Toivelistoja

Meillä kirjoitettiin joulupukille jo hyvissä ajoin. Eihän sitä pukki muuten tiedä mitä meillä kukin haluaa. Lisäksi esitettiin toiveita mitä pukki toisi vaikka mummille ja pikkuveljelle.

Äidille toivottiin lisää käsiä. Ja sepä olisikin ollut näppärä joulupukki, jos niitä olisi tuonut. Mutta joulupukki toikin varapropun. Sillekin on käyttöä, varsinkin kun niitä käsiä ei tullut lisää edes sieltä pukinkontista.

Isälle toivottiin uutta autoa. Mies kun lähti eilen töihin, eikä auto startannut, niin totesi hänkin, että olisipa pukki toteuttanut lasten toiveen.

Vanhemmat lapset osasivat kyllä kertoa toiveistaan joulupukille. Kosketusnäyttöpuhelimia, iPadeja. Olihan siellä jotain lelujakin. Näin jälkikäteen olen sitten kuullut molemmilta kommentteja, että kun pukki ei tuonutkaan sitä suurinta toivomusta. Ja se toive on tietenkin sellainen, etten ole koskaan kuullutkaan asiasta. Joulupukin ja tonttujen pitäisi siis osata lukea ajatukset.

PS.
Niistä kosketusnäyttöjen ja iPadien puuttumisesta joulupukin lahjoina ei ihme kyllä ole tullut mitään valituksia. Esikoinen toivoi joskus hartaasti tukkirekkaa, ja kun pukki ei tuonut tukkirekan mentävää pakettia, esikoinen kuulusteli pukkiakin tukkirekan kohtalosta. Myöhemmin hän on kyllä sen tukkirekkansa saanut, kahden ripsen hinnalla.

Uskonnottomien joulu

Mulla on muutama tuttava, jotka pitkin vuotta manaavat sitä, että kouluissa on uskonnonopetusta ja että päiväkodissakin tuputetaan uskontoa. 

Minä en sitten ymmärrä, että nämä samat tyypit hehkuttaa naamakirjassa joulua.

Okei, pakanallinen juhlahan se alunperin on ollut, mutta kuitenkin mä näen siinä hyvinkin uskonnollisen merkityksen. Muuten on siis ookoo dissata uskontoa, mutta jouluna voi vähän uskoakin. 

Eri uskoa edustava sukulaiseni kysyi, että miten on edes varaa viettää joulua. He kun eivät vietä, eivätkä ymmärrä mistä tempaistaan rahat lahjoihin ja ruokaan. Ei auttanut selitykset joulupukista. Meillä kun lapset sanoo, että ilmaiseksi saa hienoja lahjoja, kun pyytää joulupukilta.

Ohi on

Tältä vuodelta on nyt kinkut ja lanttulaatikot syöty. Tänään kotimatkalla Hessun burgerit maistui makoisilta.

Meidän joulu oli ihana! Jouluvalmistelut valmiina hyvissä ajoin ennen aattoa, ja oltiinpa perilläkin jo hyvissä ajoin ennen aattoa. Aatonaattona rakkaan ystävän piippalakkibileet ja mummulan perinteiset kinkunpaistajaiset. Aattona sauna, kuusenkoristelu, uutena traditiona oma joulurauhanjulistus. Tietenkin ruokaa, hyvää seuraa, jännittyneitä lapsia, joulupukki, lahjoja, herkkuja ja vielä kerran hyvää seuraa. Kiireetön joulupäivä, sukua ja perhettä. Kiireetön Tapaninpäivä, sukua, perhettä ja paljon laulua. Ja tänään sitten tultiin kotiin.

Tässä hyvissä joulufiiliksissäni kutsuin vielä appivanhemmatkin tänään kylään ja edelleen olen hyvällä mielellä.

Jotten nyt ihan pelkkiä ruusunkuvia, niin kyllä taas tuli mieleen siinä aattoiltana nukkumaan mennessä, että monta viikkoa paniikkia lahjoista ja viettotavoista ja sitten koko homma on hetkessä ohi. Miten sitä voisi sitä aaton tunnelmaa pitkittää muillekin joulupäiville?

Mies on koko joulun nurissut jouluruuista ja hössötyksestä. Tarjosin hänelle mahdollisuutta järjestää meille seuraava joulu. Katsotaan, onko se siis kebabbia vai onko joulua ollenkaan.

Joulurauha

Täällä aletaan jo rauhoittua joulunviettoon. 

Prinsessa juuri ehdotti, että jos leikitään sellaista kivaa leikkiä. Leikissä toinen meistä seisoo sohvapöydällä ja toinen meistä tönii sitä seisojaa. Ja sitten kun se seisoja meinaa kaatua, niin sen pitää vauhdilla yrittää hypätä sohvalle. Arvannette, kenen keksimä leikki on kyseessä.

Meille on luvassa oikein mukava joulu, sukulaisia ja ystäviä, leppoisaa yhdessäoloa. Ähkyä ja lautapelin herruuksia.

