Unelmakoti?

Sain synttärilahjaksi tämän:

Taulussa on mieheni isoisoisän vuonna 1918 rakentaman talon piirrustukset. Talo, joka edelleenkin on hienoine tornihuoneineen ja mansardikattoineen kaunis. Talo ei valitettavasti ole enää suvun hallussa (joo, anoppia on syyttäminen), mutta monta kertaa ohikulkiessa on tullut mieleen käydä kysymässä, että millä hinnalla se siitä lähtisi.

Käsittääkseni nykyinen omistaja on kunnostanut talon, en tiedä miten, mutta ihan halvalla se ei varmasti lähtisi. Talon rakennuttaja eli isoisoisä oli maalarimestari ja talon kattoihin maalattiin kauniit koristeet ja samoin joihinkin seiniin. Onkohan ne ymmärretty säilyttää? Kai sitä voisi käydä visiitillä ja sanoa, että täällä minäkin haluaisin asua? En ole koskaan käynyt talossa sisällä, joten tyydyn pohjapiirrustuksen kanssa unelmoimaan narisevista lattialaudoista ja vanhoista kaakeliuuneista. Mutta mitä jos ne lattiat ei narisekkaan ja kaakeliuunit korvattu moderneilla? Tää unelmakoti saattaa olla parempi vain paperilla.

Vai vaihtaisiko ne päittäin?

PS. 
Näin viimeisten lomapäivien ratoksi kävin paikallisessa maalikaupassa. Pyysin kipsilevyproppuja ja myyjä kysyi, että tietääkö mun mies, että mä olen niitä ostamassa. Tässä on ihan sopupelin makua, sillä mies vihaa reikien tekemistä seiniin. Niin ja ostin mä maaliakin...

Sinä

Tämän päivän sana on sinä. Lähdin hakemaan yhden biisin sanoja netistä, mutta törmäsinkin tähän: (klik)

Naapurikateus saa aivan uuden ulottuvuuden kun katsotaan, että kuinka moni tienaa vähemmän kuin SINÄ.

Biologinen herätyskello ja virtuaalifarmari

Joulusta asti joka aamu, yleensä kukonlaulun aikaan, sängyn vieressä seisoo Prinsessa. Tyttö, jota normaalisti on saanut herätellä moneen kertaan ja muutenkin on hyvillä unenlahjoilla siunattu tuo lapsi. Tai siis oli, siihen asti kunnes meille tuli iPad. 

Aamun avaus siis ei suinkaan ole iloinen aamuntoivotus, vaan 'saanko pelata aippädillä?' -tiedustelu. Vastaus on joka aamu sama: et saa, mene takaisin nukkumaan. Prinsessa kääntyy kannoillaan ja poistuu. Ei suinkaan omaan sänkyynsä vaan telkkarin ja joskus sen aippädin äärellekin. Puolen tunnin peliajan vahtiminen on aamun tunteina haasteellista, joten olen päätynyt piilottamaan tuon kapineen.

Ihan kiva kapistus tuo onkin, onneksi puolen tunnin peliaika ei päde äitiin, sillä virtuaalisen maatilani hoito vaatii enemmän aikaa. Tälläiselle potentiaaliselle peliaddiktille se vempele ei sovi, tai siis ei sopisi...

Jaahas, sato on valmis, pitää mennä.

Enemmän kuin hämillään

Päiväkotiharjoittelua takana tänäänkin. Näppärää, että eilen minä harjoittelin töissä ja tänään minimies päiväkotia. Kumpikaan ei oikein ota tulta alleen.

Tänään kyllä hämmästelin päiväkodin touhuja. Ja kotiintullessakin vielä olin ihmeissäni.

Jos nyt joku kokeneempi ottaisi kantaa asiaan, että onko ihan normaalia että päiväkodin pienten ryhmässä ei ole yhden yhtä lelua missään hyllyssä tai esillä? Jostain lukitun oven takaa kaivettiin Minimiehelle esiin yksi lelu, jota sitten oli kärkkymässä moni muukin lapsi. Muille lapsille nostettiin lukitusta kaapista muumileluja ja sanottiin, että nyt on muumileikkien aika. Minä kun oon tottunut, että lelut on esillä, helposti tartuttavissa ja leikittävissä. Voihan niitä virikkeiksikin kutsua.

Onko se siis ihan normaalikäytäntö vai aikuisten siivouskammoa?

Meillä on vanhemmat lapset aloittanut perhepäivähoidossa, joten meininki on ollut aivan eri. Kyllähän tässä päässä on raksutellut, että pitäiskö vielä yrittää vaihtoa sinne. Varsinkin kun joka tapauksessa on lapset kahdessa eri päiväkodissa.

Läpi

Olen taas käynyt harjoittelemassa töissäkäyntiä. 

Aamu alkoi lupaavasti Prinsessan oksentaessa ja tiettykin myöhästyminen oli sekunneista kiinni. Nyt on kuitenkin strategiat ja tavoitteet hallussa. Tai ainakin pitäisi olla. Nuo videoneuvottelut on kyllä siitä pahoja, että herkästi siinä ajatukset liitelee kauppalistan ja viikonloppusuunnitelmien välille. Iso osa asiasta valui tälläkin kertaa LÄPI korvien. Onneksi sama homma on paperilla...

Mutta viikko aikaa hioa strategiat ja tavoitteet valmiiksi sinne ekaan kasiaamuun. Niin ja säätää pää siihen työasentoon. AUTS!

Dagen efter

Vuoden ekat pikkujoulut on nyt juhlittu. Onneksi ymmärsin silloin viikko sitten testata viinapäätäni skumpalla, niin ymmärsin nyt rajani. Se raja oli tasan kaksi siideriä. Ei kivistä päätä, normaalia enempää, eikä ole paha olokaan. Toisin kuin silloin viikko sitten testikerralla. 

Meillä kokoontuu opiskeluajan kaverit vähintään kerran vuodessa pikkujouluihin. Nyt on siirretty pikkujoulut tammikuulle, kun ei joulukuussa ehditty. Pöydillä tanssimisen sijaan otettiin tällä kertaa rennommin ja sopihan se pienten lasten vanhemmille hyvin. Pari sinkkumiestä vielä löytyy joukosta, jotka olisivat halunneet Turun yöelämään tutustua tarkemmin. Mutta niin se Unimasa korjasi heidätkin, sohvannurkkaan nukahtivat kumpikin.

Minimies vietti ekaa yötä ilman äitiä, napanuoraa on löysätty. Hyvin oli poika pitänyt isovanhempansakin hereillä. Nyt sitten maittaa päiväunet, molemmille. Talossa on rauha sillä mies ja esikoinen pelaavat lätkää jossain päin länsirannikkoa ja Prinsessa katselee mummin kanssa jäällä liihottavia Disney-hahmoja. Ihan hyvä dagen efter.

Raidat

Tämän päivän sana on raidat.

1. Hei näytä mulle missä sul on rusketusraidat -alkoi soimaan päässä.

2. Mietin keittiön verhojen raidoitusta. Missä myydään tekstiilivärejä, että saisin ne itse raitaiseksi? Pitäisikö raitoja tehdä kaksi vai kolme, vai yksi. Vai pysyä raidattomana. Tosin ne keittiön verhot on edelleen ihan kankaana odottamassa ompeluinspiraatiota, että raitoja tai raidattomuutta saa luultavammin tovin vielä miettiä.

3. Pesin vessan.

4. Mietin, miten ne, jotka ei koskaan lausu D-kirjainta sanovat raidoittaaa, raudoittaa, raidaton... Ja saako siitä sitten enää selvää. Miehen mummo oli kotoisin Varkauesta, nautti veestä ja tipautti aina d-kirjaimen joka sanasta, minne se olisi kuulunut.

Sähköinen

Tämä ei nyt ihan osu aiheeseen, mutta...

Valmistaudun työhönpaluuseen. Ostin radion (toimii sähköllä).

