Naturellina

Työkaverini (mies) kysyi eilen, että miksi mä meikkaan töihin tullessa. Vastasin, että siksi että haluan meikata. En meikkaaa ketään muuta kuin itseäni varten.

No tänään aamulla söin pitkästä aikaa aamupalan kotona ja nautiskelin kiireettömästä aamusta. Vähän kyllä ihmettelin, että miksi tänään näin. 

Autoon istuessa vilkaisin peiliin. No ihan vähän vaan unohtui tuo meikkaus puolitiehen. Luomista puuttuu väritys, samoin ripsistä. No tänään ollaan vähän enemmän naturel.

Koska muistutan ulkoisesti Halloween -koristetta, ilmoitin itseni mukaan koulun vanhempainyhdistyksen discoon auttavaksi käsipariksi. Ketään sinne ei oltu pyydetty, mutta koska ilmeisesti haluan olla rattailla (missäs se paska muutenkaan), ilmoittauduin silti mukaan. Vastaanotto oli jokseenkin hämmentynyt, joten ilmeisesti näin ei ole tapana toimia. Mutta menen silti, ihan omana itsenäni. Toivottavasti ei lapset pelästy.

Myöhässä taas

Pitäisi hyökätä kauppoihin ostamaan talvivaatteet lapsille. Ja tiedän, olen jälleen myöhässä. Pikainen nettisivujen selaus tosin osoittaa, että kaipaamiani esikoisen ulkohousuja (niitä ainoita jotka sen käytössä on kestäneet pidempään kuin viikon) on kaupassa vielä viisi kappaletta. Ei taatusti ole enää yksiäkään sitten kun sinne ehdin.

Sama juttu on kenkäkaupassa. Lisäksi mukaan pitänee roudata ne jalat, joihin kenkiä sovitetaan. Eli mikään pikaostosreissu tästä ei tule. Varsinkin kun lapsilla ei ole vieläkään käsitystä siitä, että ulosmennessä laitetaan takki päälle ja lakki päähän. Esikoisen viime viikkoinen kuume hieman lisäsi ymmärrystä, mutta edelleenkin hän tarkistaa, että pitääkö laittaa pipo. PITÄÄ!

Itsellekin pitäisi jotain löytää. Kaappihan on edelleen täynnä, mutta eihän sieltä mitään päällepantavaa löydy. Koko sirkuksen kanssa tehty ostosretki tosin varmistaa sen, että mitään ei tule itselle ostettua tai ainakaan sovitettuna. Paitsi ehkä kynsilakkaa.

Koska aikani ei nykyään enää riitä kynsitaikurin tuolissa istumiseen olen käyttänyt vähäisiä iltatuntejani kynsien lakkaamiseen. En sitten mitään muuta ajanvietettä keksinyt, en. Viikonlopun kirkkaat juhlaglitterkynnet oli pakko poistaa kuitenkin jo maanantaina ja siinä olin jo saanut otettua esiin huimasti kasvaneen kynsilakkavalikoimani kun kuopus tuli paikalle. Otti käteensä sen uuden suosikkini (maitokahvin värisen) ja paiskasi sen lattialle. Rikkihän se meni, levisi laajalle alueelle keittiön pöydän alle ja sieltä vielä terassin oveen asti ja osumia tuli niihin juuri ostettuihin ruokapöydäntuoleihinkin. Siinä ajassa kun kärräsin kiljuvan kuopuksen olohuoneen puolelle ja keräsin siivousvälineitä, oli tuo kynsilakka melko kovasti jäänyt kiinni sekä lattiaan että tuoleihin. Myöhässä taas... Laattasaumoista ei ole kovin mielekästä rapsutella pois kynsilakkaa. Mutta nytpä on lattia pesty kynsilakanpoistoaineella, onneksi oli laattaa eikä parkettia.

PS.
Lapset on kutsuttu kaikki eri Halloween -bileisiin. Meidän vanhempien kutsut on varmaan eksynyt postissa. Hieman ehkä lohduttaa se, että linnanjuhlien kutsut on just postitettu. Any day now...

