Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa

Alan Bradley

Kolmasti naukui kirjava kissa

(Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd, 2017)

Bazar, 2018

Suom. Maija Heikinheimo

367 s.

arvostelukappale

Flavia on palannut Kanadasta takaisin kotiin, löytääkseen vain hiljaisen, aution talon. Perheessä on tapahtunut sairastumistapaus, ja kaikki ovat melko allapäin. Tapaus vaikuttaa Flaviaankin, ja hän tekeekin kaikkensa unohtaakseen perheessään meneillään olevat asiat. Ja mikäpä olisikaan parempi tapa unohtaa kaikki muu kuin tuore murhatapaus! Tällä kertaa Flavia törmää pää alaspäin roikkuvaan ruumiiseen sekä ystävälliseen kirjavaan kissaan. Lokit, rujot puuveistokset sekä tunnettu lasten kirjasarja liittyvät tapaukseen myös. Selvittäminen vaatii paljon kyselyitä, valkoisia valheita, oveluutta ja uskallusta, mutta onneksi kekseliäältä Flavialta onnistuu tämä kaikki.

Nyt alkaa olla turvallista sanoa, että tästä Flavia de Luce -sarjasta on tullut jo ehdottomasti yksi suosikeistani. Se on oikastaan ainoa sarja, jota tällä hetkellä aktiivisesti luen ja odotankin aina seuraavaa osaa kuin kuuta nousevaa. Bradley ei oikeastaan koskaan petä näillä kirjoillaan; jotkut osat ovat olleet ehkä hieman tylsempiä, mutta toiset taas ovat olleet aivan mahtavia. Huonoja kirjoja ei onneksi tässä sarjassa vielä ole nähty. Olen löytänyt aina kaikista kirjoista jotain hyvää ja toivottavasti jatkossakin on näin.

Tällä kertaa valitettavasti tuli vastaan jälleen sellainen hieman vetämättömämpi osa. Juoni on mielenkiintoinen, mutta jotenkin kaikki kirjassa on liian sekavaa; kuka kukin on ja miten asiat liittyvät toisiinsa. Kirjassa selvitetään useampaa kuolemantapausta yhtäaikaisesti, ja vaikka tapaukset ovat kiinnostavia, jotenkin ne eivät vieneet minua tällä kertaa täysin mukanaan. Onneksi kirjan loppuosa pelasti ja oikeastaan viimeinen kolmasosa kirjasta nappasi hyvin otteeseen ja sivut kääntyivät hujauksessa. Lopulta itse juoni on mielestäni hyvä ja melko mielikuvituksellinenkin, mutta jotenkin toteutus tuntui tällä kertaa liian sekavalle omaan makuuni. 

Pidin kuitenkin kirjasta silti ja varsinkin kirjan apeasta ja synkästä sävystä. Tunnelma on koko kirjan ajan hyvin pysähtynyt ja painostava, talo on hiljainen ja Flavia harvoin tapaakaan perheenjäseniään, muita kuin ihanaa ja luotettavaa Doggeria. Kaikki ovat omissa oloissaan, Flavian yrittäessä pitää mielensä muissa asioissa. Kirjan loppu luo myös hyvin kiinnostavan asetelman seuraaviin osiin. Tarina on mennyt huimasti eteenpäin viimeisimmissä osissa, ja on todella mielenkiintoista nähdä, miten Flavian elämä muuttuu tämän osan myötä.

Muualla: Yöpöydän kirjat, Kirjasähkökäyrä, Kirjojen keskellä

Arvosana: Kolme kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta

Flavia de Luce-sarja:
Piiraan maku makea (The Sweetness at the Bottom of the Pie)
Kuolema ei ole lasten leikkiä (The Weed That Strings the Hangman's Bag)
Hopeisen hummerihaarukan tapaus (A Red Herring without Mustard)
Filminauha kohtalon käsissä (I Am Half-Sick of Shadows)
Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Speaking from Among the Bones)
Kuolleet linnut eivät laula (The Dead in Their Vaulted Arches)
Nokisen tomumajan arvoitus (As Chimney Sweepers Come to Dust)
Kolmasti naukui kirjava kissa (Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd)
On hieno paikka haudan povi (The Grave's a Fine and Private Place) (tulossa syksyllä)
The Golden Tresses of the Dead

Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus

Alan Bradley

Nokisen tomumajan arvoitus

(As Chimney Sweepers Come to Dust, 2015)

Bazar, 2017

Suom. Maija Heikinheimo

428 s.

arvostelukappale

Flavia on karkotettu. Omasta kodistaan Buckshaw'sta ja omasta maastaan. Hänet on lähetetty tätinsä ja isänsä toimesta Kanadaan Miss Bodycoten tyttökouluun, jossa hänen pitäisi opiskella äitinsä Harrietin tavoin. Ensimmäinen aamu uudessa koulussa ei ehdi edes valjeta, kun jälleen uusi ruumis tipahtaa Flavian nenän eteen, melko kirjaimellisesti. Flavia lähtee opiskelun ohella oitis selvittämään niin ruumiin henkilöllisyyttä, kuin myös huhuja koulusta kadonneista tytöistä.

Mielestäni Nokisen tomumajan arvoitus osuu täydellisesti tämän kirjasarjan ytimeen. Siinä on kaikkea sitä kekseliäisyyttä, mitä kaipaan Flavialta ja tämän hoksottimilta. Tällä kertaa Flavia joutuu kaiken nerokkuutensa lisäksi käyttämään hieman eri keinoja selvittääkseen asioita kuin normaalisti. Kemia esittää tällä kertaa aika pientä, mutta silti toki merkittävää osaa kirjassa. Sen sijaan Flavian täytyy olla hieman kiero, näytellä ja keksiä nopeasti uskottavia selityksiä päästäkseen pinteestä tai haluamaansa paikkaan. Nopea reagointi ja kekseliäisyys ovat toki aina olleet Flavian heiniä, mutta tässä kirjassa ne todella pääsevät koetukselle.

Kirjassa tuntuu olevan koko ajan hieman jännittävä ja painostava tunnelma; Flavia on täysin uudessa ympäristössä, uusien tuntemattomien ihmisten keskellä. Kehenkään ei oikein voi luottaa, ja koulun sääntöjen mukaan keltään ei myöskään saa kysellä mitään muista tytöistä. Tiedonmurusten nyhtäminen on siis työn takana, ja välillä myös tuntuu, että Flavia saattaa olla ihan todellisessa vaarassa. Kaiken uuden ja jännittävän lisäksi pieni koti-ikäväkin vaivaa, niin Flaviaa kuin kyllä ainakin tätä lukijaa. Voi Dogger, kuinka sinua kaivattiinkaan!

Nokisen tomumajan arvoitus on mielestäni todella hyvä osa tätä ihanaa kirjasarjaa. Edelliset pari osaa ovat olleet hyviä, mutta ehkä hieman tylsiä ja jotenkin liian samaa kaavaa noudattavia. Maisemanvaihdos tuntui tekevän sekä sarjalle että Flavialle hyvää. Tämä osa tuntui nostavan riman jälleen korkeuksiin, ja toivon kovasti, että se myös pysyy siellä tulevienkin osien kanssa. Jälleen kerran en malttaisi odottaa seuraavaa!

Muualla: Yöpöydän kirjat, Kirjasähkökäyrä, Hurja Hassu Lukija

Arvosana: Viisi kissanpentua

Helmet-haaste (2017): 23. Käännöskirja

Flavia de Luce-sarja:
Piiraan maku makea (The Sweetness at the Bottom of the Pie)
Kuolema ei ole lasten leikkiä (The Weed That Strings the Hangman's Bag)
Hopeisen hummerihaarukan tapaus (A Red Herring without Mustard)
Filminauha kohtalon käsissä (I Am Half-Sick of Shadows)
Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Speaking from Among the Bones)
Kuolleet linnut eivät laula (The Dead in Their Vaulted Arches)
Nokisen tomumajan arvoitus (As Chimney Sweepers Come to Dust)
Kolmasti naukui kirjava kissa (Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd) (tulossa keväällä)
The Grave's a Fine and Private Place

Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle

Eowyn Ivey

Maailman kirkkaalle laidalle

(To the Bright Edge of the World, 2016)

Bazar, 2017

Suom. Marja Helanen

553 s.

Allen Forrester ja tämän tuore vaimo Sophie joutuvat erilleen pitkäksi aikaa Allenin lähtiessä tutkimusretkelleen Alaskaan. Monet retkikunnat ovat hamunneet Alaskan luonnon rikkauksia, mutta kaikki ovat siinä epäonnistuneet. Allen joutuu retkikuntansa kanssa todellisen selviytymisen eteen Alaskan ankarissa olosuhteissa, tutkimattoman luonnon käydessä heitä vastaan joka askeleella. Sophiella ei kuitenkaan ole sen helpompaa kotona armeijan parakeissa juuri huomatun vaikean raskauden ja yksinäisyyden takia.

