Lumiakka ukon töissä

Täälläkin on tänään ollut melkoinen lumimyräkkä ja ajokelit kehnonlaiset. Jopa niin kehnot, että jätin joululahjaostosretkeni kesken ja suuntasin kohti kotia. Lumitöihin.

Kotiin tultuani lähetin miehelle huolestuneen viestin, että kannattaa varmaan tulla kotiin ennen ruuhka-aikoja, kun kelit on niin kehnot. Lisäsin viestiin, että meilläpäin ei ole näkynyt aura-autoa ja kotipihassa on polveen asti ylettyvät nietokset. Vastaukseksi sain yksinkertaisen viestin: Lumikola on pyörävarastossa.

Miehen tullessa kotiin olin jälleen tekemässä lumitöitä, toinen erä tälle päivää. Hän sanoi, että käy vaihtamassa vaatteet ja tulee sitten tekemään ne loppuun. Arvatkaapa kuinka kauan meni vaatteiden vaihtoon? No tasan sen verran, että lumityöt oli jo tehty loppuun.

Ei ne tietenkään miesten töitä ole ja minä kyllä tykkään siitäkin hommasta. Varsinkin kun tämä lumi on sitä kevyttä versiota. Mutta siitä huolimatta mies saa hoitaa sen kolmannen erän ja näyttäisi siltä, että neljäskin erä pitää vielä ottaa. Pitäiskö alkaa keksimään jotain tekosyitä?

Sahaa sahaa...

Vaan ei valmiiksi saa. Innostuin pitkästä aikaa korupajalla ja uuden askartelunurkkaukseni ansiosta voin jättää ne keskeneräisetkin jutut sinne odottelemaan sitä hetkeä kun pääsen taas hommiin. 

No tämän korun tein siihen pisteeseen asti, että kaulaani sain sen viikonlopuksi. No kuopus tiettykin repäisi tuon laatan irti kun käsiinsä sai. Laattaan olen siis kirjottanut lasten nimet useampaan kertaan. Samanlaisia ja tyylisiä suunnittelin isovanhemmille joululahjaksi lastenlasten nimillä varustettuna, mutta ei vaan taida aika riittää.

Jauhelihasta juhlahetkiin

Ennen kauppareissua pyysin kaikkia puhetaidon omaavia perheenjäseniäni valitsemaan yhden ruokalajin. Sen mukaan tehdään kauppalista ja jokaisen toiveruoka toteutetaan.

1. toive: jauhelihapihvejä ja perunamuusia
2. toive: lihapullia ja perunamuusia
3. toive: lihamakaronilaatikkoa

Just! Että meidän perheen gourmetruoat sisältää 1,5 kiloa jauhelihaa. 

Eilen vanhentumiseni kunniaksi tein omaa herkkuruokaani, joka ei sisältänyt yhtään jauhelihaa. Anomukseni rauhallisesta ja riidattomasta ruokahetkestä meni läpi ja ruokaseuranani oli kolme iloista lasta. Kynttilöiden loisteessa ja kiireettömästi. Viinilasissa oli tällä kertaa alkoholitonta, mutta sekään ei haitannut. 

Eilisen illan kiireettömyys valitettavasti vaihtuu tänään taas harrastusrumbaan. Mutta nyt ensin vähän jouluostoksia.

Päivähoitojumalan päätöksellä

Sain kauan odotetun hoitopaikkapäätöksen kuopukselle. Eikä taas mennyt niinkuin Strömsössä. Kirjoitin jo vetoomukset hoitopaikkajumalalle ja sain sieltä surunvalittelut. En ole yksinhuoltaja enkä voi itseäni siihen verrata, mutta toivon sydämestäni, että heitä ei pompoteta asiassa vastaavasti. 

Meillä siis on kaksi päiväkoti-ikäistä lasta, jotka päivähoitojumalan päätöksellä menevät kahteen eri päiväkotiin. Eipä siinä mitään, mutta meillä on vain yksi aikuinen niitä lapsia noutamassa päiväkodeista jotka sulkevat ovensa kello viisi. Vaikka oman työni toimistoaika periaatteessa loppuu neljältä, kynää ei valitettavasti voi tipauttaa neljältä jos hommat on kesken. Yleensä se vielä menee niin, että se päivän ei-iloisin asiakas soittaa viittä vaille neljä ja siitä se sitten lähtee...lapasesta, se kotiinlähtö siis. 

Olen yleensä aina viimeisten joukossa noutamassa lapsia ja nyt sitten kahdessa päiväkodissa minun lapseni odottelevat yksinään viimeisenä äitiä saapuvaksi. Toinen saa odotella vielä pidempään, noutopaikkoja kun kerran on kaksi. Kurja paikka lapselle. Kurjaa on myös palata takaisin yt-neuvotellulle työpaikalle ilmoittaen, että MINUN pitää sitten lähteä neljältä. TASAN.