Väriterapiaa

Vitsit kun se pimeys taas yllätti. Eilen melkein ajoin yhden heijastamattoman isän yli jumppapaikan parkkipaikalla. Sen jälkeen juoksin itse mustiinpukeutuneena heijastamattomana hakemaan lastani. Se heijastin siellä eteisen laatikossa ei muuten auta.

Vaikkakin Köpis ei meitä hemmotellut ilmastollisesti, niin silti sateisen ja harmaan päivän piristeenä toimii hyvin myös nämä raikkaan väriset rakennukset. Ja niitä fillareita on joka paikassa. Tässä siis keltaisia taloja Tanskanmaalta.

Viikkokatsaus x 2

Se on kuulkaa se oikea elämä ja tarkemmin sanottuna sosiaalinen elämä, joka on minut pitänyt täältä poissa. 

Siitä on jo pari viikkoa kun lähdettin tyttöjen kesken Kööpenhaminan katuja tallomaan. Ja niitä todellakin tallottiin, harmi ettei ollut askelmittaria mukana, olisin päässyt kyllä jonkinasteiseen ennätykseen tuolla reissulla. Tykkäsin kovasti kaupungista ja ennenkaikkea matkaseurastani, joiden kanssa ei ikinä ole tylsää eikä taatusti saada riitaa aikaiseksi edes siitä, että mitä seuraavaksi tehdään. Kuvailisin sitä tilaa, jossa siellä ympäri kaupunkia käyskenneltiin, flow-tilaksi. Eli sitä tehdään mitä kenellekin tulee mieleen ehdottaa.

Toipuminen tästä pitkästä viikonlopusta kesti melkein seuraavaan viikonloppuun. Siinä välissä tietenkin töissä paikataan menetettyjä työtunteja, jääkiekkoa, joukkuevoimistelua ja taekwondoa. 

Edellisenä perjantaina sain sisareni kylään, hengähtämään. Henkisesti romahtaneena hän vietti vuorokauden sohvalla maaten ja lähti taas. Jälkikäteen hän sanoi sen tehneen hyvää, mutta itselle jäi päällimmäiseksi vain huoli. Ja jos se meidän pehmeä sohva on ainoa paikka jossa voi olla hetken romahtaneena, pitäisikö siellä viettää pidempiäkin aikoja tai ainakin useammin?

Siskon lähdettyä me lähetimme lapset yökylään ja vietettiin ystävien kesken Ranska-iltaa. Neljän pariskunnan kesken jaettiin alku-, pää- ja jälkiruokavastuut ja yhdelle jäi sitten tehtäväksi hoitaa paikka ja ohjelma. Meille nakki napsahti ranskalaiseen pääruokaan, tai oikeastaan miehen hommaksi se tuli, mutta minä sen tein. Todella hyviä ruokia ja tunnelmaa, siinä samppanjan ja jälkiruokaviinin välissä joissain unohtui hetkeksi myös edellisen päivän kokemukset.

Toipuminen aamuun asti (ei ranskalaisten) ysärihittien tahtiin tanssimisesta kesti taas loppuviikkoon. Tähän väliin mahtuu taas työntäyteisiä päiviä, jääkiekkoa, joukkuevoimistelua, taekwondoa ja uutena lajina nyt myös ringetteä.

Viime viikonloppuna vietiin taas lapset yökylään (ihan jatkuvaa tämä) ja lyötiin kättä päälle, että tällä kertaa tullaan aikaisin kotiin, että saadaan ihan oikeastikin nukkua. Ystävät järjestivät melkoiset candlelightsupperit sadonkorjuun teemalla ja taas me syötiin. Ja juotiin. Ei tanssittu, mutta aamuyön tunneille se kello taas nopeasti kääntyi.

Tästä se toipuminen taas lähtee. 

Ensi viikonlopun kalenteri on melkein tyhjä. Ainakin siis juhlien osalta. Vaikkakin tämä yllättävä, monta viikkoa (jo syyskuun synttäriputkesta) kestänyt sosiaalinen elämä on ihan mahtavaa.