Mun uusi työhuoneeni on kaukana muista, niin voin ainakin kuunnella suosikkini Aamulypsyn rauhassa. Ja tokihan niillä työkavereilla menee kuukausi, ennenkuin ne löytää mut sieltä. Radio pitää siis mulle seuraa. Huoneen ehdoton bonus on kuitenkin kämppis. Miinuspuolena se, että kämppis on komennushommissa Porissa. 

Työhuoneen varustukseen kuuluu oma jääkaappi, melkein seinän takana on sauna. Ymmärränköhän mä tän jutun ihan oikein, jos se tarkoittaa päiväsaunoja? Ja siiderit saa kivasta viilennettyä omassa jääkaapissa? 

Sisko, jumala ja avaruusolioita

Ajeltiin prinsessan jumpasta kotiinpäin, kyydissä siis koko sirkus.

***************

Radiossa soi Erinin ja Laura Närhen Siskoni -lurittelu. 

Esikoinen laulaa kovalla äänellä "sinä olet minun siskoni, toivon ettet vedä mua turpaan" 

ja tää oli omistettu Prinsessalle.

***************

Esikoinen: "Elätköhän sä äiti vielä vuonna 2030?"

Minä: "En tiedä, toivotaan."

Prinsessa: "No ei välttämättä, me voidaan vaikka kuollettaa äiti jos me kyllästytään suhun."

*****************

Esikoinen: "Kuka loi ihmiset? Jumala eks niin?"

Minä: "hmm...joo."

Esikoinen: "Mutta kuka loi sitten Jumalan?"

Prinsessa: "No avaruusoliot loi sen, kun se kerran asuu siellä taivaassa."

*****************

Nämä treenimatkat on kyllä hauskoja! 

PS. Esikoiseni kertoi vitsin. Mitä eroa on hailla ja TPS:lla? 

No. Hai voittaa aina. 

Ei mitään hajua TPS:n menestyksestä tällä kaudella, mutta kaiketi pätee.

Kulma

1. kulma
Kuopukseni pudotti hienon ison Pentinkin lyhtyni lattialle ja nyt sen yksi kulma on rytyssä. Onko se nyt pilalla vai persoonallinen?

2. kulma
Yritän miettiä tulevaa elämäntilannetta joka kulmasta ja etsiä niitä hyviä asioita. Niitä pitää kyllä ihan etsimällä etsiä. Vielä ei ole tullut mitään mieleen.

Jotain mitä näin

Olen ollut mökkihöperönä tänään. Ihmeellisin näky on ollut likaisten ikkunoiden takaa loistava aurinko. Outo valoilmiö.

Paljon olen katsellut myös vaatteita, pyykinpesukonetta, kuivausrumpua ja tyhjeneviä pyykkikoreja. Suurimmat oivallukseni tänään on liittynyt nimenomaan pyykkikoriin. Ostaessani kodinhoitohuoneeseen pyykkikoreja, mietin, että niissä pitää olla kannet. No kannet on. Mutta tähän asti se kesti ymmärtää, että meidän perheessä se kannellinen pyykkikori tarkoittaa sitä, että kaikki pyykit jätetään kannen päälle. Yllätyksenä voi olla täysin tyhjä pyykkikori, jonka kannen päälle on lastattu kaksi koneellista pyykkiä. Toinen koreista on merkattu värikkäällä teipillä kuvaamaan sitä, että kyseisen korin kannen päälle kerätään värilliset vaatteet. Mies sanoi luulleensa sitä vaan koristeluksi, eikä ymmärtänyt sen tarkoittavan mitään. Että olen mä vähän nähnyt punaistakin tänään...

Pidetään centrumit lämpimänä

Sain anopilta tekstiviestin, joka pistää hihittämään:

"RM Ratia lämmittää sopivasti centrumia ei tarvita villahousuja"

Tästä voi päätellä ainakin se, että anoppi on päättänyt tipattoman tammikuunsa. Ei suinkaan tekstin sisällöstä päätellen, vaan siitä, ettei se sisältänyt kirjoitusvirheitä. Välimerkkien puuttuminen on pientä siihen soppaan verrattuna mitä sieltä yleensä tekstitellään.

Tällä kertaa kyse on herra Ratian logolla varustellusta alusasusta, jonka joulupukki anopille kiikutti. Mutta hyvähän se on tietää, että RM pitää anoppini centrumin lämpimänä, eikö?



PS.
Anopin kielellä pieru on buffu, että kiertoilmauksia löytyy...

Blondi ja tekoäly

Nämä hiukset on meillä ollut puheissa viime päivien aikana. 

Esikoinen sai synttärilahjaksi vitsikirjan. En sitten hyvällä tahdollakaan pysty ajattelemaan iloisia ajatuksia lahjan antajasta. Esikoinen kun lukee niitä puujalkavitsejä ääneen, varmistaa vielä välillä, että kai mä olen kuulolla.

Vuorossa oli varmasti sadas aiheeseen liittyvä vitsi, kun esikoinen ymmärtää kysyä, että mikä on blondi. Vastasin, että sellanen, jolla on vaaleat hiukset. Kuului nopeiden askelten ääni, kun esikoinen juoksee peilin eteen ja helpottuneena toteaa, ettei ole blondi.

Tuoreena tekoälynä totean, että vaikka sitä lasta nyt ei ihan pellavapääksi voi kutsua, mutta on lähempänä blondia kuin brunettea kuitenkin.

PS.
Kampaajantuolissa kyselin, että mitä sävyä hänen mielestään juurikasvuni on. Itse kun epäilin se olevan sitä kuuluisaa maantienharmaata. Yllätyksekseni ammattilaisen arvio oli, että siinä on ihan selvä väri/sävy. Vanhetessani tummun, en harmaannu. Onkohan se viisastumisen merkki, kun blondi tummuu?

Herkullinen

Olisi kyllä suorastaan herkullista kertoa jostain herkullisesta tilanteesta. Mutta niitä ei nyt ole sattunut kohdalle pariin päivään. Siis sellaisia, joihin yhden lauseen heittämällä saisi loppukuuksi naurun aihetta. 

Mutta viime päivien herkkuna on ollut itsetehty jogurtti. Pitkästä aikaa kaivoin reseptin esiin ja muistin jopa ostaa tarveaineet kaupasta. Lisäbonuksena itsetehdyssä on, että tiedät mitä se sisältää ja sokerin määrää saa ihan itse säädellä. Esikoiseni mielestä voisin hyvin perustaa jogurttiosuuskunnan ja myydä sitä kaupassa, niin hyvää se on.

Jogurtti - Home made

1,5 litraa maitoa

2 dl maustamatonta jogurttia

1 dl maitojauhetta

ripaus suolaa

0,5 dl sokeria

2 tl vaniljasokeria

Varaa jogurtin 'muhimiseen' muoviastia, mielellään paksua muovia (sitoo lämpöä). Kiehauta puolet maidosta. Sekoita aineet kulhossa. Kaada päälle kuuma ja kylmä maito vuorotellen ja sekoita hyvin. Anna seistä huoneenlämmössä kansi päällä froteepyyhkeeseen käärittynä n.5-8 tuntia. Vatkaa ja laita kylmään. Sokerin voi jättää pois tai mausteina voi käyttää esim. hilloja, marjoja tai hedelmiä. 

Itse olen jättänyt sokerin pois ja lisännyt hieman vaniljasokerin määrää = vaniljajogurttia. Maitona olen käyttänyt rasvatonta = rasvaton jogurtti.

Juurijogurttina on ollut Bulgarian jogurtti.

Varjo

Meillä oli tänään Prinsessan kaverisynttärit. Olen kuin varjo entisestäni.

Kymmenestä lapsesta (7 tyttöä ja kolme poikaa) tulee melkoinen ääni. Kun kaikki sokerilla kuorrutetut ilosta kiljuvat lapset haluavat huomiosi samaan aikaan, lopputulos on vähintään kuulonalenema. Enemmän kuin reilua olisi ilmoittaa lasta synttäreille tuodessa, että lapseni pelkää kovia ääniä (vaikka pystyy kyllä vaivatta tuottamaan niitä) tai että lapsi pelkää ilmapalloa (niitähän harvoin on synttäreillä). 