Kirjassa vuorottelee Allenin ja Sophien päiväkirjamerkinnät, joiden kautta näemme kunkin elämää. Aika ajoin kirjassa on myös heidän toisilleen kirjoittamia kirjeitä, kuin myös nykypäivänä Allenin sukulaisen Waltin ja erään Alaskalaisen museon työntekijän Joshin kirjeitä toisilleen. Siellä täällä näkyy lisäksi joitain lehtikirjoituksia ja valokuvia, jotka tuovat todella kivan lisän kirjaan.

Olen alkanut pitää kirjoista, jotka kerrotaan kirjeiden tai päiväkirjamerkintöjen kautta; jotenkin niistä saa hyvin henkilökohtaisen ja silti tarkan kuvan tapahtumista. Tällainen, kahden toisistaan kaukana olevan ihmisen samanaikainen tarina, heidän toistensa ikävöinti ja pitkä aika toimivat hyvin kirjeiden ja merkintöjen muodossa. Se tuo kirjaan myös romanttisemman puolen, mitä normaali kerrontatapa.

Maailman kirkkaalle laidalle on ihana kirja. Wolverinejoen vaarallisen solan ylittäminen, ruuan vähiin käyminen ja ainainen pieni pelko siitä, että kaikki ei ole aivan kuten luulisi, on omiaan tuomaan kirjaan tunnelmaa. Noita rankkoja aikoja luonnossa osaltaan tasapainottavat Sophien innostus valokuvaukseen ja hänen kauniit ja tarkat pohdinnat elämästä, valokuvista, valosta ja varjosta.

Maailman kirkkaalle laidalle on todella ihastuttava kirja täynnä tarkkaa ja kaunista tekstiä ja maiseman kuvailua, runollista pohdintaa elämästä, sekä kutkuttavaa maagista realismia. Kirjassa on myös todella kiinnostavaa kuvausta Alaskan alkuperäiskansoista, heidän tavoistaan, uskomuksistaan ja myyteistään. Kirjan alussa on lisäksi kartta, josta voi seurata Allenin retkikunnan matkaa, joka on oikein kiva lisä. Kaunis tarina johon kannattaa ehdottomasti tutustua.

Muualla: Kirsi kirjanurkka, Kulttuuri kukoistaa, Kirjahilla

Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste (2017): 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Eowyn Ivey

Lumilapsi (The Snow Child, 2012)

Bazar, 2013

Suom. Marja Helanen

418 s.

Jo viisissäkymmenissä olevat Jack ja Mabel muuttavat Alaskaan uuden elämän alun toivossa, mutta perillä he huomaavat, että Alaskan maaperä on kuviteltua kovempaa, ilma kylmempää, ja Mabelin toivoma hiljaisuus liiankin hiljaista. Eräänä päivänä ensilumen sataessa lapseton pariskunta muotoilee lumesta pienen lumitytön, joka on kadonnut seuraavana aamuna, jättäen jälkeensä vain jalanjäljet metsään. Pian Jack ja Mabel huomaavat metsien siimeksessä oleskelevan tytön, Fainan, jolla on lumilapselle laitetut huivi ja lapaset. Faina on alkuun arka, mutta pikkuhiljaa sekä Mabel että Jack saavat tyttöön kontaktin ja Fainasta tulee osa pariskunnan elämää. 

Lumilapsi osui ja upposi syvälle. Kaikki nuo kuvaukset 1920-luvun Alaskan karusta maaperästä, Jackin ponnisteluista, istutuksista ja kyntämisistä sekä perheen ruoan säännöstelystä olivat sekä uskottavia että todella tunnelmaa luovia. Alaskan kylmyyden ja tuulen pystyi tuntemaan ja maiseman näkemään. Ja silti kaikesta karuudesta huolimatta sitä huomasi pian haikailevansa tuohon ympäristöön ja aikaan kokemaan kaiken itse. Kuten olen jo aiemminkin puhunut, tällä hetkellä kaipaan tarinoilta juuri tämänkaltaista selviytymistä ja karuja ympäristöjä, ja tämä kirja todella tarjosi juuri sen.

Lumilapsi on todella kaunis ja omalla tavallaan hentoinenkin kirja. Se kertoo monesta eri tuskasta; lapsen menettämisestä, epäonnistumisesta ja kovasta fyysisen työn tuskasta. Lumilapsi on kuitenkin paljon muutakin kuin vain surua ja karua selviytymistä. Se kertoo myös ystävyyden ja rakkauden voimasta, sillä suuressa roolissa kirjassa on Mabelin ja Jackin rankka, mutta rakkaudentäyteinen avioliitto, kaikkien yhteinen ihastus ja rakkaus Fainaan, kuin myös Mabelin ja Jackin naapurissa asuva perhe, joiden kanssa he ystävystyvät läheisesti. Tarinan muuten ollessa raadollisenkin todellinen ja realistinen, sisältää se myös hippusen maagista realismia ja satumaisuutta.

Nautin todella paljon niin kirjan maailmasta kuin tarinastakin. Se meni suuntiin, joita en osannut aavistaa, se osasi sekä yllättää, ilahduttaa että koskettaa. Pidin erityisesti kaikista talvisista kohtauksista ja kuvauksista ympäristöstä, ja pieni Faina todella ihastutti keveillä askeleillaan. Loppua kohden kirjan imu hieman hellitti, ja pidinkin alkuosasta enemmän. Kuitenkin todella kaunis kirja, jota luki ilolla.

Muualla: Leena Lumi, Lumiomena, Pieni kirjasto, P.S. Rakastan kirjoja, Kirjoihin kadonnut, Paljon melua kirjoista

Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste: 41. Kirjan kannessa on eläin

Ota kolme valitse yksi-haaste

Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula

Alan Bradley

Kuolleet linnut eivät laula (Flavia de Luce #6)

(The Dead in their Vaulted Arches, 2014)

Bazar, 2017

Suom. Maija Heikinheimo

335 s.

arvostelukappale

Flavia perheineen seisoo Buckshawin asemalla odottaen kovasti kaipaamaansa äitiä saapuvaksi kotiin. Asemalla on sankka joukko ihmisiä vastassa, muun muassa myös itse Winston Churchill. Kaiken odotuksen keskellä tuntematon mies tulee juttelemaan Flavialle pyytäen tätä varoittamaan isäänsä. Eikä aikaakaan, kun mies löytyy lähtevän junan alta kuolleena. Kaiken tämän keskellä Flavian täytyy vielä sietää tuntemattomia serkkujaan, jotka tuppaavat Buckshawiin.

Tämä sarjan kuudes osa poikkeaa aiemmista osista jonkin verran, sillä tuore kuolemantapaus ei oikestaan ole päällimmäisenä aiheena, vaan enemmän paneudutaan de Lucen suvun mysteereihin ja salaisuuksiin. Itseäni tämä kiehtoi enemmän kuin mysteerimiehen kuolema, ja olen todella iloinen, että vihdoin Flavia saa jotain vastauksia kysymyksiinsä perheestään, äidistään ja Doggeristakin. Vaikka useita uusia, kiperiäkin kysymyksiä tietenkin nousee esille vastauksien myötä.

Kirja on myös tunnelmaltaan paljon synkempi mitä aiemmat, ja siinä onkin koko ajan aika surullinen pohjavire. Flavia pohtii kaikenlaista, eikä ole aivan oma itsensä. Eräs aika hullukin idea tulee hänen mieleensä, mikä toisaalta oli ehkä vähän epäuskottavaa, mutta toi esiin myös sen, kuinka hän haluaa tehdä kaikkensa isänsä vuoksi. Flavian isä on jotenkin kovin sympaattinen tapaus muutenkin, rakkaus lapsiin ja Flaviaan välittyy harvoin, mutta sitäkin vahvempana.

Kirjan loppuratkaisu vie tarinaa ja Flaviaa aika erilaiseen suuntaan, mutta mielestäni tämänkaltainen muutos on vain hyvästä. Tämä oli kuitenkin jo sarjan kuudes osa, ja pidemmän päälle samankaltaiset mysteerit samassa ympäristössä saattavat puuduttaa jopa uskollistakin lukijaa. Syksyllä ilmestyykin jo seitsemäs suomennettu osa, joten silloin nähdään, kuinka erilaiselta Flavian tulevaisuus näyttäytyy.

Tällä kirjalla on myös ehdottomasti paras ja nerokkain nimi sitten aivan ensimmäisen osan, Piiran maku makea. Tuo ehkä soljuu vielä paremmin kuin tämä Kuolleet linnut eivät laula, mutta tämä on monella tapaa nerokas nimi, ja mielestäni sopii kirjalle jopa paremmin kuin sen alkuperäinen nimi. Nimestä huokuu salaisuudet ja niiden juoruaminen, ja nimi käy kirjan sisältämien mysteerien kanssa hyvin yhteen.