Mutta nyt levätään... Olisi töitä, joukkuevoimistelua, taekwondoa, jääkiekkoa ja tänään saan omat vanhempani kyläilemään. 

Joululounas

Ennenkuin pääsen kertomaan Köpiksen tunnelmista ja vähän Ranskankin, niin tajusin tänään kurkkia joulukuun kalenteria.

Olen fiksuna tyttönä sopinut joululounaita vähän reippaanlaisesti ja pahoin pelkään, että jos tarjolla onkin ihan oikeasti jouluruokaa, niin se lanttulaatikko pursuaa korvista jo ekan viikon lounasviikon jälkeen.

Juuri ennen joulua pääsen (vai joudun) länsirannikon kierrokselle joululounaille, Pori-Rauma-Turku. Epäilen että jouluateriassa ei näilläkään paikkakunnilla ole suuren suurta eroa. 

Mutta ennen joulua tarjottavan joululounaan ei tarvi olla jouluruokaa, se tiedoksi niille jotka näitä juuri suunnittelevat. Minähän ne kaikki syön!

PS.
Käytiin Kööpenhaminassakin hienossa historiallisessa ravintolassa. HC Andersen oli yllättäen käynyt sielläkin, janoinen kirjailija kun oli. Valittiin hyvältä kuulostava ruoka, nälkä oli kova ja saimme tanskalaisen joululounaan. Tuli siis koettua sekin tanskalaisittain.

Ikävä

Mistä tietää, että perheellä on ollut ikävä?

Lapset: Missä on meidän tuliaiset? Eikö näitä ole enempää? Ihan tyhmät tuliaiset.

Mies: Oletko sä alkanut käyttämään korvakoruja? 

(Vastaus: Kyllä, kaksitoistavuotiaana. Nytkö vasta huomasit?)

Myrskyn silmässä

Kun ympärillä myrskyää, täytyy itse muistaa pitää kiinni niistä tärkeistä ja tärkeimmistä asioista. Muiden murheisiin kun ei pysty itse vaikuttamaan, vaikka kuinka tuntuisi että ne ongelmat olisi helposti ratkaistavissa. 

Kun on itse siellä myrskyn silmässä, ei ehkä enää osaa ajatella järjellä tai asioita lähitulevaisuuteen. Kuinka paljon puhumalla saisi itselleen ja muille paremman mielen, ongelman selvitettyä ja ennenkaikkea oman mielenrauhan.

Toisaalta voisi tuntea myös ylemmyyden tunnetta, että minulla ei tuollaisia ongelmia ole. Mutta kun seison toisen vieressä, tukena, siellä myrskyn silmässä, ei omilla tuntemuksilla ole paljon jalansijaa. Eikä sitä koskaan tiedä, milloin tarvitsen tuen omaan myrskyyni.

Alkuperheessäni myrskyää isosti. Kaikilla jotain. Pientä tai isoa, mutta kaikille suurta.

Viikonlopun irtiotto tulee kyllä niin hyvään paikkaan. CPH here I come!

Kolmannen luokan kriisi

Täytyy kyllä todeta, että se koulu totisesti alkaa vasta kolmannella luokalla. Perfektionisti-poikani, joka jo ensimmäisillä luokilla itki ja raivosi epäonnistuneista s-kirjaimista tai kaksoiskonsonanteista joutuu entistä tiukempiin tilanteisiin. 

Matikka on edelleen lempiaine. Laskut sujuukin hyvin, kunhan jaksaa keskittyä. Läksyjentekoa telkkaria katsellen on testattu. Ei toiminut. Samoin jos kaveri odottaa vieressä, laskut ei suju. Jos jostain voi 'vähän' oikaista, niin oikaistaan.

Äidinkielessä edelleen kiukuttaa ne kaksoiskonsonantit ja kun kiireessä pitää saada valmiiksi, niin tulee sattumia. Miksi mä en ikinä saa heti oikein -ajattelu ei oikein sovi tähän kiireiseen työskentelytapaan.

