Suuri sarjakuvapostaus #2

Tässä olisi toinen suuri sarjakuvapostaus, olkaa hyvät! Pari näistä on luettu jopa jo viime vuoden puolella, ja melkein harmittaa, että kesti näin kauan saada ne blogiinkin asti. Onhan kyseessä kuitenkin pari viime vuoden parasta lukemaani sarjakuvaa! Olen jättänyt nämä kaksi helmeä postauksen loppuun. Tässä on nyt kuitenkin kaikki viime aikojenkin luetut sarjakuvat, enempää ei ole varastossa, joten täytyy siis jatkaa lukemista!

***

Ulla Donner: Sontaa

(Skiten, 2019)
Kustantamo S&S, 2019
Suom. Sinna Virtanen
103 s.
Arvosana: Neljä kissanpentua

Olen aiemmin lukenut Ulla Donnerin sarjakuvan Spleenish, joka oli hauska, mutta jäi kuitenkin sellaiselle "ihan hyvä" tasolle. En ihan täysin ollut samassa kuplassa kuin sarjakuvien tyypit, vaikka tavallaan olenkin, ja lisäksi sarjakuvan silmille pomppaava väritys oli hieman liikaa. Sen sijaan Sontaa oli mielestäni loistava. Siinä oli niin tarkkaan pitäviä oivalluksia nykymaailmasta ja sen menosta kuin osuvia juttuja omaan elämään, että se nauratti ääneen ja samalla ärsytti suunnattomasti.

Sarjakuvassa ryhmä nuoria aikuisia saa kamalan työpöhinäpäivän jälkeen tietää, että työt oli sitten ehkä tässä, ja he menevät porukalla paikalliseen istumaan. Uuden perunaproteiinin kehittäminen ei muutenkaan mene ihan suunnitelmien mukaan perunakuoriaisten levitessä ympäriinsä. Muuta juonta sarjakuvassa ei tavallaan ole, mutta pääpointti teoksessa onkin hahmojen väliset keskustelut, suhteet, taustalla tapahtuvat asiat. Kuvissa tapahtuu paljon ja sivuja saa ihan syynätä, että mitä kaikkea sieltä löytyy. Hauska ja oivaltava sarjakuva! Lisäksi onnittelut Donnerille Sarjakuva-Finlandian voitosta!

***

Ari Folman & David Polonsky: Anne Frankin päiväkirja

Tammi, 2019
160 s.
Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste: 4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä

En ole aiemmin lukenut Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjaa, mutta aihe on toki kiinnostanut aina. Jotenkin itse kirjaan on ollut ehkä jonkinlainen kynnys tarttua, mutta sarjakuvan muotoon muokattu tarina tuntui itselle helpolle tarttua. Ja mikä tarina se olikaan! Lopussa herkistyi melkein väkisinkin, niin surullinen on Frankin perheen tarina.

Tarina toimii mielestäni hyvin sarjakuvan muodossa, jotenkin elävöittää koko perheen ja tapahtumat ihan eri tavalla todellisiksi. Kuvitus on todella onnistunutta muutenkin, Anne Frankin tunnistaa helposti omaksi itsekseen. Pidin tästä teoksesta kovasti, vaikka toki välillä tuntuikin, että kun pitkä päiväkirja on koottu melko lyhyeksi sarjakuvaksi, on paljon sellaista, mitä tästä jäi puuttumaan. Ehkä jonain päivänä tartun siis itse kirjaankin.

***

Kevin Panetta & Savanna Ganucheau: Bloom

First Second, 2019
368 s.
Arvosana: Kolme kissanpentua

Helmet-haaste: 41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan

Bloom on jälleen yksi sellainen sarjakuva, jonka näin Goodreadsin suosituksissa minulle, josta luin kuvauksen ja tilasin itselleni. Niin helposti minut saa myytyä jollekin sarjakuvalle, jossa on kaunis kansi ja kiinnostava tarina! Bloom ehti istua hyllyssäni kuitenkin varmaan yli puoli vuotta ennen kuin vihdoin nyt tänä keväänä tartuin siihen.

Bloom kertoo nuoresta Arista, joka työskentelee vanhempiensa leipomossa, mutta haluaa sieltä palavasti pois. Hän suunnittelee muuttoa isoon kaupunkiin bändikavereidensa kanssa, mutta Arin vanhemmat haluavat Arin jäävän auttamaan perheyritykseen, jolla ei mene kovin hyvin. Ari päättää etsiä tilalleen työntekijän, ja näin hän tutustuu Hectoriin, ravintola-alan opiskelijaan joka on juuri muuttanut kaupunkiin.

Bloom oli suloinen, niin tarinaltaan kuin myös piirrostyyliltään. Kuvat ovat mukavan sinisävyisiä ja hahmot ilmeikkäitä ja hauskoja. Itse tarina jäi kuitenkin lopulta sellaiselle ihan ok -tasolle, lähinnä sen hieman epäonnistuneen rytmityksen vuoksi. Sarjakuvassa alkuun kaikki tapahtuu verkkaan, varsinkin päähenkilöiden tutustuminen ja heidän suhteensa kehitys, mutta loppupuolella kaikki tuntuukin tapahtuvan sitten liian nopeasti ja yhtäkkiä, eikä se tuntunut luontevalta. Kiva sarjakuva siitä huolimatta!

***

Marjorie Liu & Sana Takeda: Monstress, Vol. 1
Image Comics, 2016
202 s.
Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste: 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos

Tätä sarjakuvaa jos jotain on vaikea lähteä selittämään. Tarina on monimutkainen, ja hieman rönsyileväkin, eikä paljoa itsekään selittele mitään. Monstress sijoittuu steampunk-henkiseen maailmaan, jossa eläviä laleja ovat ihmiset, jumalolennot, kissat ja muinaiset olennot, ja  lisäksi ihmisten ja muinaisten olentojen hybridimuodot, Arcanics, ja he eivät ole muiden suosiossa. Päähenkilömme Maika on yksi tällainen hyvin ihmisen näköinen hahmo, mutta kuitenkin hybridi. Hän haluaa tietää menneisyydestään ja mitä hänen äidilleen on käynyt, ja toteuttaa erikoisen suunnitelman, jolla saa lisää tietoa. Lopulta Maika lähtee matkaan muutaman erikoisen kumppanin kanssa viholliset perässään. Monenmoisia mutkia ja erikoisia hahmoja on vastassa, ja pikkuhiljaa saamme tietää enemmän ja enemmän sarjakuvan maailmasta, historian tapahtumista ja päähenkilömme sisäisestä kamppailusta eräänlaisen monsterin kanssa. Toimintaa ei sarjakuvasta tosiaan puutu.

Kuvitus on todella kaunista ja maailma ja sen historia mitä mielenkiintoisin. Tähän sarjakuvaan tosin piti keskittyä ihan eri tavalla mitä muihin viime aikoina lukemiini, niin paljon ruuduissa oli tekstiä ja sellaista maailman sanastoa, joka ei ollut itselleni tuttua. Lisäksi luin sarjakuvaa myöhään illalla Stay Home Reading Rushin aikaan, joten lukukokemukseni saattoi jonkin verran kärsiä siitä, että koitin kiirehtiä sen parissa. Aion ehdottomasti jatkaa tämän sarjan parissa, mutta sitä ennen täytyy varmaan ainakin selailla tämä vielä uudelleen läpi. Yksi sarjakuvan suurista plussista tulee sen monihäntäisistä, puhuvista kissoista! Lisäksi pieni kettutyttö Kippa on aivan ihastuttava hahmo.

***

Debbie Tung
Book Love
Andrews McMeel Publishing, 2019
137 s.
Arvosana: Kolme kissanpentua

Quiet Girl in a Noisy World, an Introvert's Story
Andrews McMeel Publishing, 2017
177 s.
Arvosana: Neljä kissanpentua

Näihin pieniin sieviin sarjakuviin ei ole oikein voinut olla törmäämättä instagramin puolella, ja niinpä minäkin päätin nämä lukea. Kirjoissa on pieniä yksittäisiä strippejä kirjaihmisen ja introvertin elämästä.

Jostain syystä Book Love ei tosin iskenyt minuun kuten moneen moneen muuhun kirjojen ystävään. Kirjassa oli kyllä jonkin verran samaistuttavia tarinoita, mutta suurin osa meni ikään kuin aina vähän liian yli, vähän turhan kärjistäen tai suurennellen. Itselle tuli kirjasta sellainen olo, että se lähinnä kuvaa tällaisia mielikuvia ja ennakko-oletuksia mitä ihmisillä ehkä on niistä, jotka lukevat paljon, mutta todellisuudessa se ei ole ihan sellaista. Tai että tällaisia ihmisiä me kirjaihmiset haluamme olla ja tällaista kuvaa haluamme itsestämme antaa. Mutta siis varmasti juuri tuollaisia kirjassa kuvattuja ihmisiä oikeasti myös on, minä vaan en ihan mene kuitenkaan siihen ryhmään. Esimerkiksi minä en ikinä kanna mukanani kirjaa minnekään, mikä tuntuu olevan lähes itsestäänselvyys kirjaihmisille.