Muualla: Kirjojen keskellä, Kirjasähkökäyrä, Yöpöydän kirjat, Hyllytontun höpinöitä, Hurja hassu lukija

Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste: 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit

Flavia de Luce-sarja:
Piiraan maku makea (The Sweetness at the Bottom of the Pie)
Kuolema ei ole lasten leikkiä (The Weed That Strings the Hangman's Bag)
Hopeisen hummerihaarukan tapaus (A Red Herring without Mustard)
Filminauha kohtalon käsissä (I Am Half-Sick of Shadows)
Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Speaking from Among the Bones)
Kuolleet linnut eivät laula (The Dead in Their Vaulted Arches)
Nokisen tomumajan arvoitus (As Chimney Sweepers Come to Dust) (tulossa syksyllä)
Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd  
The Grave's a Fine and Private Place

John Williams: Augustus

John Williams: Augustus (1972)

Bazar, 2017

Suom. Ilkka Rekiaho

429 s.

arvostelukappale

Augustuksessa on kolme erillistä osaa, joista ensimmäinen osa kattaa lähes puolet kirjasta. Ensimmäisessä osassa Gaius Octaviukseen eli tulevaan keisari Augustukseen tutustutaan hänen ystävien, tuttujen ja vihamiesten kirjeiden ja muistiinpanojen kautta. Kirja alustaa Gaius Octaviuksen pitkää ja vaivalloista matkaa keisariksi ja koko maan hallitsijaksi aivan alusta lähtien; siitä, kuinka hänen setänsä, Julius Caesar adoptoi hänet, ja joutui salamurhatuksi. Osassa on paljon politiikkaa, sotia ja Rooman turvaamista, ja sivuilta onkin luettavissa kuinka hankalaa vallan saaminen Gaius Octaviukselle oli, ja kuinka ovelasti välillä täytyi toimia.

Toisessa osassa on edelleen mukana kirjeitä, mutta myös osia Augustuksen tyttären Julian päiväkirjamerkinnöistä. Tämä osa on hieman erilainen kuin ensimmäinen, se ei ole yhtä sekava ja sen kautta tarina kulkee todella vauhdilla eteenpäin. Julian päiväkirjamerkinnät avaavat tarinaa enemmän, ja niitä haluaisi vain lukea enemmän, jotta saisi nopeammin tietää syyt Julian karkoitukseen Roomasta. Kirja on tässä osassa välillä jopa jännittävä, dramaattiset käänteet seuraavat toisiaan. Julia on hahmona todella mielenkiintoinen, ja hänen äänensä on aika synkkä; vaiheikkaan elämän eri vaiheet näkyvät muistoissa ja nykyinen elämä näyttäytyy yhdentekevänä.

Kolmas ja viimeinen osa kattaa vain kirjan lopun, jossa itse Gaius Octavius pääsee ääneen kirjeessään ystävälleen. Mielestäni tässä viimeisessä osassa kirjasta viimeistään paljastuu se todellinen Williamsin tyyli. Jo aiemmissa osissa siitä sai viitteitä pitkissä kirjeissä tai muistelmissa, mutta vasta kun päästään itse Gaius Octaviuksen ääneen, se nousee kunnolla esiin. Siinä on hyvin tunnistettavaa, WIlliamsille ominaista elämän pohdintaa kuten Stonerissa tai Butcher's Crossingissa. Pohdintaa ihmisyydestä, vallasta ja sen hinnasta, perhesuhteista, uskollisuudesta ja luotettavuudesta.

"Isä", minä kysyin, "onko se ollut sen arvoista? Sinun arvovaltasi, tämä pelastamasi Rooma, tämä rakentamasi Rooma? Onko se ollut kaiken sen arvoista mitä olet joutunut tekemään?" Isäni katsoi minua pitkään, ja sitten hän käänsi katseensa. "Minun täytyy uskoa, että se on ollut", hän vastasi. "Meidän kummankin täytyy uskoa, että se on ollut."

Kirjeet ja muistelmat vievät tarinaa mielenkiintoisella tavalla eteenpäin; Gaius Octavius jää etäiseksi ja erikoiseksi hahmoksi, kukaan ei tunnu tietävän hänen tarkoitusperiään aivan kokonaan. Samalla hänestä kuitenkin paljastuu herkkä ja viisas puoli. Vasta kolmannessa osassa Gaius Octaviuksesta tulee läheisempi hänen päästessään itse ääneen, hän inhimillistyy.

Augustus on todella viihdyttävä kirja. Alkuun monen monissa nimissä meni sekaisin, varsinkin kun joistain puhutaan välillä parillakin eri nimellä. Tähän kuitenkin tottui nopeasti, ja yleensä henkilön tunnisti viimeistään kontekstista aika pian. Välillä joutui selailemaan hieman taaksepäin, jotta muisti kuka kukin oli, mutta itseäni tämä ei kyllä haitannut. Olen aina nauttinut kirjoista, joissa on paljon henkilöitä. Kirja tuntuu silloin rikkaalta, ja tässä myös sen vuoksi aidolta. Pian suurimman osan hahmoista myös jo tunnisti ja muisti, ja kuvioissa pysyi perässä.

Ainoa, missä en tainnut pysyä perässä koko kirjan aikana kunnolla, oli kirjassa esiintyvät useat ja lukuisat eri avioliitot ja sukulaisuussuhteet. Välillä meno yltyi jo vähän Kauniit ja Rohkeat -tyyppiseksi, kun kaikki oli vähän kaikkien kanssa, joku olikin yhtäkkiä naimisissa entisen setänsä kanssa sun muuta. Vaan sellaistahan meno on tainnut oikeastikin olla, politiikka kun ulottui avioliittoihin asti. Omaan sukuun haluttiin naida oikeita sukuja, jotta valta olisi mahdollisimman taattu ja turvattu. Avioerot ja uudet, epämieluisatkin avioliitot ja niiden myötä tulleet salasuhteet saattoivat näyttäytyä kansalle huonona, ja Rooman kansa olikin tarkkana siitä kenestä pitävät ja kuka joutuu epäsuosioon.

Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta todella paljon. Oikeastaan, se on ehkä vähättelyä, sillä lopulta taisin todella rakastua Augustukseen. Tähänkin Williamsin kirjaan. Se kulki helposti eteenpäin, oli mielenkiintoinen ja koskettava, dramaattinen ja syvällinen. Se todella avasi silmiä entisajan maailmalle, vaikkakin fiktiivisen tarinan myötä. En haluaisi kyllä ajatella tämän olevan fiktiota, sen verran aidosti Williams luo tuon ajan Rooman Augustuksella eteen. Niin aitoja ihmisiä ja tunteita, että tarinaan ja kohtaloihin uppoaa mukaan. Suosittelen siis kovasti! Jos pidit Stonerista, niin kannattaa kokeilla tätäkin.

Muualla: Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirja vieköön!, Mitä luimme kerran, Kulttuuri kukoistaa

Arvosana: Viisi kissanpentua

Helmet-haaste: 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän.

Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa

Alan Bradley

Loppusoinnun kaiku kalmistossa

(Speaking from Among the Bones, 2012)

Bazar, 2016

Suom. Maija Heikinheimo

410 s.

arvostelukappale

Jälleen yksi ihana Flavia de Luce-sarjan kirja luettu! Kaipasinkin jo takaisin sarjan pariin, nämä ovat juuri oikeanlaisia dekkareita makuuni, ja ilmestyvätkin juuri sopivan ajan kuluessa, että se minunkin pienen pieni dekkarinnälkä on ehtinyt taas kasvaa.

Tällä kertaa pienessä Bishop's Laceyn kylässä valmistaudutaan avaamaan kylän oman pyhimyksen Pyhän Tancredin hauta tämän kuolinpäivän 500-vuotisjuhlan kunniaksi. Tapahtuman ympärillä pyörii paljon erimielisyyksiä eri tahoilta siitä, pitäisikö hauta avata vai ei, mutta kaikki nämä keskeytyvät kun hautaholvista löytyy tuore ruumis. Ja kukapa muu tuon ruumiin löytää, kuin meidän oma Flaviamme.

Flavialla on tapana työntää nenänsä ja pyöränsä aika lailla joka paikkaan, myös paikkoihin, minne ei aina ole sallittua mennä. Mutta aina Flavia sieltä myös selviää pois, ja mitä kekseliäimpiä keinoja käyttäen. Tälläkään kertaa ei tosiaan vaaroilta vältytä, ja kirjassa onkin muutama aika kuumottavakin kohta, joissa joutuu kääntelemään sivuja tiuhempaan tahtiin. Huh mihin tilanteisiin Flavia joutuukaan! Nuoresta iästään huolimatta Flavia ei paljosta hätkähdä ja osaa pitää hermonsa kurissa jännittävissäkin paikoissa. Itsehän en kyllä uskaltaisi Flavian jalanjäljissä kulkea.

Oli mukava huomata muutamassakin kohtaa, miten Flavia otetaan huomioon aikuisten puolesta asioissa, joihin 11-vuotiasta ei normaalisti päästettäisi mukaan. Kuten nyt vaikkapa haudan avaamiseen, jossa Flavia on mukana kuin yksi kutsuvieraista. On kuin koko kylä olisi havahtunut huomaamaan, että tällä nuorella tytöllä on varsin hyvät hoksottimet, ja hänen apuaan kannattaa käyttää hyödyksi. Mutta vaikka Flavia aikamoisen pikkuvanha ja aikuismainen joissain asioissa onkin, nousee nuori ikäkin aika ajoin esiin.