Puolitoistatuntia vauhtia, huutoa ja kiljuntaa. Meillä kotona. Kaatuneita laseja, lahjanaruja ties missä. Ja joku vielä paheksuu niitä ulkoistettuja synttärijuhlia. Tuleva vävypoikani (tai näin on minulle ilmoitettu) itki eteisessä, että ei nämä juhlat vielä saa loppua. Ja toinen tuleva vävypoikani (näinkin on minulle ilmoitettu) oli sitä mieltä, että tulee huomenna uudelleen. Ei muuta kuin patteri irti ovikellosta ja talo pimeäksi tästä eteenpäin.

Joo joo, tärkeintähän oli se, että Prinsessa sai kunnon juhlat ja että kaikilla LAPSILLA oli kivaa. Aion selättää tämän tinnituksen syömällä läjän jäljellejääneitä herkkuja. Vaaka kiittää! 

PS.
Pitää ehkä avata skumppapullo. Jos uni tulisi paremmin pikku poreissa, vaikka korvissa soikin.

Valmis

Viikon verran Prinsessa on vaatimalla vaatinut, vinkunut ja itkenyt, että leivo äiti pullaa.

Joko sä oot leipunut pullaa? Koska me oikein leivotaan pullaa? Mä haluan leipoa pullaa! Etkö sä koskaan enää leivo? Mä en enää edes muista miltä se maistuu.

Eilen sitten annoin periksi ja leivottiin. Tai siis kuinka niin ME leivottiin? Niin paljon kun Prinsessa sitä leipomista tahtoi niin taikinantekohetkellä mielenkiintoisempaa oli lastenohjelmat. Kun sitten taikina oli kohonnut ja pöytäkin jo jauhotettu, meillä soi ovikello. Tyttölauma tuli hakemaan Prinsessaa leikkimään.

P: Saanhan mä äiti mennä, saanhan?
Ä: ...mut...mutta entäs tää kauankaivattu pullanleipominen?
P: Kyllä sä osaat ne ihan itsekin tehdä.

Äiti sitten leipoi pullat VALMIIKSI. 

*Ovi käy, Prinsessa huutaa: EIKÖ NE PULLAT OLE JO VALMIIT!?!*

Jotenkin tämä pullantuoksuinen äiti on hyväksikäytetty ja VALMIS.

Prinsessa Purkkatukka

Kun nyt ollaan päästy tähän hiusteemaan, niin kävipä meillä tässä pari päivää sitten niin, että Prinsessan kutreista löytyi kaksi purkkaa. Siis kaksi pureskeltua purkkaa. Kaksi eri kerralla pureskeltua (ei yhteen pureskeltuja) purkkaa. Kuten arvata saattaa, ilman saksia ei tilanteesta selvitty. Syytä tähän ei Prinsessa osannut tai halunnut kertoa, muttei ollut leikkausoperaatiosta edes pahoillaan.

Eilen illalla sitten otin uuden yrityksen ja kysyin, että mites ne purkat sinne hiuksiin joutui.

Prinsessa: "No kun se nyt vaan MENI! Kun en jaksanut viedä sitä roskikseen!"
Minä: "Mutta mites se toinen purkka sitten sinne joutui, etkö sitäkään jaksanut viedä?"
Prinsessa: "Mä aattelin, että kun siellä oli jo se yks, niin ei toisella oo niin väliä..."
Minä: "Voisiko siellä olla vielä kolmaskin purkka, jos äiti ei olis huomannut?"
Prinsessa: "No se oli mulla jo suussa..."

Pitäisikö olla onnellinen, että hän tykkää syödä purkkaa vai siirtyä niihin pastilleihin ihan kokonaan?

Huomattavia muodonmuutoksia

Kävin tänään kampaajalla. Väri on uusi ja pituuttakin lähti vaaksan verran. 

Ero on siis huomattava, omasta mielestäni siis.

Minä: "Onko äidissä jotain erikoista tänään?"

Prinsessa: "Joo, sä oot käynyt kampaajalla ja ne hiukset on ihan eri väriset. 

Ja kato, ne on aika lyhyetkin! Hienot!"

Minä: "Huomaatko minussa mitään erikoista?"
Puoliso (mies): "Ai, miks tollanen?"

Minä: "Onko äidissä jotain erikoista tänään?"

Esikoinen (poika): "Joo, sä oot kammannut pääs."




Minä se vaan kyselen tyhmiä, uuden kammatun pääni kanssa.

Kaksi asiaa

Kaksi asiaa, jotka on tällä viikolla saanut minut itkemään.

1. Viime aikoina on usein mieleeni pompsahtanut ystäväni, joka kuoli jo reilu kymmenen vuotta sitten. Aivan liian aikaisin ja aivan odottamatta. Maanantaina törmäsin kauppareissulla toiseen vanhaan ystävään, joka myös on kotiseudultani muuttanut tänne ja kerroin hänellekin näistä muisteloista. Yhdessä siinä sitten muistelimme ja kertasimme vanhoja tapahtumia. Muistelimme ystäväämme, kerroimme mitkä asiat muistuttaa hänestä ja mitä hänelle haluaisi sanoa nyt. Kun pääsin kauppaan ja juttukaverini kohti kotiaan, minä purskahdin itkuun. Kyyneleitä ei pidellyt mikään. Noloahan se vähän oli puristella siellä tomaatteja ja itkeä.

2. Tänään sain kuulla ihania vauvauutisia. Ensin halasin tiukasti ja sen jälkeen aloin itkemään. Iloinen odottaja oli hieman hämmentynyt mun reaktiostani, mutta silkasta ilosta itkin. Tiedän, kuinka odotettu ja toivottu tämä tuleva onni on. Minäkin olen odottanut ja toivonut jo usean vuoden. Ja vaikka se ihanaa -sana onkin jo kohta loppuunkulutettu, niin ihanaa!

Ilosta ja surusta itken. Vaihtoehtoina olisi tässä vaiheessa, että olen joko raskaana tai muuten vain sekaisin. Valitettavasti se ei ole tuo ensimmäinen vaihtoehto.

Sukua lottovoittajalle

Tätini voitti lotossa. Kuusi+1 oikein tuotti lähes kolmenkymmenen tontun tilin. Ihan kivasti. 

Onnittelin tietenkin asianmukaisesti ja kyselin, mihin voittorahat nyt käytetään vai laitetaanko sukanvarteen. Ja tietenkin piti kysyä, että harmittaako, että oli ne miljoonat yhden numeron päässä.

"Ei, kun oikein hyvä ettei ollut seitsemän oikein, ihan sellasesta summasta oltaisi menty sekaisin." vastasi täti.

Joo, just sen takia suomalaiset yleensäkin lottoaa, ettei vaan tulis sitä täysvoittoa. Eikö?

Jos nyt mun kohdalleni sattuisi vastaava voitto, niin harmittaisi. Ihan varmasti harmittaisi. Mutta kai sitä jossain vaiheessa voisi iloita siitäkin voitosta mikä tuli. Kerran voitin 150 euroa lotossa ja sekin oli ihan kiva. Vaikka se 12 miljoonaa ensi lauantaina olis vielä kivempi. Täytyykin pistää hakemus menemään.

Tavallinen hetki

Tuiki tavallinen hetki: Katselen ympärilleni ja totean, että jotain pitäisi tehdä.

Muutoksenhakuisuus. Joskus se selätetään siivouksella ja mööpelihumpalla. Joskus se ei millään riitä ja pitää avata Vepsäl...eikun Ikean kataloogi. Tänään tavallinen hetki koostuu värikartan tutkinnalla. Samalla pitää tutkia kalenteria, että mihin väliin mahtuisi pienet maalivalssit. Näillä hommilla kun on tapana levitä, eli mitä seuraavaksi maalataan ja mitä pitää ostaa ja vaihtaa. Esimerkiksi telkkarihuoneen seinänmaalaus aiheuttanee sen, että tv-tasokin pitää uusia.