Quiet Girl in a Noisy World sen sijaan iski jo paremmin, ja näihin tarinoihin samaistuin aika hyvin lähes kaikkiin! Toki tässäkin oli hieman sama juttu, että osa jutuista meni ehkä hieman yli, mutta sellaista se tietysti voi joillekin ollakin. Tässä kirjassa oli myös paljon sellaisia todella oivaltavia ja syvällisiäkin juttuja, ja monesti ihan pysähdyin pohtimaan, että kuinka hyvin ne osuvatkaan omaan elämään. 

Kivat lyhyet ja todella nopealukuiset sarjakuvat, jotka antavat paljon samaistumispintaa jos yhtään kokee olevansa kirjanörtti introvertti. Siinäpä sanapari! Sanokaapa nopeasti peräkkäin, kirjanörtti introvertti, kirjanörtti introvertti...

***

Avi Heikkinen: Valotusaika

Pokuto, 2019

224 s.

Arvosana: Viisi kissanpentua

Valotusajan päähenkilö on melko epämiellyttävä pikkurikollinen Jamo, joka löytää sattumalta kameran, jolla voi kuvata menneisyyttä. Jamon omassa menneisyydessä on tapahtunut katoaminen, jota hän alkaa vimmatusti alkuun tutkia. Myöhemmin Jamo päätyy tutkimaan myös erään naisen katoamistapausta mukanaan ex-poliisi ja tekoälyllä varustettu Possu-pehmolelu.

Sarjakuvan juoni on hurjan mielenkiintoinen ja koukuttava, jännä scifimäinen trilleri, jossa tulee yllätyksiä vastaan joka sivulla. Sarjakuva on hyvin elokuvamainen ja kohtaukset saattaa helposti kuvitella päässään kuin elokuvaan, mikä toisaalta ei yllätä. Heikkinen on siis ensin kuvannut kaikki tapahtumat oikeasti, jonka jälkeen hän on muokannut kuvat sarjakuvaksi. Todella upea siis visuaalisesti.

Kirja on myös todella hauska, Possu on ihan paras (haluan oman Possun) ja kirjan huumori ja dialogi muutenkin tosi nasevaa ja sisältää paljon hyvää tilannekomiikkaa. Ihan hurjan hieno, uudenlainen sarjakuva-tapaus!

***

Tillie Walden: Are You Listening?

First Second, 2019
320 s.
Arvosana: Viisi kissanpentua

Aiemmin olen lukenut Tillie Waldenin omaelämäkerrallisen teoksen Spinning, joka oli hieno lukukokemus, mutta ei silti aivan viiden tähden arvoinen, jotain jäi ehkä puuttumaan, mutten tiedä edes mitä. Sen sijaan tämänkertainen lukukokemus oli aivan upea, ja Are You Listening on heittämällä yksi viime vuoden parhaita lukemiani sarjakuvia, jonka vuoksi myös hankin sen juuri itselleni omaksi hyllyyn.

Sarjakuvassa nuori tyttö Bea on jonkinlaisella karkumatkalla kotoaan, kunnes hän törmää autolla matkaavaan etäiseen tuttuunsa, Louhun. Lou on matkalla tätinsä luo ja Bea hyppää mukaan kyytiin. Tästä alkaa kaksikon ja yhden kissan melko maaginenkin roadtrip erikoisissa maisemissa, ja josta ei vaikeuksia ja tunteita puutu.

Enempää en halua juonesta paljastaa, sillä oikeastaan siinä se kokonaisuudessaan on, ja toisaalta taas ei ollenkaan. Sarjakuva pitää vaan kokea itse, sen upea kuvitus ja hieno, maagista realismia hipova tarina. Lukekaa tämä!

Margaret Atwood: Orjattaresi

Margaret Atwood 

Orjattaresi (The Handmaid's Tale, 1985)

Tammi, 2017
Suom. Matti Kannosto

436 s. 

En koskaan päässyt hyppäämään mukaan HBO:n Handmaid's Tale -sarjan junaan mukaan, sillä ajatuksena oli aina lukea kirja ennen sarjaa. Kakkoskauden tullessa meinasin jo vain aloittaa sarjan katsomisen, kun kirjan varaaminen kirjastosta ja lukeminen oli vain jäänyt, mutta pidin vielä pääni. Ja nyt sain viimein aikaiseksi lainata tämän kirjan ja lukea. Vielä en ole siis sarjan pariin päässyt, mutta lähiaikoina aion senkin aloittaa! 

Orjattaresi kertoo siis nimettömänä pysyvän päähenkilön matkasta ja arjesta tässä Atwoodin kehittämässä dystopisessa maailmassa, jossa naisilta on viety kaikki oikeudet omaisuuteen, varallisuuteen tai oikeastaan mihinkään. Gilead on joskus ollut osa Yhdysvaltoja, nyt se on eristetty alue, josta ei kerrota sen enempää. Syntyvyys on lähes olematonta, joten osa hedelmällisistä naisista on koulutettu orjattariksi, synnyttämään siis miehille tulevia sukupolvia näiden vaimojen katsellessa toimitusta vieressä.

Orjattaresi on todella vetävästi kirjoitettu, vaikka välillä teksti onkin pelkkää päähenkilön ajatuksenjuoksua tai yksityiskohtaista kuvailua ympäristöstä tai ajatuksista. Lyhyet luvut pitävät huolen siitä, että kirja tuntuu etenevän vauhdilla tapahtumien verkkaisuudesta huolimatta. Historiasta ja nykyajasta haluaa koko ajan tietää enemmän, ja yksityiskohtia paljastetaan pikkuhiljaa.

Juoni itsessään on aika hitaanpuoleinen ja toi kyllä elävästi ainakin itselleni mieleen Oryx ja Craken, joka onkin ainoa aiempi Atwoodin teos, jonka olen lukenut. Molemmissa menneistä tapahtumista paljastetaan pikkuhiljaa enemmän tietoa päähenkilön muistellessa tapahtumia ja koittaessa selviytyä nykytilanteessa. Koska Oryx ja Crake oli jo tuttu, tämän kirjan pariin oli jotenkin helppo heittäytyä, niin tutunoloista kerronta oli. Ja koska pidin Oryx ja Crakesta niin paljon osittain juuri kerronnan takia, tiesin, kuinka hyvin Atwood sen homman osaa myös tämän kohdalla.

Kirjan edetessä sitä ehtii pohtia jos jonkinlaista lopputulemaa tapahtumille, mutta tässä suhteessa Atwood osaakin yllättää. Kirjan lopetus ei ollut lainkaan sellainen kuin olisin odottanut, ja ensialkuun olin jopa hieman pettynyt, odotin ehkä jotain vielä suurempaa ja no, lopullisempaa loppua. Tavallaan itse tarinan päätyttyä kirjan lopussa on vielä täysin erilainen osio tulevaisuudesta, jossa katsotaan taaksepäin näihin kirjan tapahtumiin. Tämä oli todella mielenkiintoinen luku ja antoi hieman osviittaa siitä, mitä kaiken tämän välissä on tapahtunut, muttei kuitenkaan paljastanut liikaa. 

Lopulta kun pääsin ajan kanssa pohtimaan kirjaa, sen tapahtumia ja erityisesti loppua, aloin pitää siitä paljon enemmän. Kirja on todella kiinnostava kuvaus erilaisesta, muttei lainkaan mahdottomalta kuulostavasta maailmasta, jossa naisilla ei ole oikeutta mihinkään, mutta heillä on kuitenkin tavallaan, näennäisesti jonkinlaista valtaa ja päätösvaltaa. Naisia tavallaan kunnioitetaan enemmän kuin koskaan, mutta samalla orjuutetaan. Todella mielenkiintoinen kirja, joka laitaa odotukset kyllä kieltämättä korkealle nyt syksyllä ilmestyvää jatko-osaa, Testamentit, ajatellen. 

Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste 2019: 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa

Alice Munro: Jupiterin kuut + novellihaaste

Alice Munro: Jupiterin kuut

(The Moons of Jupiter, 1982)

Tammi, 2017

Suom. Kristiina Rikman

317 s.

Luin aiemmin Munrolta novellikokoelman Liian paljon onnea, joka ei oikein kuitenkaan vakuuttanut. Novellit olivat hyviä, niitä luki nopeasti ja niihin uppoutui, mutta jokin jäi aina vähän puuttumaan. Laitoin kuitenkin tämän uusimman suomennetun Munron varaukseen kirjastosta, aikalailla vaan kirjan nimen ja kannen takia, molemmat niin kauniita. Ja toki antaakseni Munrolle toisen mahdollisuuden viedä jalat alta.