Englannin opiskelut on alkanut hyvin. Hämmästelen, kuinka uudet sanat jää hyvin mieleen. Sen verran jännää on, että ihan normaalilla puheäänellä ei sitä vierasta kieltä pysty tuottamaan, mutta eiköhän se tästä. Lausuminen on välillä jopa hyvää.

Läksyjen määrä on kasvanut reippaasti. Nytkin ollaan viikko treenattu enkun kokeeseen ja samalla kerrattu kertotauluja ja vokaaleja. Uskonnosta ei koskaan tule läksyä.

Sitten se huolellisuus. Kirjat hukassa ja läksyt tekemättä. Silmät kirkkaina valehdellaan, että läksyt on jo tehty, kunnes illalla nukkumaanmennessä alkaa valhe painamaan mieltä. Olihan mulla siitä yllistä (ympäristö- ja luonnontieto) läksyä... Wilmasta on saanut lukea unohduksista ja tekemättömistä läksyistä. Näinkö se eka- ja tokaluokkaisen oppimisinto latistui kolmannen aluksi. Muutama vuosi pitäisi vielä tsempata!

Ajatustyötä

Olen päässyt verhotangosta eteenpäin. 

Esikoisen tulevan huoneen seinien väritys on päätetty. Ainakin omassa päässäni. Vielä en ole katsonut, että valmistaako joku sen väristä maalia.

En kyllä sitä verhotankoakaan tai oikeastaan kiskoa ole vielä löytänyt, mutta sen verran jo tiedän, että sellaisia joku valmistaa. Myyjästä ei ole tietoa.

Pitäisikö palkata sisustussuunnittelija?

Lapset jo kysyy, että koska oikein muutetaan. Viikonloppunako? 

Äidillä on ajatustyö kesken. Voi mennä pitkään...

Kansan krapulainen ääni

Sunnuntaina napsautin pitkästä aikaa keittiön radion auki. Isäni oli säätänyt radion johonkin pappakanavalle (yle) ja hetken kesti että ymmärsin mistä on kyse ja sen jälkeen ei naurulle meinannut tulla loppua. Kansanradio, parasta viihdettä ikinä. Yksikään soittaja ei ainakaan äänestä ja jutuista päätellen ollut selvinpäin. Tai ainakin kovassa darrassa piti päästä ajatuksia jakamaan. 

Voisin kuvitella parin (tai sadan) huonosti nukutun yön ja/tai edellisillan vinkkuövereiden nostavan tämänkin huumoripläjäyksen useampaan potenssiin. 

Suosittelen!

Mutta miinuspuolena on tietenkin se, että jos ottaa homman liian tosissaan, voi mennä itselläkin hermot. 

Taitaa vaan aika tosissaan ne ihmiset sinne soitella. 

PS.
Opin jotain uuttakin siinä naurunhörähdyksien lomassa. C-kasetteja saa edelleen jostakin ostettua, kunhan sattuu löytämään sellaisen kaupan mistä niitä voi vähän niinkuin tiskin alta kysellä. Eli eikun etsimään.

Vaaleansinistä

Muutaman kerran olen ihan itsekseni hymyillyt sitä, että tämän blogin ensimmäisessä kirjoituksessa uhkasin myös sisustaa. Ei ole pahemmin sisustettu, mutta nyt pitäisi sitten sisustaa niin perkeleesti. 

Talo on siis rakennettu kahdelle lapselle. Nyt alkaisi olla ajankohtaista saada myös sille ylimääräiselle lapselle oma huone ja se siis tarkoittaa, että me vanhemmat luovumme omastamme. Jossain vaiheessa muutamme alakerran tv-huoneen makuuhuoneeksi (koti-insinöörin vaatimuksesta), mutta ensivaiheessa me teemme makuuhuoneemme yläkerran aulatilaan (minun vaatimuksestani). Minun vaatimukseni aulatilan muuttamiseksi ihan oikeaksi huoneeksi on mennyt kuuroille korville, mutta myönnytyksenä siitä tehdään nyt jotain väliaikaista makuuhuonetta muistuttava. 