Hyvää joulua kaikille myös täällä blogistaniassa! 

Toivon myös sydämestäni, että se Arttu-poika pääsee kotiin jouluksi, mieluiten nyt heti.

Satujen taikaa

Meillä on nyt monen monta vuotta luettu joka ilta satuja. Nykyään niitä luetaan kaksin kappalein, sillä kuuntelijat on sen verran vaativia, että sama tuotanto ei uppoa molempiin.

Onkohan se lähes kahdeksan vuoden poikasatujen lukeminen aiheuttanut tämän, mutta hermot menee niihin prinsessasatuihin.

Ne on satuja joo, mutta kuka nyt suin päin rakastuu ekaan vastaantulevaan tyyppiin. Pelkkä katse siinä kaivolla tai metsässä tai ikkunassa ja BUMBUMBUM. Mä olen kyllä niin ilkeä äiti (eikä edes äitipuoli), että jotain satua lukiessa oli pakko sanoa sille omalle Prinsessalleni, että tiedäthän sä, että nää on satua. Tollasta prinssiä ei ihan oikeasti ole. Ainakaan toi prinssi ei itse siivoa huonettaan tai vie likaisia astioita pesukoneeseen. Ehkä siinä katumuksessani totesin, että olisihan se kiva jos tää olis ihan totta.

Tänään vaadin jotain muuta kuin prinsessoja. Luettiin suloisista koirista, Kaunotar ja Kulkuri. Mutta tietenkin tässäkin tarinassa meni äidillä hermot. "Kaunotar asuu kauniissa talossa hienolla asuinalueella, valitettavasti kaikilla koirilla ei ole yhtä hyvät oltavat. Kulkuri seikkailee pitkin hämäriä katuja..." Ihan niinkuin se kaunis talo hienolla seudulla kertoisi jotakin siitä, kuinka hyvin siitä koirasta huolehditaan ja rakastetaan.

Realistin ei kannata kirjoittaa satuja. Tai niitä ei ainakaan kukaan haluaisi lukea.

PS.
Hyvän mielen juttuja pitääkin oikein vähän miettiä, palaan siis asiaan myöhemmin.

Ei niitä fiksumpia vetoja

Huomenna pitäisi pakata perheen joulukamat kasaan, sillä lauantaina olisi lähtö kohti mummulaa. Minun suunnitelmani on lähteä heti kun esikoinen on saanut todistuksensa ja syönyt sen koulun tarjoaman jouluisen jätskinsä. (Kevätjuhlassa tarjotaan kai piparia). Tosin mies on lähdössä vasta sitten kun esikoisen säbä- ja lätkätreenit on ohi joskus iltapäivällä. Esikoinen (jota käytämme törkeästi välikätenä asiassa) valitsee lähtöajan sen perusteella kuka häneltä asiaa tiedustelee. Kahdelta nuorimmalta kukaan ei ole edes kysynyt.

Keskusteluun ei ole vielä heitetty sitä kuuluisaa tulkaa-bussilla-perässä -kommenttia, johon olen turvautunut aikaisemmin vastaavissa tilanteissa. Jotenkin mulla olis sellanen kutina, että voitan tämänkin taistelun.


Tässä joulustressittömässä tilassani päätin järjestää huomenna glögikutsut. 

Jopas kannatti, nyt on sitten siivottava ja laitettava jotain tarjottavaa sen glögin kanssa. Mutta kyllä se on kiva nähdä ihmisiä ja näppärästi tulee hoidettua se joululahjojen vaihto ilman isompaa autoilukierrosta ja aikataulujen sopimista. Mutta ilmeisesti vähän jotain stressiä pitää olla. Onko se edes joulu, jos ei ole yhtään paineita mistään?

PS.
Siivotessa mietin asioita, joista saa hyvän mielen, palataan asiaan huomenna.

Nyt se on pystyssä...

Se kuusi nimittäin.

Viime hetkellä mies tosin ehdotti, että jätetään se ulos tai ostetaan vaan ihan pieni kuusi. Minä voitin tämän erän. 

Ei tämäkään tapahtuma meidän perheessä noudata mitään Strömsön kaavaa, mutta iso kuusi on nyt olohuoneen nurkassa koristeltuna ja valot kirkkaasti loistaen. Kaikki perheenjäsenet on iloisia siitä, että se on nyt hoidettu. Minä ehkä kaikkein eniten, sillä mielestäni kuusi on ehdottomasti yksi parhaista jutuista koko joulussa. (Ja siitä löytyy muistoja vielä yleensä juhannuksenakin).

Lapset hoiti kuusen koristelun ja nyt kaikki pallot on nätisti ryhmitelty tasan kahteen kohtaan kuusessa. Aika paljon jäi koristelematonta osaa, mutta persoonallisuudesta saa täydet pisteet.

Myös piparkakkutalo on valmis. Se on lasten koristelujen jäljiltä maailman rumin, mutta ainakin niillä oli hauskaa sitä tehdessä. Olihan talon pihaan tehtävä ulkohuussi, ja nyt tuo ulkohuussi on pursotettu täyteen pinkkiä ja vihreää sokerikuorrutetta. 