Lisäbonuksena tietenkin olen kuullut kommentin kahdelta päiväkodin johtajalta, että lapseni on tulossa hoitoon väärään aikaan vuodesta, kesken toimintakauden. 

Anteeksi, että olemme siittäneet sydänkäpysemme väärään aikaan vuodesta ja että äitiyslomani ei pääty elokuun alussa. Näin sitä yhteiskunta tukee työhönpalaavaa kotona vetelehtijää.

Ja ei, minä en arvostele yhtäkään päiväkotia tai päiväkodin tätiä tai setää, enkä edes sitä akka ylijumalaa. En väitä, että minua ja minun lapsiani pitäisi kohdella jotenkin eriarvoisesti. Vaan tämä on toteamus siitä, että systeemi ei toimi. Meillä kaksi vanhempaa oli jonkun aikaa kahdessa eri hoitopaikassa, silloin meitä oli kaksi vanhempaa kuskaamassa, siltikin järjestely oli hankala ja stressaava.

PS.
Olen lähettänyt hoitopaikkahakemuksen kun kuopus sai nimen. Olisi pitänyt ymmärtää tehdä se jo raskaustestin osoittaessa positiivista.

Ihme sieni!

On tuo ihmesieni sitten ihme sieni!

Sain viikonloppuna synttärilahjaksi luvatun paketin ihmesieniä. Nämä ei oo mitään tajunnanräjäyttäjiä vaan ihan siivoustarkoitukseen. Tänään olenkin sitten kulkenut ympäri taloa ja ulkopuoltakin puunaamassa sienen kera. Ja muuten toimii!

Kovia kokenut ulko-ovikin puhdistui, samoin esikoisen tennarit, prinsessan seinämaalaukset on poissa. Ja myös heti ensitestissä oli se kuuluisa post-it projektin jättämä värjäymä keittiönkaapin ovesta. Sekin siis on tiessään!

Suosittelen! Kiitokset lahjan antajalle!

Huh!

Synttärijuhlat on iloisesti takanapäin ja tämä äiti on vähän väsynyt. Meillä pyöri eilisen päivän aikana 40 henkeä, aikuisia ja lapsia, sukua ja ystäviä. Ihanaa! Ja aika väsyttävääkin. Leipomukset oli suht onnistuineita, tosin määrällisesti meillä voisi juhlia vaikka toiset samanlaiset juhlat perään. 

Ainoana miinuksena koko hommassa on se, että kaikkien kanssa en ehdi kunnolla jutella ja joidenkin kanssa en vaihda tervehdystä enempää sanoja. Niitä ystäviä ja sukulaisia kun näkee aivan liian harvoin!

Nyt juhlat on takanapäin ja pitäisi katsetta siirtää seuraavaan juhlaan eli jouluun. Lahjat ostamatta ja miettimättä... Onhan tässä vielä aikaa. No panic!

Yllättävä pimeys

Joo, on pimeetä. Valitusten määrästä voisi kuvitella, että valittaja ei ole koskaan ennen kokenut suomalaista syksyä tai lumetonta talvea. Vuodenajat on kiva olla olemassa, joten sytytetään nyt vaikka kynttilä kesäöiden muistolle, niin saadaan valoa pimeyteen. Ja lopetetaan se valittaminen pimeydestä.

Otetaan siis ilo irti jouluvaloista, kynttilöistä, takkatulesta ja niistä illoista, aamuista ja öistä jolloin ne näyttävät hyvältä. Juhannuksena ne ei kuitenkaan näytä oikein miltään.

UGH! Olen puhunut.

Avaruusspagaatteja

Nyt on viikonlopun logistiikkaongelmista osa ratkottu, vielä kun saadaan kaikki terveiden kirjoihin niin olisi ilo ylimmillään.

Esikoisen kanssa käytiin taas eilen mielenkiintoista keskustelua mm. Syyrian tilanteesta. Tulos on se, että esikoinen tiesi asiasta enemmän kuin minä. Minähän oon tässä pidempään jo dissannut uutisten lukua ja katselua, koska ne on ahdistanut minua, enkä siis ole perillä Syyrian tilanteesta. Enkä paljon muistakaan tilanteista.

Mutta sentään osasin lapselle kertoa seitsemän maanosaa (jollei niitä nyt ole tupsahtanut jostain lisää tai tipahtanut pois uutispimentoni aikana) sekä kertoa sen, että Etelä-Navalla ei kävellä päällään. Niin ja että avaruudessa spagaatin tekeminen sattuu silti, vaikka ollaankin painottomassa tilassa.

