Sateenkestävä

Joskus sitä voisi kuvitella, että helpommallakin voisi päästä. Tämä kävi mielessäni juostessani jäähallin ja salibandyharjoitusten väliä.

Jääkiekkojoukkueen valokuvauksesta tuli viesti edellisenä päivänä. Viesti sisälsi tiedon, että valokuvaus klo: 18, varusteet päälle.  Olimme jopa hyvissä ajoin paikalla, ihan oikeassa paikassakin. Mutta aikaa sitten tuhraantui siihen kun etsittiin sitä loppujoukkuetta ja pukukoppia, vesisateessa ja yksiön kokoisen lätkäkassin, kiukuttelevan nelivuotiaan, lastenrattaissa notkuvan vauvan ja yhden lätkäpojan kanssa. Kiireessä luistimet jalkaan ja poika jäälle.

Valokuvan ottamisen jälkeen kiire olikin salibandykentän laidalle. Vaan missä on lätkäpoika?    Ei missään! Litimärkä ja kiukutteleva nelivuotias, litimärät lastenvaunut joissa väsynyt vauva, litimärkä varustekassi (se yksiön kokoinen) käsissäni mietin, että mitäs nyt? No kaksi lasta autoon, samoin litimärät varusteet ja etsimään kadonnutta lammasta. 

Löytyihän se kadonnut lammas ja eikun kiireellä salibandyharkkoihin. Autossa odottelee litimärkä ja todella vihainen nelivuotias, unta tavoitteleva ja huutava vauva. Nopea siirtyminen ja minä juoksen salibandärin kanssa vesisateessa kohti harjoitussalia. Lasit päähän ja maila käteen ja poika kehään.

Autossa odotti ärtynyt nelivuotias ja nukkuva vauva. Nyt ei ollut enää kiire, mutta jos nyt ajan kotiin ja siirrän nukkuvan vauvan vaunuihin, heräähän se. Ja hetken päästä pitää taas lähteä hakemaan salibandäriä. Nelivuotias on onneksi lahjottavissa ja vietämme laatuaikaa autossa odottaen ja pirtelöä imien. Sade hakkaa lasiin.

Takkini, joka ei ole vedenpitävä, on märkä. Samoin paita takin alla. Sukat on märät. Ei oikein maistu pirtelö. Lisäksi toivuin kaatumisestani. Liukastuin, sillä kenkäni olivat liukkaat käytävän lattialla. Selkää ja niskaa vihloo, mutta että kaatumisellani oli silminnäkijöitäkin vielä.

Mutta ainakin lapsi saa harrastaa. Toinen lapsi saa pirtelöä vedenpitävissä varusteissaan. Kolmas saa nukkua. 

Huoneentaulu

Tämä teksti pitäisi lukea joka aamu. Muidenkin kuin minun.

Ihan itse teen elämästäni hankalaa miettimällä ja suunnittelemalla liikaa asioita. Yleensä sitä miettii, että mitä muut ajattelee. Kuinka paljon se viekään energiaa, sillä minä olen Minä. Omia tunteitaan ja ajatuksiaan on turha downsiftata (muotisana!). Ja jos sinä et pidä minusta, vika on sinussa.

Jos me kaikki puhuisimme suoraan, kuinka yksinkertaisempaa tämä elämä olisikaan. 'Minä tykkään sinusta, ollaanko kavereita, nähdäänkö, minulla on ikävä, olet rakas'.

Ärsytyskynnykseni on edelleen matalalla ja omituiset pohdinnat on päällä. 

Pitäiskö vetää perskännit? 

Muistilappuprojekti osa 2

En kovin tosissani ottanut tätä muistilappuprojektia, mutta niin vaan lätkin ne oranssit muistilaput kaappien koristeeksi. Oranssit sopii siis parhaiten keittiön verhoihin...

Sitten kotiutui mies ja löysi kynän...

Se kyllä pitää paikkansa, että ärsytyskynnys nousee kun noita lappusia katsoo. Tai vaikka ei katsoisikaan. Tosin pelkään, että niihin tottuu. No osan lapuista olen jo saanut heitettyä pois, eli pari kaappia on tullut siivotuksi. Lisäksi Minimies on avustanut hommassa repimällä alimpia lappuja irti ja tunkemalla niitä suuhunsa. Kyllähän sekin jouduttaa tätä projektia.

Vierailla on ollut aika hämmästyneitä ilmeitä. Anoppi meni aivan sekaisin ja haukkui poikansa ja tämän huumorintajun aivan lyttyyn. =)

Mies totesi tänään, että kovin vähän on laput vähentynyt päivän aikana...

Varustelua

Lätkämutsiurani aikana olen joutunut vain kerran avustajaksi varusteita puettaessa. Mullahan ei ole mitään käsitystä, että mikä on kyynär ja mikä polvisuoja, näyttävät kaikki aika samalta. Sen yhden ainoan kerran vuosi sitten suoriuduin hyvin, oltiinhan sitä sentään harjoiteltu jo edellisellä viikolla. Ja onneksi poika osaa itse sanoa, mitä pitäisi mihinkin yrittää. Ainoa miinus tuli sitten liian löysästi solmituista luistimista. Ja tämäkin palaute tuli vasta treenien jälkeen, syyllinen epäonnistuneille harjoituksille löytyi.