Prinsessa on kummeiltaan saanut joka joulu todella hienoja kuusenkoristeita. Niitä olin kovasti kuuseen laittamassa tälläkin kertaa, vaan Prinsessa kielsi. Hän haluaa säästää niitä, että pysyvät ehjinä. Eli meillä on hienoimmat joulukoristeet laatikossa joulunyli, ihan vaan ettei äiti riko niitä.

Kysymys kuuluu, että kun joulu kerran on lasten juhla, niin yhdessäkään sisustuslehdessä ei kaiketi ole lasten koristelemat kuuset ja piparkakkutalot? Vai onko se vaan minun lapseni, kenellä ei ole sisustuksellista silmää?

Joulustressi

Mielestäni tämä joulunodotus on huomattavasti stressittömämpi kuin monena edeltävänä jouluna. Tietenkin tämä kotona lorviminen edesauttaa montaa järjestelyä. Toisaalta se, että joulua ei vietetä kotona, helpottaa kummasti.

Joululahjat on suurimmaksi osaksi paketoitu jo. Yleensä kuvittelen paketoivani lahjoja iloisesti joululaulujen rallattaessa taustalla, kynttilöiden palaessa ja tonttulakki päässä. Tosiasiassa kovalla kiireellä ja kiukulla ne on viime hetkellä joka vuosi paketoitu. Mutta ei tänä vuonna. Oikeastaan enää ei ole joulua valmistelematta muuta kuin yksi kauppareissu, joulukuusi ja piparkakkutalo. Niin ja auton pakkaaminen ja ajo mummulaan.

Miehen mielestä joulusta stressaaminen on järjetöntä. Miksi pitää niin paljon säätää ja häärätä yhden päivän takia. Hänen versionsa joulusta voi lukea täältä. 

Voisin tästä nyt sormella osoitella, että kuka on ne meidän perheen joulut yleensä järjestänyt. Miehen homma on ollut hakea kuusi, K-Marketin pihalta, ei sen pidempää. Siitähän ei varmaan itselleen saa paineita vaikka kuinka yrittäisi. Olen nyt muutamana päivänä ehdottanut, että haetaanko kuusi. Vastaus on joka päivä, että huomenna.

Kyllähän tässä alkaa taas se stressitasokin nousta, kun ei ala sitä kuusta kuulumaan.

PS.
Mulla on ollut jouluperinteenä jättää kaapit siivoamatta ja ikkunat pesemättä. Aion jatkaa tätä iloista perinnettä tänäkin vuonna.

Kenkäfriikkiprinsessa

Pieni prinsessani täyttää tänään viisi vuotta.

Prinsessan viisivuotiseen elämään on mahtunut joka vuotinen uhma. Meillä ei tunneta nimitystä 1-vuotisuhma tai 3-vuotisuhma. Meillä on uhmaikä joka ikä. Uhmakkaita silmiä katsellessani, tulee usein mieleen, että on kuin peiliin katsoisi. Ehkä se uhma on perinnöllistä. Onhan se hyvä, että lapsi (varsinkin tyttö) osaa pitää vahvasti oman puolensa. Sitä omaa tahtoa ei sovi lannistaa, mutta kovin paljon sitä ei voi kannustaakaan.

Toinen juttu, mikä on myös perinnöllistä, on kenkäfriikkeys. Ostin kuukausi sitten kullanväriset juhlakengät prinsessalle ja hän on käyttänyt niitä lähes päivittäin siitä lähtien. Ne otetaan mukaan myös yökyläilemään. Viime päivinä hän on sovitellut äidin korkkarivalikoimia. Innosta puhkuen hän on kopistellut pois vaatehuoneesta ja huutaa, että "nämä on melkein mulle jo sopivat, voiko nää olla meidän yhteiset kengät?" Tosiasiassa kenkiin menisi molemmat hänen jalkansa ja vähän päälle. Toistaiseksi ne on siis vain äidin kenkiä.

PS.
Mulla on liikaa niitä juhlakenkiä, koska nyt kun ne on ollut Prinsessan esittelyssä, olen hämmästynyt, että onko mulla tuollaisetkin kengät.

Laiska maanantai?

En ole ikinä kuunaan odottanut maanantaita enemmän kuin tänä viikonloppuna.

Tässä on ollut pikkujoulut, jouluesitykset ja sen kenraaliharjoitukset, jääkiekkoturnaus, salibandyturnaus, poikien ilta, leikkitreffit ja buffetleipomukset samalle viikonlopulle. Huomenna kalenteri on tyhjä! 

Kun on viikon juossut jouluostoksilla, illat joulujuhlissa ja harrastuksissa, on koti sen näköinen kuin joku isompi pommi olisi räjähtänyt jossakin. Esimakua siihen työhönpaluuseen kaiketi sekin. Mutta raivaustyöt täyttänevät huomisen kalenterin kuitenkin.