Kirjassa tavataan jälleen kerran monia tuttuja hahmoja, aina Buckshawin keittäjästä kirkkoherraan. Suurin osa näistä hahmoista esiintyy lähes kaikissa kirjoissa, ja aina heistäkin irtoaa jotain uutta kerrottavaa sekä meille että Flavialle. Itse haluaisin kuulla Doggerista vielä lisää, mutta ehkä kaikki aikanaan. Tällä kertaa kirjassa tavataan myös eräs aivan uusi tuttavuus, Adam Sowerby, jonka ainakin minä toivoisin ja soisin pysyvän sarjassa pidempäänkin. Hänen ja Flavian välinen suhde ja yhteistyö oli kerrassaan hauskaa luettavaa, samoin kuin tietysti edelleen Flavian ja komisario Hewittin välinen kanssakäyminen.

Kuten myös jo aiemmissa kirjoissa, myös tässäkin kulkee taustalla de Lucen perheen talousvaikeudet. Aiemmissa osissa perheen isä on yrittänyt kaikkensa, jotta taloushuolet hellittäisivät, eikä Buckshawin kartano menisi heiltä alta, mutta tässä kirjassa tapahtuukin taas käänne huonompaan. Myös Flavian sisarussuhteita avataan jälleen hieman lisää, mistä on aina mukava lukea. Varsinkin, jos ne näyttävät näinkin valoisilta kuin tässä osassa.

Loppusoinnun kaiku kalmistossa ei ollut sarjan paras kirja, mutta taattua laatua kuitenkin. Viihdyin kirjan parissa todella hyvin, aina järisyttävään loppuun saakka. Onneksi seuraavan kirjan ilmestyminen on jo ihan nurkan takana, sillä sen lukemista en malta odottaa!

Kiitokset Bazarille arvostelukappaleesta!

Muualla: Ullan luetut kirjat, Kirja vieköön!, Kirjasähkökäyrä, Kirjojen keskellä, Hurja Hassu Lukija, Lukutoukan kulttuuriblogi

Arvosana: Neljä kissanpentua

Flavia de Luce-sarja:
Piiraan maku makea (The Sweetness at the Bottom of the Pie)
Kuolema ei ole lasten leikkiä (The Weed That Strings the Hangman's Bag)
Hopeisen hummerihaarukan tapaus (A Red Herring without Mustard)
Filminauha kohtalon käsissä (I Am Half-Sick of Shadows)
Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Speaking from Among the Bones)
Kuolleet linnut eivät laula (The Dead in Their Vaulted Arches) (tulossa keväällä)
As Chimney Sweepers Come to Dust 
Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd

S. J. Watson: Kun suljen silmäni

S. J. Watson

Kun suljen silmäni

(Before I Go To Sleep, 2011)

Bazar, 2012

Suom. Laura Beck

380 s.

Christine herää joka päivä uuteen aamuun unohtaneena lähes puolet elämästään. Hän ei muista aviomiestä vierellään, ei taloa jossa asuu, ei välttämättä edes omaa nimeään. Usein Christine luulee yhä olevansa parikymppinen ennen kuin katsoo peiliin ja löytää sieltä reilun nelikymppisen itsensä. Aviomies kertoo että Christine joutui parikymppisenä auto-onnettomuuteen eikä sen vuoksi muista päivää taaksepäin juuri mitään elämästään. Lääkärin kehotuksesta Christine alkaa pitää aviomieheltään salaa päiväkirjaa, johon hän kirjoittaa ylös kaiken päivän aikana tapahtuvan. Merkintä merkinnältä sekä Christinelle että lukijalle alkaa selvitä totuus.

Kirja tuntui alussa hieman ennalta-arvattavalta ja yllätyksettömältä, mutta onneksi näin ei asia kuitenkaan ollut. Toki mukana on myös muutamia ennalta-arvattavia käänteitä, mutta suurimmat tulivat minulle ainakin mukavana yllätyksenä. Kirjan edetessä huomasin myös taas miten paljon lopulta pidän tällaisista jännittävistä trillereistä. Käänteitä on hauska arvailla, ja pieniä vihjeitä hauska etsiä. Eikä haittaa yhtään vaikka kaikki arvaukset menevätkin pieleen, vaikka siitäkin tulee hyvä mieli jos jonkun yllättävän käänteen osaisikin arvata oikein.

Tässä kirjassa juonenkäänteet tulivat tosiaan aika yllätyksenä, ja pidin niistä myös kovasti. Mikään ei ollut liian epäuskottavaa tai toisaalta liian tylsääkään. Kirja tuntui menevän koko ajan kohti jotain tiettyä pistettä, ja loppuajasta kirjan tiivis tunnelma pitikin hyvin otteessaan, eikä kirjaa meinannut malttaa laskea käsistä ollenkaan. Lopetukseenkin olin tyytyväinen.

Mutta jos juonessa tai käänteissä ei sinänsä mitään epäuskottavaa ollut ja kaikki soljui mukavasti eteenpäin, niin valitettavasti itse kirjan kirjoitusmuoto teki tapahtumista hieman epäuskottavia. Lähes koko kirja ja sen tapahtumat koetaan siis Christinen päiväkirjan kautta muistellen päivän aikana tapahtuneita asioita. Ja nimenomaan se tapa, jolla Christine on asioita muistiin kirjannut, on epäuskottava. Mukana on liian paljon yksityiskohtaisia kuvailuja ilmeistä ja tavoista puhua, niin paljon että lukiessa sitä aina unohti että kyseessä pitäisi olla päiväkirjamerkintä. Toki ymmärrän että kun tämä on melkein ainoa kerrontamuoto niin kuvailuakin pitää olla, mutta se ei vaan tuntunut luontevalta. 

Lisäksi ärsytti miten ns. "helposti" tuo Christinen osaava tapa kirjoittaa oli selitetty. No, tietenkin Christine oli aiemmin ollut kirjailija. Vähän liian tuollainen päälleliimattu juttu jolla koitettiin selittää epäuskottavan kuvailevaa päiväkirjaa. Tai juuri siltä se ainakin tuntui. Christinen ääni tuntui olevan myös hyvin nuorekas, mutta siitä itseasiassa pidin. Se tuntui käyvän järkeen, sillä eihän Christine parikymppistä vanhempi kokenut olevansakaan.

Kun suljen silmäni parissa viihtyi kuitenkin todella hyvin. Kirja on sellaista mukavaa viihteellistä kirjallisuutta, jota lukiessa voi laittaa kaiken muun elämän hetkeksi sivuun ja vain nauttia lukemastaan. Kirjassa tulee sopivin väliajoin juonenkäänteitä ja jännityskin pysyy oikeastaan koko kirjan ajan yllä. Kirjan teema on myös todella kutkuttava ja mielenkiintoinen, muisti on kuitenkin hyvin henkilökohtainen jokaisella ja olisikin hirveä ajatus herätä joka aamu muistamatta elämästään yhtään mitään ja vieläpä tietää nukkumaan mennessään ettei aamulla taaskaan muista mitään. Tämä saa tietenkin ajattelemaan kovasti kaikkia jotka joutuvat kokemaan Alzheimerin taudin jossain muodossa.

Pienet epäuskottavuudet eivät häirinneet liikaa lukunautintoa ja kirjaa luki lopulta hyvin nopeasti. Sitä oli kiva lukea, siihen oli aina kiva tarttua, eikä sitä malttanut lopettaa kesken. Kaikki hyvän kirjan merkkejä siis. Ihan täysiä pisteitä kirja ei saa, mutta oikein hyvin sen parissa kuitenkin viihtyi.

Muualla: Nenä kirjassa, Ullan luetut kirjat, Kirjava kammari, Kirjakolo, Tarinoiden syvyydet, Järjellä ja tunteella, Kirjoihin kadonnut

Arvosana: Neljä kissanpentua

Kirjasta on tullut vuonna 2014 samanniminen elokuva, joten osallistun tällä myös Seitsemännen taiteen tarinat-haasteeseen. Täytyypä laittaa myös elokuva katsontalistalle!

John Williams: Butcher's Crossing

John Williams

Butcher's Crossing (1960)

Bazar, 2016

Suom. Ilkka Rekiaro

334 s.

arvostelukappale

Apua kun tämän postauksen kirjoittaminen on kestänyt kauan, luin tämän kuitenkin jo viime kuussa loppuun... En tiedä miten tästä tuntuu olevan niin vaikeaa kirjoittaa ajatuksia ylös, sama juttu oli Stonerinkin kanssa. No toisaalta, ehkä se on yksi hyvän kirjan merkki.

Vuosi on 1873, Kansasissa. Nuori Will Andrews on jättänyt yliopisto-opintonsa kesken ja matkaa pieneen Butcher's Crossingin kylään. Emersonin innoittamana hän haluaa saada kosketuksen aitoon villiin luontoon, löytää sieltä itsensä ja tarkoituksen maailmalleen. Pian Will tutustuu Milleriin, mieheen joka väittää Coloradossa olevan vielä yksi jättiläismäinen biisonilauma, jota kukaan ei ole löytänyt. Eikä aikaakaan kun pieni miesjoukko lähtee Willin rahallisella avustuksella pitkälle, vaativalle ja epävarmalle matkalle kohti biisoneita.