Tänään joudun sitten kylmiltään tähän hommaan ja vielä valokuvausta varten. Lisäbonuksena on vielä maalivahdin varusteet, joita en ole nähnyt edes pojan päällä saati jonkun niitä pukevan päälleen.

Valokuva esitellään sitten koko kaupungille jaettavassa opuksessa. Joo, mun lapseni on se hassusti puettu maalivahti, jolla on kyynärsuojat polvissa.

Nää lätkäharkat on siitäkin hauskat, että ensin puetaan pienet pojat isoihin toppauksiin ja päälle heitetään vielä teltan kokoinen paita. Kypärät päähän ja tönästään jäälle. Ja sitten arvuutellaan, että ketä niistä olikaan se oma kullanmuru. Koko joukkue kun näyttää aika samalta samanlaisissa varusteissaan.

Katollinen kirkko

Meillä on yhtenään ravannut näitä turvakauppiaita myymässä turvaa ja turvatarkastuksia. Eilinen kauppias oli sitkeä tapaus ja olenkin melko varma, että kyseinen tyyppi on saanut koulutuksensa yhdeltä uskontoaan ovelta ovelle kauppaavalta ryhmältä.

"Mitä turvallisuus sinulle merkitsee?" No sillä hetkellä oli ruoka liedellä ja ryömivä vauva vapaana lattialla. Eli ei ainakaan sitä, että jään hänen kanssaan keskustelemaan ovensuuhun.

Mutta siis nämä erään nimeltämainitsemattoman uskontokunnan jäsenethän on lähes ainoita kenellä on jo kokemusta ovelta ovelle myynnistä. Lukeekohan se niillä CV:ssä? Niillä on kuitenkin koulutustakin, vaikka vähän eri tyyppisestä 'myynnistä', mutta kuitenkin.

Näppärän uskontoaasinsillan kautta:

Esikoinen kysyi eilen, että ketä on Paavi. No selitin, että katolisen kirkon päämies ja siinä samassa että mikä se katolinen kirkko, Vatikaanit sun muut on. Olin oikein ylpeä itsestäni, kun kerrankin osasin selittää ja tiesinkin vähän jotain asiasta.

Parin tunnin päästä esikoinen tuli kysymään, että missä sellanen katollinen kirkko sitten on... Ei aina voi onnistua selittämään niin, että toinen ymmärtää.

Saako surra?

Naidusta suvusta kuoli vanhempi herrasmies. 

Suku on outo. Kuolema käsitellään tiukasti asiana ja se siitä. Maksimissan pari kyyneltä ja sen jälkeen todetaan, että onneksi kävi kivuttomasti ja nopeasti.

Minä, itkupilli, en sovi sukuun. 

Ensinnäkään en halua hyväksyä että joku tekee kuolemaa. Isomummoakin kävin kuolinpäivänään pitämässä kädestä ja kotiinmatkalla uskoin vakaasti, että siitä vielä mummo paranee. Toisin kävi.

Kun sitten väistämätön tulee eteen, kyyneleet virtaavat eikä niille ole loppua. Nyt joudun kysymään itseltäni ja naidulta suvultani, että saanko surra? Omalla tavallani? Itkien?

Minä suren, sillä jään kaipaamaan miestä, jonka silmissä tuikki ilo ja kasvoilla oli aina iloinen hymy. Väittäisin, että tuon 73-vuotiaan herran sisällä asui, jollei pikkupoika, niin ainakin nuorimies. (70-vuotissynttäreitä varten hän osti pleikkarin ja pari mikrofonia, sitten laulettiin.) Hän rakasti historiaa, omaa sukuaan ja ränsistynyttä vanhaa ihanaa taloaan. Lapset oli aina lähellä sydäntä, silmät kostuen hän kuunteli lasten tempauksia ja sanomisia, kertoi omasta lapsuudestaan ja omista kolttosistaan. 

Suren myös niiden puolesta, jotka jäivät ilman isoisää ja isää. Nuku rauhassa Ilsu. 

Voisin vaikka heittää jonkun biisin SingStarilla. Ja täysillä.

Teippihuuma

Teippihuuma iski minuunkin alkuvuodesta. 

Tilasin näppäriä teippejä Teippitarhasta, joiden avulla sitten olen askarrellut synttärikutsuja, kastekutsuja, onnittelukortteja ja onhan niillä teipeillä ihan liimailtukin jotakin.

Synttäriaikojen lähestyessä on uusi tilaus suunnitelmissa. Jossain oli hienosti koristeltu teipeillä tavalliset tuikut ja ne näytti hienolta, niitä pitää testata. 

Näitähän voi käyttää mihin vaan!

Mööpelihumppaa Vol.2

Selätin kuitenkin sen Prinsessankin huoneen. Kuvatodisteet tässä.

 Tietenkin siellä sängynalla on patjan pala...