Tässä novellikokoelmassa pääosassa on erilaiset perheet ja perhesiteet, ihmisten kohtaamiset, rakkaus ja sen eri ilmenemiset, epäonnistuneet ja epäsopivat suhteet. Pääosa tapahtumista sijoittuu Torontoon, novellien henkilöt ovat melko tavallisia, pääosin keski-ikäisiä naisia. Novelleja kirjassa on 11.

Vaikkei tämäkään kokoelma vienyt jalkoja alta, oli se silti hyvä ja lukemisen arvoinen. En oikein tiedä mikä Munron novelleissa lopulta on, mutta jostain syystä ne eivät nostata minussa juurikaan tunteita esiin. Tosin iloinen yllätys oli, että enemmän niitä tunteita ja ajatuksia nousi esiin tämän kokoelman kanssa, kuin edellisen. Jotenkin nämä Munron novellit käsittelevät sen verran tavallisia ihmisiä, tavallisia tapahtumia ja osin merkityksettöämiäkin pieniä juttuja mitä elämässä tapahtuu, että niitä ei sitten juuri tule miettineeksi sen enempää ainakaan alkuun, mutta silti jostain syystä ne jäävät mieleen kytemään. 

Vaikkei kaikki novellit iskeneet, jälleen muutama nousi hieman muiden yli, syystä tai toisesta. Ja tosiaan enemmän nyt kuin viimeksi, nyt huomasin pitäväni novellien lopuista paljon enemmän, mitä viimeksi. Lopuissa tuntui olevan se jokin pieni juttu, tai ne vain loppuivat tosi hyvin ja juuri oikeaan kohtaan, vaikka joskus on edelleen se tunne, että kunpa tämä vielä jatkuisi johonkin, jotta tästä saisi paremmin kiinni.

Onnettomuudessa pienen kylän musiikinopettajalla Francesilla ja kemianopettajalla Tedillä on suhde, ja erään salaisen tapaamisen aikana miehen pojalle sattuu onnettomuus. Tämä onnettomuus muuttaa Francesin elämän suuntaan, jota hän on jo oikeastaan odottanutkin, vaikkei ihan tällä tavalla. Novelli käy läpi molempien näkökulmasta onnettomuuden jälkeistä aikaa ja ajatuksia. Tämä oli kirjan pisimpiä novelleja, ja se on varmasti osasyy sille, miksi pidin tästä enemmän. Jotenkin tässä ehti tapahtua vähän enemmän mitä muissa, syitä ja seurauksia pohdittiin. Lisäksi kirjassa puhutaan Suomesta ja suomalaisuudesta, mikä oli aika hauska ja huvittavakin lisä.

Rouva Cross ja Rouva Kidd -novellissa kaksi ikärouvaa ovat pyörätuoleissa hoitokodissa, jossa he tutustuvat nuorempaan, puoliksi halvaantuneeseen mieheen Jackiin. Naisten välinen suhde, naisten ja Jackin välinen suhde ja hoivakodin tunnelma jäivät jotenkin vahvasti mieleen, vaikkei novellissa sinänsä paljoa tapahdukaan. Jackin tarina jäi kiinnostamaan, ja siitä olisin halunnut kuulla paljon enemmän.

Kirjan nimikkonovelli Jupiterin kuut on jo tosiaan nimensä puolesta kaunis, ja mielestäni myös tarinaltaan. Keskiössä on nainen ja tämän isänsä, joka on joutunut sairaalaan sydämessä olevan vian takia. Novellissa käydään läpi näiden kahden suhdetta, naisen suhdetta omiin tyttäriin ja isän suhdetta vanhuuteen ja sairauteensa. Yleensä vanhat ihmiset, heidän elämänsä ja koettelemuksensa vetoavat minuun, kuten tässä ja edellisessä novellissa jälleen huomasin.

Hieman yllättäenkin, Munro ehkä alkoi pikkuhiljaa vakuuttaa minutkin puolelleen. Vielä jään odottamaan sitä täydellistä osumaa, mutta tämän perusteella uskallan ainakin antaa siis vielä mahdollisuuden jos toisenkin.

Muualla: Sinisen linnan kirjasto, Kirja vieköön!, Pieni kirjasto

Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste: 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis
Novellihaaste

***

Novellihaasteen koonti

Luin lopulta haasteeseen kaksi novellikokoelmaa, tämän ja Chimamanda Ngozi Adichien Huominen on liian kaukana, eli yhteensä 23 novellia. Olen tyytyväinen tulokseen, sillä luen novelleja hyvin harvoin, ja nyt jopa kaksi kokoelmaa parin kuukauden sisään! Tämän tahdin voisi yrittää oikeastaan pitää, sillä näitä lukee jotenkin yllättävän nopeasti; lyhyisiin tarinoihin on matalampi kynnys tarttua, kuin paksuun romaaniin, vaikka lopullinen sivumäärä olisikin sama.

Kiitos Reader, why did I marry him? -blogin Ompulle haasteen järkkäämisestä!

Maria Turtschaninoff: Naondel

Maria Turtschaninoff
Naondel, Punaisen luostarin kronikoita
(Naondel. Krönikor från det Röda Klostret, 2016)
Tammi, 2016
Suom. Marja Kyrö
397 s.

Naondel kertoo pitkän aikavälin tarinan naisista, voimalähteistä, vallanhimosta, julmuudesta ja toivosta. Tarina alkaa Kabirasta, nuoresta ja viattomasta tytöstä, joka tekee elämänsä suurimman ja pitkälle kantavan virheen. Kabira on kylänsä lähteen Anjin suojelija, mutta ihastuneena nuoreen poikaan Iskaniin, hän näyttää tälle lähteen ja sen voiman. Tuon virheen takia Kabirasta tulee manipuloivan, julman ja kieron Iskanin, visiirin pojan, ensimmäinen vaimo. Iskan on kuitenkin hyvin vallanhimoinen, eikä hänelle riitä vai yksi voimalähde tai pelkkä yksi vaimo, vaan valloittaa aikojen saatossa monia muita voimalähteitä ja ottaa uusia jalkavaimoja, jotka kaikki kertovat oman tarinansa Kabiran tarinan lisäksi. Kaikilla näillä tytöillä ja naisilla on jonkinlainen menneisyys ja syy, jonka takia he ovat nyt Iskanin vallan alla. Kaikilla näillä naisilla on myös jonkinlainen voima sisällään.

Naondel on hurja kirja. Se alkaa viattomasti nuorten ihastumisella, heidän salaisilla tapaamisillaan lähteellä ja ylimystön kuvauksilla. Alussa kirja olikin mielestäni kuin Teemestarin kirjan ja juuri lukemani Belgravian sekoitus. On kirjassa myöhemminkin vielä mukana ylimystö, mutta vain näennäisesti ja taustalla. Paljon suuremmassa roolissa kirjassa on kuitenkin naisten väliset suhteet, heidän tahdonvoimansa, heidän menneisyytensä ja kaiken alla alati sykkivä voima. Lähteen voima, maan voima, kallon voima. Nämä voimat ovat kirjassa ehdottoman vahvana esillä, ja tuntuukin että koko kirja sykkii tietynlaista voimaa. Vaikea selittää sen enempää, tämä täytyy ehkä vain itse kokea.

Kirja ei ole suloinen, eikä siinä ole kyse ihastumisesta tai edes juurikaan rakkaudesta. Sen sijaan kirja on välillä todella julma ja raaka, suorastaan ahdistavan kamala. On lohdutonta lukea kirjaa alistetuista naisista, kun missään ei näy pakotietä eikä juurikaan valonpilkahduksia. Mutta silti, kaikesta tästä kamaluudesta huolimatta, taustalla on se jokin. Naisilla on silti vielä toivoa, heillä on ilonhetkiä, heillä on suunnitelmia. Heillä on toisensa. Heillä on voimaa. Päättäväisyys ja kärsivällisyys ovat kaikilla usein koetuksella, mutta lopulta ne myös palkitsevat.

Naondel on kirjoitettu taitavasti. Kaikki nuo kauheudet mitä kirjassa tapahtuu, voivat olla hyvinkin luotaantyöntäviä, mutta kun taustalla on koko ajan tieto ja toive paremmasta, koko kirjan ajan kantava maagisuus sekä upea, yksityiskohtainen ja todentuntuinen fantasiamaailma, kauheuksista tulee luettavia. Sitä tietää, että lopulta, kaiken tapahtuneen jälkeen, kaikki tulee olemaan hyvin, ainakin jollain tasolla.

Mielestäni oli kiehtovaa lukea eri naisten tarinoita menneisyydestä, vaikka alkuun tuntuikin hassulle tällainen näkökulmien ja aikatasojen välillä hyppiminen. Siihen kuitenkin tottui nopeasti, ja olinkin aina todella kiinnostunut lukemaan uudesta hahmosta kun sellainen kirjassa esiteltiin. Ainoastaan kerran kirjan aikana tuli pienen pieni notkahdus, eikä erään hahmon tarina kiinnostanut. Lopulta kuitenkin juuri tämä hahmo muodostui kaikista erikoisimmaksi ja jännimmäksi, ja se myös muutti koko tarinan kulun.