Kirjan jälkeen olo tuntui hengästyttävältä. Millaiseen matkaan olinkaan lähtenyt mukaan, millaiseen mielen ja luonnon myllerrykseen. Stonerin lailla tässäkin asiat ja tapahtumat selitetään sen enempää suurentelematta, toteavasti ja realistisesti. Vähäeleistä ja vaivatonta tarinankerrontaa, mikä kuitenkin vie ihan huomaamatta mukanaan.

Pidin todella paljon kirjan suuresta määrästä luontokuvauksia ja luonnon suuresta roolista. Kirjassa on nähtävissä monessa eri kohtaa ihmisen ja luonnon taistelua. Miehet kokevat matkallaan näännyttävää kuivuutta, vaikeakulkuisia vuoripolkuja, lumimyrskyn ja talven suunnattomuuden. Luonto ei päästä miehiä helpolla, mutta eivät miehet sitä odotakaan. Eivät hekään päästä biisoneita helpolla.

Itse biisonien metsästys oli kirjassa aika erilainen mitä kuvittelin sen etukäteen olevan. Koska miesten matka päämäärään oli ollut niin vaikeakulkuinen ja vaativa, tuli hieman yllätyksenä että itse metsästys sujuikin niin vaivattomasti, ikään kuin leikiten, pelottavan helposti. Melkein kuin luonto olisi antanut miehille hetkellisesti periksi. Mutta miesten käydessä liian ahneiksi, maksoikin luonto samalla mitalla takaisin.

Miller on mielestäni tämän kirjan oikeastaan se tärkein ja mielenkiintoisin hahmo. Kaikki liittyy ja kiinnittyy häneen. Miehet luottavat Millerin tarinaan biisoneista, seuraavat häntä lähes sokeana tietämättä matkareitistä mitään. Miller kaataa biisonit, hän metsästää ryhmälle ruokaa, hän päättää asioista. Millerin sana on viimeinen. Ja vaikka Willillä olisi ollut mahdollisuus sanoa vastaan, hän ei sano. Kaikki on usein kiinni niin pienestä, ja pienilläkin tapahtumilla voi olla suuret ja hyvinkin kauaskantoiset seuraukset, niin myös tässä tarinassa.

Ihan yhtä tyhjentävää oloa ei näiden kansien sulkeminen tuonut kuin Stoner, mutta eihän näitä pitäisikään verrata. Ehkä tämän kirjan aihe oli kuitenkin himpun verran liian kaukana siitä mihin olen yleensä tottunut, eikä se siten saanut ihan niin pauloihinsa. Vaan todella hyvä tämäkin oli, ja taisipa olla varmaan ensimmäinen lännenromaani jonka luin!

Kustantajalle kiitokset arvostelukappaleesta!

Muualla: Lukutoukan kulttuuriblogi, Kaisa Reetta T, Lumiomena, Ullan luetut kirjat, Hemulin kirjahylly, Kirjapolkuni, Lukuisa

Arvosana: Neljä kissanpentua

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä

Alan Bradley

Filminauha kohtalon käsissä

(I Am Half-Sick of Shadows, 2011)

Bazar, 2016

Suom: Maija Heikinheimo
Kansi: Satu Kontinen

317 s.

Arvostelukappale

Flavia de Lucen seikkailut jatkuvat jälleen! Tällä kertaa tapahtumapaikkana on Flavian koti, Buckshawin kartano. Flavian isä Haviland de Luce on hukkumassa velkoihin, ja joutuu tekemään kaikkensa pitääkseen heidän kotinsa. Niinpä hän on päättänyt vuokrata heidän kartanonsa kuvauspaikaksi tulevaan elokuvaan. Pian juuri ennen joulua taloon saapuukin autokaupalla elokuva-alan ihmisiä rekvisiittoineen.

Elokuvan ohjaa maankuulu Val Lampman ja elokuvan päätähtenä esiintyy universumin kuuluisin näyttelijätär Phyllis Wyvern. Koko Bishop's Laceyn kylän tullessa katsomaan kuuluisuutta iskee kova lumimyrsky, ja pian kaikki ovat jumissa Buckshawissa. Eikä aikaakaan kun jälleen löytyy ruumis. Flavialla riittää kiirettä yrittäessä tutkia tapausta poliiseilta salaa; murhaajan nappaamisen ohella Flavian kun pitäisi saada napattua vielä joulupukkikin.

Miten ihanaa jälleen palata Flavian pariin! Flaviasta on hyvää vauhtia tulossa yksi suosikkihahmoistani. Nuoresta iästään huolimatta Flavia on tarkkasilmäinen ja aikuismaisen kovahermoinen, mutta aika ajoin hänen viaton lapsellisuutensakin tulee esiin. Kaikkea ei Flavian vielä tarvitse tajuta aikuisten menoista, ja paljolta lapsuus häntä suojeleekin. Jotenkin tämä pieni myrkynkeittäjä on vallannut sydämeni täysin.

Pidin tästä sarjan neljännestä osasta huomattavasti enemmän mitä edellisestä. Hopeisen hummerihaarukan tapaus oli ilman muuta hyvä, mutta lopulta jotenkin vähän sekava; liian pintapuolinen ja moneen suuntaan ulottuva. Juonikaan ei jäänyt juuri mieleen. Tämä osa sen sijaan on hyvin kasassa pysyvä alusta asti. Jännitettä kasvatetaan pikkuhiljaa pienillä onnettomuuksilla siellä täällä, oudosti käyttäytyvillä henkilöillä ja suljetun paikan tunnelmalla. Tunnelma tiivistyy tasaisesti loppua kohden, eikä tylsiä hetkiä tule. Todellisuudessakin ulkona käynyt lumimyräkkä toi oman osansa tunnelmaan.

Rikoskirjallisuus ei ole lempigenreni, mutta jos jotain dekkareita tykkään lukea, on ne ehdottomasti tämän kaltaisia suljetun huoneen arvoituksia. Tässä kirjassa ainoana tapahtumapaikkana toimii Buckshaw ja epäillyt ovat kaikki neljän seinän sisällä. Lumimyrskyn takia kukaan ei pääse pois, ei elävät eikä kuolleet. Tämä tuo kirjaan juuri sitä vanhan ajan tunnelmaa mistä pidän. Ihmisistä selviää pikkuhiljaa enemmän ja motiiveja löytyy itse kullekin. Lukija pääsee hyvin mukaan, ja sitä huomaa pysähtyvänsä miettimään mahdollisia syyllisiä paljon useammin mitä aiemmissa kirjoissa.

Neljännessä osassa pääsemme myös jälleen hieman syvemmälle itse de Lucen perheen pariin. Sisarsuhteet ovat edelleen aika tulehtuneet, mutta merkkejä toisenlaisestakin elämästä näkyy. Flavia saa myös tietää enemmän niin Felicity-tätinsä kuin iki-ihanan palvelijan Doggerinkin elämästä. Flavian ja komisario Hewittin välit eivät myöskään ole enää aivan niin kylmät kuin aiemmin, ja heidän välinen kanssakäyminen onkin aivan erityisen mukavaa luettavaa.

Sarjassa ei ole enää sitä uutuudenlumoa mikä oli vielä kahdessa ensimmäisessä kirjassa, mutta sen sijaan tilalle onkin tullut ihana tuttuudentunne. Hahmot ja paikat ovat tuttuja ja turvallisia, heidän pariinsa on aina kiva päästä takaisin. Tuttuus ei käy kuitenkaan tylsäksi, sillä kaikilla hahmoilla on silti menneisyytensä ja omat salaisuutensa joita paljastetaan pienissä erissä kerrallaan. Tämän sarjan hahmoihin on mukava päästä tutustumaan paremmin.

Filminauha kohtalon käsissä on todella onnistunut paketti, ja mitä mainioin jatko sarjalle. Välttämättä ei tämän kanssa tarvitse olla luettuna aiempia osia, mutta toki sarja on aina sarja, ja viittauksia menneisiin tehdään. Kirjan nimen suomennos on mielestäni onnistunut tällä kertaa oikein hyvin, se henkii vanhaa aikaa ja sopii myös kirjan tapahtumiin. Kirjan kansi on myös heti ensimmäisen osan jälkeen lempparini.

Kiitos Bazarille arvostelukappaleesta!

Muualla: Nenä kirjassa

Arvosana: Viisi kissanpentua

Osallistun tällä kirjalla Seitsemännen taiteen tarinat-haasteeseen.

Flavia de Luce-sarja:
Piiraan maku makea (The Sweetness at the Bottom of the Pie)
Kuolema ei ole lasten leikkiä (The Weed That Strings the Hangman's Bag)
Hopeisen hummerihaarukan tapaus (A Red Herring without Mustard)
Filminauha kohtalon käsissä (I Am Half-Sick of Shadows)
Speaking from Among the Bones
The Dead in Their Vaulted Arches
As Chimney Sweepers Come to Dust 
Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd (tulossa)

Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Kate Morton
Paluu Rivertoniin
(The House at Riverton, 2006)
Bazar, 2011
Suom. Helinä Kangas
Kansi: Satu Kontinen
613 s.