 Prinsessat tanssimassa 

 Aarteet koreissa ja laatikoissa

Käsilaukut järjestyksessä

Pieninä yllätyksinä huoneesta löytyi tammenterhokokoelma sekä kummityttöni kännykkä yhdestä käsilaukusta. Eikä siis tämä huone enää näin siisti ole...

Aivot ylikierroksilla

Tunnetila lähenteli vitutusta, nyt on muuttunut ärsytykseksi. Ärsytys vain lisääntyy kun tiedän, etten ikinä tule saamaan tähän asiaan selitystä.

'Koita nyt päästä siitä yli', sanoi mies. 

En vaan pysty käsittämään, että aikuiset ihmiset vapaaehtoisesti valitsevat läheisiksi ihmisiksi sellaiset, joista sitten selän takana puhuvat pahaa. Nauravat suorastaan. 

Mitäköhän meistä sitten oikein puhutaan?

Ehkäpä otan asian vaan turhan vakavasti. Kaikki kai puhuvat joskus pahaa toisesta, minäkin. Joskus. 

PS.
Silti vaan ärsyttää!

Päärynät

Mainitsin aikaisemmin, että on ihan perverssi olo kun käyn tunnustelemassa, 

joko päärynät on kypsiä.

Got the point?

Leikkipuistojumppa

Ohjelmassa lukee, että leikkipuistojumppa ja tapahtumapaikkana leikkipuisto. Niin miten voi olla, että paikalle ilmestyy äiti-ihmisiä, jotka yllättyvät, että tää jumppahan on ulkona?

Leikkipuistojumppa on ilmaista lystiä odottaville ja jo vauvansa saaneille. Ilmeisesti täälläpäin on mentaliteettina se, että jos jumpasta jotain maksaa, niin siellä rehkitään koko rahan edestä. Mutta kun kyseessä on ilmainen huvi, niin ei tartte niin paljon rehkiä. Mielellään ei rehkitä yhtään. Riittää jos vähän silloin tällöin esittää tekevänsä jotain.

Minä kyllä olin reipas. Todisteena on kipeät reidet, perse, allit, pohkeet ja vatsa.

PS.
Rehkiminen. Ihme sana!

Mööpelihumppaa

Mulla on tapana vaihdella huonekalujen paikkaa melkein joka siivouskerralla. Varsinkin lastenhuoneiden perusteellisemman siivouksen yhteydessä heitän huonekalut uuteen järjestykseen. Eilen piti olla lastenhuoneiden siivouspäivä, mutta tosiasiassa vain yksi huone tuli siistiksi. Esikoisen huoneesta aloitettiin ja kun se tuli siistiksi, istuin Prinsessan huoneessa ja kauhistelin. Kysyin vielä, että eikö olisikin kiva, jos SINÄ olisit sellainen siisti lapsi. Vaatteiden vaihtoa monta kertaa päivässä ja ne 'testatut' vaatteet lojuu lattialla. Lelut ja leikit on juuri siinä mihin ne on sattunut jäämään.

Esikoinen halusi osallistua oman huoneensa mööpelihumppaan ja niin vaihtoi sängyt ja hyllyt paikkaa vauhdikkaasti. Siististä lopputuloksesta oli pakko ottaa valokuva, ihan vain todisteeksi, että se on ollut siisti. Ei siis esikoinenkaan ihan siistimmästä päästä ole.

Äitiinsä tulleet.

 Humppakaverini <3

 Ostin tuon jääkarhutaulun kohta seitsemän vuotta sitten, eilen jo sain seinälle.

 Päivän asu nro. 3 (päiväkodin jälkeen) ja karsittu kirjahylly

 

Titanicin pelastusvene?

 

 

Tänään on pakko ottaa se Prinsessan huone työn alle. Illalla on tulossa leikkikaveri, joka on sellainen siisti lapsi. Sama neiti joskus lähti meiltä kiireellä, koska Prinsessan huone oli silloin sotkuinen. =/

Nostalgiaa!

Osallistuin Pieni Lintu -blogin nostalgia-aiheiseen valokuvakilpailuun kesällä nappaamallani kuvalla. Nostalgiaa se on tämäkin.

 Käykääpä tsekkaamassa muut nostalgiset kuvat ja äänestämässä omaa suosikkianne täällä.

Kun halvalla sai!

 

 

Sisäinen Sulo Vilénini heräsi sunnuntaikävelyllä kun bongasin nämä.

Olen kyllä muutenkin viime aikoina käyttäytynyt tarjoushaukan tavoin, että siinä mielessä tämä "Sulouteni" ei yllätä. Nehän ei siis sovi meillä mihinkään, mutta on kovin nätit. Ja kun halvalla sai, niin meillähän nyt on ne.

 

En mä nyt sentään mitään hinausautoa ostanut! =)

Kattia kanssa!

Se perhanan katti tekee tämän joka kerta!

Viipyy reissullaan niin kauan, että minä aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä viheltelen sitä kotiin. Ja kun kissaa ei kuulu, huolestun. Mietin sitä makaamassa raatona ojanpohjalla. Sitten lähden kierrokselle, huutelen nimeltä ja viheltelen ympäri kylää ja huokaan helpotuksesta kun ojanpohjat näyttävät tyhjiltä.