Tässä jälleen yksi asia, jota A-Noppini ei voi ymmärtää ollenkaan. Hän suorastaan paheksuu, että meillä on olohuoneessa sohva taas vaihtanut paikkaa, eikä häneltä ole kukaan kysynyt edes mielipidettä. Saati, että hyvät seinät mennään maalaamaan uudelleen. Hän kun on nykyiseen taloonsa muuttanut vuonna 82 (siis 1982) ja huonekalut on vieläkin samoilla paikoilla kuin silloin. Lisäksi hän on opastanut perikunnan (eli ainoan poikansa) siihen, että keittiönkaappeja tai ruokatilan hyllyä ei sitten saa poistaa eikä missään tapauksessa maalata.

Loppukaneettina haluan vielä todeta, että toivon muutoksenhaluisuuteni säilyvän. Edes anopin kiusaksi.

Kysymyshaaste

Sain Nollikselta kysymyshaasteen, kiitos!


1. Mistä haaveilet tällä hetkellä?
Lottovoitto kyllä kuittaisi muutaman haaveen, vaikka raha ei onnea tuokkaan. Se mahdollistaisi enemmän aikaa lasten kanssa ja opiskelun tai uuden suunnan työelämälle. Niin ja uuden auton ja veneen ja talonkin...

2. Millainen oli vuosi 2012?
Täynnä vaipanvaihtoa, vauvantuoksua, jääkiekko-, salibandy-, jalkapallo-, taekwondo- ja jumppatunteja. Ihanaa kotoilua ja aikaa lapsille ja arjelle. Ottaisin toisen samanlaisen kiitos.

3. Oletko aamu- vai iltaihminen?
Olen juuri kehittänyt itselleni päivärytmin 09-02. Ja tää on nyt mulle sopiva rytmi. Toki aamulla voin nukkua pidempäänkin, mutta yöllä en voi valvoa pidempään. Harmi vaan, että muu maailma pyörii ihan eri aikataulussa. Vai mitä sanoisi työnantaja, jos tarjoan heille sellaista vaihtoehtoa, että tulen siinä 11-12 aikaan töihin, jos oon saanut itseni hereille. Vastaus kysymykseen siis, iltaihminen. Aamut ei ole ihmisiä varten!

4. Minne haluaisit matkustaa nyt?
New Yorkin matkaan olen aloittanut säästämisen. Säästöpossussa on viimeisen ryöstöretken jäljiltä rahaa 2 euroa ja 15 senttiä. Menee ehkä tovi päästä sinne. Barcelonan matkasta on puhuttu ystävän kanssa ainakin kymmenen vuotta. Ja häämatka Roomaan on vieläkin tekemättä.

5. Minkä asian tekisit toisin menneisyydessäsi jos voisit?
Aina yritän sanoa, että se mitä on tapahtunut on tapahtunut, eikä muuksi muutu. Turha on siis mennyttä katua, vaan todeta, että se oli silloin ja sellainen minä olin silloin. Vaikkakin jotkut hölmöilyt oikein nolottaa vieläkin, niin samassa tilanteessa tekisin varmaan saman uudelleen. Mutta joitakin ilkeitä sanoja ottaisin takaisin, ne haluaisin muotoilla toisin.

6. Lempiruoka ja kuka sen valmistaa?
Kotiruokana lemppari on lasagne ja kalakeitto. Ne valmistan onneksi ja valitettavasti minä. Tietenkin oma äiti on näissä aika hyvä. Kunnon pihviä en vastusta ja pizzakin voisi olla kokin tekemä.

7. Miten haluaisit viettää eläkepäivät?
Terveenä, rakkaiden ja ystävien ympäröimänä. Aktiivisena ja iloisena. Ja hemmetti, vaikka Floridan lämmössä. Tai voihan täälläkin ihan lämmin silloin olla, jos tuo ilmastonmuutos jatkuu.

8. Elämäsi eläin?
Kai se on kissa. Meillä on aina ollut kissa tai kissoja. Lapsena en saanut unta, ennenkuin Misu-kissa tuli kainalooni peiton alle nukkumaan. Silloin ei vielä puhuttu punkeista, niitä ei kai ollutkaan vielä manner-Suomessa silloin. Nytkin on kaksi karvakasaa takaamassa sen, että syli ei koskaan ole tyhjä.

9. Sielunmaisemasi?
Kohta c.) en ymmärrä kysymystä. 
Minä oon niin hankala tyyppi, että tähän on nyt mahdoton vastata.

10. Tärkein esine kotonasi?
Jos sanon, että leivänpaahdin, niin valehtelen. Vaikka tärkeä on sekin, niin kyllä tärkeämpi on pesukone. Ei, kyllä se varmasti on tämä läppäri. Sillä valitettavasti korvaan sosiaalisen elämäni puutteita.

11. Syötkö elääksesi vai elätkö syödäksesi?
Vaikka se ei päältä näy, niin syön elääkseni. Oikein herkutteluhetket on joutunut vähemmistöön arkiruokien jyrätessä. Enkä pidä niitä hetkiä mitenkään herkutteluna. Mutta jos puhutaan suklaasta, niin sitten sanon, että elän syödäkseni.

Kysymykset on hyviä ja haastankin joka lukijan vastaamaan niihin. Jos ei muuten, niin omassa päässään edes.

Kiitokset Nollikselle!

Jotain keltaista

Jotain keltaista on tietenkin meidän talo.

Viisi vuotta sitten muutettiin uutuuttaan hohtavaan taloon ja nyt se uutuuttaan hohtavuus on kyllä jo kaukana muistoissa. Vähän niinkuin uusi autokin on vanha sitten kun se uuden auton tuoksu on hävinnyt. Kodinkoneet alkavat yksi kerrallaan tulla tiensä päähän ja seinät kaipaavat uutta maalikerrosta. Aivan liian nopeasti, juurihan tähän muutettiin.

Melkein kuusi vuotta sitten tuli talopaketti tontille. Kun tulin ensimmäisen pystytyspäivän jälkeen katsomaan tilannetta en järkytykseltäni päässyt ulos autosta. Talo tuli siis elementteinä ja seinissä oli ne keltaiset ulkovuorilaudat jo paikallaan. Ensimmäinen kerros oli ensimmäisen päivän aikana saatu palasista kasaan. Ja se keltainen väri... Se oli jotain niin hirveää! Siinä autossa istuessa vahvistui päätös, että saahan sen maalattua, johon mies totesi heti, että ei todellakaan ala sitä maalaamaan.

Maalin sävy on siis kartanonkeltainen, perinneväri, joka oli juuri tähän meidän tontille määrätty. Talo on edelleen kartanonkeltainen, enkä sitä muuksi muuttaisi. Kun nurkkalistat laitetiin paikalleen ja muutenkin talo tuli valmiiksi, niin sävy on oikein hyvä. Tuo keltainen näkyy tuossa ylhäällä olevassa kuvassa kukkien takana. Aika keltainen, eikö? 

Kun omasta talosta haaveiltiin, minä jotenkin näin, että meillä on sininen talo. Kun sitten saatiin tontti ja naapuritkin niitä haavetalojaan alkoi rakentamaan, ne oli kaikki sinisiä. Siitä syystä meidän talosta tuli keltainen. Kiitokset kuuluu siis naapureille, jotka viis veisasivat rakennusohjeen perinnemaaliohjeesta.

Juhlintaa ja juhlintaa

Meillä juhlittiin sunnuntai-iltana esikoisen kaverisynttäreitä. Juhlat oli keilahallilla yhdeksän miehenalun ja kahden aikuisen voimin.

Vauhtia riitti, samoin vaarallisia tilanteita. Näin jälkikäteen mietin, että ehtikö niillä olla hauskaa, kun koko ajan oli kiire tehdä sitä ja tätä. Osa hauskuutta kuitenkin taitaa olla se, että tehdään sitä ja tätä, kiireellä maustettuna. Tietenkin ohjelmassa oli tuhmien juttujen kertomista, rajojen testausta, herkuttelua ja sitä keilausta.

En tiedä haluaisinko, että oma lapseni kertoo missään synttäripöydässä ihan niin tarkkoja juttuja oman perheensä elämästä mitä tänään kuultiin. Tai ainakin toivoisin, että asiaan suhtaudutaan huumorilla, kuten me teimme. 