Huoneet pyöräytetään muutenkin ympäri. Esikoinen menee Prinsessan huoneeseen, Juniori Esikon huoneeseen ja Prinsessa sitten meidän vanhaan huoneeseemme. Tämä pettämätön suunnitelmani johtui siitä, että säästyn seinien maalaamiselta. Esikon nykyiset vaaleansiniset seinät sopii Juniorille, kun taas Esikko saisi Prinsessan huoneen omenankukanvihreät seinät, jotka sopivat ihan hyvin kolmasluokkalaisellekin. Meidän makuuhuoneemme seinät ehkä pitäisi maalata, siis ehkä.

Esitin ajatukseni Esikolle ja Prinsessalle. 

- Esikko suostui muuttamiseen, mutta haluaa että seinät maalataan. Vaaleansinisiksi.

- Prinsessa innostui muuttamisesta (isompi huone ja paljon kaappitilaa), mutta haluaa että seinät maalataan. Vaaleansinisiksi.

- Nuorin ei vielä osaa sanoa mitään huoneensa seinien väristä, mutta minä olin ajatellut, että ne on vaaleansiniset.

Varmaan sitten sisustetaan helvetin isolla pöntöllä vaaleansinistä maalia. Pitäiskö se aulakin vielä maalata?

Miälenvikasta

En tiedä minkä kohtauksen eilen sain ja lähdin vielä iltahämärissä pururadalle lenkkeilemään. Vilkkaan mielikuvituksen omaavana mietin jo, että siellä ne kaikki hullut itsensäpaljastajat ja raiskaajamurhaajat lauantai-iltaansa viettävät. Uskottelin itselleni, että sellaisia on vain elokuvissa ja pistin tossua toisen eteen. Valitsin kuitenkin lyhyemmän lenkin.

Puolessa välissä lenkkiä näin miehen, joka nyrkkeili katajan kanssa. Näytti hyvin omituiselle, mutta jonkinlaista kuntoilua kai sekin. Jatkoin matkaa ja koska tossu kulki hyvin, päätin mennä vielä toisen kierroksen. Sama mies hakkasi nyt toista katajaa. Ja pakkohan mun oli kysyä, että tietäähän kyseinen herra, että kataja on rauhoitettu vai onko kyseinen havupuu tehnyt hänelle jotain pahaa. Sain niin mielenvikaisen katseen ja murahduksen, että juoksin loppumatkan kotiin. 

Jostain ne dekkaristit ideansa on saanut.

Näin se homma toimii!

Olen useastikin harmitellut sitä miehistä ominaisuutta, joka saa heidät kuvittelemaan olevansa maailman napoja. 

Esimerkki: Työpaikan illanvietossa keskustelet vanhemman kollegan kanssa koripallosta. Oikeastaan et ole kovin kiinnostunut koripallosta, mutta kollega on. Ja koska olet kohtelias, kysyt kuinka kauan hän on harrastanut lajia ja missä porukassa. Loppuillasta samainen kollega silittelee reittäsi. On siis ymmärtänyt sinun olevan kiinnostunut muustakin kuin koripallosta, vaikka olit vain kohtelias.

Nyt olen kuitenkin mitä ilkeimmällä tavalla käyttänyt tätä miehistä ominaisuutta hyväkseni.

Esimerkki: Keskustelet työpaikan tietojärjestelmägurun kanssa. Tiedät, että hän on musiikkimiehiä ja otat asian puheeksi. Ihan älyttömästi et asiasta ymmärrä, mutta muutama yhteinen suosikkibiisi tai -bändi löytyy ja niistä riittää juttua. Guru innostuu, kun saa suositella muutamaa biisiä, mitä et ole kuullut. Lupaat kuunnella ne mitä pikimmin. Tämän keskustelun jälkeen onkin hyvä todeta, että koneessa on jotain vikaa, pitäisikö se vaihtaa uuteen. Guru sanoo, että ehdottomasti, tutkimatta tilannetta. Korjaa vielä vanhan koneen ja antaa sen kotiin lasten pelikoneeksi.