Tänään tein aamuvuoron salibandyturnauksen buffetissa ja olen edelleen shokissa siitä, että yksi poika osti arpoja 30 eurolla. Siis arpoja, joiden voittona on krääsää. Äitinsä silmien alla. Poika olisi halunnut ostaa enemmänkin ja äiti sanoi: "Ei nyt enempää. Ostetaan sitten iltapäivällä lisää." 

PS. 
Sain juuri viestin, että poikani voitti krääsäarpajaisten pääpalkinnon, säbämailan. Eihän ne kaikki ollut krääsää... Se tyyppi saa kyllä tehdä meidän perheen seuraavan loton.

Insinöörin avec

Kyllä insinöörit on jotenkin ihan oma ihmislajinsa. Tietänette mitä tarkoitan.

Eilen oltiin miehen työpaikan pikkujouluissa, ja kun työpaikalla on pääosin insinöörejä ja miehiä, niin tutustuminen tähän ihmislajiin oli pakollinen ohjelmanumero. Ihan hauskat juhlat kyllä oli, vaikka olinkin kuskin ominaisuudessa ja minulle vieraiden ihmisten keskellä.

Olihan meidän pöydässä muitakin ammattikuntia edustettuna, avecien ominaisuudessa. Opettaja, lastentarhanopettaja, mikrobiologi, kauppatieteiden maisteri. Yllättävä yhtäläisyys 11 hengen pöydässä löytyi, kun selvisi, että kahdeksan tyyppiä samasta pöydästä on opiskellut tai muuten vaan asunut Raumalla. Jotkut jopa toistensa naapureina. Ja löytyihän niitä yhteisiä tuttujakin sitten nopeasti, maailma on pieni. Yhtäläistä oli sekin, ettei kukaan asu enää siellä.

Onhan niitä insinöörejäkin tietenkin yhtä montaa tyyppiä kun on insinööriäkin. Enhän minä tässä nyt kaikkia kauppatieteiden maistereitakaan leimaa sen vuoksi, että eilinen uusi tuttavuuteni luuli Kuuban sijaitsevan Afrikassa...

Jouluostosviikko

Olenkohan tällä viikolla joka päivä ollut jouluostoksilla...

Miten voikin olla niin hankalaa! Kierrän ja kierrän, vaan en mitään löydä. Etukäteissuunnittelu on aivan turhaa, koska niitä juttuja ei taatusti sieltä kaupasta löydä mitä on ajatellut. 

Ostin minimiehelle pari lahjaa ja ajattelin jo, että ei muuta tarvita. No seuraavaksi törmäsin superaletuotteeseen ja ostin senkin. Miksi ihmeessä? Kahden vanhemman kohdalla yritän toteuttaa jonkinasteista tasa-arvoisuutta, ei välttämättä arvossa, mutta määrässä. Että jos toiselle ostaa vaikka pelikortit, niin toisellekin pitää ostaa jotain. Mitä järkeä siinäkin on? Appivanhemmille en osaa ostaa mitään, mutta kivahan niidenkin on joku paketti saada. Ja oma mies? Mitä sille nyt pitäisi ostaa?

Kummipojan toiveena oli saada Hevisaurus -kitara. Jotenkin siinä samassa toiveessa puhuttiin jotain mikrofonista, mutta jotenkin meni ohi se juttu. Pitkällisen etsimisen jälkeen löysin sen kitaran ja olin jo innoissani hetken. Kunnes seuraavassa kaupassa olikin Hevisaurus-kitara mikrofonilla! Mitä ihmettä? Mönkään meni sekin!

Vaatekauppoja kierrellessä sitä voisi erehtyä luulemaan, että kaikki naiset haluaa joulupakettiinsa yöpaitoja tai -housuja sekä pehmeitä tossuja. Miehet taas haluavat ehdottomasti flanellisia ruutupaitoja. Kuinka monen toivelistalla ihan oikeasti on nämä tuotteet? Vai onko ne just niitä, että ostetaan nyt tollanen, kun ei muutakaan keksitä/löydetä?

Taas lupaan itselleni, että ensi vuonna aloitan ostokset aiemmin ja suunnitelmallisesti.

PS.
Tänään on miehen työpaikan avec-pikkujoulut. Mä en ymmärrä olleenkaan miksi sinne pitää ne avecit raahata mukaan. Se pilaa koko pikkujouluajatuksen!

Miehet on Marsista...

Meillähän on näitä joulukuun lapsia kaksin kappalein. Viime maanantaina vietettiin esikoisen synttäreitä ja kysyin sitten Prinsessalta, että mitä hän haluaisi antaa isoveljelleen synttärilahjaksi. Vastaus oli, että karkkia. No karkkia ostettiin.

Ensi viikolla sitten vietetään Prinsessan synttäreitä ja esikoiselta tietty kysyttiin samaa kysymystä, että mitä siskolle lahjaksi. Vastaus: tekokakkaa.

Ei tässä sitten muuta...