Mielessä kävi, että ihan samanlaisia aikuisetkin on juhliessaan. Varsinkin kun on reippaasti alkoholia nautittuna. Bonuksena tietty paha olo ja kipeä tukka seuraavana aamuna. Samoin sitä joku keksii hypätä pöydälle tanssimaan, lasit kaatuilee ja painiottelukin on ihan normaalia.

Perjantaina on vuorossa Prinsessan kaverisynttärit, ihan kotioloissa. Prinsessan suruna on, että voiko hänen poikaystävänsä (3kpl) syödä kakkua prinsessalautasilta. 

Ympyrä

Tästä aiheesta ei tule nyt muuta mieleen, kuin liikenneYMPYRÄ. Joita pidän ehdottomasti siis hyvänä asiana. 

Olen kotoisin liikenneympyröiden luvatusta kaupungista ja voin puhua niiden näppäryydestä ihan niin kauan kuin joku viitsii väittää vastaan. Esimerkiksi oman työmatkani kaikki liikennevaloristeykset voisi korvata liikenneympyröillä. Monta kertaa tulee se ååbolainen liikennesuunnittelija manattua niissä punaisissa valoissa odotellessa. Niitä liikennevaloja kun on työmatkallani vain kuusi kappaletta, mutta jos on yhtä hyvät hermot liikenteessä kuin minulla, niin hermot menee. Tosin nyt äitiyslomani aikana työmatkallani on ollut isot tietyöt, hermoni kiittää hedelmällisyyttäni.

Sitten kun vielä kanssa-autoilijat osaisivat ajaa niissä ympyröissä. Eli hermot menee joka tapauksessa.

Yllätys

On tapahtunut jotain hieman yllättävää. Myös mies on yllättynyt. Myönnän sen nyt tässä ihan julkisesti:

Mä olen jäänyt koukkuun lapseni My Little Pony peliin!

Vähän väliä pitää käydä kurkkaamassa, että joko on limonaati valmistunut tai haluaako joku poni vähän leikkiä. Yritän toistella, että autan vähän Prinsessaa, kun ei se itse osaa eikä ehdi näitä kaikkia juttuja. Ja johan se Prinsessan peliaikakin on aivan riittämätön, että siitä mitään kunnollissa ponikaupunkia saisi aikaiseksi. 

Mä oon niin sekasin! 

Minä suojelen sinua kaikelta

Minä suojelen sinua kaikelta, 

mitä ikinä keksitkin pelätä.

Ei ole sellaista pimeää,

jota minun hento käteni ei torjuisi.

Paitsi hammaslääkäriltä.

Kävin esikoisen kanssa hammaslääkärissä ja häneltä poistettiin kaksi maitohammasta. Rehvakkaasti hän oli etukäteen sitä mieltä, että ei häntä satu yhtään. No kaikkihan tietää, että sattuu, ainakin vähän. Jo pelkkä puudutuspiikki sai itkun. Toinen hampaista irtosi helposti ja toinen olikin sitten hankalampi. Poika ulisi, että sattuu. Ja äitiäkin sattui, yritin rauhallisella äänellä muistuttaa hengittämään välillä, vaikka itselläkin teki pidättää hengitystä.

On se vaan luojan lykky, että mitään tämän pahempia toimenpiteitä ei ole lapsille tarvinnut tehdä. Ja toivotaan, ettei tarvettakaan moisille tule. Äitini ei koskaan voinut tulla mukaan edes verikokeelle, hän kun on herkästi pyörtyvää sorttia. Joka on muuten periytyävä ominaisuus, sillä minä olen myös pyörtynyt verikokeessa ja pari kertaa se on ollut todella liki ihan perus sairaalan tervehdyskäynnillä. 

Siellä hammaslääkärin penkillä tuli muisto lapsuudesta, kun minulta poistettiin maitohammasta. Heti sen jälkeen, kun hammas oli irti, juoksin isäni (äitihän ei sinne voinut tulla) syliin ja oksensin siihen. Osasin muuten esikoiselta heti kysyä, että onko paha olo ja olihan se. Iso pirtelö kovasti helpotti oloa, niitä ei silloin 80-luvulla tarjottu.

PS.
Otsikon biisi oli väärinkuultujen biisien listalla, nimellä: minä suojelen sinua taiteelta. Kertooko se enemmän biisistä kuin kuulijasta?

Vesi

Kotipaikassani on ja on aina ollut puulämmitys. Talo ja vesi siis lämpeää omien metsien tuotteilla. Tähän yhtälöön kun lisätään peruspihi isä ja pitkistä suihkuista nauttiva teini, niin lopputuloksen tietänette.

Olihan sitä lämmintä vettä, mutta kolmen tyttären pitkät suihkut myös kulutti ne varastot loppuun. Seuraavan kerran vesi lämpeni isäni aikataulun mukaan. Muistan teinikiukuissani huutaneeni isälleni, kuinka muutan pois kotoa, jonnekin missä lämmintä vettä tulee niin pitkään kun haluan suihkun alla olla.

Edelleenkin kotona käydessäni suihkussa käynti saa lisäjännitystä siitä, että loppuuko lämmin vesi kesken. Tai onko sitä ollenkaan. Siinä mielessä tilanne on nyt muuttunut, että joskus kylmän suihkun jälkeen isäni on pahoillaan ja minä olen mielissäni muistorikkaasta ja virkistävästä suihkuhetkestä. 

Ja siellä kylmässä suihkussa värjötellessäni onneksi tiedän, että nykyisessä kodissani on minulle ihan riittävästi lämmintä vettä varaajassa.

Tissit tallella?

Esikoisella oli tänään salibandyharkat ja olin innokkaana äitinä katsomossa kannustusjoukoissa. Ja mulla oli hauskaa! 

Jos kentällä on kymmenen 7-8 vuotiasta poikaa ja peli hetkeksi taukoaa, niin mitä ne pojat tekevät? Jokainen vuorollaan tarkistaa, että sukukalleudet on tallella. Tietenkin. Siinä iässä ei ole vielä opittu, että haarojen kropaaminen olisi kiva suorittaa ei-niin-julkisesti. Toisin kuin ne kaksi valmentajaa, jotka jäivät kiinni samasta hommasta, tosin ovelasti kädet taskuun -menetelmällä. Ehkäpä nämäkin miehenalut sitten keksivät tähän tarkastustehtävään uusia innovatiivisia tapoja.

Mitäs jos minäkin vaikka vartin välein tarttuisin tisseihini, ihan vaan tarkistaakseni onko ne vielä tallella? 

Kello 13:00

Kello 13:00 tänään: Puin juniorille upouudet kengät jalkaan, vaatteet niskaan ja sanoin heipat. Muksu turvaistuimeen ja itse kuljettajan paikalle ja auton nokka kohti kotia.

Kolme ja puoli tuntia olen istunut palaverissa (näppärästi lapsi mukana), kuunnellut ja yrittänyt osallistua ja ymmärtää. Päässä raksuttaa miljoona ajatusta, mistään ei vaan saa otetta. Kuuntelen toisten puheita ja huomaan etten oikeasti kuuntele. Jos joku nyt kysyy minun mielipidettäni, niin en osaa vastata edes, että mistä puhutaan. Miksi minä käyn näin hitaalla? Voiko minua edes päästää takaisin työelämään?

Pomo on silminnähden helpottunut mun työhönpaluusta ja sanookin sen ääneen moneen kertaan. En kuitenkaan voi sanoa hänelle ääneen, että minä en niin välittäisi tulla. Vuosi kotona on suoraviivaistanut ajattelua monessa asiassa, siirtänyt sivuraiteelle työn arjesta. Ilmoille heittämäni ajatukset otetaan vastaan ristiriitaisesti ja sitten alan jo itsekin epäilemään, että mitä mahdoin juuri sanoa. Miten saa aivot työasentoon? 

Paperi

Meillä on keittiössä pieni taso pöytänä. Alunperin se suunniteltiin aamupalapöydäksi tai vaikkavälipalan nauttimista varten. Tilaa olisi kolmelle aamupalan pupertajalle. Tosiasiassa se pöytä kerää paperia lähes magneetin lailla.