Naondelissa on koko kirjan ajan myös todella erikoinen tunnelma. Välillä toki lohduton ja pelottava, mutta suurimmaksi osaksi sellainen odottava ja hitaasti, mutta varmasti lämpeävä. Se sekä vetää puoleensa, mutta samalla tapahtumillaan työntää luotaan. Kirja eroaa Maresista aika tavalla, sillä Maresi on vielä selvästi luokiteltavissa nuortenkirjaksi. Tämä taitaa olla jo nuorten aikuisten kirja, mikä on ihan hyväkin, sillä sen verran raakoja juttuja kirjassa on. Vaan jos olet lukenut Maresin ja tykännyt, kyllä suosittelisin tätäkin. Tulee hieman lisää näkemystä siihen, miksi Punainen luostari on ylipäätään rakennettu ja miten.

Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta hurjasti. Alkuun mietin, miten tämä voi peitota niin ihanan ja suloisen Maresin, mutta ei tämä kyllä paljoa huonommaksi jäänyt, vaikka olikin hyvin erilainen. 

Muualla: Ullan luetut kirjat, Luetaanko tämä?, Sekaisin kirjoista, Paljon melua kirjoista

Arvosana: Neljä kissanpentua

Tämän postauksen myötä blogini sai myös hieman uutta ilmettä uuden vuoden kunniaksi. Edellisen teeman värimaailma alkoi olla jo aika kyllästyttävä, ja halusin tilalle jotain kirkasta ja yksinkertaista.

John Irving: Oman elämänsä sankari

John Irving

Oman elämänsä sankari

(The Cider House Rules, 1985)

Tammi, 2009

Suom. Kristiina Rikman

632 s.

Pakko sanoa heti näin alkuun, että pidän sekä kirjan alkuperäisestä nimestä kuin myös suomennoksestakin todella paljon. Molemmat hyvin merkittäviä omalla tavallaan. Ja itseasiassa pidän suomennoksen nimestä ehkä jopa hieman enemmän.

Oman elämänsä sankari kertoo orpolapsi Homer Wellsistä. Homer syntyy St. Cloudsin orpokotiin, jota johtaa omaperäinen lääkäri Wilbur Larch. Larch auttaa orpokotiin tulevia naisia miten vain kykenee, oli se sitten ei-toivotun lapsen saattaminen maailmaan adoptoitavaksi tai laiton ei-toivotun raskauden keskeytys eli abortti. Homerin adoptoiminen ei osoittaudu kovin helpoksi, ja lopulta onkin selvää että Homer jää orpokotiin. Larch opettaa nuorelle Homerille kaiken minkä tietää, ja Homerista tulee kuin vahingossa Larchin oppipoika ja kätilö. Larch on suunnitellut Homerin elämän varalle paljon, mutta nuoren Homerin tie vie pois orpokodista, yllättävän pitkäksikin aikaa.

Olipa ihanaa uppoutua pitkästä aikaa oikein pitkään kirjaan, ja vieläpä Irvingin kirjoittamaan. Olen aiemmin lukenut Irvingiltä kaksi kirjaa. Ensimmäinen oli vuoden 2013 kesällä Garpin maailma, johon ihastuin täysin. 2014 kesällä luin Vapauttakaa karhut, joka oli kyllä selvästi Irvingiä, mutten aivan varauksetta ihastunut siihen. Viime kesänä jäi Irving lukematta, mutta nyt oli aika jälleen tarttua yhteen. Näistä on selvästi tullut minulle kesälukemista, ja olen joka kerta lukenut ne vieläpä hyvin samoihin aikoihin.

Irvingillä on niin oma tapansa kirjoittaa, että sen tunnistaa heti alkusivuilta lähtien. Sitä on kuitenkin vaikea lähteä erittelemään että mikä siitä tekee niin tunnistettavan. Se on sellaista toteavaa ja realistista. Ei paasaavaa, vaikka aiheet hieman sellaisia tällä kertaa ovatkin, mutta informoivaa. Jotenkin Irvingin kirjoissa asioita vain tapahtuu, ja olivatpa ne välillä miten absurdeja tahansa, kaikki tapahtumat on kuitenkin kovin tavanomaiseen tapaan kerrottu, ihan vaan todettu.

Irvingillä on myös hieno tapa kertoa asioita ikään kuin ohimennen; joku nyt sattuu tekemään näin tai sanomaan noin. Ja kirjan lopun alkaessa lähestyä, sitä huomaa miten nerokkaasti Irving onkaan kehittänyt kirjan juonen kulkemaan vääjäämättä jotain pistettä kohti. Tapahtumat alkavat kiihtyä loppua kohti, hiljaa mutta varmasti. Monet eri langat ja henkilöt nivoutuvat aina yhteen, aina ei välttämättä niin hyvin mitä sitä toivoisi, mutta juuri niin kuin sitä olisi toisaalta voinut ajatella jo alusta asti. Kirja menee täysin omia uriaan, ja siihen virtaan voi vaan hypätä mukaan ihmettelemään.

Homer on päähenkilönä todella sympaattinen, oikea ihannevävy. Homerin oikeudentaju on ihailtavaa, hän haluaa aina vain tehdä sen mikä on hänestä oikein. Toki hänkin tekee virheitä, mutta se on inhimillistä ja luonnollista. Pidin myös Larchista paljon, vaikka hänenkin motiiveja ja tekoja monesti hieman ihmettelinkin. Tuntuu että sellaisia hahmoja Irving aina kirjoittaa. Todellisia, virheitä tekeviä ihmisiä, joilla on aina omat omituiset luonteenpiirteensä ja tapansa. Hahmoihin ehtii kiintyä pitkän kirjan aikana ja heidän kohtalonsa oikeasti kiinnostaa.

Myös itse kirjan tunnelma on jotenkin sympaattinen. Toki kirjassa on hyvin vahvoja mielipiteitä aborteista ja välillä myös hyvinkin yksityiskohtaista kuvausta tämän tiimoilta, mutta se ei minun lukunautintoani haitannut. Myös kaikilla hahmoilla tuntuu olevan tästä asiasta oma mielipiteensä, kuten varmasti kaikilla ihmisillä oikeastikin. Kirjan rankat aiheet olivat mielestäni hyvää vastapainoa kirjan muuten aika rennolle ilmapiirille.

Oman elämänsä sankari onkin yleistunnelmaltaan leppoisa, eikä kirjassa tapahdu ihan niin järisyttäviä tai absurdeja onnettomuuksia mitä ehkä yleensä Irvingin kirjoissa. Niiden piirteitä kirjasta kuitenkin löytää, mutta pienemmässä mittakaavassa. Tämä oli jotenkin ihana kirja, mukava lukea, rento ja soljuvasti eteenpäin kulkeva, kaunis tarina. Pidin tästä oikein paljon.

Garpin maailma tulee varmaan aina pysymään itselle sinä rakkaimpana Irvinginä, ihan vaan koska luin sen ensimmäisenä. Mutta ei tämä Oma elämänsä sankari kauas siitä jää, tämäkin oli aika tosi ihana, vaikkakin hyvin erilainen.

Muualla: Luettua elämää, Tarinoiden taikaa, Lukuisa

Arvosana: Viisi kissanpentua

Kirjasta on tehty elokuva, joten osallistun tällä myös Seitsemännen taiteen tarinat-haasteeseen.

Emma Donoghue: Huone

Emma Donoghue

Huone (Room, 2010)

Tammi, 2012

Suom. Sari Karhulahti

325 s.

Jack elää Äitinsä kanssa Huoneessa. Huoneessa, jonka ulkopuolella Jack ei ole koskaan käynyt. Matossa näkyy vieläkin tahra siinä, mihin hän viisi vuotta sitten syntyi. Vaikka Huone on Jackille tuttu ja turvallinen koti, Äidille se on vankila. Kun Äiti alkaa kertoa Jackille tarinoita Ulkopuolesta, todellisuudesta,  on Jackin vaikea niitä uskoa. Miten kaikki televisiossa näkyvä voisi muka olla todellista? Jackille todellista on vain kaikki Huoneessa oleva, hän itse ja Äiti sekä öisin käyvä, sänkyä narisuttava Vanha Kehno.

Pidän valtavasti lapsinäkökulmista kirjoissa. Niissä on aina sitä ihanaa naiiviutta mitä muualta ei löydy, sitä suloista lapsellisuutta mitä lapsilla kuuluukin olla. Muissa kirjoissa inhoan aikuisten liiallista naiiviutta, mutta lapsille sen suo ilomielin. Se tekee kirjasta myös uskottavan, sillä eihän lapsi voi vielä kaikkea tietää viisivuotiaana. Varsinkaan, jos on asunut koko elämänsä vain pienessä huoneessa.