Itkosen jalanjäljissä

Tänään on taas liikenneasiaa.

Aamulla lähdettiin todellakin hyvissä ajoin Prinsessan silmälääkärireissulle, varasin mielestäni reilusti (30min.) aikaa parkkipaikan metsästykselle. Ja niin se puoli tuntia vierähti kun kierrettiin ja kaarrettiin kaikki sairaalan lähellä olevat parkkipaikat, osittain kahteenkin kertaan. Sitten kun oli luovutettava ja etsittävä sitä parkkiruutua kauempaa, loppuaika menikin siihen, kun käveltiin takaisin sairaalanmäelle. 

Voin kertoa, että siinä sairaalaa kiertäessä tuli käytettyä koko rumien sanojen sanavarasto loppuun ja hätäpäissäni taisin keksiä pari lisääkin. Mikä ihme siinä on, että kun on lumi maassa, niin ihmiset ei osaa parkkeerata. Autojen välissä on just sellaset välit, että autoa siihen ei mahdu, mutta paljon ei puutukkaan. Siellä tiettykin kiersi moni muukin kärkkymässä parkkipaikkoja. Paras esitys oli eräs autoilija, joka yksinkertaisesti pysähtyi keskelle parkkialuetta, tukkien samalla läpikulkuliikenteen molempiin suuntiin. Onneksi eräs reipas ja hyvähermoinen kävi hänelle asiasta kiltisti mainitsemassa, ettei itse tarvinnut lähteä raivolinjalle. 

Mutta tuli tässä suoritettua tuota liikennevalistusta. Prinsessa totesikin siinä, että "eksnii äiti, että vaikka noi muut ei osaa ajaa, niin sä osaat?". Aivan niin tyttäreni, aivan niin!

Tytär oli vahvasti lahjottu reippaaksi lääkärissä ja hyvin menikin. Lääkäri tosin jostain syystä kuiskasi kaikki asiansa, johon Prinsessakin sitten totesi, että puhutko vähän kovempaa, kun en kuule. Ehkä se lääkärikin olisi vaatinut jotain reippauslahjontaa.

PS.
Ensi kerralla ajattelin ajaa keskustaan ja tilaan taksin, joka vie sitten sairaalan ovelle. Laiska kun olen.

Mopoautoilun ihanuudesta

On säitä ja on SÄITÄ.

Tämä jälkimmäinen säätila on se, jolloin toivoisi mopoauton omistajan vanhempien ymmärtävän kieltää jälkikasvuaan menemään sohlaamasta sinne liikenteen sekaan. Varsinkaan tielle, jonka nopeusrajoitus on säässä kuin säässä 80km/h. Vieläkin sydän tykyttää kun meinasin rysäyttää autoletkan persiiseen ja sen jälkeen jännitin, että tuleeko omaan pebaan se seuraava tyyppi. Tiesin, että liukasta on ja yritin sitä turvaväliäkin pitää ja silti pelästyin. No ehjänä ollaan, mutta teki kyllä mieli heittää ooppeli parkkiin ja mennä vaihtamaan pari sanaa sen mopoautoilijan kanssa.

Ja kun nyt vauhtiin pääsin. Niin mitä muutakaan varten ne mopoautot on, kuin että teinit saa ajella vuoden ympäri lämpimässä ja säältä suojassa. Niin ja polttaa tupakkansa rauhassa,  ilman kypärää päässä. Yhtenä pakkasperjantainailtana ajoin auton parkkiin keskustassa ja viereisessä ruudussa sattui olemaan tälläinen mopoauto. Ihmettelin ensin hetken, että kun on takaluukku auki ja poppi soi täysillä. Mutta se selvisi hetken päästä. Autossa oli varmaan kuusi tyyppiä sisällä lämmittelemässä, polttivat raukat vielä tupakkaakin pysyäkseen lämpiminä. Onneksi sitten tuli se seitsemäs tyyppi Siwan muovikassi kädessään ja hehkutti jo kaukaa, että sai pari mäyräkoirallista kaljaa. Lämmittääkö se kalja, en tiedä.

Tänään kyllä joku tuli vanhalla tossumopollakin vastaan, että silläkään ei mitään itsesuojeluvaistoa ollut. Täällä on siis lumisadetta ja todella liukasta, näkyvyys heikko ja niin edelleen. Lumi ja liukkaus yllätti autoilijat ja siihen suuntaan.

Nobel-poika

Tasan kahdeksan vuotta sitten maailma näytti kovin erilaiselta. Olin juuri synnyttänyt esikoiseni, tänään on siis se suuri kahdeksanvuotispäivä. Suuren verenhukan vuoksi pyörrytti, mutta se ei toki ollut se syy miksi kaikki olin niin kovin erilaista. 

Kirjoitin kiitoskortteihin (joita askartelin kymmeniä) silloin tekstin: Ilman sinua, en maailmasta mitään voisi aavistaa. Ja niin on täyttä totta tuo lause edelleen.