Siivouksen (tai raivauksen) jälkeen ensin siihen tipahtaa päivän postit ja ilmaisjakelut. Sen jälkeen paikalle parkkeeraa Prinsessa kynäpurkkinsa ja piirustuspapereidensa kera. Siitä se sitten lopullisesti räjähtää kun Prinsessan käsissä on ollut liimapuikko, sakset, monta arkkia askartelupaperia, pahvikeräysastian sisältö ja ne päivän postit.

Lapseni on paperisilppuri. Silppua on lattioita myöden. Homman viimeistelee sitten lattioita nuohoava, konttaava Minimies, joka tunkee kaiken lattialta löytämänsä suuhun.

Pehmeä lasku

Työpuheluita on tullut ripotellen kiihtyvään tahtiin. Ensin ihmettelin itsekseni ja lopulta ääneen. Yksi soittaja sanoi, että Elisa ei tiennyt, että sä et ole vielä töissä.

Ja minä manasin Elisan. Ihmettelin hetken, että ketäköhän se Elisa on. Varmaan joku uusi työntekijä siellä keskuksessa. Seuraavassa puhelussa joku sanoi, että ei ollut Elisassa punaista pampulaa mun kohdallani. WHAT? Onneksi tässä kohtaa ymmärsin/muistin, että Elisahan on se meidän puhelinluettelon tapainen, mistä näkee kuka on talossa ja kuka lomalla.

Mä oon totisesti ollut lomalla. Mutta väitän, että salasana (ainakin joku niistä sadasta) on vielä muistissa. Ainakin ehkä. Vahva ehkä.

PS.
Kaikki puhelut on onneksi ollut hyväntuulisia, eikä yhtään kiukkuista. Onkohan työmaailma muuttunut mun poissaollessani?

T niinkuin Tiimari

Aikanaan esikoista odottaessa tuskailin, että mitä täällä pienessä kaupungissa voi tehdä mammalomalainen. Silloin vastaus oli Tiimari, ainahan voin mennä vaikka Tiimariin. Enkä varmaan kertaakaan sen mammalomani aikana käynyt paikallisessa Tiimarissa.

Tänään pitäisi vielä suunnata sinne paikalliseen, sillä sain viestin, että kaikki askartelutarvikkeet on alessa. Mikäs sen parempi, sillä mä sitten tykkään askartelutarvikkeista. Ainoa vika niissä on, että kun ne ei itsekseen askartele itseään valmiiksi.

Aika monet kerrat olen joko alesta tai täydellä hinnalla ostanut jotain mitä on ihan pakko saada tehdä. Kotona sitten huomaan, että se ja se tästä vielä puuttuu, että nyt ei voi askarrella. Sinne ne sitten unohtuu ne askartelutarvikkeet laatikkoonsa, koska se inspiraatiohan meni jo.

PS.
Muita ajankohtaisia t-kirjaimia on tabletti, tiistai ja oman kylän poika Tauski.

Viime tipassa...

"Mä olen unohtanut koko koulun!" totesi esikoinen sunnuntaina iltapalalla, viimeisen lomapäivän iltana.

Pitkä loma teki kyllä hyvää, vaikkakin sisarusten keskinäiset riidat lisääntyivät päivä päivältä. Loma vietettiin mummulassa ja kotona, ilman ihmeempiä kissanristiäisiä. Loman ainoat tehtävät oli koululaisen repun korjaus, synttärikutsujen teko ja Ella-elokuvan katsominen elokuvissa. Kaikki tuli suoritettua, viime tipassa, kuinkas muuten. Elokuviin rynnättiin viimeisen lomapäivän iltana, synttärikutsut tehtiin heti kotiintultua ja reppua korjasin kun lapset suoritti iltatoimiaan.

Mun viime vuotinen kehityskohteeni, lähteä ajoissa ja olla ajoissa, ei todellakaan toimi. Päinvastoin, olen ehkä vielä enemmän myöhässä kuin ennen. Pääsenköhän edes takaisin lähtöpisteeseen kunhan palaan töihin. Suorastaan inhoan sitä, kun ihmiset on myöhässä. Siis niitä, jotka eivät arvosta sinun aikaasi, tälläisiä kuin minä.

Ilo irti höyrysilityksestä

En tiedä mikä geenivirhe tai valuvika minun kohdalleni on sattunut, mutta minä en osaa silittää.

Ostin vihdoin olohuoneeseen verhot ja verhotangot. Kaksi kuukautta olen ylipuhunut miestä laittamaan tangot paikalleen, verhot palveli jo pöytäliinoina tuossa lasten synttärijuhlissakin. Mutta nyt tänään, juuri tänään, oli se päivä kun verhotangot on paikallaan. 

Eikun silittämään!

Sitä mukaa kun silitän, se perhanan verho rypistyy uudelleen. Väliripustus kertoo, että ryppyinen on edelleen. Lisää höyryä ja lämpöä, luulisi toimivan, vaan ei.

Lopputuloksena totean, että kai ne siinä ikkunassakin siliää.

PS.
Enkä mä nyt tiedä, onko ne edes hienot.

Joulukorttituttuja ja juttuja

Meidän entisillä naapureilla oli tarkka systeemi joulukorttien suhteen. Joka vuosi siellä merkittiin ylös keneltä on kortti tullut ja vain niille kortin lähettäjille lähetettiin seuraavana vuonna kortti. Olen ahkerasti pitänyt huolta, että me lähetämme. Ja saamme.

Nyt tutkailin joulukortteja ja mietin, että koska olen kenetkin kortin lähettäjän viimeksi nähnyt. On niitä joita tapaa säännöllisesti ja sitten oli muutama, joiden kanssa yhteydenpito on vain sitä joulukorttien lähettämistä.

Pitäisikö se joulukorttituttavuus nostaa uudelle tasolle vai unohtaa kokonaan? Useimmiten nämä joulukorttitutut on ihmisiä menneisyydestä. Sellaisia, joiden kanssa on aikanaan viettänyt paljon aikaa ja jos ei muuta, niin yhteisiä muistoja on roppakaupalla. 

Sitten on niitä, jotka on kiirevuosiensa tiimellyksessä jäänyt näkemättä. Vaikka tapaamisia on yritetty sopia, aina on jonkun lapsen jääkiekkoturnaus tai ratsastuskilpailut. 

Minä kun aina valitan, että ei ole aikaa nähdä kavereita, eikä sukulaisiakaan (niistä ei aina niin väliäkään). Mutta niitä kortteja tutkiessa valkeni sellainen juttu, että vaikka minä kutsun, niin meitä ei kutsuta. Suurin osa niistä, joita suhteellisen säännöllisesti tapaamme, tapaamme siitä syystä, että minä olen järjestänyt ja kutsunut. Miksei meitä kutsuta?

No tietenkin mies antoi selityksen: "Kuka nyt haluaa tälläsen apinalauman kylään? Kukaan ei halua kutsua perhettä, jossa on kolme lasta."

Niin ja sitten on vielä se yksi joulukorttikategoria. Sukulaiset. Miehellä on pieni suku, siitä huolimatta yksi sieltä kategoriasta tullut joulukortti pisti miehen ihmettelemään, että ketä ne on. Kortissa oli perheenjäsenten etunimet ja lasten kuvat. Hän kun luuli, että ne on jotain mun tuttuja.

Katu

Kukonkarinkatu, Lahdenkatu, Kiertokatu, Metsävirnankatu, Itäinen Pitkäkatu, Kaarinankatu.

Ja sitten se yksi minkä osoitetta en muista. Siinä on ne kadut joilla olen asunut. Lapsuuteni vietin tiellä, maalla kun ei ole katuja. Nyt asun kujalla, niitä löytyy esikaupungeista.

Onnellinen voi tietenkin olla siitä, että joka kadulla, tiellä tai kujalla asuessa on ollut katto pään päällä. Jokaisella pitäisi olla oma kotikatu ja katto pään päällä.

Minun

***

"Mutta kun se on minun!"

Vakiolause sisarusten keskinäisessä nahistelussa. Yleensä kyse on tavarasta. 

***

"Mutta kun se on minun!"