Grace on lähestymäisillään sataa ikävuotta, kun hän saa kirjeen eräältä naiselta, Ursulalta. Ursula on tekemässä elokuvaa Rivetonin kartanosta ja siellä aikoinaan tapahtuneesta traagisesta onnettomuudesta. Grace oli nuorena tyttönä talossa sisäkkönä, ja on nyt ainoa vielä elossa oleva henkilö joka tunsi siellä asuneet ihmiset. Grace ei ole pitkään aikaan muistellut aiempaa elämäänsä, eikä haluaisikaan muistella. Pikkuhiljaa ja päättäväisenä muistot kuitenkin palaavat Gracen mieleen, ja pian niiden tuloa ei voi enää estää.

Kirja paljastaa jo sekä takakannessa että ensimmäisillä sivuilla mitä tuleman pitää. Eletään 1920-lukua, kun eräs runoilija, Robbie Hunter, riistää henkensä seurapiirijuhlissa Rivertonissa. Tapahtuman nähneet kuvankauniit sisarukset Hannah ja Emmeline Hartford eivät tämän kohtalokkaan illan jälkeen enää puhu toisilleen. Kaikki tapahtuneeseen liittyvät henkilöt ovat jo aikoja sitten kuolleet, tai niin ainakin luullaan. Grace kuitenkin tietää mitä tuona iltana oikeasti tapahtui, koska hänkin oli paikalla. Pikkuhiljaa Grace alkaa avata entistä elämäänsä lukijalle ja lapsenlapselleen.

Kirja kerrotaan kahdessa eri aikakaudessa. On nykyisyyden Grace ja tätä painavat salaisuudet, kipeät muistot jotka pikkuhiljaa palaavat, yllättäen ja hyvin elävänä. Toisena on menneisyyden Grace, joka näkee kaiken mikä nyt on jo unohtunut. Huomasin pitäväni paljon enemmän vanhasta ajasta, jota kyllä olikin paljon enemmän mitä vanhuuden päiviään viettävän Gracen elämää. Kaikki -20-luvun kartanoelämä sykähdyttää nyt todella paljon, paljolti Downton Abbeyn ansiosta.

Kirja oli alusta asti oikein hyvä. Se koukutti ja oli tunnelmaltaan ihastuttava. Mutta vasta kirjan loppupuolella aloin huomata että kirja on vielä enemmän kuin vain oikein hyvä, se on aivan ihana. Kun viimeisetkin salaisuudet pikkuhiljaa pääsivät valoon ja sitä alkoi tajuta mitä onkaan tapahtunut ja mistä se johtuu, huomasin todella pitäväni kirjasta. Viimeiset sivut kruunasivat sen tunteen. Olihan tässä muutamia ennalta-arvattavia käänteitä, mutta myös sellaisia mitä en olisi osannut odottaa. Rakastankin eniten sitä, että kirjan päättymisen jälkeen saa miettiä että miten kaikki olisikaan mennyt toisin, jos...

Sillä sitä päähenkilö Grace miettii koko kirjan ajan, potee syyllisyyttä huomaamatta jääneistä asioista ja omista teoista. Olisiko joistain pienistä seikoista voinut huomata jo jotain, olisiko pitänyt kiinnittää johonkin enemmän huomiota. Sitä on kiva seurata, ja rivien välistä voi hyvin välillä päätellä mitä tuleman pitää, mihin kaikki liittyy. Vaikkei itse suuri paljastus ollutkaan lopulta mitenkään yllättävä, pidinkin eniten siihen johtaneista syistä ja niiden pohtimisesta. Miten pienestä asiat joskus ovatkaan kiinni.

Juuri se on tässä kirjassa oleellista. Kaikki olisi voinut mennä hyvin eri tavalla, jos vain muutama asia olisi mennyt toisin. Joskus kaikki saattaa olla kiinni muutamasta sanotusta tai sanomatta jääneestä sanasta. Sitä ei voi olla miettimättä omaa elämää, ja miten erilaiselta kaikki varmasti näyttää vuosien päästä. Voiko ihminen huomata jo nyt niitä seikkoja, jotka tulevat vaikuttamaan olennaisesti omaan tulevaisuuteen? No, tuskinpa.

Muualla: Lumiomena, Amman lukuhetki, Järjellä ja tunteella, Leena Lumi, Ullan Luetut kirjat, Le Masque Rouge, Pieni kirjasto, Todella vaiheessa,

Arvosana: Viisi kissanpentua

Hauskaa, että olen aloittanut vuoden lukemalla vain kirjoja, jotka sijoittuvat 1900-luvun alkupuolelle; Kotiopettajattaren romaani, Stoner, Hugo Cabret ja nyt tämä. Ihana aikakausi!

Osallistun tällä kirjalla Seitsemännen taiteen tarinat-haasteeseen.

John Williams: Stoner

John Williams

Stoner

(Stoner, 1965)

Bazar, 2015

Suom. Ilkka Rekiaro

306 s.

William Stoner syntyy vuonna 1891 pienellä maatilalla Keski-Missourissa. Stoner on maatilalla oppinut tekemään kovasti töitä ja jatkaa samaan malliin aloittaessaan opinnot Columbian yliopistossa. Stoner rakastuu yliopistoon ja opintojensa päätyttyä jatkaakin siellä opettajana. Stoner rakastuu myös erääseen naiseen palavasti, ja vie tämän vihille, juuri häntä edes tuntematta. Lopulta yliopistosta tuleekin Stonerille se ainoa paikka, jossa hän tuntee olonsa onnelliseksi, vaimon tehdessä elämän hankalaksi kotona.

Stoner on hyvin vähäeleinen kirja. Silti vain vähän yli 300:een sivuun mahtuu kokonainen ihmiselämä. Tarina kulkee ajoittain aika vauhdilla, hyppien vuosissa pitkällekin eteenpäin. Silti tuntuu kuin kirja kulkisi hiljaa hiipien hitaasti, vaivihkaa. Millään ei mässäillä eikä mitään painoteta liikaa. Kaikki tapahtuu rauhassa ja kaikki kerrotaan kuin ohimennen.

Jos itse kirja on vähäeleinen, niin on itse Stonerkin. Hän on hahmona todella sympaattinen. Alkuun hänestä oli vaikea päästä perille, mutta niin taisi olla hänen itsensäkin. Oli mielenkiintoista nähdä miten hän pikkuhiljaa oppi itsestään enemmän, oppi rakastamaan kirjoja ja lukemista, oppi heittäytymään opetukseen ja virran vietäväksi. Välillä tosin teki mieli takoa Stonerin päätä, niin tossun alla kun oli. Stoner on kuitenkin sellainen hahmo, johon tutustuisi mielellään, ja juuri hänen luennoilleen olisi hienoa päästä kuuntelijaksi. Itselle kirjan parasta antia olikin keskivaiheen paikkeilla alkaneet yliopiston tapahtumat ja miten Stoner niihin asennoitui ja niistä selvisi. 

Tavallaan kirjassa ei tapahdu juuri mitään. Mutta silti siinä tapahtuu kovinkin paljon. Stonerin elämä ei ole helppoa, mutta kuten hän itsekin sanoo, ei hän kai halunnutkaan sen olevan. Avioliitto on yksi murheenkryyni, ja vaikeudet yliopistolla toinen. Stoner menee elämässä kuitenkin eteenpäin omalla tarmollaan, jäämättä liikaa murehtimaan asioita joille ei voi tehdä mitään. Stoner myös kokee eläneensä hyvän ja onnellisen elämän, vaikkei se lukijalle sellaisena aina näyttäydykään. Onnellisuus on kuitenkin hyvin suhteellinen käsite, ja toisaalta onkin lohdullista ajatella että jopa Stoner, tällaisen elämän jälkeen pitää itseään onnekkaana ja onnellisena.

Stoner on kaunis, ja oikeastaan se onkin suuri rakkaudenosoitus, niin itse rakkaudelle kuin kirjoille ja lukemiselle. " - että ihminen, jota rakastamme aluksi, ei ole sama ihminen, jota rakastamme lopuksi, ja ettei rakkaus ole päämäärä vaan kehitys, jossa yritetään oppia tuntemaan toinen toistaan." Niin, näinhän se on. Stonerin ajatuksia rakkaudesta, sen kokemisesta eri muodoissa ja sen ymmärtämisestä oli hienoa lukea. Siinä lähti omatkin ajatukset lentoon, ja kirja saikin paljon erilaisia ajatuksia nousemaan mieleen.

Stonerin lukeminen ei kuitenkaan ollut aivan yksioikoista. Kirja oli todella hyvä, mutta vasta oikestaan puolesta välistä eteenpäin se imaisi täysin mukaansa. Alku oli jokseenkin hidas ja oli vaikea päästä mukaan tarinaan. Lisäksi alkupuolen avioliittoaikeet eivät vaan napanneet mukaansa, siinä oli jotain luotaantyöntävää. Se etäännytti tarinasta jonkin verran, ja vaikken puolen välin jälkeen melkein pystynytkään laskemaan kirjaa alas, se vaikutti silti lukukokemukseen aika paljon.

