-neuvotellulle työpaikalle ilmoittaen, että MINUN pitää sitten lähteä neljältä. TASAN.

Lisäbonuksena tietenkin olen kuullut kommentin kahdelta päiväkodin johtajalta, että lapseni on tulossa hoitoon väärään aikaan vuodesta, kesken toimintakauden. 

Anteeksi, että olemme siittäneet sydänkäpysemme väärään aikaan vuodesta ja että äitiyslomani ei pääty elokuun alussa. Näin sitä yhteiskunta tukee työhönpalaavaa kotona vetelehtijää.

Ja ei, minä en arvostele yhtäkään päiväkotia tai päiväkodin tätiä tai setää, enkä edes sitä akka ylijumalaa. En väitä, että minua ja minun lapsiani pitäisi kohdella jotenkin eriarvoisesti. Vaan tämä on toteamus siitä, että systeemi ei toimi. Meillä kaksi vanhempaa oli jonkun aikaa kahdessa eri hoitopaikassa, silloin meitä oli kaksi vanhempaa kuskaamassa, siltikin järjestely oli hankala ja stressaava.

PS.
Olen lähettänyt hoitopaikkahakemuksen kun kuopus sai nimen. Olisi pitänyt ymmärtää tehdä se jo raskaustestin osoittaessa positiivista.

Huuto erämaasta!

Eilen telkkaria katsellessa alkoi oikein ärsyttämään pääkaupunkikeskeisyys. Asuuhan siellä toki iso osa suomalaisista, mutta hohoi, on meitä täällä muitakin! Ja meillä on täällä susirajalla myös tv-vastaanottimia. Värillisinä jopa.

Oikeastaan se mikä pisti ärsyttämään, oli kommentti, että kaikki Helsingin ulkopuolella asuvat keskittyvät vain vihaamaan Helsinkiä. No, onhan meillä täällä erämaassa muutakin tekemistä. Vihaako kaikki sitten Helsinkiä? En minä ainakaan. Vaikka en haikaile sinne muutosta, niin en silti vihaa. Työasioissa piipahdan oikein mielelläni ja kesällä juuri lomailtiinkin siellä. Kaunis kaupunki, paljon nähtävää ja koettavaa.

Tämä kommentti tuli sellaisen tyypin suusta, joka on muistaakseni kotoisin jostain Kouvolan suunnalta. Mulla ei muuten ole mitään antipatioita sitäkään kaupunkia kohtaan. En ole koskaan käynyt, mutta voisin toki käydä. Sitä vaan, että onkohan tämä Helsinki-viha ihan pelkästään niiden toimesta, joista ei koskaan voi tulla paljasjalkaisia helsinkiläisiä, mutta kuitenkin asuvat ja elävät siellä. 

Oman nykyisen kotikaupunkini Facebook-sivulla kyseltiin, että kuinka moni tykkääjä on paljasjalkainen paikallinen. Ja mua kyllä ärsytti se kysymys. Ihan niinkuin minä olisin jotenkin huonompi kaupunkilainen, kun en ole täällä syntynyt. No toivuin nopeasti. Oikeastaan olen oikein onnellinen, etten ole minkään kaupungin paljasjalkainen asukas. Tykkään toki entisistäkin kotikaupungeistani, mutta se, että olen täällä korpien keskellä 'tuntematon suuruus' on aika kiva juttu sekin.

Eli siis tämän sekavan kirjoituksen pääpointti on, että elä ja anna muidenkin elää.

Aivot ylikierroksilla

Tunnetila lähenteli vitutusta, nyt on muuttunut ärsytykseksi. Ärsytys vain lisääntyy kun tiedän, etten ikinä tule saamaan tähän asiaan selitystä.

'Koita nyt päästä siitä yli', sanoi mies. 

En vaan pysty käsittämään, että aikuiset ihmiset vapaaehtoisesti valitsevat läheisiksi ihmisiksi sellaiset, joista sitten selän takana puhuvat pahaa. Nauravat suorastaan. 

Mitäköhän meistä sitten oikein puhutaan?

Ehkäpä otan asian vaan turhan vakavasti. Kaikki kai puhuvat joskus pahaa toisesta, minäkin. Joskus. 

PS.
Silti vaan ärsyttää!

This is humor!

Olenkohan ainoa ihminen, joka hermostuu ihmisistä jotka ei ymmärrä huumoria. Takana on päiväkodin vanhempainilta ja siellä on pari tyyppiä, joille pitäisi oikeasti alleviivata, että tämä oli nyt sitä huumoria. Ootko koskaan kuullut moisesta?

Vai onko niin, että vanhempainilta on vakava paikka, että siellä ei suvaita moista?

Kun isohko huone täytetään 3-6 vuotiaiden lasten vanhemmilla, niin eikö kenelläkään todellakaan ole mitään puhuttavaa? Hiljaista on kuin huopatossutehtaalla, hymyillään ujosti ja odotellaan, että koska joku puhuu jotakin. Ja minä kun hermostun hiljaisuudesta, alan höpöttää. Ja höpötyksestä ei tule loppua, jos vastassa on huumorintajuton yleisö.

Loppujen lopuksi sitten harmittelen, että enkö taaskaan voinut pitää päätäni kiinni. No ens kerralla sitten...

PS.
Yksi äiti sanoi kotiinlähtiessä, että meinasi revetä sitä juttua. No hemmetti, olis revennyt. Ilmeisesti unohtivat lähettää mulle sen vanhempainillan protokollan.