Vaikka kirja on kerrottu Jackin näkökulmasta, kirja tuo silti todella hyvin esiin Jackin Äidin ajatukset ja tunnemaailman. Jack huomaa pienistä eleistä millä tuulella Äiti on, mutta ei aina ymmärrä miksi hän on huonolla tuulella. Lukija kuitenkin näkee rivien taakse ja ymmärtää tilanteen kokonaisuuden. Tämän takia tarina onkin välillä todella riipaisevaa lukea, kun lukijana osaa kuvitella Äidin kamalan tilanteen niin elävästi.

Jackin Äiti on muutenkin todella hieno hahmo. Vahvaksi kasvanutta ja aivan mahdottoman rohkeaa nuorta naista on pakko ihailla. Vaikka tilanne vaikuttaa kuinka epätoivoiselta, niin Äiti ajattelee aina lapsensa parasta, käyttää järkeään, pitää itsensä vahvana. Toki Äidilläkin tulee alamäkiä ja huonoja hetkiä, mutta kelläpä ei tulisi, varsinkin tuollaisessa tilanteessa. 

Pidin ehkä hieman enemmän kirjan ensimmäisestä puolikkaasta, kun lukijalle selvitetään vähitellen tilannetta ja kuvaillaan miten kaksikko päivänsä viettää. Lapselle suurin osa on vain leikkiä ja normaalia päivärutiinia, mutta todellisuudessa taustalla onkin usein jokin muu tarkoitus. Kuten Äidin keksimällä jokapäiväisellä kiljumisleikillä tai yöllä lampun napsuttelulla kattoikkunaa kohti.

Toki loppuosakin oli yhtälailla mielenkiintoinen, mutta menetti jossain vaiheessa ehkä vähän sitä alkuosan tehoa. Itse loppu sen sijaan oli taas todella ihana ja koskettava. Kirjassa mentiin muutenkin aika vuoristorataa tunteiden kanssa. Välillä huomasin kuumeisesti silmäileväni viereisiä sivuja, sillä tarina oli niin jännittävä. Suorastaan pelottava. Varsinkin, kun kaikki kuvataan vain pienen lapsen näkökulmasta.

Aivan ihana tarina kaikkinensa. Upeasti kerrottu, hienosti suomennettu, koskettavasti esitetty. Tarinat joissa lapset kokevat vääryyttä menevät aina syvälle ihon alle, niin myös tämä. Hurjasta aiheestaan huolimatta kirja on kuitenkin hyvin optimistinen ja valoisa, ja tätä voikin suositella oikeastaan kaikille luettavaksi.

Muualla: Kirjainten virrassa, Lukutoukan kulttuuriblogi, Lumiomena, Lukuisa, Amman lukuhetki, Pieni kirjasto, Rakkaudesta kirjoihin

Arvosana: Neljä kissanpentua

Osallistun tällä Seitsemännen taiteen tarinat- haasteeseen.

Sarah Winman: Merenneidon vuosi

Sarah Winman

Merenneidon vuosi

(A Year of Marvellous Ways, 2015)

Tammi, 2016

Suom. Aleksi Milonoff

314 s.

Eletään vuotta 1947 Cornwallissa. Syrjäisessä joenpoukamassa koko elämänsä asunut 89-vuotias Marvellous Ways huomaa muistojensa alkavan kadota, lipua hänen sormiensa välistä. Marvellous tietää silti odottavansa jotakuta saapuvaksi, tietää meren vielä tuovan sen hänelle. Toisaalla Francis Drake on vihdoin palannut takaisin Englantiin sodan päätyttyä jo vuosia aiemmin. Sodan jättämät jäljet ovat syvät ja muistot raskaita, ja kuolevalle miehelle tehty lupaus painaa mieltä. Draken kohdatessa yllättävän menetyksen, ajautuu hän lopulta Marvellousin hoivaan.

Kirja alkoi mielestäni hieman hitaanpuoleisesti ja hämmentävästi. Lukijana ei oikein tiedä mihin sitä on hypännyt, kun tarina kuroutuu sinne sun tänne Marvellousin katoavissa muistoissa. Kirja ei missään nimessä ollut alussa huono, mutta se parani silti puolen välin tienoilla. Jotenkin silloin vasta sitä pääsi kunnolla tarinan sisään, ymmärsi että tällainen tarinan kuuluukin olla; hieman outo ja unenomainen. Hitaasti avautuva ja kuitenkin koko ajan eteenpäin soljuva. Kun asian oli sisäistänyt itselleen, tarinan mukaan oli ihanaa heittäytyä vietäväksi. 

Merenneidon vuosi on täynnä tarinoita ja satuja, ja itse kirjakin on kuin yhtä suurta aikuisten satua. Kirja on kaunis, haikea, utuinen ja monista menetyksistä ja suruista huolimatta elämänmyönteinen. Se on täynnä sadunomaisuutta ja maagista realismia sekä ihania yksityiskohtia. Nuo yksityiskohdat tekevät kirjasta todellisemman tuntuisen, saavat kirjan elämään silmien edessä. Sitä huomaa toivovansa itsekin päästä vierailemaan tuonne joenpoukamaan, päästä näkemään vankkurit ja tapaamaan Marvellousin.

Marvellous onkin aivan todella suloinen hahmo. Hän elää pienissä vankkureissa joen varrella, sytyttää joka ilta kynttilän vanhaan kirkkoon, ui aina nousuvedessä, näkee toisten ihmisten unia ja sieppaa huhuja ennen kuin ne pääsevät valloilleen. Tuomenmarjaviina auttaa tuomaan muistoja takaisin, ja Marvellousilla onkin monia tarinoita kerrottavana. Pelkästään tuon ihanan, keltaiseen sadetakkiin pukeutuvan hahmon takia tämä kannattaa lukea.

En ole aivan varma avautuiko kirja minulle aivan täysin, mutta se ei haittaa. Asioita jäi mielellään pohtimaan kansien sulkeuduttua, ja on mukavaa ettei ihan kaikkea seliteltykään puhki, vaikka sellainenkin olisi voinut tapahtua. Tämä kirja kestää varmasti toisen tai useammankin lukukerran.

Mahdottoman suloinen ja ihana kirja, kaunis kertomus ja aivan upeaa kerrontaa. Jokin tietty elementti, jota en osaa pukea sanoiksi, jäi puuttumaan jotta kirja olisi saanut minulta täydet pisteet, mutta näinkin se oli oikein ihana.

Kirjailijan esikoisteos Kani nimeltä jumala teki minuun aikoinaan suuren vaikutuksen, se jäi elämään mieleen todella pitkäksi aikaa. Näissä on jotain samaa, vaikka tämä onkin selvästi enemmän satumaisempi. Suosittelen tarttumaan molempiin.

Kustantajalle kiitokset arvostelukappaleesta!

Muualla: Villasukka kirjahyllyssä, Hurja Hassu Lukija, Tuijata Kulttuuripohdintoja, Kirjasähkökäyrä, Lukuisa

Arvosana: Neljä kissanpentua

Alice Munro: Liian paljon onnea

Alice Munro

Liian paljon onnea

(Too Much Happiness, 2009)

Tammi, 2010

Suom. Kristiina Rikman

365 s.

Liian paljon onnea sisältää 10 novellia, jotka "käsittelevät hetkiä, jotka muuttavat koko elämän". Suurimmassa osassa tarinoista keskiössä on vanhempi nainen, joka muistelee ja käy läpi aiemmin tapahtunutta, omaa elämäänsä järkyttänyttä ja mullistavaa asiaa. Kirjan nimikkonovelli Liian paljon onnea pohjautuu 1800-luvulla eläneeseen venäläiseen matemaatikkoon Sofja Kovalevskajaan ja kuvaa hänen junamatkaansa Ranskasta Tukholmaan.

Novellien alut olivat kaikista parhaimpia. Suurin osa alkoi todella mielenkiintoisesti, suorastaan kutkuttavasti ja sitä halusi jatkaa lukemista, tietää mihin asiat johtavat. Tarinat alkoivat heti kiinnostaa ja lukeminen oli miellyttävää. Odotukseni nousivat ja pohdin monta kertaa mihin tarina onkaan menossa. Harmillisesti, monta kertaa jouduin myös pettymään novellin lopputuloksesta. En lopulta päässyt oikein yhdenkään novellin sisään kunnolla, enkä tuntunut ymmärtävän päähenkilöiden ajatusmaailmaa ollenkaan.