Esikoinen on opettanut ja opettaa päivittäin. Hän on monessa asiassa edelläkävijä, emmekä voi hänen tietää tasoittaa, kun emme itsekään tiedä mitä on tulossa. Vaikka huolet on vuosien varrella vaihtuneet, ne ei ole suinkaan vähentyneet. Myös ilon aiheet on muuttuneet. Kahdeksanvuotiaamme on ihana. Iloinen, reipas ja huumorintajuinen. 

Mutta joku voisi silti hidastaa ajankulkua, kahdeksan vuotta on mennyt ohi ihan hujauksessa. Anoppi tänään soitti iloisesti, että kymmenen vuoden päästä esikoisella onkin sitten jo ajokortti. 

Ruotsissa vietetään tänään Nobelin päivää ja tästä syystä ruotsalaiset sukulaisemme kutsuvat häntä Nobel-pojaksi. Ei siis tässä odotella sitä itse palkintoa tänne suuntaan...

Onnea Nobel-pojalleni! <3

Pipareita, perkele!

Meillä leivottiin eilen tämän joulun ekat piparit. 

Joululaulut raikaa, lasten iloinen hääräys piparitaikinan äärellä, pienet maistiaiset taikinasta, hyasintit tuoksuu ja kaikilla on kivaa.

No joo, ei meillä! Meillä se on kinastelua, tönimistä, itkukohtauksia, mökötystä eikä edes joululauluja taustalla soimassa. Äiti karjuu, että nyt leipomaan ne piparit valmiiksi, perkele! 

Nyt ne on melkein jo syöty, uuteen leipomishetkeen ei ihan kauheasti ole innostusta. Piparkakkutalon taisin heikkona hetkenä luvata tehdä.

Joulurauhaa odotellessa!

Sabrinat

Kävi niin, että torstaina minut lähes väkisin raahattiin luistelemaan. Yleensä mies on ollut lasten kanssa luistelemassa hallin yleisöluistelussa, mutta tällä kertaa joku sai sen kuningasidean, että äitikin on sinne jäälle raahattava.

Mulla on uutuuttaan hohtavat kahdeksan vuotta vanhat Sabrinat odottamassa niitä päiviä kun tekee mieli tehdä vähän kukkoliukuja ja mitä ne ala-asteen luistelutunnit nyt olikaan. Niitä päiviä ei ole tässä vuosien saatossa tullut, mutta on ne ulkoilutettu pari kertaa tässä vuosien saatossa. 

Tuossa syksyllä mies vei ne kiiltävät Sabrinat teroitettavaksi paikalliseen urheiluliikkeeseen (se on suunnitellut tätä aika pitkään näemmä!) ja mun piti hakea ne sieltä. Yritin toistaa sukunimeäni siinä noutaessani niitä, mutta nehän ei ollutkaan siellä mun nimelläni, vaan siinä tilanteessa olisi pitänyt muistaa millaiset luistimet ja minkä merkkiset tuli ostettua silloin joskus kahdeksan vuotta sitten. Olin jo melko varma, että olen saanut jonkun muun luistimet, mutta kai ne nuo Sabrinat minun vaan on. Hassua, etten muistanut edes luistinten kokoa silloin. 

Torstaina lapset jännitti ehkä kuitenkin enemmän kuin äiti, pysyykö se pystyssä. Pysyin ja eteninkin niillä. Voitin neljävuotiaan nopeuskilpailussa! Ja toisen kerran annoin neljävuotiaan voittaa.

Tähän kuningasideaan kuuluu myös se, että tänään lapset ilmoittivat, ettei lähde koko yleisöluisteluun, jos äiti ei tule mukaan. Ei muuta kuin pienin mummilaan ja loppu perhe jäälle. Onhan se nyt ihan kivaa. Mutta aikaisemmin olen luistellut hokkareilla ja ne hemmetin piikit siinä Sabrinan päässä tökkää jäähän aina kun oon pääsemässä vauhtiin. Lisäksi sellaiset wannabe-kiirakorvet ja wannabe-mikkokoivut vähän haittaa mun menoani, sillä ikinä ei tiedä mistä joku jääkiekkoilijanalku viipottaa ohi tai koska törmään johonkin piruettia vääntävään jääprinsessaan.

Sitten on vielä se mies. Siis oma mies, joka ohi viilettäessään huikkaa, että laittaisin polvia enemmän koukkuun, niin menis paremmin. Harmi etten saanut sitä kiinni, olisin antanut tukkapöllyä! Ei siinä voi polvia notkistaa, jos keskittyy pystyssäpysymiseen.

Nautaa ja nautoja

Tiedättekö sellaisen todella hyvin takaisin isketyn sarkastisen repliikin, joka tulee mieleen aivan liian myöhään. 

"Mun olis pitänyt sille sanoa näin!"

Tänään taas tuli koettua tälläinen hetki. Jotenkin sitä kuvittelisi, että asiat jotka ei toisille ihmisille kuulu ja ihmiset, jotka eivät meidän elämästämme tai tilanteestamme mitään tiedä, eivät viitsisi puuttua asioihin. Mutta olen väärässä, as usual.