Mikä se on elämässä tärkeämpää kuin avaruusspagaatit. Ei minusta ole hyötyä Syyrian tilanteellekaan.

Ällövaroitus!

Jos olisin sellasta stressaavaa tyyppiä, niin nyt saattais olla paniikin aika.

Eilen illalla ajattelin, että sen päivän jälkeen ei voi mennä kuin ylöspäin. No, väärässä olin. 

Eiliseen päivään siis mahtui kahden lapsen lääkärireissut ja molemmille lääkekuurit. Kuopuksella ensimmäinen korvatulehdus, toivottavasti jää viimeikseksi. Prinsessa sai vatsataudin jälkioireena voimakkaan nokkosihottuman, oli aika hurjan näköinen tyyppi. Onneksi antihistamiinit auttoi nopeasti. Päivän bonuksena tietysti oli opettajan soitto esikoisen touhuista. Siitä melkein meni jo yöunet. 

Tämä aamu osoitti, että huonomminkin voi mennä. Heräsin päiväkodin soittoon, Prinsessa oli oksentanut. Eli vatsatauti ei ole vieläkään ohi. Siitä sitten nopeasti vauvaa vaatteenvaihtoon. No ilmeisesti juuri aloitettu antibiootti oli pistänyt nuoren herran vatsan sekaisin ja suoli tyhjentyi vauhdilla ympäri kodinhoitohuonetta ja tietenkin myös minun ja herra ripulin itsensä päälle. Pienet pyykkäykset ja hakemaan toista pyykättävää päiväkodista. Tätä se kotiäidin velttoilu parhaillaan on!

Viikonloppuna on esikoisen salibandyturnaus, jonne pitäisi buffettiin leipoa ja mennä myymään jotain. Toisena päivänä sitten esikoisen jääkiekkoturnaus ja samaan aikaan vanhempien lasten synttärit sukulaisille. 

Tätä kirjoittaessa Prinsessa on vaatinut itselleen RUOKAA! ja samalla hänelle on selitetty auringon ja maapallon pyörimiset ja vuorokauden ja vuodenaikojen vaihtelut. Sitä voisi taas luulla, että olisi paranemassa. Toivotaan parasta!

Datadino

Rakas esikoiseni pohti tässä eräänä päivänä, että onko äidin lapsuudessa ollut tietokoneita. No olihan niitä. Ei minulla tosin. Sitten tietenkin kerroin, että miten sitä tietokonetta käytettiin ja että internetin ihmeellistä maailmaa ei silloin vielä ollut.

"Siis mitä! Mihin niitä tietokoneita sitten tarvittiin, jos ei ollut nettiä!"

Ja hetken päästä:

"Siis miten sitten mentiin Googleen, kun ei ollut tietokoneita?"



Tämä esikoisen kyselyikä (vol.107) on edellisiä haastavampi.

Mitä tarkoittaa sisältö?
Mitä on yhteistyö?

Näihin kysymyksiin pitää oikein vastausta miettiä, vaikka toki niistä vielä tiedän mitä ne on. Esimerkiksi sisältöä on niin monenlaista ja miten sen selittää lapselle ymmärrettävästi.

Kysymykseen: Miten paperia tehdään? katsoin lisätietoja googlesta. Pitäähän vastauksen olla tyhjentävä. Minun lapsuudessani se katsottiin tietosanakirjasta.

PS.
Tänään vasta ymmärsin mitä anopin tuleva kaihileikkaus tarkoittaa minun kotini siisteystasolle. Enää ei voi vedota siihen, ettei anoppi näe kaikkea...

Mitä teille kuuluu?

Meillä kävi vieraita. Tai tuttujahan ne tietty on, mutta pitkään aikaan ei olla nähty. Kysymykseen: Mitä teille kuuluu? vastasimme miehen kanssa melkein kuorossa: Eipä tässä mitään kummempaa.

Ettei sen kummempaa. 
- Keskimmäinen lapsista on oksentanut ja ripuloinut ja ollut kuumeessa viikon! Viikon!
- Nuorin oppi konttaamaan ja puristi ensimmäisen hampaankin läpi ikenestä. Iso juttu pienelle ihmisenalulle.
- Esikoinen opettelee innoissaan kertotaulua. Ihan oikeasti innoissaan!
- Mies sai juuri ison kouluprojektin päätökseen ja suunnittelee pitkää työmatkaa Aasiaan.
- Äiti on kesälomalla, vanhempainvapaan päätyttyä. Työhönpaluu häämöttää.

Että ei mitään kummempaa!

Ainekirjoitusta

Löysin neljännenluokan ainekirjoitusvihkoni. Voi mikä häpeä!