Sitten kun totean, että etsintäni ei tuota tulosta, kissa palaa kotiin!

Lopputulos siis on se, että koko kylä pitää minua hulluna kissanaisena! Ja kissa kehrää entistä tyytyväisempänä.

Mitäänsanomaton

Tänään on hyvin mitäänsanomaton päivä.

Esikoinen on kipeenä kotona, sai sitten kuitenkin sen mun flunssani.

Taistelin Prinsessan kanssa kaksi tuntia (!) takin pukemisesta ja se vei mehut. Mehut äidistä, ei tyttärestä.

Minimiehen päiväunet on tänään ollut tasan 18 minuuttia. Käytin sen ajan ruhtinaallisesti suihkussakäyntiin ja pesukoneen käynnistykseen.

Eikä mulla ole mitään sanottavaa...kerrassaan outoa!

PS.
Paitsi, että meidän kissa on kateissa. Melko varmasti joku pitää sitä omana kissanaan, koska nämä kissarouvan ritolat on aina kestänyt ainakin viikon. Siis niin kauan, että kuvittelen sen menneen kissojen taivaaseen. Kunnes se sitten ilmaantuu taas jostain. Paras olisi ilmaantua, ettei mulla mene surressa vielä yöunetkin...

Niin, siis mitkä yöunet? HAH!

Muistilappuprojekti

Ostin pinon kirkkaita Post-It lappuja. 

Muistilappuprojekti etenee näin:

1. Mahdollisimman iso ja räikeä Post-It lappu liimataan jokaiseen keittiön kaappiin ja laatikkoon.
2. Lapun saa poistaa vasta kun kaappi tai laatikko on järjestetty, siivottu ja pesty.
3. Sitten odotellaan, että ne isot ja räikeät Post-Itit alkaa nyppimään niin paljon, että ne kaapit on ihan pakko siivota.
4. Jokaisesta perusteettomasta Post-It lapun poistamisesta lähtee yksi äidin karkkipäivä. Eli niitä ei voi poistaa vaan siksi, että se lappu ärsyttää.

Simppeliä, toimivuudesta en ihan oikeesti tiedä. Siitä olen varma, että ne laput alkaa mua nyppimään. Nythän siis vikana on se, että jos siivoan yhden kaapin nyt ja toisen parin kuukauden päästä, niin se ensimmäinenkin on jo ehtinyt sotkuksi asti. Olisi kiva, jos joskus kävisi sellainen vahinko, että koko talo olisi samaanaikaan siisti ja järjestyksessä. Mutta aloitan kuitenkin keittiön kaapeista. 

Jos meillä on vielä juhannuksenakin ne Post-Itit paikallaan, niin saa huomauttaa.

Mies oli aivan innoissaan tästä projektista. Ensin hän luuli, että jokaiseen muistilappuun merkitään mitä missäkin säilytetään. As if. Näin siis hänelläkin olisi toiveita löytää sieltä jotakin. Nyt hän sitten lupasi liimata vaatehuoneen oven täyteen niitä lappuja, jos se jotenkin vaikuttaisi sen siisteyteen...

Aamun avaus

Kuuntelin seuraavanlaista keskustelua aamulla sängynpohjalta:

Esikoinen 7v.: Mä en löydä kaukosäädintä
Esikoinen: MÄ EN LÖYDÄ KAUKOSÄÄDINTÄ!
Prinsessa 4v.: Ei siitä nyt tarvi hermostua. Etsitään yhdessä, jooko? (äitinsä äänensävyllä)
E: Joo (masentuneena)
P: Ootko sä etsinyt tuolta hyllyltä tai tyynyjen alta?
E: No olen! SE EI OLE MISSÄÄN! MÄ EN IKINÄ SAA PELATA!!! (alkaa itkeä)
P: Ei tämä nyt ole itkun asia, kyllä se jossain lähellä on. Mä autan sua.

Tähän keskusteluun kiteytyy hyvin meidän perheen sukupuoliroolit. Miespuoleiset ei ikinä löydä mitään, ei edes nenänsä alta. Ja me naiset sitten saadaan etsiä ja rauhoitella kadonneista tavaroista hermostuneita miehiä. Myös siis näitä miehen- ja naisenalkuja. Prinsessan sanavalinnat on täysin kopioitu minulta, myös äänensävy. Luultavasti asentokin on ollut äidiltä lainassa.

Kun se kaukosäädin sitten löytyi, alkoi pelit ja meteli. Sitten käytiinkin tämä keskustelu:

Äiti sängynpohjalta: HILJAA!
E & P: Okei!
(meteli jatkuu)
Ä: HILJAA!
E & P: No joo joo!
(meteli jatkuu)
Ä: Osaatteko te olla hiljaa?
E & P: No okei!
(meteli jatkuu)

Ihmisten ilmoilla

Olin eilen ihmisten ilmoilla, työhön liittyvällä illallisella.