Tiesin kyllä etukäteen kansilehdestäkin lukemalla, että Munro kuvailee ennemminkin tapahtumien seurauksia, kuin itse tapahtumaa. Kirjassa onkin rankkoja teemoja, muun muassa murha, väkivalta, hyväksikäyttö, itsemurha. Mutta sen sijaan että kertoisi itse tapahtumasta ja rikoksesta, Munro seuraa ihmisiä näiden tapahtumien jälkeen, kuinka he selviävät eteenpäin ja mitä he ajattelevat. Silti, tiedettyäni tämän näkökulman jo etukäteen, kaipasin tarinoihin enemmän nimenomaan sitä itse rikosta, sitä järkyttävää tapahtumaa joka on sysännyt ihmiset sinne missä he nyt ovat. Omaan makuuni ne olivat liian sivuosassa. Ihmisten erilaiset ajattelutavat kiinnostavat kyllä kovasti, varsinkin tämänlaisten tapahtumien jälkeen, mutta jokin ei nyt siltikään iskenyt.

Tarinoiden pääosassa ovat ihmiset, jotka käsittelevät hyvin eri tavalla näitä tapahtumia kuin mitä olen tottunut lukemaan. Yhdenkään ihmisen pään sisään en päässyt kunnolla, en tajunnut oikein kenenkään motiiveja, ajatuksia tai tunteita. Huomasin olevani aivan ymmälläni useammin kuin kerran. Lopulta yhdenkään henkilön kohtalo ei kiinnostanut, ja lukuintokin lopahti. Harmitti, etten oikein tuntunut ymmärtävän Munron päälle.

Novelleja luki kyllä ihan mielellään ja asetelmat olivat kiinnostavia, mutta melkein joka kerta novellien loput lässähtivät. En tahtonut millään ymmärtää mitä oikein tapahtui ja miksi. Sen takia kokoelman lukeminenkin jäi ja jäi, kunnes eräänä päivänä pakotin itseni tarttumaan siihen ja lukemaan sen loppuun. Ja onneksi pakotin, sillä edessä oli vielä oma lempinovellini koko kokoelmasta. Sen sijaan kokoelman päättävä nimikkonovelli Liian paljon onnea ei valitettavasti jaksanut tarinallaan kiinnostaa juurikaan, ja koinkin sen lopulta aika pitkäveteiseksi.

Kaksi novellia kuitenkin tosiaan nousi hieman muita ylemmäs. Niissä tuntui olevan jotain sellaista pientä trillerin tuntua; jotain järkyttävää on todella tapahtunut ja lukijalle selvitetään pikkuhiljaa että mitä, ja miten henkilöt tästä selviävät.

Toinen näistä oli novelli Vapaat radikaalit, jossa vanhemman leskinaisen kotiin tunkeutuu murtovaras. Tarina oli jännittävä, siinä oli kiinnostavia käänteitä ja se piti koko ajan otteessaan. Tässäkin oli muutamia muiden novellien tapaisia outoja kohtia, mutta oli kuitenkin hyvä. Toinen novelli, ja ehkä se oma lempparini, oli kokoelman kolmanneksi viimeinen ja nimeltään Lasten leikkiä. Novelli alkaa hyvin kiintoisasti antaen ilmi, että jotain järkyttävää on tapahtunut lasten kesäleirillä. Tarina kulkee parissa eri ajassa; ajassa jossa päähenkilö on leirillä ja kertoo uudelle ystävälleen häntä vainonneesta toisesta lapsesta, ja ajassa, jossa päähenkilö muistelee tuota aikaa saadessaan vanhalta ystävältään kirjeen. 

Ei tämä huono kirja ollut, ja ymmärrän kyllä miksi ihmiset tästä pitävät kovastikin. Kirjoitus on vahvaa ja todella taidokasta, mutta ainakaan tämä kokoelma ei voittanut minua puolelleen. En aio vielä toki luovuttaa Munron suhteen, ehkä jokin vanhemmasta tuotannosta uppoaisi paremmin? Suosituksia otetaan vastaan!

Muualla: Eniten minua kiinnostaa tie, Sinisen linnan kirjasto, Järjellä ja tunteella, Kirjanainen, Pieni kirjasto, Lukuisa

Arvosana: Kaksi kissanpentua

Brian Selznick: Hugo Cabret

Brian Selznick

Hugo Cabret

(The Invention of Hugo Cabret, 2007)

Tammi, 2008

Suom. Helene Bützow

544 s.

Hugo Cabret on poika, joka asuu Pariisin rautatieasemalla setänsä kanssa. Setä vetää työkseen aseman kelloja, ja opettaa myös Hugoa näissä tehtävissä. Kun setä ei enää eräänä päivänä palaakaan töihin, ottaa Hugo tämän tehtävät hoitaakseen. Hänellä ei ole varaa antaa asemapäällikön huomata olemassaoloaan, sillä Hugolla on tehtävä suoritettavana.

Hugolla on hallussaan edesmenneen isänsä muistiinpanot ja eräs mekaaninen ikiliikkuja. Hugo on ottanut tehtäväkseen korjata tuon ikiliikkujan, mutta koska kone vaatii tietynlaisia osia itseensä, joutuu Hugo varastamaan niitä läheisestä lelukojusta. Näin hän tulee tutustuneeksi kojua pitävään mieheen ja nuoreen tyttöön, joka on aina lukemassa kirjaa.

Enpä ole ennen tällaista kirjaa lukenut. Vaikka sivuja on hurja määrä ja kirja tavattoman paksu, sen luki aivan hetkessä. Syy tähän on kuvat. Suurimman osan kirjasta vie aukeaman kokoiset suuret, kauniit lyijypiirroskuvat. Välissä on muutama aukeama tai sivu tekstiä, ja sitten taas kuvia. Jännä juttu tässä on se, etteivät nuo suuret kuvat kerro tekstin kertomaa tarinaa kuten normaalisti kuvakirjoissa, vaan ne jatkavat tarinaa, vievät sitä eteenpäin yhtälailla kuin tekstikin. Tarina jatkuu siis koko ajan, välillä vain vaihdetaan kuvista tekstiksi ja toisin päin. Todella mielenkiintoinen tapa, joka toimii ja ainakin minulta saa pisteitä.

Tarina itsessään oli minulle jo ennestään tuttu, vaikkakaan ei kovin hyvin enää muistissa. Olen nähnyt kirjan perusteella tehdyn elokuvan Hugo, josta muistelisin pitäneeni. Elokuva tuntuu ainakin seuraavan kirjaa aika uskollisesti. Tarina on nätti, koskettava ja välillä jopa jännittäväkin. Hugon selviytyminen töistään ja ruuan hankkimisesta on jo yksi juttu, mutta kun tähän lisätään ikiliikkujan mysteeri, lelukaupan pitäjän salaisuudet ja jännittäviä käänteitä, on kasassa hieno tarina.

 

Itse pidin eniten kirjan loppupuolesta, jossa päästään kurkistamaan vanhoihin elokuviin, oikeastaan ensimmäisiin sellaisiin. Kirjassa on käytetty oikeita kuvia noista elokuvista, kuin myös kuvituskuvia. Kirjan loppuun on myös listattu kaikki kirjassa mainitut elokuvat. Loppupuoli oli ehdottomasti mielenkiintoisinta antia. En viitsi sen enempää siitä kertoa, elokuvat kun liittyvät kuitenkin juoneen olennaisesti, mielestäni myös kekseliäällä tavalla.

Kaiken kaikkiaan hieno kirja. Tarina on suloinen ja hauska, toteuttamistapa hyvin omaperäinen ja hieno. Mitään yllätysmomenttia ei itselleni tullut missään vaiheessa, sen verran hyvin muistin tapahtumat elokuvasta, mutta sekään ei haitannut. Tämä kirja oli elämys itsessäänkin, mikä pitää kokea itse.

 

Muualla: Hurja Hassu Lukija, Sivullinen Stooreja

Arvosana: Neljä kissanpentua 

Osallistun tällä kirjalla Seitsemännen taiteen tarinat-haasteeseen.

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

Ernest Hemingway

Vanhus ja meri

(The Old Man and the Sea, 1952)

Tammi, 2009

Suom. Tauno Tainio

133 s.

Vanhus ja meri kertoo nimensä mukaisesti vanhuksesta, ja merestä. Vanhus on kalastanut jo 84 päivää ilman saalista, ja uskookin että seuraava päivä on muutoksen aika, silloin se iso kala tulee. Vanhus lähtee merelle yksin pienen veneensä kanssa, aiemmin häntä auttanut poika on mennyt onnekkaamman kalastaja-aluksen kyytiin. Vanhus seilaa tällä kertaa hieman pidemmälle ulapalle, ja jää odottamaan pyydyksineen kalaa. Lopulta syöttiin tarttuu kuin tarttuukin suuri kala, ja niin alkaa vanhuksen ja kalan välinen pitkä uuvutustaistelu elämästä ja kuolemasta.

Lainasin kirjan ihan hetken mielijohteesta kirjastosta, kun se sattui sieltä hyllystä niin pistämään silmään. Johan oli aikakin jo tarttua kyseisen kuuluisan ja arvostetun kirjailijan tuotantoon, ja tunnettuun kirjaan. Kirja houkutteli jo pelkästään mittansa ansiosta, lyhyt kirja kun ei jäisi viikoiksi luultavasti kesken. Myös kansi on houkuttelevan sininen ja simppeli.