Olen kirjoittanut pitkän tarinan koko perheen etelänmatkastamme ja kertonut ihan kaikki yksityiskohdat. Tai oikeastaan mitäs minä tässä häpeän, mutta älkää kertoko isosiskolleni. Olen nimittäin kertonut aineessa 16-vuotiaan isosiskoni seikkailut George -nimisen kyproslaisnuorukaisen kanssa. Opettajakin on saattanut kokea melkoista myötähäpeää.

Mistä tulikin mieleeni, että mitähän se oma poika kirjoittaa sinne tarinavihkoon. Varsinkin kun opettaja kertoi, että hän on kovin innokas kirjoittamaan tarinoita.

Sinisten roskapussien arvoitus

Olen reilun kymmenen vuoden ajan asunut samaa taloutta mieheni kanssa ja meillä on aina ollut sinisiä pieniä roskapusseja. Ikinä en ole niitä ostanut, mutta aina niitä on ollut.

Nyt näitä sinisiä pusseja on tarvittu enemmän kuin koskaan, vaipparoskiksina. Pussit kun alkoivat hupenemaan, sanoin miehelle, että voisi ostaa niitä lisää, mistä sitten ostaakin. Ja hän sanoi, ettei ole koskaan ostanut meille sinisiä roskapusseja! Meillä vietettiin hetken hiljaisuus kun tuijotimme toisiamme epäuskoisina, mutta uskottava se oli. Kumpikaan ei ole niitä ostanut.

Niitä pusseja oli jo miehen poikamiesboksissa, joten tämänkin tarinan rosvo tai sankari on tietenkin anoppi. Sitä en tiedä, että miten se on ne pussit meille jemmannut siten, että aina tarpeen mukaan niitä löytyy jostain lisää. Nimittäin juuri siivouskaappia siivotessani löysin avaamattoman paketin samoja sinisiä roskapusseja, niitä joita kukaan ei siis ole meille ostanut.

Huuto erämaasta!

Eilen telkkaria katsellessa alkoi oikein ärsyttämään pääkaupunkikeskeisyys. Asuuhan siellä toki iso osa suomalaisista, mutta hohoi, on meitä täällä muitakin! Ja meillä on täällä susirajalla myös tv-vastaanottimia. Värillisinä jopa.

Oikeastaan se mikä pisti ärsyttämään, oli kommentti, että kaikki Helsingin ulkopuolella asuvat keskittyvät vain vihaamaan Helsinkiä. No, onhan meillä täällä erämaassa muutakin tekemistä. Vihaako kaikki sitten Helsinkiä? En minä ainakaan. Vaikka en haikaile sinne muutosta, niin en silti vihaa. Työasioissa piipahdan oikein mielelläni ja kesällä juuri lomailtiinkin siellä. Kaunis kaupunki, paljon nähtävää ja koettavaa.

Tämä kommentti tuli sellaisen tyypin suusta, joka on muistaakseni kotoisin jostain Kouvolan suunnalta. Mulla ei muuten ole mitään antipatioita sitäkään kaupunkia kohtaan. En ole koskaan käynyt, mutta voisin toki käydä. Sitä vaan, että onkohan tämä Helsinki-viha ihan pelkästään niiden toimesta, joista ei koskaan voi tulla paljasjalkaisia helsinkiläisiä, mutta kuitenkin asuvat ja elävät siellä. 

Oman nykyisen kotikaupunkini Facebook-sivulla kyseltiin, että kuinka moni tykkääjä on paljasjalkainen paikallinen. Ja mua kyllä ärsytti se kysymys. Ihan niinkuin minä olisin jotenkin huonompi kaupunkilainen, kun en ole täällä syntynyt. No toivuin nopeasti. Oikeastaan olen oikein onnellinen, etten ole minkään kaupungin paljasjalkainen asukas. Tykkään toki entisistäkin kotikaupungeistani, mutta se, että olen täällä korpien keskellä 'tuntematon suuruus' on aika kiva juttu sekin.

Eli siis tämän sekavan kirjoituksen pääpointti on, että elä ja anna muidenkin elää.

Synttärivalmisteluja

Meillä juhlitaan kohta viisivuotiasta prinsessaa ja kahdeksanvuotiasta esikoista. Varsinainen synttäripäivä on viikon sisällä toisistaan, joten selviämme yksillä juhlilla. Tällä kertaa tosin tein erilliset kutsut ja ajattelin huomioida jotenkin muutenkin, että juhlittavia on kaksi. Ajattelin jo, että menee ylireagoinniksi. Niinkuin varmaan meneekin, mutta...