Oli aika kiva lähteä ulos (joo, oonhan mä ollut ulkona ennenkin) ja tietää, että vauva-asiat ei sovi keskustelun aiheeksi. Meikkiä naamaan vähän enemmän kun arkena ja korkkarit jalkaan. Lähtiessä Minimies katseli minua kuin tuntematonta ja täytyy sanoa, että itsekin katsoin toisen kerran peiliin, että ketäs tuo on.

Hyvää ruokaa ja keskustelua. Hyvä oli myös huomata, että tämän höperön pääni saa myös pois äiti- asennosta ja muistin jopa jotain työasioitakin ilman turhia kompurointeja.

Muutaman tunnin jälkeen olikin jo kiva palata kotiin. Tänään saa taas luvalla olla kotihousuissa, ilman meikkiä ja aivot äiti-asennossa. Niin ja toipua flunssasta sohvanpohjalla.

Kattellaan sitä aivojen työasentoa sitten ensi vuoden puolella.

Perusteluja vailla

Kouluaikojen parhaalla kaverilla oli tapana tehdä läksyt heti kotiinpäästyään. Iltapäiväkerhoa ei sillon oltu keksitty, joten vietin usein iltapäiväni tämän bestikseni kanssa. Ja tein läksyni. Mutta jos menin itsekseni kotiin...niin ne läksyt jäi tekemättä.

Nyt yritän tokaluokkalaiselleni opettaa, että läksyt tehdään heti, niin jää loppupäivä aikaa ihan omiin juttuihin. Joka päivä selitän selittämästä päästyäni, että mitkä hyödyt siitä hetimmiten tehdyistä kotitehtävistä on. Mutta jotenkin se vaan on periytynyt se 'minkä voit jättää myöhemmäksi, jätä' -geeni ja on sitten tiukassa.

Mistä tulikin mieleeni, että viikonlopuksi olisi tulossa tupa täyteen porukkaa ja pitäisi siivota. No ehtiihän sitä perjantaina ja lauantainakin aamupäivällä...

PS.
Sillä mun bestiksellä oli keskiarvo lähempänä kymppiä koko kouluajan ja mulla siinä kasin pinnassa. Jos olisi ihan oikeesti tehnyt niitä läksyjä, niin kuinka fiksu sitä olisikaan.

Teetä ja sympatiaa

Lapselle pitäisi opettaa empatiataitoja. Miten?

Prinsessalle on kasaantunut kaikki esikoisenkin empatiat ja nyt pitäisi jotenkin saada jaettua sitä ilosanomaa esikoiselle. Kyllä hän osaa pyytää anteeksi ja joskus jopa nätistikin, mutta olisi kiva jos hän oikeasti tuntisi edes JOTAIN anteeksi pyytäessään. Eikä se anteeksi olisi vain sana muiden joukossa.

Mä tarvin Super-Nannyn ja nopeesti!

Uunin kello

Odottelen uuninkorjaajaa. Uunissa ei itsessään ole mitään vikaa, mutta uunin kello on totaalisen seonnut. Valmistaja kun lupasi korjauttaa sen, niin en vastustele.

Vilkkuvan kellon myötä on saanut todeta kuinka erilaisia ihmiset ovat. Jotkut vieraat ei ole varmaan edes huomannut koko vilkkuvaa kelloa kun taas toiset ovat kysyneet, että mikä siinä on vikana. Muutama insinööri on ottanut tehtäväkseen 'korjata' tilanteen painamalla kaikkia mahdollisia nappeja, siinä korjaamisessa kuitenkaan onnistumatta. Muutama tyyppi on jopa hermostunut siitä, ettei ole saanut sitä korjatuksi.

Minä taas olen luovuttanut. Se vilkkuu ja vilkkuminen näkyy varmaan naapuriin asti. Voivoi. Ruoka valmistuu siitä huolimatta. Jos siis kokki on sillä tuulella. Mutta iloa on tuonut se, että olen jo melkein etukäteen tiennyt mihin uunin kello-tyyppiin kukakin tuttavani kuuluu. Ketä on siis se joka kommentoi ja kuka taas yrittää korjata tilannetta. Ihmistyypit toiminee samoin muissakin tilanteissa.

Uuni on nyt myös pesty. Jo joulukinkkua paistaessani mietin, että pitää se pitäisi pestä. Ehdin sentään ennen seuraavaa kinkunpaistoa. Ja sen korjaajan olis paras sitten edes kurkata sinne sisälle uuniin! Hänen takiaan se on nyt pesty.

EDIT:
En ole eläissäni nähnyt yhtä siistiä korjausmiestä. Pyhäkengissään ja valkoisessa pellavakauluspaidassa onkin kiva putsailla VASTAPESTYJÄ uuneja.

Kierrätystä ja vanhustenhoitoa

Olenkohan puhunut vähän liikaakin kierrätyksen iloista viime aikoina, sillä neljävee prinsessa ehdotti juuri, että hänen vanha hammasharjansa annetaan kavereiden tyttövauvalle. Siinä kun on niitä prinsessankuviakin...