Nopealukuinen ja lyhyt Vanhus ja meri kyllä on, mutta ei kuitenkaan mikään helpoin luettava. Koin kirjan alusta loppuun saakka hyvin surullisena ja haikeana, välillä suorastaan masentavana. Vanhus on yksin ja hyvin yksinäinen, poikakaan ei enää ole hänen mukanaan merellä. Hän käy vuoropuhelua itsensä kanssa sekä ääneen että ajatuksissaan, muistuttelee itseään syömään vaikkei maistuisikaan ja kaipailee poikaa avukseen.

Tarina ja kerronta on hyvin vähäeleistä, kuten itse tapahtumatkin. Vanhus puhelee yksinään, meri on tyyni, kala vetää venettä. Asetelma on yksinkertainen, kovin paljoa kirjassa ei oikeastaan tapahdu, mutta tapahtuu kuitenkin. Kirjasta on oikeastaan hyvin vaikea kertoa yhtään mitään, ilman että paljastaa liikaa. Se kun se pitää ennemmin kokea itse. Mielestäni on kiva yleensäkin lähteä lukemaan kirjaa kuin kirjaa juuri tietämättä mitään.

Kirja on välillä kuitenkin aika toiveikas, on mukava ajatella että vanhus on vihdoin saanut koukkuunsa isoimman kalansa ja hänen onnensa on selvästi kääntynyt. Näin vanhus itsekin väliin ajattelee. Välillä taas tulee toivottomia hetkiä, niin vanhukselle kuin lukijallekin. Vanhuksen kädet väsyvät, selkään sattuu, mieli sumenee ponnistuksesta ja syödäkin pitäisi. Kunpa poika olisi siellä vanhuksen kanssa, sitä toivoo.

Vähäeleinen ja simppeli kirja, jossa on silti todella koukuttava juoni ja tarina. Kerronta ei minua ainakaan missään vaiheessa puuduttanut, vaikka ymmärrän kyllä että sekin on mahdollista. Loppua kohden nousee monenlaisia tunteita esiin, taas niin lukijalla kuin vanhuksellakin. Toivo ja epätoivo vuorottelevat läsnäolollaan.

Pidin kirjasta lopulta todella paljon, tarina jäi mieleen pitkäksi aikaa. Näin pienenä välipalakirjana oikein vaikuttava teos. Voisin kuvitella lukevani tämän joskus uudestaankin.

Muualla: Kannesta kanteen, Eniten minua kiinnostaa tie, Maailman ääreen, Järjellä ja tunteella, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, La petite lectrice, Kirjahullun päiväkirja

Arvosana: Neljä kissanpentua

Tällä kirjalla osallistun myös Reading Challengeen ja ruksaan kohdan 18. A Pulitzer Prize-winning book.

Maria Turtschaninoff: Maresi

Maria Turtschaninoff

Maresi: Punaisen luostarin kronikoita

(Maresi. Krönikor från Röda klostret, 2014)

Tammi, 2014

Suom. Marja Kyrö

Kansi: Laura Lyytinen

212 s.

kirjastolaina

Maresi: Punaisen luostarin kronikoita kertoo tarinan Maresista, nuoresta tiedonjanoisesta tytöstä, joka elää elämäänsä Punaisessa luostarissa pienellä saarella. Luostari on turvasatama kaikille naisille ja miesten on kiellettyä astua sinne. Maresi on aikoinaan tullut saarelle turvaan nälkää, oppiakseen tietoa ja taitoja, antaakseen vanhemmilleen mahdollisuuden ruokkia jäljelle jääneet lapsensa. Nuoren, vaalean Jain rantautuessa saarelle alkaa kohtalokas tapahtumasarja, jossa kaikkien sisarien, noviisien ja etenkin Maresin taidot ovat koetuksella.

Kirjassa on ihana tunnelma alusta loppuun. Heti alkusivuilta lähtien lukija saa tietää että jotain kamalaa tulee tapahtumaan, ja tunnelma on odottava ja pahaenteinen. Kirja alkaa kuitenkin rauhallisesti edeten, Maresin tutustuessa pikkuhiljaa paremmin Jaihin ja Jain oppiessa luostarin tavoille. Pidinkin todella paljon juuri näistä luostarin rutiineista, erilaisista rituaalimenoista ja kuinka niitä kuvattiin. Arkirutiineissa, kuten verisimpukoiden poiminnassa ja langan värjäyksessä, on jotain kovin kiehtovaa, kun tapahtumapaikka on kuitenkin näin eksoottinen ja ihastuttava.

Kirjan kieli on myös todella kaunista. Kuukarkelot, Neidontanssin labyrintti, vuohiportti, aamunkoiton portaat, Ruusun temppeli... Ihania nimiä! Olin aivan lumoutunut puolet ajasta pelkästään näistä sanoista ja nimistä ja koko tunnelmasta. Nämä muistuttivat minua kovasti Runotyttöjen Emiliasta, kuinka hän nimeää kaikki puut ja kauniit paikat suloisilla nimillä. Voi olla että senkin takia tykästyin tähän koko kirjaan niin paljon.

Yksi toisensa jälkeen sisaret ja noviisit yhtyivät lauluun ja tanssivat labyrintin läpi. Kukin tanssi omalla tavallaan, ja kaikki toivat lauluun jotain uutta. Ääni toisensa perään yhtyi ylistyksiin, niin että laulu paisui ja kasvoi kuin nousuvesi. Mutta vain Äiti lauloi Jumalattaren äänellä.

Kirjassa on hieno tarina ja jännittävä seikkailu, mutta taustalla on koko ajan hieman melankolinen sävy. Luostari on täynnä salaisuuksia ja mystisyyttä, paljon tietoa ja taikuutta ja täynnä naisten ylistystä. Hieno nuortenkirja, joka ainakin minuun iski kovaa. Kaunis ja surumielinen kirja. Finlandia junior-palkintonsa ansainnut.

Muualla: Kirjaneidon tornihuone, Taikakirjaimet, Ullan luetut kirjat, Eniten minua kiinnostaa tie

Arvosana: Neljä kissanpentua

Reading Challengesta kohta 37. A book with a color in the title. Kirjankansibingosta kohta punainen.

Pollomuhku ja Posityyhtynen

Jaana Kapari-Jatta

Pollomuhku ja Posityyhtynen

Tammi, 2008

164 s.

kansi: Mika Launis

kirjastolaina

Jaana Kapari-Jatta tunnetaan varmaan parhaiten suursuosittujen Harry Potterien suomentajana, niistä minäkin nimen aikoinaan opin muistamaan. Kirjassa Pollomuhku ja Posityyhtynen Kapari-Jatta avaa hieman tätä Potterien suomentamista, millaista oli keksiä suomenkielisiä vastineita J. K. Rowlingin itse keksimille sanoille, miten mikäkin sana syntyi ja yleisesti pohdintaa Pottereista. Lisäksi kirjan alkupuolella Kapari-Jatta kertoo hieman kääntäjän työstään, taustoja ja kuinka Potterien kääntäminen käytännössä eteni.

Olen suuuuuri Harry Potter-fani. Aloitin taipaleeni Potterien parissa ala-asteella, vasta kun neljäskin kirja oli jo julkaistu. Olin siinä mielessä siis hyvässä tilanteessa, että kun ensimmäinen kirja sitten todella koukutti, oli minulla samantien saatavilla seuraavat kolme kirjaa (jotka lainasin isäni yöpöydältä! Hän luki ne siis ennen minua). Viidettä kirjaa täytyi sitten jo odottaa ilmestyvän. Sanomattakin selvää, olen vuosien saatossa lukenut sarjan monta kertaa läpi. Tai tarkemmin oikeastaan, viisi ensimmäistä todella monta kertaa. Kuudetta en ole lukenut kuin kaksi ja puoli kertaa, se vain tökkii aina, "inhokkini" sarjassa. Eikä edes lopun takia! Vaan Harryn takia. Mutta niin, asiaan.

Olin kuullut tästä kirjasta aikoinaan, mutta jostain syystä unohtanut koko teoksen. Vasta ihan vähän aikaa sitten tulin törmänneeksi tähän teokseen internetissä ja päätinkin samantien sivistää itseäni tämän saralta, ja lainasin sen kirjastosta. Kirjan lukaisi nopeasti, ja se oli todella mielenkiintoinen. Odotin varsinkin kirjan loppupuolta, jossa on lueteltuna hieman tarkemmin joistain tietyistä keksityistä sanoista, kuinka Kapari-Jatta oikein päätyi juuri siihen suomennokseen. Olin kuitenkin nimen omaan näitä asioita aikoinaan miettinyt, ja todennut että kyllä täytyy tämän suomentajan olla nero kun osaa keksiä näin hienoja ja käypiä sanoja.