No, tarjoushaukkaystäväni oli bongannut Ikean lehmäntaljojen supertarjouksen. Ja koska Ikeaa ei heidän nurkillaan ollut, minäpä nappasin minimiehen ja sen aikuisen miehen mukaan ja lähdettiin ostamaan vähän nautaa. Kuolleena ja ilman sisälmyksiä. Siellä sitten temmellettiin monen muun innokkaan tonkijan kanssa sitä parhaimman näköistä sonninkarvaa. Mies otti kuvia ja lähetteli niitä tarjoushaukoille hyväksyttäväksi, samalla tyynnytteli jo hieman kiukkuista minimiestä. Minä tongin ja etsin sitä valioyksilöä. Ohimennen sanoin toiselle tonkijalle, että kyllähän tämä jumpasta menee tämäkin. Ja hetken päästä sama tonkijanainen oli sättimässä minun miestäni siitä, ettei hän auta minua. Kuulemma lapsi pärjää yksikseenkin, että hänen mielestään rouva ilmeisesti ei pärjäisi yksin.

Minä en tietty osannut sanoa sille mitään. Olin vaan kovin yllättynyt ja oikeasti häkeltynyt siitä, että miten joku voi/viitsii/näkee vaivaa muiden miesten auttamisista ja auttamattomuudesta. Ei siinä nyt herranen aika ketään oltu pahoinpitelemässä. Ne lehmätkin oli olleet kuolleita jo hyvän aikaa siinä ympärillä. Mistä hän voi tietää, mitä tyräleikkauksia on lähiviikkoina takana tai lapseni käyttäytymisestä tai meidän keskinäisestä sopimuksesta. Jos tuo arvon rouva nyt sattuu tätä blogia lukemaan, niin voin kertoa, että mieheni auttoi mitä suurimmissa määrin. Sillä heti kun sain sen hyväksyvän kommentin ostajilta, minun tonkimiseni päättyi siihen.

Kun sitten saatiin kiukkuinen mies, kiukkuinen minimies, ostokset ja rouvakin autoon, niin sitten se tuli mieleen. NÄIN MUN OLIS PITÄNYT SILLE SANOA! Ja sitten sen jälkeen tulee niitä vielä parempia vastausvaihtoehtoja. 

Mahtaako tulla yöllä uni, kun oikein jää miettimään eri vastausvaihtoehtoja. Ai, mutta nyt on jo yö...

Sinistä ja valkoista

Päivän kunniaksi lasiin valkoista, sininen levy kainaloon ja linnanjuhlia katsomaan sohvanpohjalle. 

Miten muutenkaan tätä päivää voi juhlistaa?

PS.
Appivanhempani on Manun aikaan pyörähdellyt linnan juhlissa. Prinsessa tirskahti nauruun tämän kuultuaan. "Mitä mummilla oikein oli päällä tuolla..."

Illan överit

Ajatus oli hieno: 

Paahdetaan vaahtokarkkeja takassa.

Esikoisen kommentit ehdotukseen: 

"Kuitenkin alkaa palohälyttimet soimaan ja mitä me sitten tehdään."

" Maistuuko se muka miltään?"

Toteutus:

Ei palohälytyksiä, vaan maistuvia paahdettuja vaahtokarkkeja.

Lopputulos:

Lapset söi tasan yhdet karkit. Prinsessa ei tykännyt, Esikoinen tykkäsi. Arvatkaa kuka joutui vetämään ne loput vaahtokarkit? Arvatkaa kenellä on nyt paha olo? En olis uskonut, mutta joskus viisi vaahtokarkkiakin on liikaa. 

PS. 

Nyt meillä askarrellaan. Ja keskustelun aiheena on, että syntyikö joulupukki parrakkaana vai parrattomana. Esikoinen heitti juuri kysymyksen, että mites sen muu karvoitus... 

Itsenäisyyspäivän aatto

Kyllä käy sääliksi sitä Suomen kermaa, jotka joutuvat huomenna juhlimaan linnassa. Ehdottomasti nekin bileet pitäisi olla tänään, jotta huomisen vapaapäivän voisi käyttää toipumiseen. Kun on kunnon korkkareilla tepsutellut koko illan, niin johon sitä on jalatkin kipeät. Päästä nyt puhumattakaan.

Meillä juhlittiin eilen esikoisen koulussa itsenäisyyspäivää, sekä koulun 30-vuotisjuhlaa. Koululaiset oli tehneet hienoja esityksiä, joista me vanhemmat saimme nauttia kokonaisen tunnin ajan. Minä vaan olen niin lapsellinen itsekin, että nauraa tirskahtelen tyhmille jutuille. Kuten lasten suuhun sopimattomille sanoille tai niiden suloisten pikkumussukoiden tekemille mokille. Enhän mä nyt ääneen nauranut, mutta sisäisesti vaan tirskuin.