Lisäksi hän halusi muuttaa mummulaan asumaan ja kun sanoin, ettei se nyt oikein käy, hän ilmoitti muuttavansa sinne sitten aikuisena. No kiva, ei tarvi siitä vanhojen vanhempieni hoidostakaan sitten murehtia.

PS.
Hammaslääkäri sanoi minua nuoreksi. Joo, sopii mulle. Tosin tämä toteamus liittyi  jotenkin viisaudenhampaiden poistoon, että olikohan se sittenkään hyvä juttu...

Iik!

Hammaslääkärin tuoli kutsuu parin tunnin päästä. Kannustava perheeni löi vetoa reikien määrästä ja kyllä, ihan rahasta vielä. Esikoinen luotti äidin hammaskalustoon nollaveikkauksella, mutta pahoin pelkään, että pääsen istahtamaan hammaslääkärin lepolasseen vielä toistekkin. Mä olen kyllä ihan hammaslääkärin kaveri, joskus jopa olen nukahtanut kyseiseen tuoliin kesken toimenpiteiden.

Viikonloppu tuli vietettyä tiukasti suvun syleilyssä. Kokoonnuttiin siskojen kanssa ja samalla isovanhemmat ja kaikki kahdeksan serkustakin sai nauttia toistensa seurasta. Luulen, että vanhempani huokaisivat helpotuksesta kun autot lähti pihasta ja oli päiväunien aika. Samoin olen minäkin päiväunia vailla.

Onneksi on se hammaslääkäri päiväuniaikaan.

Kiirevuodet

Luin joitakin vuosia sitten Lorenz Backmanin haastattelua, jossa hän sanoi, että hänen on tarkoitus supistaa sosiaalista piiriään. Mietin silloin, että tarkoittaakohan se, että jättää vain jotkut ihmiset pois elämästään, poistaa puhelinnumeron kännykästä ja jatkaa omaa elämäänsä. Että kun on liikaa kavereita, niin ongelmahan sekin on.

No nyt voisin vaikka antaa neuvoja siinä sosiaalisen piirin pienentämisessä. Muuta pois kotiseudultasi, hanki lapsia ja epäsosiaalinen puoliso noin alkuun, niin siitä on hyvä lähteä kehittämään tota juttua. Tietty Loren tapauksessa täytyis se naama pitää pois telkkaristakin, koska wannabe-kavereita löytyy varmaan liiaksi asti.

Tämä homma tuli mulle mieleen, kun Facebookissa kiertää kilpailu, jossa voi voittaa 20 hengelle pikkujoulut. Mietin, että ketä ne 20 henkilöä sitten olisi, jotka juhlisivat kanssani voittoa.

"Ne nyt varmaan tulis, noi ei lähde, niillä on se vauva just, kai noita nyt vois edes pyytää".

Laskelmieni mukaan olen onnistunut supistamaan sosiaalista piiriäni niin, että Lore olis kateellinen. Kaiketi ne kuuluisat kiirevuodet tehnyt tehtävänsä. Melkein jo toivon, että en voittais...

PS.
Olipas masentunut kirjoitus, mutta ei tässä sentään niitä arkunkantajia mietitä. Eikä siihen palkintoonkaan kuulu juomia ollenkaan, ettei vois juoda itseään mukavaksi. Paitsi omalla rahalla.

Domino

Siis Domino-keksi.

Niitä on ollut olemassa yhtä kauan kuin minä olen elänyt (ja paljon ennen sitäkin varmaan) ja nyt VASTA joku on keksinyt laittaa sitä täytettä enemmän yhteen keksiin!!! Täytyy sanoa, että siinä on tuotekehittelyporukalla todella pitkät piuhat!

Auktoriteettia ja sen puutetta

Yksi parhaista kehuista mitä koskaan olen saanut, on siskontytöltäni.

Tästä nyt on jo pari vuotta kun teini-ikäinen totesi minulle, että "Sä oot tosi kiva, sä et oo niinkun noi muut, sä et oo...niinku vanha". Tänään pitäisi saman nuoren naisen kanssa reissata mummulaan. Mietin, että pitäisikö mun yrittää ylläpitää tätä nuorisosuosikin asemaani vai edes yrittää olla se aikuinen. Tosin tädin asema on siitä kiva, että ei ole pakko olla mikään auktoriteetti, vaan voi olla se kiva 'aikuinen'.

Oman esikoiseni kyyditsin tänään sateesta johtuen kouluun ja ovea kiinni paiskatessaan hän sanoi: "sä oot tyhmä!". Nämä iloiset sanat johtui siitä, että pakotin hänet laittamaan takin päälle. Mittari näyttää kymmentä astetta ja taivaalta tulee vettä melkein saavista kaatamalla. Tässä kohtaa ei voi olla se 'aikuinen', vaan on oltava AIKUINEN. Halusi tai ei.

Muutenkin tämä ilmojen kylmentyminen ei ole oikein meidän lapsilla mennyt vielä perille. Eilen vahdin, että Prinsessa laittoi ulkohuosut jalkaansa kun lähti ulos ja kun hain häntä naapurin pihalta iltapalalle, niin siellä se oli sortsit jalassa. Oli pirulainen käynyt salaa vaihtamassa vaatteet! Mutta hänellä ei kuulemma ole kylmä, koska on sukat jalassa... Kesävaatteet lähtee nyt varastoon!