Telkkarista tuli ohjelma hulluista kanadalaisista juhlasuunnittelijoista, jossa kuusivuotissynttäreitä juhlitaan 200 kutsuvieraan kesken. Juhlijoille annetaan kiitoslahjaksi isommat ja hienommat paketit, mitä juhlijat toivat tullessaan synttärisankarille. Juhlat on valtavassa sisäleikkipaikassa, jossa on kartingia, lasersotaa, huvipuistolaitteita ja vaikka mitä. Tietenkin myös aikuisille on tarjolla kaikkea kivaa.

Mä kun vaan ajattelin leipoa jotain pinkkiä prinsessamaista ja jotain poikamaisempaa. Ihan ilman kiitoslahjoja. Että turha tulla mulle sanomaan, että oon ylireagoinut! Ni!

Se onnea on

Edelliseen postaukseen liittyen.

Onnenhetkiäni ovat:

Lapseni iloinen hymy, nauru tai kikatus.
Kiireetön yhdessäolo.
Rakkaan vaateeton kosketus. (ei vaatteeton)
Kainaloon ryömivä lapsi.
Ansaittu kiitos.
Ystävät ja yhdessäolo.
Maratonpuhelu.
Että on kaivattu.
Kirje tai postikortti.
Tyhjät pyykkikorit.
Puhtaat lakanat.
Pitkään nukuttu aamu.

Niin ja lottovoittokin olis kiva... 

Onhan niitä toki muitakin, mutta nämä tuli nyt mieleen. Jos keskittyisi enemmän niihin asioihin jotka tekee onnelliseksi kuin niihin, jotka tekee onnettomaksi, eikös se olisi fiksua? Kuitenkin on monta asiaa joista olla onnellinen.

Onnea etsimässä

Nyt tulee syvällistä...

Jokainen meistä haluaa palan onnea. Olla onnellinen. Kukaan toinen ihminen ei voi tehdä toista onnelliseksi, onni on omalla vastuulla. Siitä mikä tekee kenetkin onnelliseksi voidaan olla eri mieltä. Voiko joku päättää olevansa onnellinen? Mielestäni voi. Niillä korteilla jotka kullekin on jaettu, voi olla onnellinen. Voiko olla onnellisempi, varmasti voi. Kuinka onnellinen sitä pitäisi olla? Miten onnea ja onnellisuutta mitataan?

Tietenkin sitä elämässään tavoittelee niitä asioita, joista onnikin rakentuu. Voiko onnen avaimet olla samat esimerkiksi parisuhteessa. Tekeekö samat asiat puolisot onnellisiksi? Nyt? Aina? Tai ihan persoonana. Se, mistä tulin onnelliseksi 15-vuotiaana on sama, kuin mistä ilahdun 50-vuotiaana? Voiko onnellinen olla jatkuvasti? Onko onni vain hetkiä surujen ja ilojen joukossa?

Mutta voiko päättää olla onnellinen, vaikka kuinka takaraivossa nakertaa? Aiheuttaako se pidemmän päälle katkeruuden ja ehkä vihan? Onko sellaista tunnetta, että nyt minä olen riittävän onnellinen, en tarvitse enempää?

Onkohan onnellisuuskin sitä, että on itselleen armollinen. Minä en tarvitse enempää, tyydyn tähän, en vaadi itseltäni enempää. Voinko vaatia muita huolehtimaan minun onnellisuudestani? Äitinä, isänä, puolisona, ystävänä, sisarena, naapurina?

Kohta on kysymysmerkit kohta käytetty loppuun. Mutta kuka vastais?

Isä

Oma isäni on tietenkin huipputyyppi, minä olen isin tyttö.

Nykymittapuulla isyyttä mitataan sillä, kuinka paljon isät lastensa kanssa pelaavat ja leikkivät, kuskaavat harrastuksiin, kannustavat ja tsemppaavat. En välttämättä muista näitä omasta lapsuudestani, mutta ainakin isä on aina ollut läsnä. Ei välttämättä pelilaudan toisella puolen, mutta kotona ja läsnä. Ilman kännykkää, tablettia, läppäriä ja kiirettä. Sen minä muistan lapsuudestani. 

Kiitos isä! <3

Kebabjoulu

Minä häpeilemättä myönnän olevani hulluna jouluun. En varsinaisesti odota joulua, mutta odotan sitä, että saan ripustella koristeita ja valosarjoja sinne tänne. Kun se aatto sitten koittaa, niin pitää todeta, että kohta ne on taas laitettava laatikoihin ne kivat koristeet. Samoin on kiva suunnitella lahjoja, jouluaaton ohjelmaa ja no JOULUA!