Vakiolause, kun miehen kanssa siivotaan varastoa tai vaatehuonetta. Mies on valmis heittämään kaiken pois, minä hilloan.

***

Kaukalon laidalla

Sosiaalisen elämän kuolema on lapsen jääkiekkoharrastus.

Harjoitukset on perjantaina klo: 18, lauantaina klo:7 ja sunnuntaina vasta kello 8. Koska sitten normi-ihmisellä on vapaata aikaa tavata ystäviä? No ei ainakaan viikonloppuna siinä heti lätkätreenien jälkeen puoli yhdeksältä aamulla. Nukkumaan pitää mennä aikaisin, kun herätys on aamulla taas aikaisin. Niin ja nukuttaakin sitä jo hyvissä ajoin. 

Jos sen sosiaalisen elämän sitten siirtää sinne kaukalon laidalle? Niillä lätkämutseilla ja kiekkoisillähän on samat aikataulut kun meillä. No ne muut onkin jo tehneet niin. Pikkukaupungissa kaikki lätkämutsit on vanhoja koulukavereita keskenään tai muuten vaan pyörineet samoissa piireissä. Kiekkoisäthän on joko olleet niitä lätkäjunnuja tai sitten mopoilleet samassa jengissä. Sinne sitten yrittää tälläinen "ulkopaikkakuntalainen" soluttautua joukkoon.

PS.

Siitä, että kahdeksanvuotiaat herää jokaisena viikon päivänä aikaisin, olenkin paasannut jo aikaisemmin. Onneksi joka treeneihin ei tarvi osallistua, ainakaan minun mielestäni. Kiekkojunnu on valitettavasti usein eri mieltä.

Kiljukauloja ja karkureita

Ulkoilutin silmäpussejani tänään. 

Vietin laatuaikaa prinsessan kanssa. Keksittiin yhteistä tekemistä, menimme syömään jätskiä. Arvatkaa kuka sai päättää aktiviteetin?

Käytiin samalla alennusmyyntitankoja läpi muutamassa ruotsalaissävytteisessä vaatekaupassa. Ekassa kaupassa lastenosastoja kiersi meidän ja tuhannen venäläisturistin lisäksi äiti kahden lapsensa kanssa. Lapset oli jotain 4- ja 6- vuotiaita. Tän mutsin oli sitten pakko huudella sieltä hyllyjen välistä ilmeisesti tälle nuoremmalle lapselleen koko ajan, että et sitten lähde pois kaupasta. Ja jos tämä ei sille isosiskolle vielä tullut selväksi, niin hänelle vielä kerrottiin, että pikkusiskosi on taatusti sekunnin päästä hävinnyt tästä kaupasta. Mä en sitten ymmärrä miksi pitää kiljua ja huutaa. Jos pitää komentaa, niin ei koko kaupan tarvi siitä kuulla.

Kun tämä sama toistui seuraavassa kahdessa kaupassa, saman perheen toimesta, annoin periksi. Ihan niin tarjoushaukka en ole, että kuuntelisin kiljukaulaa huvikseni. Mennäänpä nyt sinne jätskille. 

Arvatkaapa kenen ääni kuului kohta jätskijonosta...

PS.
Sääliähän tässä pitäisi. Ei ole helppo shoppailla kahden pienen lapsen kanssa. Lapsiparkki maksaa vitosen/2 tuntia...

Liike

Tarina päivässä. 

Liike

Prinsessa käy satuvalmennuksessa. Satuvalmennuksen tarkoitus on innostaa pienet prinsessat joukkuevoimistelun maailmaan. Minä tietty oon sitä mieltä, että lapseni on lahjakas. Tässäkin asiassa.

Kotona tämä meidän prinsessa haluaa pukeutua mekkoihin. Mitä röyhelöisempi ja kimaltavampi, niin sitä parempi. Tätä satuvalmennusta varten hänelle on ostettu hieno jumppamekko, joka on röyhelöinen hattara. Jostain syystä hän ei halua siihen hattaraan pukeutua, vaan mielummin menee legginsseissä ja t-paidassa. Mielellään vielä toisiinsa sopimattomissa vaatteissa ja saa olla vaikka päivän ruokalistakin nähtävissä rinnuksilta.

Mutta se liike. Sen nimi on lintuallas. 

Tee näin:
1. Makaa mahallasi lattialla
2. Taivuta selkä kaarelle, naama kohti kattoa.
3. Taivuta jalat siten, että kantapäät koskee selkää.

Älä loukkaa itseäsi. Tässäkin meidän prinsessa on taitava.

Unikoulu. Yö 7

"Herään käsien puutumiseen. Eikä ihme, sillä torkun pinnasängyn laidalla, kädet kiinni unikoulutettavassa. Kello näyttää kymmentä minuuttia enemmän kuin viimeksi tarkastaessani, 03:50. Kun siirrän kädet, unikoululainen herää ja ähisee, lopulta huutaa. Alkaa tämän yön ehkä seitsemässadas hiljainen Tuiki tuiki tähtönen ja vauva sulkee ensin suun ja lopulta myös silmät. Irrotan kädet pinnasängystä ja lopetan laulamisen. Flunssainen mies yskähtää sängynpohjalla. Pieni tuhisija havahtuu höyhenenkevyestä unestaan, pönkeää pystyyn vastustelustani huolimatta, silmät on kirkkaat ja iloiset. Nyt nukutaan ja huuto alkaa taas. Tuiki tuiki tähtönen... Onko tässä mitään järkeä? Kello on jo aamuyössä, olen torkahtanut kerran, vauva tuhat kertaa. Kumpikaan ei nuku. Mies ei nuku, esikoinen on siirtynyt alakertaan sohvalle"

Olen aika valmis luovuttamaan. Päivisin olen poissaoleva, kiukkuinen, kärttyinen ja väsynyt. Unikoulutettava nukkuu kolmen tunnin päiväunet. Naapuri kysyi jo viidennen unikouluyön jälkeen iltayhdeksältä, että olenko juuri herännyt. Silmäpussit muurautuu umpeen.

Ei ne yölliset perkeleet auta. Ensi yönä meillä nukutaan.

PS.
Yöllä kävi mielessä joku unikouluohje. Ammattilaisen ohje: Silitä lasta hellästi selästä rauhoittaaksesi lapsen omaan sänkyynsä. Ihan vaan kysyn, että miten ihmeessä kiemurtelevaa ja pystyyn nousevaa sitten silitellään rauhoittavasti. Saa tulla meille työharjoitteluun se joka ammattilaiseksi tässä asiassa pyrkii.

Hyvän Mielen haaste

Sain Nollavaimolta tämän Hyvän Mielen haasteen, kiitos!

"Listaa asioita, jotka tuovat hyvää mieltä. Ihan sekalaisessa järjestyksessä. Haasteeseen kuuluu jakaa vähintään kymmenen hyvän mielen asiaa. Anna eteenpäin ainakin viidelle bloggaajalle."

1) Puhtaat rapeat lakanat.
Puhtaiden lakanoiden ensipuraisu on aina jotenkin hieno. Tiedän, että joissakin (superpyykkäreiden) perheissä tämä tähtihetki on viikottainen, meillä vain kerran kuukaudessa. Johan se hohto siitä hommasta laantuisi, jos olisi joka viikko puhtaat lakanat.

2) Eilinen ruoka.
Tieto siitä, että tämän päivä ruoka on katettu eilisen tähteillä on helpotus. Jopa minulle, joka joskus olen tykännyt ruuanlaitosta. Mutta kun se on muuttunut jokapäiväiseksi pakoksi, ei se olekkaan enää niin kivaa.

3) Aikatauluttomuus.
Päivä, ilta tai viikonloppu eikä kalenterissa yhtään merkintää. Se on laiskan ihmisen ilon hetki.

4) Uni.
Riittävästi unta palloon, niin pysyy mieli hyvänä. Tai ainakin parempana. Tätä on kaivattu.

5) Ilo.
Toisen ihmisen ilahduttaminen omin sanoin tai teoin. Se, että tuottaa ympärilleen hyvää mieltä, saa myös itselle hyvän mielen.