Kierrätystaidetta

Ostin hienon hienot kengät blogikirppikseltä. Kun kengät sitten saapuivat, ne oli paketoitu näppärästi tapettiin. Samaista tapettia olen ihaillut ennenkin ja mieheltä sain ehdottoman-ein sen hankintaan aikanaan. Olisin halunnut sillä tapetoida yhden pienen seinän ruokailuhuoneestamme.

Sille samaiselle seinälle on nyt menossa nämä kaksi taulua, kunhan saan senkin seinän  ensin maalattua. Näppärästi nämä saa piiloon jos alkaa kyllästyttää, helpommin kuin se tapetoidun seinän

Kiitokset tästä kuuluu kenkien (ja tapetinpalan) entiselle omistajalle, ihanalle Mrs Jonesille.

PS.
Nyt kun on kameranjohtokin toimiva, voinkin kuvata niitä maalattuja seiniä.

This is humor!

Olenkohan ainoa ihminen, joka hermostuu ihmisistä jotka ei ymmärrä huumoria. Takana on päiväkodin vanhempainilta ja siellä on pari tyyppiä, joille pitäisi oikeasti alleviivata, että tämä oli nyt sitä huumoria. Ootko koskaan kuullut moisesta?

Vai onko niin, että vanhempainilta on vakava paikka, että siellä ei suvaita moista?

Kun isohko huone täytetään 3-6 vuotiaiden lasten vanhemmilla, niin eikö kenelläkään todellakaan ole mitään puhuttavaa? Hiljaista on kuin huopatossutehtaalla, hymyillään ujosti ja odotellaan, että koska joku puhuu jotakin. Ja minä kun hermostun hiljaisuudesta, alan höpöttää. Ja höpötyksestä ei tule loppua, jos vastassa on huumorintajuton yleisö.

Loppujen lopuksi sitten harmittelen, että enkö taaskaan voinut pitää päätäni kiinni. No ens kerralla sitten...

PS.
Yksi äiti sanoi kotiinlähtiessä, että meinasi revetä sitä juttua. No hemmetti, olis revennyt. Ilmeisesti unohtivat lähettää mulle sen vanhempainillan protokollan.

Makuja on monia.

Olin jotenkin kuvitellut, että mulla on miehen kanssa yhtenevä sisustusmaku. Kunnes katselimme Ikean luettelosta nojatuoleja sillä silmällä. Vai mitä ootte mieltä?

Mun suosikit:

 

Miehen suosikit:



En oikein tiedä, millä sanalla tätä tuntemustani kuvailisin. Mutta metsään mentiin siinä yhtenevässä maussa ja rytinällä. Nämä miehen suosikkituolit ei siis sovi meillä muuhun sisustukseen mitenkään, että edes sitä ei voi käyttää perusteena näille valinnoille.

(Kaikki kuvat Ikea)

Tyttäreni leijonanmetsästäjä

Se on oikeastaan ihan kiva, että Prinsessan jumppaan on vähän pidempi matka, matkalla voidaan rauhassa jutella. Tai minä oon enemmän se kuuntelija näissä jutuissa. Tänään keskusteltiin mm. seuraavaa:

Prinsessa: Äiti, mä näin kun yks mies joi tuolla isolla kalliolla viinaa ja putosi mereen. Viinaa ei sais juoda, eihän äiti?
Äiti: No ei sais...
P: Kato se viina on sellanen kovisten juoma ja se mies ei sitten ollut kovis kun se ei sopinut sille!

P: Mä tiedän, että tuolla on Suomen presidentin kesälinna!
Ä: Tiedätkö ketä on Suomen presidentti?
P: No en tiälä!
Ä: Sauli Niinistö.
P: Ai, onkse poika vai? (pettyneenä)

P: Mä tiedän mikä musta tulee isona!
Ä: No?
P: Ampuja!
Ä: (OMG!)
P: Mä ammun kaikkia eläimiä, sitten kun te ette enää jaksa mennä illalla kauppaan, niin saadaan ruokaa.
Ä: Ainiinkuin metsästäjäkö susta tulee. Mitä eläimiä sä sitten metsästät?
P: No leijonia ja leopardeja, siilejä ja poroja. Tai no poroja on varmaan vähän vaikea metsästää kun ne voi puskea. Iskän pitää ostaa mulle sitten sellanen kuula-ase, millä voi metsästää.

P: Mä rakastan vaan äitiä, iskää, isoveljeä, pikkuveljeä ja meidän kissoja.
Ä: Etkö sä rakasta isovanhempiakin?
P: No en. Kun mun aivot käskee rakastamaan äitiä, iskää, veljiä ja kissoja. Ja sitten kun sinä ja iskäkin kokoajan käskette mua, niin en mä enää enempää kestä.