Ja kuten arvata saattaa, se meillä asuva toinen aikuinen on aivan eri mieltä joulun ihanuudesta. Hänen mielestään on aivan turhaa stressata yhden aterian, yhden päivän ohjelmasta monta kuukautta etukäteen. Joulukoristeet on sama kuin kirosana, ne jotka vievät turhaan varastopaikkoja eikä niitä käytetä kuin muutama viikko vuodesta. Ihan turhuutta.

Mutta kun tässä tapauksessa ei olekkaan kyse stressistä vaan innokkaasta odotuksesta. Kun ei siihen joulupukkiinkaan saa enää aikuisena uskoa, niin jotain kutkuttavaahan sitä on keksittävä. 

Mieheni ehdotus jouluaterialle olisi kebab. Eli hunnutettu rullakebab koko porukalle ja sen jälkeen päiväunille. Ai mikä joulu? Eihän siihen kebabbiin sovi edes sinappi!

Mitä jos...

Sisko perheineen pyysi meitä lähtemään heidän kanssaan etelän aurinkoon. Hieno ajatus, mutta tällä kertaa jouduimme jättämään väliin. Vähän harmittikin jossain vaiheessa.

Ne on sitten lähdössä huomenna sinne reissuun ja tiedättekö, nyt ei harmita yhtään. Meillä nimittäin sairastetaan vatsatautia ja flunssaa. Kaksi on pahassa flunssassa ja yksi voimakkaassa vatsataudissa. Esikoinen ja minä ollaan toistaiseksi terveiden kirjoissa. Ripuleita ja oksennuksia siivotessani tuli mieleen, että mehän jouduttaisi peruuttamaan koko lähtö. Sittenhän vasta olis harmittanut!

Ja siis olen onnellinen sisareni ja perheensä puolesta, että saavat nauttia auringosta, lämmöstä ja yhteisestä ajasta. Muiden onni ei ole minulta pois.

Suuri vedätys

Eilen kiertelin Ikeassa pitkästä aikaa. Siellä oli somisteena monessa paikassa käytetty hienoa narua/nauhaa. Minäpä tietenkin innostuin asiasta ja tuskin maltoin odottaa pääsyä sinne joulukoristeosastolle. Siinä koko kierroksen jo mietin, että mihin kaikkeen sitä narua voikaan käyttää. No, arvaattekin jo, ettei sitä nauhaa löytynyt koko Ikeasta. Harmitus on suuri. Tosin silti sain sen sinisen kassini ainakin puolilleen.

Nämä Ikean joulukoristeet on vähän kuin lasten talvivaatteet. Ne pitää hamstrata heti kun ne tulee myyntiin tai jäät ilman. En tosin tiedä, että onko sitä nauhaa koskaan ollutkaan myynnissä Ikeassa, jospa se onkin vaan koriste. Mutta moni muu joulujuttu oli jo myyty loppuun.

Ja edelleenkin hämmästelen niitä, jotka ei sitä itsepalvelukassaa ymmärrä. Mielestäni se on näppärä ja nopea.

Vain elämää

Niin moni on hehkuttanut Vain elämää- ohjelmaa, että oli pakko katsoa niitä jaksoja ruutu.fi:stä.

En olis ikinä uskonut, mutta mun mielestä tuo Sillanpään Jartsa on tosi hauska tyyppi. Vaikka ymmärrän toki niitäkin jotka hehkuttavat Jaren ja Jonnen puolesta, mutta hauskuus ennen kaikkea! Ja aika symppiksiä on ne muutkin starat jotka sinne Satulinnaan on roudattu. Mä siis tykkään ja peukutan nyt myöskin tän ohjelman puolesta.

Mutta mistä tulee tuon ohjelman nimi? Vain elämää. Eikö ne keksinyt mitään parempaa?

Mitä jos sinne Satulinnaan roudataan vaikka seitsemän putkimiestä tai seitsemän tilintarkastajaa. Ei ehkä laulamaan, mutta viettämään kivaa keskenään ja illallisen yhteydessä nauretaan debittejä ja kredittejä (siis ne tilintarkastajat, mä en tiedä mitä putkimiehet sitten nauraisi). Ei siitä ehkä yhtä kivaa telkkariohjelmaa tosin sais, mutta niille seitsemälle sekin olis vaihtelua. Vain elämää.

Annoskateus iski

Bongasin ruokakaupassa kaverini, joka etsiskeli wasabia. Siinä sitten kyselin, että sushiako teillä tehdään näin tuulisen keskiviikon kunniaksi. No kuulemma uusi lohiresepti on testattavana.

Se wasabi kun sattui olemaan samalla hyllyllä meidän päivän ruokamme, hernekeiton kanssa, niin jopa osasin avustaa. Vähän siinä kävi mielessä, että joku herkullinen wasabilohi maistuis kyllä mullekin. Varsinkin kun en ole hernekeiton ystävä, vaan lapset sai valita tänään ruokalajin. Ja valitettavaa kyllä, niiden herkkua on hernekeitto.