6) Lapsen nauru.
Lähinnä nyt omien lasten nauru ja kikatus saa oman mielen hyväksi vaikka olisi mikä ruttuturpapäivä takana.

7) Ystävä.
Se, että tietää, että yhden puhelun päässä on joku joka on sinun puolellasi. Aina.

8) Siisti koti.
Se hetki (lasketaan minuuteissa), kun koti on siisti. Eikä yllättävä ovikellon soitto saa verenpainetta nousemaan.

9) Terveys.
Oma, lasten ja läheisten. Kaikkien migreenien ja selkäkipujen omaavana tyyppinä, pitäisi oikeasti nauttia niistä päivistä kun ei kolota mistään. Eikä tarvi murehtia kenenkään muidenkaan kivuista tai säryistä.

10) Itse tehty.
Valtavan hyvän mielen saan, kun oon omin pikku kätösin osannut tehdä jotain. Kun itse tekee, niin tulee sellaista kun sattuu tulemaan, mutta kuitenkin. Sama pätee kyllä onnistuneeseen valokuvaankin. 

HUHHUH! Kylläpä se oli hyvä mieli kovan työn takana. Haaste lähtee kuitenkin tästä eteenpäin seuraaville ihquille bloggareille:

* La Petite Princesse
* Neo Aakkostarinoista
* P This too shall pass -blogista
* Virtaa sanoista -blogin Careliana 
* Jaana Amandan tuvan tunnelmista

Hyvää mieltä siis etsimään kaikki! Tulen hätistelemään, kunhan kerkiän.

Tämän vuoden vitoset

Kun aikaisemmin mietin mitä viime vuonna tapahtui, täytyyhän sitä miettiä mitä tämä vuosi tuo tullessaan.

Mitä tapahtuu vuonna 2013?

1. Kuopus aloittaa päiväkodin (!)
2. Itse palaan oravanpyörään (!)
3- Prinsessa aloittaa esikoulun (!)
4. Esikoinen menee kolmannelle luokalle (!)
5. Mies (ehkä) valmistuu (vihdoin)

Vuonna 2013 olisi kiva tapahtua seuraavaa...

1. Vaaka näyttäisi yllättäen 20 kiloa vähemmän
2. Palkankorotus olis kiva ylläri
3. Matka jonnekin
4. Enemmän aikaa perheelle ja ystäville
5. Ja sitten vielä toi maailmanrauha

Entäs sun vitoset?

Näkökulma täältä

Hieman sivuten Neon hienoa Tarina päivässä -haastetta, täältä tulee yksi näkökulma.

Anoppi soitti eilen vielä ensi joulun suunnitelmista. Nythän ne on tehtävä, ennen kuin paha Nuutti on vanhaakaan kuusta vielä kantanut ulos. Jotain se puhui Israelista ja minä sitten sivuutin hänen joulusuunnitelmansa ja siirryin Israelin valtion luomiseen. 

Vaahtosin hetken siitä, että kuinka tilannetta voisi verrata siihen, että joku nuuttikansa muuttaisi Suomeen ja pakottaisi suomalaiset pikkuhiljaa vaikka Ahvenanmaalle asumaan vaan sen takia, että joku on kirjoittanut joskus paksun satukirjan aiheesta. Anoppi puhui hetken Kalevalasta, juutalaisten älykkyydestä ja Hitleristä ja näin ollen joulusuunnitelmat oli hänenkin osaltaan suunniteltu. 

Ainakin sen puhelun aikana.

Voin uskoa, että sitä kiukuttaa vielä enemmän kun se hoksaa, että sivuutin hänen aiheensa täysin. Minä taas ole ylpeä itsestäni, etten jäänyt millekään joojoo -linjalle. Pitäisi kielenkantaa hieman jo hioa seuraavaa käännytysyritystä varten.

Tarina päivässä -haaste taas on hauska. Käykääpä tutustumassa. Myöhästyin startista, enkä lupaa ihan joka päivälle tekstiä, mutta on hienoa lukea eri blogeista samasta aiheesta niin monta eri näkökulmaa. Kiitos Neo!

PS.
En silti ole juutalaisvastainen, vaikka anopin vaimensinkin.

Miten anoppi lepytetään?

Anoppi kiukuttelee.

Ensimmäinen syy: kun emme laittaneet rahaa veteraanikeräykseen, vaikka heidän tuttavansa olivat ruokakaupan tuulikaapissa päivystämässä keräyslippaan äärellä.

Jos ihan joka lippaaseen laittaisi lantin, saisi kyllä palkkansa tuhlattua. Kerätään veteraaneille, lapsille, kehitysmaan lapsille, nuorille, syrjäytyneille nuorille, yksinäisille, vanhuksille, yksinäisille vanhuksille, löytöeläimille, eläimille, luonnolle, ihmisoikeuksille ja mäkihypyn maajoukkueelle. Mitenkään veteraanien tekemää työtä väheksymättä, tällä kertaa lantti jäi kotiäidin rahastoon. Se juttu tässä nyt tietty oli se, että mitä ne heidän tuttavansa asiasta ajattelee. 

Toinen syy: Anoppi ehdotti, että lähdettäisi ensi jouluna porukalla jonnekin etelän lämpöön. Ja minä sanoin, että menkää vaan. 

Minä kun en halua lähteä. Vai pitäisikö haluta, koska anoppi tahtoo? Joulu on ainoa piristysruiske pimeässä talvessa ja silloinkin pitäisi lähteä jonnekin muualle. Mielummin vaikka marraskuussa tai helmikuun alussa, mutta ei jouluna. 

En ajatellut lepytellä...

2012

Viime vuosi jää muistoihin erityisesti kuopuksemme syntymävuotena. Helmikuussa sain syliini tuon kauan odotetun kullanmurun. Hieman kiireettömämpi arki on kotona olon myötä antanut kaivattuakin vaihtelua sekä omaan että lasten elämään. 

Vuonna 2012 olen vaihtanut satoja kakkavaippoja ja nauttinut siitä. Olen leikkinyt kukkuuleikkejä ja lusikkalentokoneita. Olen keittänyt aamuisin puurot koululaiselle ja lähettänyt koulutielle sekä odottanut iltapäivällä reipasta oppijaa kotiin. Keittiön pöydän äärellä on opeteltu allekkainlaskua ja kertotaulua. Ja kerrottu koulupäivän tapahtumista välipalan äärellä. Prinsessa on saanut viettää rakastamiaan kiireettömiä aamuja ja välillä taas päässyt kavereiden kanssa päiväkodin vilskeeseen. Olemme värittäneet, pelanneet pelejä ja Prinsessa on vaihtanut vapaapäivinään vaatteita ainakin kymmenen kertaa. 

Kiirettäkin joskus on ollut. Lähinnä matkalla taekwondoon, salibandyyn, jääkiekkoon, muksumixiin, satuvalmennukseen, neuvolaan tai oikeastaan ihan mihin vaan, missä pitää olla juuri tiettyyn kellonaikaan. Kunpa joskus oppisi lähtemään ajoissa.

Viime vuoteen jää monta ihanaa muistoa ja hetkiä, joita varmasti vielä ikävöin. Varsinkin sitten työpöydän äärellä...

Tuokoon uusi vuosi lisää helmiä muistojen ketjuun. Myös sinulle lukijani!

Uuteen vuoteen

Uuden vuoden juhlinta vei mehut.

Meillä juhlittiin hurjasti kuuden lapsen ja kahden aikuisen voimin. Sisko oli miehensä kanssa häähumuissa ja lapset meillä. Ruokaa, herkkuja, raketteja ja pelejä. 

Vai veiköhän mehut kuitenkin tuo viimeiset viisi yötä vietetty unikoulu?

Kaikenkaikkiaan tämä pitkä jouluvapaa on ollut aivan ihanaa. Kiireetöntä oloa ja eloa. Tätä sopisi jatkaa pidempäänkin. Täällä koulut alkaa vasta ensi viikolla, joten ehdin vielä toivoa sitä aikataulutetun arjen alkua. Ryhtiliikkeitä pitäisi jo ottaa, koululainen heräsi tänään kymmeneltä, kun yleensä on reippaana hereillä jo seitsemän aikaan.