Huomasin eräässä vaiheessa myös odottavani, että no joko tässä alkaa tapahtua, joko se jokin tulee ja iskee? Ajatus täytyyhän tässä jotain tulla kun niin monet tykkäävät kävi useasti mielessäni puoleen väliin saakka. Meinasin jo hieman pettyä, kun kirja hupeni enkä vieläkään tajunnut kirjan ideaa. Onneksi se ideakin sieltä lopulta ilmestyi.

Mietin parikin päivää minkä arvosanan kirjalle oikein annan. Olen huomannut olevani aika kranttu antamaan täysiä pisteitä kirjoille nykyään, ja kaikki vähänkin paremmat ja todella hyvät kirjat tuntuvat tippuvan samaan syssyyn. Jos antaisin puolikkaita, saisi tämä neljä ja puoli. Mutta koska en anna, pyöristän arvosanaa korkeammalle. Jotenkin tuntuu että tämän kuuluu olla siellä, niiden parhaista parhaiden kirjojen joukossa, vaikken siihen aivan varauksetta rakastunutkaan. Kirja on kuitenkin vielä hyvin vahvasti mielessä näin parin päivän jälkeen, ja aivan varmasti myös pysyy siellä pitkään. Tekisi jopa mieli aloittaa kirja jo uudelleen, mikä on aika paljon sanottu.

Kirjasta on kirjoitettu todella monessa blogissa, tässä muutama: Ullan luetut kirjat,Leena Lumi, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Ei vain mustaa valkoisella, Luetut, lukemattomat, Eniten minua kiinnostaa tie, Rakkaudesta kirjoihin, Nannan kirjakimara, Hurja Hassu Lukija, Amman lukuhetki, Pieni kirjasto

Arvosana: Viisi kissanpentua

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Alan Bradley

Hopeisen hummerihaarukan tapaus

(A Red Herring Without Mustard, 2011 )

Bazar, 2015

Suom: Maija Heikinheimo

Kansi: Satu Kontinen

419s.

Arvostelukappale

Flavia de Luce-sarja on edennyt jo kolmanteen suomennettuun osaansa. Tällä kertaa tapahtumat lähtevät liikkeelle heti kirjan alussa Flavian tavatessa erään mustalaisnaisen ensin markkinoilla ennustamassa, ja pian sen jälkeen henkihievereissä kotinsa läheltä. Eikä aikaakaan, kun heidän mailtaan löytyy oudosta paikasta toinenkin uhri. Onko hyökkäysten takana sama henkilö, vai kenties eräs kummallinen, jo kauan aikaa sitten lakkautettu uskonlahko? Entä miten tapauksiin liittyvät kamala kalan löyhkä, de Lucen suvun hummerihaarukka ja Flavian äidin takkakoirat?

Oi, Flavian seuraan oli taas ihana palata! Pidän hänestä päähenkilönä todella paljon edelleen, hän vain osaa valloittaa lukijan puolelleen luonteellaan. Koska hän on kuitenkin vasta 11-vuotias lapsi, ajoittain on huomattavissa senhenkistä naiiviutta. On suloista miten hän juttelee omalle pyörälleen Gladysille ja puhuu itsestään tämän kanssa monikossa. Miten isosiskojen ilkeilyt iskevät häntä välillä kovinkin syvälle sydämeen, mutta kostokaan ei maistu hyvälle jos sisko on aivan maansa myynyt.

Pidän tavasta miten Flavian lapsellisuus tulee kirjassa esiin, ja pidän myös siitä miten sitä kompensoidaan muilla osa-alueilla. Vaikkei Flavia tiedä vielä paljoakaan maailman menosta, on hän silti välillä hyvinkin tarkkanäköinen ja tietävä. Kemialliset reaktiot ja kokeet ovat hänelle arkipäivää, ja siksi hän välillä sen ja tarkan nenänsä ansiosta hoksaa monia asioita mitkä poliiseilta on (jälleen kerran) jäänyt huomaamatta.

Pidän paljon myös kirjassa esiintyvistä poliiseista ja heidän ja Flavian suhteesta. Flavia selvästi kunnioittaa komisario Hewittiä ja haluaa ja kaipaa tältä kiitosta omista löydöistään. Kun näitä kiitoksia rikospaikoilla nuuskimisesta ei sitten jostain syystä kuulu, haluaa Flavia entistä enemmän näyttää heille olevansa korvaamaton apu. Itse aikuisena lukijana sitä pystyy samaistumaan poliiseihin ja heidän turhautumiseensa kun Flavia pyörii siellä täällä jättämässä sormenjälkiä, ja onkin huvittavaa seurata miten Flavia haluaa myös tulla kohdelluksi kuin rikostutkijaa. Flavia ei kuitenkaan ole ärsyttäväksi asti itsepäinen, vaan pääsee nopeasti ärtymyksistään ohi ja haluaa kuitenkin lopulta auttaa poliiseja, kiitoksia tietysti odottaen, ja välillä niitä jopa saadenkin.

Olin jo kauan sitten tajunnut, että jos jokin sana tai ilmaus ei suostu tulemaan mieleen, on paras ajatella jotain muuta: vaikkapa tiikereitä tai kaurapuuroa. Kun karannut sana sitten vähiten osaa odottaa, siirrän yhtäkkiä kaiken huomioni takaisin ja pyydystän sen nilkin mieleni valokeilaan ennen kuin se ehtii livahtaa takaisin pimeyteen. 
Kutsuin tekniikkaa "ajatusten vakoiluksi", ja olin keksinnöstäni ylpeä.

Jonkin verran minua häiritsi kirjassa todella monet juonenpätkät ja sivupolut. Olisin mielelläni lukenut vielä enemmän mustalaisista sekä siitä kummallisesta uskonlahkosta, mutta nyt molempia aiheita raapaistiin vain kevyesti pinnalta, ja taustat näissä jäivät aika ohuiksi. Muuten aiheet olivat kyllä kiinnostavia, ja lukijalle annettiin sopivan verran vihjeitä tapahtumien kulusta. Oli mukava välillä pysähtyä pohtimaan kuinka kaikki onkaan käynyt, vaikka osa tärkeistä langanpätkistä selviääkin vasta lopussa Flavian toimesta.

Kirjassa oli myös pieniä viittauksia edellisiin osiin, joten tietysti suosittelen lukemaan aiemmat kirjat ensin, vaikkei se periaatteessa tarpeellista olisikaan. Tykkään kuitenkin aina lukea kirjat järjestyksessä, jotta niistä saa kaiken irti, ja siksi suosittelen sitä tämänkin kohdalla. Tässä ei myöskään enää juuri esitellä tuttuja hahmoja. Uskonkin että mitä pidemmälle sarja etenee, sen tärkeämpää on tietää alkuasetelmat ensin. Mitä tulee kirjan nimeen, niin mielestäni suomennos on tällä kertaa aika tylsä, mutta en toisaalta tiedä keksisinkö parempaakaan.

Hyvä jatko-osa kerta kaikkiaan. Kirja oli tällä kertaa alusta asti hyvin toimintapainotteinen, toisin kuin edellinen kirja, jossa alkoi kunnolla tapahtua vasta puolenvälin tienoilla. Flavia oli jälleen kerran ihana oma itsensä, juoni oli vetävä ja kirjan lopetus oli suloistakin suloisempi.

Kiitos Bazarille arvostelukappaleesta!

Muualla: Ullan luetut kirjat, Nenä kirjassa (englanniksi)

Arvosana: Neljä kissanpentua

Flavia de Luce-sarja 
Piiraan maku makea (The Sweetness at the Bottom of the Pie)
Kuolema ei ole lasten leikkiä (The Weed That Strings the Hangman's Bag)
Hopeisen hummerihaarukan tapaus (A Red Herring without Mustard)
I Am Half-Sick of Shadows
Speaking from Among the Bones
The Dead in Their Vaulted Arches
As Chimney Sweepers Come to Dust

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

Alan Bradley
Kuolema ei ole lasten leikkiä
(The Weed That Strings the Hangman's Bag, 2010)
Suom. Laura Beck 
Kansi Satu Kontinen
Bazar, 2014
389 s.
kirjastolaina

Ihana, suloinen ja aina niin nokkela Flavia palaa jälleen! Tuo 11 -vuotias pieni kemistinero, jolta ei kostonhimoa puutu myrkyttäessään siskonsa lahjaksi saamat suklaat. 

Tällä kertaa pieneen Bishop's Laceyn kylään on rantautunut maankuulu nukketaiteilija Rupert Porson apulaisensa Niallan kanssa. Heidän pakettiautonsa on mennyt rikki, ja korjaajaa odotellessa kaksikko päättää kirkkoherran pyytäessä järjestää kaksi nukketeatterinäytöstä kylän asukkaille seurakuntatalolla. Rupert ja Nialla leiriytyvät läheisen maatilan pellonreunalle, surullisen kuuluisan Gibbetin metsän varjoon. Tuolla metsässä on viisi vuotta aiemmin tapahtunut surullinen onnettomuus, jossa kuusivuotias pikkupoika menehtyi. Eivätkä tapahtuman haamut ole päästäneet maatilan emäntää vieläkään otteestaan. Pian alkaa myös nukketeatterissa tapahtua, ja kaiken tämän keskiössä on tietenkin Flavia hoksottimineen.