Muutenkin mun arkiruokaprojektini on täysin nollissa tällä hetkellä. Lasten mielestä jopa koulun makaronilaatikkokin on parempaa kuin äidin. Ja mielummin teen lapsille maistuvaa ruokaa, kuin että ekat sanat on yök-en-syö! Vaikka se nyt tulee joka ruuasta, usein jo ennen  kuin tietävät mitä on ruuaksi. Minussa asuva superkokki tekee kuolemaa...

Mutta äiti kaipais kyllä vähän jotain wasabia ruokaansa. Ei ihan toi vahva porilainen sinappi tehnyt hernekeitossa sitä tarvittavaa potkua.

Suuri erokeskustelu

Eilen illalla sitten nostin kissan pöydälle. Tai paremminkin pidin esikoista niin kauan kuulustelussa, kunnes puheeksi tuli Villen vanhempien ero. Oli sitten hankalaa!

Mutta kun päästiin aiheeseen, kysymyksiä riitti. 

"Miksette te ole eronneet?"  (Villekin sai kaksi synttärilahjaa)
"Eroatteko te?"
"Miksiköhän ne erosi?"

Omien vanhempien eroa oli kyllä siellä pienessä päässä mietitty. "Mä kyllä ajattelin, että te eroatte, kun iskä aina vaan vitsailee." ja "Se olis sitten kyllä tosi hankalaa, kun iskä asuis jossain tosi kaukana ja pitäis viikonloppuaamuna mennä jäähallille"

Lisää kysymyksiä on varmasti vielä luvassa, varsinkin kun samassa keskustelussa selvisi, että toisenkin luokkakaverin vanhemmat on eronneet kesäloman aikana. Onneksi mun on kuitenkin helppo löytää perustelut kysymyksiin, miksi ei olla erottu ja erotaanko. Toivottavasti ne perusteet löytyy jatkossakin.

Missä tasa-arvo?

Esikoinen on aika tarkka tyyppi. Kyselee ja kyseenalaistaa. Paljon. Oikeastaan koko ajan.

Telkkarista tuli mainos, jossa kehotettiin ostamaan jotain ja jokaisesta ostetusta paketista menee euro tyttöjen koulutukseen kehitysmaissa.

Esikoinen: "Miksi vain tyttöjen koulutukseen? Miksei poikienkin?"



Seuraava mainos, hiivatulehduksen hoitoon. Mainoksen alareunassa lukee, että vain naisille, joilla on ennenkin todettu hiivatulehdus.

Esikoinen: "Miksi toikin on vaan tytöille! Ihan epäreilua!"

Mitäs siihen sitten toteamaan kuin, että elämä on!

Puhjennut kupla

Kirjoitin aikaisemmin kulissista, johon pääsin kesällä osalliseksi. No nyt tämä kulissi on tullut rymisten alas. Aikuisten kesken asiasta on meidän perheessä puhuttu sivistyneesti englanniksi tai ruotsiksi. Ollaan odoteltu, että milloin tässä kulissiperheessä asiasta puhutaan lapsille ja sitä kautta myös esikoinen kuulisi asiasta.

Viikonloppuna esikoinen sitten oli mummilassa yökylässä ja oli siellä ottanut tämän asian puheeksi. Meille hän ei ole puhunut mitään. Ville oli koulussa 'kehunut' kuinka vanhemmat eroaa ja sitten hänellä onkin kaksi äitiä. Anopin mukaan tämä asia pohdituttaa esikoista kovasti.

Mitä nyt pitäisi tehdä? Ottaa asia puheeksi vai odotella, että esikko ottaa asian puheeksi? Miten sitten selittää, että joskus aikuiset eroaa, mutta omat vanhemmat ei koskaan? Voiko sanoa ei koskaan? Vaikka tässä on omaan liittoonsa sitoutunut ja se toinenkin osapuoli vaikuttaa olevan, eihän sitä koskaan tiedä. 

Sanoin eilen miehelle, että ehkä meidänkin pitäisi enemmän osoittaa kiintymystä toisiimme, ihan edes hälventääksemme esikoisen pelkoja. Mies kysyi nauraen, että pitääkö tässä jotain kulissia rakentaa? Tässä on siis yksi asia joka on kiireessä ja vauvan myötä vähentynyt. Se vaan on niin, että kun kolme lasta vuorottelee sylissä, niin mies jää ilman hellittelyä ja huomiota.

Muistan omasta lapsuudesta muutamia vanhempien keskisiä hellyydenosoituksia. Muistan ne ehkä siksi, että ne oli aika harvinaisia. Silti en koskaan pelännyt, että vanhemmat eroaisi. Tai en varmaan edes tiennyt, että joku voisi erota. 