Kirjan alkupuolella on kuitenkin ensin hieman taustoja ja itse kääntämisestä tietoa. Tämä oli oikeastaan yllättävänkin mielenkiintoista, olin jotenkin ajatellut että se olisi kuivakkaa. Tiedä sitten mistä tällainen ajatus, mutta onneksi asia ei ollut näin. Luin suurella mielenkiinnolla kuinka Kapari-Jatta valmistautui Potterien kääntämiseen, kuinka hän luki kirjan monen monta kertaa läpi ja ylipäätään kuinka koko prosessi toimii. Kirjojen ystävänä sitä on kuitenkin myös kiinnostunut siitä kuinka paljon vaivaa suomentajat näkevät siinä, että pyrkivät päästämään ilmoille parhaimman mahdollisen suomennoksen.

Välissä on muutamia kysymyksiä Kapari-Jatalle, itse kääntämisestä ja Pottereista, esim. kuka on lempihahmo ym. Näitä on aina kiva lukea, oli vastaajana sitten joku tuntematon ihminen tai kaveri. Potterit kun vaan ovat niin lähellä sydäntä että niistä mieluusti juttelee ihmisten kanssa. Lopussa oli sitten niitä yksittäisiä sanoja, joiden suomentamisen taustaa Kapari-Jatta valottaa. Kuinka syntyi eri opettajien nimet, kuinka huispaus, Tylypahka tai miksi jotkut nimet on suomenettu ja jotkut ovat alkuperäisiä. Tämä osio olikin aivan lempparini koko kirjassa, olisin voinut lukea vieläkin enemmän yksittäisistä sanoista ja niiden synnystä, kuinka Kapari-Jatan ajatukset ovat kiertäneet kehää ja pyöritelleet ja makustelleet sanoja ja tavuja. Hakenut sitä juuri oikeaa muotoa ja tunnelmaa tietylle sanalle, jotta suomalaiselle lukijalle tulisi sama tunne kuin alkuperäiskielellä lukeneellekin.

Ihanaa oli myös huomata Mika Launiksen tekemä hieno kansi tähän kirjaan, ja lukea myös pieni pätkä hänen työstään Potterien parissa. Mielestäni suomenkielisten Potterien kannet kun ovat todella hienot, niissä kuvastuu juuri oikea tunnelma ja koko kirjan sisältö.

Pieni miinus kirjassa oli sen aikamoinen toisto. Olisin halunnut välillä hieman konkreettisempia esimerkkejä miten oikea suomennos on löytänyt paikkansa ja oikea muoto ja se tunnelma josta Kapari-Jatta mainitsee useasti. Välillä kaikki tämä pyörittely ja makustelu oli nimittäin aika ympäripyöreää ja oli vaikea saada konkreettista kuvaa kuinka vaikeasta tilanteesta on lopulta selvitty. Ja tätä pyörittelyä kirjassa on tosiaan aika paljon, mielestäni tätä toistoa olisi saanut olla hieman vähemmän. Ymmärrän kyllä sen oikean tunnelman ja tunteen hakemisen, varmasti se on tärkeää ja hyvä että sitä on haettu, lopputulos kun on loistava. Mutta itse käännöstyötä ymmärtämättömänä olisin halunnut hieman tarkempia esimerkkejä.

Pollomuhku ja posityyhtynen on mielenkiintoinen ja kiva kirja. Luultavasti seuraavan kerran Pottereita lukiessani kiinnitän vielä enemmän huomiota tiettyihin sanoihin ja pohdin kuinka Kapari-Jatta on päätynyt juuri tällaiseen suomennokseen.

Arvosana: Neljä kissanpentua

Muualla: Kirjanurkkaus, Vinttikamarissa, Kirjakaapin kummitus
 
Tällä kirjalla ruksaan Reading Challengesta kohdan 14. A nonfiction book.

Lyhyet, osa 1

Ajattelin aloittaa tällaisen Lyhyet -osion, johon kirjoitan -yllättävää- lyhyesti aina sellaisista kirjoista joista ei välttämättä ole paljon sanottavaa omaksi postaukseksi asti, mutta joista haluan mainita edes jotain. Tällaisia kirjoja ovat yleensä sarjakuvat ja graafiset novellit, joita luen nykyään suhteellisen paljon.


J. K. Rowling
Siuntio Silosäkeen Tarinat  
(The Tales of Beedle the Bard, 2008)
Tammi, 2009,
suom. Jaana Kapari-Jatta 
93 s.

Siuntio Silosäkeen tarinat oli ainoa Pottereihin liittyvä kirja mitä en ollut vielä lukenut. Kirja oli joululahjaksi saamani korun ansiosta mielessä viime kirjastokäynnillä, josta sen viimein mukaani nappasin. Kirja koostuu viidestä lasten sadusta sekä Professori Dumbledoren muistiinpanoista liittyen jokaiseen tarinaan. Tarinat ovat Velho ja pomppiva pata, Oivan onnen alkulähde, Tietäjän karvainen sydän, Tanili Kanilin käkättävä kanto ja Tarina kolmesta veljeksestä.

Velho ja pomppiva pata ja Tanili Kanilin käkättävä kanto ovat aika perinteiset lasten sadut, lopussa opitaan että paha saa aina palkkansa ja hyvyys kannattaa. Ihan kivat kertomukset, joihin taikuus tuo kivan pienen lisän. Oivan onnen alkulähde on nätti pieni kertomus, jossa sankari ja sankarittaret pääsevät vaikeuksien kautta voittoon ja oppivat arvostamaan ystävyyden ja rakkauden voimaa. Tietäjän karvainen sydän oli kirjan yllättäjä. Tarina oli aika karmiva, eikä onnellisesta lopusta ollut tietoakaan. Hyvä ja kirjan mielenkiintoisin kertomus. Tarina kolmesta veljeksestä on tarinoista se kuuluisin, sillä tämä liittyy kohtalokkaasti viimeiseen Potteriin ja sen juonen kulkuun. Tarina oli myös paras näistä viidestä. Kaunis kertomus ihmisen halusta voittaa kuolema ja kuoleman hyväksymisestä. Dumbledoren mietteet jokaisen tarinan lopuksi oli kiva lisä kirjaan, kuin myös kirjan monet alaviitteet.

Arvosana: Kolme kissanpentua

Osallistun tällä kirjalla Reading Challengen kohtaan 12. A book of short stories.

 

Brian K. Vaughan 

Nico Henrichon

Pride of Baghdad

Vertigo, 2006
136 s.

Vuonna 2003 lauma leijonia karkasi Baghdadin eläintarhasta Irakin pommitusten yhteydessä. Leijonat vaelsivat vapaana ja nälissään autioituneen Baghdadin katuja, taistellen selviytymisestään. Tämä graafinen novelli kertoo kyseisen tositarinan leijonien näkökulmasta, heidän halustaan selviytyä ja pohdinnastaan onko parempi elää turvassa vankina ja hyvin ruokittuna vai vapaana luonnossa mutta nälissään ja alituisesti varuillaan.

Tarina oli surullinen, koskettava ja ahdistava. Sota koskettaa aina niin monia, ihmisten ohella myös eläimiä. Kirjan tunnelma oli odottava ja loppua kohden tiivistyvä. Piirustustyyli kävi tarinan tunnelmaan hyvin. Kuvat olivat selkeitä ja samaan aikaan hyvällä tapaa sekavia. Kuvitus oli toisinaan hyvinkin raakaa, verta oli paljon ja luonnon raakuus ja rajuus tuli esille monessakin kohtaa. Pidin kirjasta, mutta se ei kuitenkaan ihan ollut sitä mitä olin alunperin ajatellut.

Arvosana: Kolme kissanpentua

Osallistun tällä kirjalla Reading Challengen kohtaan 7. A book with nonhuman character.

Natasha Allegri

Bee and Puppycat #2 

Kaboom!, 2014 (e-kirja)
24 s.

Bee and Puppycat on toinen osa kyseistä sarjaa. Tarinassa seikkailee nuori tyttö Bee ja tämän ystävä Puppycat, joka on nimensä mukaan koiranpennun ja kissan sekoitus. Kaksikko saa uudeksi työnkuvakseen mennä sisään pieneen lumisadepallo- maailmaan korjaamaan rikkoutuneen soittorasian. Hauskasti piirretty, suloinen ja nokkela pieni sarjakuva minkä lukee hetkessä. Erikoista juuri tässä sarjakuvassa on eri soittorasioista "soiva" QR- koodi. QR- koodinlukijaohjelmalla lukija pääsee kuuntelemaan soittorasiasta kuuluvan kappaleen YouTubesta. Idea on mielestäni aivan ihana ja soivat kappaleetkin olivat nättejä. En ole aiemmin törmännyt missään tällaiseen ratkaisuun, joten ihastuin kovasti. 

Arvosana: Neljä kissanpentua