Ajattelin mielihyvällä kuinka metsänpohjan syvän kompostikerroksen erittämät ammonium ja amidit tarjosivat juhla-aterian kaikkiruokaisille homeille, jotka muuttivat ne typeksi ja säilöivät sen sitten protoplasmaansa, mistä bakteerit käyttivät sitä ravinnokseen. Se tuntui minusta täydelliseltä maailmalta: maailma jossa yhteistyö oli elämän edellytys. Vedin syvään henkeä, imin hapanta tuoksua keuhkoihini ja nautiskelin lahoamisen kemiallisesta aromista.

Hain kirjan kirjastosta helmikuun viimeisinä päivinä, enkä malttanut kauaa odottaa sen aloittamista. Alku lähti harmikseni kuitenkin aika hitaasti käyntiin, aivan erilailla mitä sarjan edellisessä osassa, jossa heti alkumetreillä päästään mysteerin kimppuun. Niinpä luin kirjaa alkuun aika hitaasti, muutaman sivun kerrallaan. Kirjassa alkaa oikeastaan kunnolla tapahtua vasta puolen välin tienoilla, mutta onneksi jo ennen sitä kirja nappaa kuitenkin mukaansa muilla kiinnostavilla tapahtumilla, taustoilla ja uusilla henkilöhahmoilla.

Kuolema ei ole lasten leikkiä ei ole aivan yhtä jännittävä mitä edellinen kirja, mutta sen sijaan itse huomasin kirjan olevan välillä aika karmiva. Tarinat pienen pojan kuolemasta ja siihen liittyvistä seikoista karmivat selkäpiitäni välillä todella paljon. Tämä oli kuitenkin itselleni kirjan mielenkiintoisinta aluetta, vaikkei nukketeatterin tapahtumatkaan vailla kiinnostusta jääneet. 

Uusia mielenkiintoisia hahmoja tuli myös monia, joista suosikkini on ehkä hullu-Meg, joka Flavian sanojen mukaan "pitää kiiltävistä tavaroista. Hän on vähän kuin harakka." 

Pidin kirjasta lopulta todella paljon, huolimatta alun hitaudesta. Ihan samalla tavalla kirja ei vienyt mukanaan mitä aiempi osa, mutta kyllä tässäkin onneksi mysteeriä ja tapahtumia riittää. Lisäksi kirjan alussa oleva pieni piirretty kartta on kiva lisä, auttoi hahmottamaan hieman paikkoja ja etäisyyksiä. Flavia on edelleen aivan ihana sankaritar, välillä niin pikkuvanha ja välillä kuitenkin vielä niin lapsi. Kuten hän itse puhuu yksitoistavuotiaista:

Olemme ohittaneet sätkynukke-iän: iän jolloin ihmiset kumartuvat tökkimään meitä sormella vatsaan ja päästävät idioottimaisia ääniä kuten "puf puf" - ajatuskin siitä ja annan vielä ylen Bovrilini. Ja silti emme ole lähelläkään sitä ikää, jolloin kukaan erehtyisi pitämään meitä aikuisina. Totta puhuen me olemme näkymättömiä - paitsi silloin kun haluamme näkyä.

Arvosana: Neljä kissanpentua

Tällä kirjalla osallistun kahteen haasteeseen. Ensinnäkin Reading Challengen kohdan 13. A book set in a different country ruksaan tällä. Sen lisäksi, muutan hieman suunnitelmaani ja suoritan tällä kirjalla Luetaan sateenkaari -haasteen oranssin raidan. 

Erilaisia mielipiteitä muualla: Lumiomena, Amman lukuhetket, Kirsin kirjanurkka, Hurja hassu lukija, Hyllytontun höpinöitä

Flavia de Luce -sarja

Piiraan maku makea 
Kuolema ei ole lasten leikkiä (The Weed That Strings the Hangman's Bag)
A Red Herring without Mustard

I Am Half-Sick of Shadows
Speaking from Among the Bones
The Dead in Their Vaulted Arches
As Chimney Sweepers Come to Dust

Alan Bradley: Piiraan maku makea

Alan Bradley
Piiraan maku makea
(The Sweetness at the Bottom of the Pie, 2009)
Suom. Maija Paavilainen
Bazar, 2014
388 s.
lainassa ystävältä

Flavia de Luce on 11 -vuotias intohimoinen kemisti ja innokas salapoliisi. Myrkyt ovat hänen erikoisalaansa, eikä voisi olla parempaa kohdetta kuin hänen vihaamansa tyhmät isosiskot. Äiti Harriet on kuollut vuosia sitten, eikä perheen isä juuri poistu rakkaan postimerkkikokoelmansa äärestä. Joten kun Flavian isä järkyttyy syvästi keittiön kynnykseltä löydetystä linnusta ja tämän nokassa olleesta postimerkistä, Flavian mielenkiinto nousee. Eikä pihamaalta löytynyt ruumis sitä ainakaan yhtään vähennä. Kuka tuo kuollut henkilö heidän pihallaan on, mitä tarkoittaa hänen viimeinen henkäisemänsä sana Vale ja kuka söi rouva Mulletin vihatusta piiraasta palasen? Entä miten käy Flavian pienelle kemiankokeilulle siskonsa Ophelian iholla?

Minä en ole juurikaan dekkareiden ystävä. Tai oikeastaan sanotaanko että olen vain harvojen dekkareiden ystävä. Luen niitä äärimmäisen harvoin, ja oikeastaan lukemani dekkarit voisi varmaan laskea yhden käden sormilla. Pidän valtavasti suljetun huoneen arvoituksen -tyylisistä dekkareista, kuten Eikä yksikään pelastunut (tai Kymmenen pientä neekeripoikaa kuten oma painokseni), mutta mitkään "kovaksi keitetyt" eivät kiinnostustani herätä. Voisi siis sanoa että olen suhteellisen harjaantumaton dekkareiden lukija. Ja ehkä juuri siitä syystä Piiraan maku makea hurmasi minut täysin.

Flavia on päähenkilönä aivan ihastuttava! Pieni neropatti jolla on sekä sana että nippelitieto hallussa. Pelkäsin alkuun että Flavia olisi liian pikkuvanha, mutta näin ei onneksi ollut asia. Flavia käyttäytyy monella tapaa vielä kuin lapsi; spontaaneja mietintätaukoja nurmikkoon heittäytyneenä, iloisia pyöräilyretkiä (pyörän nimi on Gladys) laulun raikaessa sekä kostoja tyhmille isosiskoille. Hän ei aina ajattele sanomisiaan loppuun saakka, eikä malta mieltään kiusauksissa. Monessa kohtaa lukija on edellä päätelmissä, kun Flavia ei aivan ole vielä saanut lankoja kurottua yhteen. Tämä ei kuitenkaan haitannut, Flavian pohtimisia ja päätelmiä oli hauskaa lukea.

""No ei hemmetissä!" huusin tuuleen ja rallattelin samalla kun kiisin eteenpäin: 

"Tsumppa-pumppa! Tsumppa-pumppa, tsumppa-pumppa-PUUM!""

Kirjassa on oikeastaan kaikki kohdallaan. Miljöö on hieno; vanha, suuri sukukartano ja pieni maalaiskylä 1950- luvulla. Hahmot ovat loistavia, jokainen erottuu edukseen ja dialogi on mielestäni sujuvaa. Kirja on myös yllättävän jännittävä! Tätä en ollut kirjalta odottanut, ja se yllätti positiivisesti. En oikeastaan edes keksi kirjasta mitään negatiivista. Kirja on ihanan hyväntuulinen, sopivalla tavalla jännittävä, helppolukuinen, hauska, nokkela ja todella koukuttava. En ollut edes odottanut että kirja iskisi aivan näin kovaa, mutta mielestäni se vain oli todella ihana ja ihastuttava kokonaisuus. Kirjan lopettaessani meinasin samantien lähteä kirjastoon etsimään sarjan toista osaa, Kuolema ei ole lasten leikkiä. Maltoin kuitenkin vielä mieleni, vaan kuinkahan kauan...

Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan, vaikkei dekkarit olisikaan sinun(kaan) juttusi.

Arvosana: Viisi kissanpentua

Luin kirjaa osana sunnuntaista lukumaratonia, ja ruksaan tällä myöskin Reading Challengen kohdan 10. A mystery or thriller.

Piiraan maku makeasta on blogattu valtavasti, tässä muutama postaus: Kirsin kirjanurkka, Lumiomena, Notko, se lukeva peikko, Ei vain mustaa valkoisella ja Ullan luetut kirjat.

Flavia de Luce -sarja

Piiraan maku makea

Kuolema ei ole lasten leikkiä (The Weed That Strings the Hangman's Bag)

A Red Herring without Mustard

I Am Half-Sick of Shadows

Speaking from Among the Bones

The Dead in Their Vaulted Arches