Nǐ hǎo

Voiko yhdestä siideristä tulla krapula? Näemmä voi. Just mun tuuriani.

Miehelläni on melko tiivis viiden kaverin porukka. Mies on joskus varsinaissuomalaiseen tapaansa todennut, että hän ei tarvi muita kavereita. Tämä porukka vaimoineen ja lapsineen oli siis eilen meillä. Keksimme teeman ja sen mukaan juhlitaan. Tällä kertaa suljetussa lippuäänestyksessä aiheeksi valikoitui Kiina ja juhlimme siis kiinalaiseen tapaan. Tämä oli ensimmäinen kerta kun meillä oli myös lapsia mukana, lapsenvahtien puutteesta johtuen, joten juhliminen oli melko lailla erilaista kuin ennen. Aikaisemmin olemme itse tehneet ruuat yhdessä, tällä kertaa luotettiin paikalliseen kiinalaiseen ravintolaan. Ja hyvä niin, ruuat olisi kiehuneet yli tai palaneet pohjaan, kun lapsien kaitseminen vei oman aikansa. Olisihan se keskeyttänyt myös  aikuisten juttelut ikävästi. Mutta kylläpä teki hyvää aikuinen seura!

Vieraiden jo lähdettyä, sihautin sen siiderin. Ja nyt sitten on paha olo ja päätä särkee. Aloittelijamaista.

Ensi kerran teemamaana onkin Ranska ja meidän tehtäväksi tuli pääruuan loihtiminen. Oh my! Vai Oo-la-laa!

Mistä tulikin mieleeni tämä (klik), Joey opettelee ranskaa...

Silmäpusseille täytettä

Sitten joskus kun saan öisin nukkua.

Sitä ei nyt kannata odotella, se ei tule tapahtumaan toviin. Ehkä sitten eläkkeellä. Nyt valvon vauvan kanssa yöt ja kohta sitten odottelen jo esikoista yöjuoksulta. Ja sitten kun saisi nukkua, ei enää nukuta. Siis silloin eläkkeellä.

Jos tänä aamuna väsytti, niin väsyttää huomennakin. Tänään nimittäin saadaan tupa täyteen vieraita ja huomenna on esikoisen lätkätreenit kahdeksalta. Myöhäinen ilta ja aikainen aamu. Näillä silmäpusseilla vois jo osallistua johonkin kilpailuun. Tokihan sellaisetkin jossain päin maailmaa on?

Tämä on siis toteamus, ei suinkaan valitus. Kauneus on katsojan silmissä, ei silmäpusseissa.

Poimittua

Eilen saapuneesta naistenlehdestä, lukijalta -palstalta lainattua:

"Hiukset - ja muutkin karvat -nousivat pystyyn, kun luin juttunne pyssysankarittarista. En voisi ikimaailmassa olla sellaisen ihmisen ystävä, joka tieten tahtoen tappaa eläimiä ja nauttii siitä. Onneksi maaseutu tyhjenee nuorisosta ja metsästys vähenee, kuten jutussa todistettiin. RAUHA"

Niin ja maailmanrauha olisi hyvä juttu kanssa, hih.

Olettaisin, että tälläkin sheivaamattomalla cityhipillä menisi idut väärään kurkkuun kun se harventamaton eläinkunta tulisi kierrätyspisteellä vastaan. Jos niistä sitten olisi ystäviksi...

Askartelunurkka

Kerroinkin aikaisemmin, kuinka raivasin itselleni askartelunurkan kodinhoitohuoneen tasolle. Otin kuvan, ennenkuin täytän sen sinne kuulumattomilla tavaroilla.

 Itseasennettu tanko ja valo vielä paikallaan. 

 Säilytystilaa pikkutavaroille.

 Nämä hienot peltilaatikot bongasin taannoin ostosretkeltäni ja ne oli pakko kotiuttaa. Mulla alkaa olla näitä peltilaatikoita enemmän kuin niille oikeasti on tarvetta. 

Mutta kun ne on NIIN hienoja! Voitte kutsua minua myös nimellä Hullu Peltilaatikkonainen.

Ne on kyllä turhan herttaisia meille, mutta sopivat hyvin tarkoitukseensa. 

Eikä tämä askartelunurkka ole enää siisti. Kuvan ottamisen jälkeen innostuin taas pitkästä aikaa korutehtailusta. Nyt sitten hiotaan ja viilataan oikein urakalla. Ihanaa on se, ettei tarvi välillä siirtää työkaluja syrjään ja voi sitten jatkaa heti töitä kun aikaa löytyy edes se pieni hetki.