Isoin koululainen

Nyt se arki pamahtaa oikein kunnolla päälle, kun mieskin palaa koulunpenkille. Eli päivät palkkatyötä ja illat koulua. Kotona odottaa kiukkuinen ja väsynyt vaimo. Joskus lapsetkin on vielä hereillä kotiinpaluun aikaan, väsyneinä ja isää ikävöivinä tietenkin. Ei käy kateeksi isonkaan koululaisen arki.

Jotenkin jo haukotuttaa kun mietin niitä pimeitä sateisia iltoja, kun pitää kuskata lapsia harrastuksiin ja se pienin tietty kainalossa. Vaikka mielummin käpertyisi sohvannurkkaan (se pienin kainalossa).

Olen maailman huonoin lähtijä. Varsinkin silloin kun takana on työpäivä ja kiireessä loihdittu ruoka. Silloin kun lapsi sanoo, että ei haluaisi mennä harjoituksiin, itselläkin silmissä vilistää takkatuli ja sohvannurkka, mukavuudenhalu. Mutta koska yritän olla se kannustava vanhempi, suostuttelen lapsen lähtemään.

Ja sitten kun lähdetään, lähdetään viime tipassa. Kun ollaan päästy autolle, lapsi kysyy: myöhästynkö? Ja äiti vastaa, no katsotaan... Esikoinen kävi joskus jossakin Junnusportissa vai mikä se oli, ja siellä pistettiin ovet lukkoon kun kello oli tasan. Joo, on aika noloa juosta rykimään sitä ovenripaa useampana kertana. Jos tämän syksyn tavoitteeksi ottaisi vaikka sen, että lähtisi hyvissä ajoin.

Tänään on jo ensimmäinen koitos. Esikoisen jalkapalloharjoitukset alkaa klo: 17.30 ja Prinsessan jumppa klo: 17:45, eri puolilla kaupunkia tietty (onneksi ei ole valtavan suuri kaupunki). Ja loppuvat samalla kellonlyömällä.

Ainiin, ja sain VIP-kutsun sisustuskaupan illanviettoon klo:18 alkaen. Kenenköhän menot jää menemättä?

Niisk!

Luin taas uutisia ja ahdistuin. Pitäis vaan olla lukematta ja elellä itsekkäästi ne pinkit lasit silmillä tätä elämää eteenpäin.

En vaan saa ajatusta pois pienen tytön kurjasta elämästä. Elämästä, joka loppui julmasti ja liian aikaisin. Kysymykset miksi tai mitä jos, on nyt aika turhia.

Ei muuta sanottavaa.

Kuusi vuotta, eikä suotta!

Meillä on tänään hääpäivä.

Aika tarkalleen tasan kuusi vuotta sitten seisoin alttarilla ja mietin kauppalistaa. Tahdoin ja tahdon edelleen, joka päivä. Joinakin päivinä täytyy tosin oikein tahtomalla tahtoa.

Sanoin miehelle, että tästä alkaa se kuuluisa seitsemäs vuosi, jonka pitäisi todenteolla koetella liittoa. "Voiko se enempää enää koetella?" oli vastaus. Mutta kyllä se varmaan voi. Toivotaan kuitenkin, että hääpäiviä voidaan yhdessä viettää vielä useita.

Nyt sitten odotellaan, että onko meillä päivälliseksi sitä italian- vai meksikonpataa. Syy näihin herkkuihin löytyy täältä.

PS.
Sain yhdeltä kaasoltani vinkin, että jos alkaa alttarilla itkettää, niin mieti kauppalistaa. Ja hemmetti, sitähän mietin koko toimituksen ajan. Enkä itkenyt. Mutta en kyllä edelleenkään tiedä mitä se pappi mahtoi meille puhua.

Maalarimestari itse

Koska olen tästä maalausurakastani tehnyt näinkin ison numeron, nimitin itseni myös maalarimestariksi. Halusit tai et, niin tässä pari vinkkiä sitten kun itse tartut pensseliin.

1) Oksasakset
Miehellä on varastollinen työkaluja ja kun sieltä yritin löytää asetta maalipurkin avaamiseksi, en tietenkään löytänyt. Omasta pienestä puutarhatarvikelaatikostani löytyi oksasakset, jotka toimii paremmin kuin yksikään ruuvimeisseli. Avot!

2) Maalarinteippi
On hanurista! Älä kitsastele, hinta ja laatu kulkee käsi kädessä. Huono teippi ei tartu minnekään, mutta ei myöskään irtoa silloin kun pitäisi.

3) Hommaa apupoika
Pitää olla joku jota juoksuttaa, silloin kun olet jo kiivennyt tikkailla katonrajaan. Ja vähän muutenkin. Yritän muistaa itse tän seuraavaksi.

4) Perse
Tulee kipeäksi siitä kaikesta kökkimisestä lattianrajassa.

5) Suojaus
Pettää aina! Maalaamisessakin.

6) Syntipukki
Keksi joku kenen syyksi voit laittaa huonon tuloksen. Jos et löydä ketään fyysistä henkilöä, niin välineitäkin voi syyttää.

7) Hanki säkenöivä persoonallisuus
Niin ei kukaan ehdi huomioida epätasaista maalipintaa seinissä.

Mä jään hiomaan tota seiskakohtaa vielä.