Näinkö tämä homma siis toimii? Ja nytkö vasta sen tajusin?

Kateutta

Aika harvoin, tuskin koskaan tunnen kateutta. 

Soitin tuossa yhtenä päivänä kotimatkalta Prinsessan kaverin äidille. Tiesin, että Prinsessa on heillä ja hänet piti saada kotiin pikaisesti jotta päästään lähtemään harjoituksiin. Sanoin vielä tälle äidille soittaessani, että et varmaan ole vielä kotona, mutta jos saisit viestiä sinne kotiin. Mies oli ulkomailla työmatkalla ja hän oli kuntosalilla, mutta homma hoituu. Tässä siis tuli kateus.

Ehkä vielä joskus minäkin nautin omasta ajasta. 
- En välttämättä kuntosalilla tosin.

Suunnittelin eilen tälle päivälle pizzaperjantaita. Jotenkin vaan oli pizzafiilis. Hehkutin asiaa perheelle.

Prinsessa: Yäk, mä en tykkää pitsasta.
Esikoinen: Mä en ainakaan halua, että siinä on mitään muuta kuin kinkkua ja juustoa. Ei edes ketsuppia.
Juniori: A-PI-NA

Tuo juniorin kommentti ei ehkä liittynyt tähän pizzaperjantaihin, mutta se on niitä harvoja sanoja joita hän osaa ja sitä sitten toistellaan usein.

Kateutta siis voi kokea myös siitä, että joillakin on pizzaperjantai. Meillä taidetaan syödä tänään makaronilaatikkoa.

Kenkäfriikin ongelma

Nyt tarvin apua. Kenkiä minulla on varmaan miljoona paria, mutta ei yksiäkään joita haluaisin tänä syksynä käyttää.

Keväällä käytin business-uskottavia tennareita. Joo, määrittelin tuon uskottavuuden ihan itse. Kesällä siirryin business-uskottaviin läpsykenkiin. Loppukesästä oli hetken aikaa 'mukamas-ballerina' -aika, ennen paluuta business-uskottaviin tennareihin. Mutta mitä sitten seuraavaksi? Tennareiden aika alkaa olla ohi. Kenkäkaupat on monta vuotta myyneet syyskenkinä sellaisia rumiluksia, etten ole niitä itselleni huolinut. Mutta nyt on kaiketi taivuttava.

Vaatimukset on tiukat: business-uskottava, mukava, tyylikäs ja kestävä. 

Että mitkä neljät laitetaan sanoo kenkäkauppias...

Synttäriähky

Syyskuun viimeinen viikko on synttäriviikko. Jokaisena päivänä on vähintään yhden hyvän ystävän tai lähisukulaisen syntymäpäivä.

Viime viikonloppu vietettiin kotiseudullani ja samalla kippisteltiin yhteensä kuudelle synttärisankarille. Lisäksi se ainoa äitini halusi järjestää perhedinnerit, jotka sitten synttärijuhlista johtuvista syistä siirrettiin perhelounaaksi. 

Mutta lauantaina söin ensin äidin pöydän ääressä kolmen ruokalajin lounaan (avokado-katkarapucocktail, paistikääryleitä lisukkeineen ja valkosuklaamousse). Tämän jälkeen vuorossa oli ystäväni luona (kippisteltiin kahdet synttärit) toinen kolmen ruokalajin päivällinen (borssikeitto, ranskalainen omenakana lisukkeineen ja juustokakku). Tästä sitten jatkettiin vielä yhdet synttärikippistelyt ja päälle vielä kolmen ruokalajin iltapala (avokadokeitto, burritot ja banoffee). Voin kertoa, että oli vatsa aika täynnä, vaikka yritin hillitä jokaisen herkun kohdalla.

Sunnuntaina sitten vielä kolmen synttärisankarin juhlinta lähinnä sokeristen herkkupöytien äärellä. 

Mutta kiitokset synttärisankareille ja kiitos! RÖYH! Olo on edelleen turpea.