No ei muuta kuin valmistautumaan itsenäisyyspäivän juhliin. Ei ihan linnantyyliin, mutta juhliin kuitenkin.

Unissashoppaaja

Tämän päivän kauppareissu oli kyllä niin omituinen, että mietin oikein, että näänköhän unta.

Parkkipaikkakin löytyi heti ovenvierestä.

Mutta omituista oli heti kaupan ovella vastaan tullut vanhempi pariskunta, jotka molemmat itkivät. Oli oikein pakko kääntyä katsomaan, että löytyykö selitystä selkäpuolelta, mutta ei.

Banaanipussi avautui ilman hammastenkiristystä.

Olen jo jonkun aikaa katsonut, että tuttu kassatäti näyttäisi olevan pieniin päin. Edelläni oleva herrasmies häntä asiasta onnitteli, vaan eipä ollutkaan asia niin. On vaan joulusuklaat sujahtanut parempiin suihin jo hyvissä ajoin ennen joulua. No, onneksi se en ollut minä joka hänelle asiasta mainitsi.

Ostin kassojen jälkeen kukkapisteeltä vielä pari hyasinttia. Myyjä veloitti niistä neljä euroa vähemmän kuin mitä hintalapussa oli. Ostin ässäarvan (säästyneellä neljällä eurolla) ja myyjä sanoi, että enhän minä täällä olisi töissä jos tietäisin missä niistä se voitto on. 

Ulko-ovelle mennessämme, vastaan tuli keski-ikäinen nainen, joka kuiskasi meille: Älkää menkö ulos, siellä on tosi kylmä.

Tästä voisi päätellä, että tuo vanhempi pariskuntakin oli kommentoinut kassatädin leventynyttä keskivartaloa ja siksi itketti. Kukkapisteen täti taas on yrittänyt bongata sitä täyspottia niistä arvoista ja sain katkeran selityksen. Tämä viimeinen kuiskaava rouva taas kaiketi toivoi, että me oltaisi jääty kauppaan odottamaan kesää. Ehkä se on parempi pysyä loppupäivä neljän seinän sisällä.

Esiteini tokaluokkalainen sanoi melko kovaäänisesti tuon kuiskaajan häivyttyä selkämme taakse, että: Mikä ihme seko toi nyt oli...

Mummokerho

Luin taas jostain naistenlehdestä mummoilusta. Laulaja-Erin on kavereideen perustanut mummokerhon, jossa tehdään käsitöitä ja juodaan skumppaa ja juorutaan. 

Minä kannatan mummoilua!

Minäkin haluan mummokerhon! Mistä löytyy ne muut mummot siihen kerhoon? Mun mielestäni voi ne käsityötkin vaikka unohtaa, kunhan on juoruja. Tai ne juorutkin voidaan kehitellä siinä skumppaa juodessa! Tärkeintä olisi siis se, että on ne mummot. Ja se skumppa. Ennenkaikkea ne mummot!

Kaikki mummot tai mummoksi tahtovat ilmoittautukaa ja astukaa esiin! Minä pistän skumpan viilenemään hep nyt!

PS.
Katselin sen viimeisen jakson Vain Elämää -ohjelmasta. En ole ennen pannut merkille, että missään ohjelmassa kiitetään katsojia ohjelman lopputeksteissä. Mutta sinne tuotantotiimille, olkaa hyvä vaan. Tuli katsottua kaikki.

Joulukalenteri aikuiseen makuun

Prinsessa sai kummitädiltään ihanan korujoulukalenterin. Se on koruja rakastavalle tytölle todella osuva joulukalenteri. Eilen aamulla olemme kyllä jo käyneet tiukan keskustelun siitä, kuinka monta korua voi kerrallaan laittaa päälle kun ollaan lähdössä päiväkotiin. Äidin mielestä yksi ja tyttären mielestä kuusi olisi parempi luku. Äiti voitti tämän erän 1-6.

Mutta tuosta joulukalenterista tuli mieleeni, että olishan se kiva itsekin saada yllätyskoru joka päivä huomisesta sinne jouluaattoon asti. Eihän koruja ole koskaan liikaa? Mutta tylsäähän se olisi, jos joka aamu olisi uudet timantit jaossa. Siitä syystä siellä voisi olla vaikka kenkiä, käsilaukkuja, hemmotteluhoitoja, hierontalahjakortteja vaikka alusvaatteitakin joinakin päivinä. Mulle käy kyllä sekin, että pukki toisi kaikki kerralla sitten aattona. Pitääkin kirjoittaa sille tyypille.

Tänään meillä avattiin ekat luukut siitä korujoulukalenterista sekä esikoisen lego-joulukalenterista. Hienosti ovat jaksaneet katsella niitä tähän päivään asti, avaamatta. Osaavat jo ulkoa, että mistä löytyy minkäkin päivän luukku. Minä fiksuna tyttönä joskus avasin sieltä väärästä päästä kerralla useamman luukun. Näin kesti kauemmin äidille selvitä, mitä joulukalenterille on käynyt. Omaan nilkkaan se tietty osui sekin.