Chigozie Obioma: Kalamiehet

Chigozie Obioma
Kalamiehet (The Fishermen, 2015)
Atena, 2016
Suom. Heli Naski
336 s.

Kalamiehet on traaginen kertomus neljästä veljeksestä, jotka alkavat käydä salaa vanhemmiltaan kalassa kielletyllä joella. Heidän isänsä on joutunut töihin kauas toiseen kaupunkiin, eikä heidän äitinsä pysty pitämään poikia kurissa. Joella veljekset tapaavat kylähullun, jota kaikki pelkäävät hänen usein toteen käyvien ennustustensa takia. Ja niin kylähullu ennustaa myös veljeksille, kertoen, että yksi veljistä tulee tappamaan toisen. Ennustus alkaa kalvaa veljesten välejä, ja saakin aikaan traagisen ja pysäyttämättömän tapahtumavyöryn.

Kalamiehet on todella hieno kirja. Ja vieläpä kirjailijan esikoinen! Kirja tuntuu hyvin loppuun mietityltä ja hiotulta, kaikki osat ovat kohdallaan. Tapahtumat vyöryvät eteenpäin hurjaa vauhtia, mutta eivät kuitenkaan hengästytä. Eräänlaista etäisyyttä tarinaan tuo kertojana toimiva nuori Ben. Vaikka hän on tapahtumissa vahvasti läsnä, toimii hänen nuoruutensa ja tapansa ajatella sopivana etäännyttäjänä karuimmista tapahtumista. Toisaalta, osaltaan Benin ikä teki joistain asioista vielä sitäkin karumpia.

Pidän kirjassa myös siitä, miten kaikkiin ihmisiin viitataan eläinten luonteiden kautta. Jotenkin tulee konkreettisesti esiin se, miten nuori Ben on tapahtumien aikaan ja miten eri tavalla hän ajattelee asioista kuin muut. Tämä on kirjassa se juttu, mikä tekee siitä heti muista erottuvan, ja josta ainakin minä pidän kovasti.

Kalamiehet on todella vahva teos, joka jää pitkäksi aikaa mieleen. Tällainen itseääntoteuttava ennustus on aiheena aina kiinnostava, kuin myös se, miten ihmisten käyttäytyminen muuttuu heidän kuullessaan tällaisen kamalan ennustuksen. Ja miten vahvoja perhesiteet ovatkaan. Todella hieno kirja, suosittelen!

Muualla: Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjakaapin kummitus, Reader, why did I marry him?, Mitä luimme kerran, Pieni kirjasto

Arvosana: Neljä kissanpentua

Tämän postauksen myötä tämä tyttö nappaa kissat kainaloon ja lähtee joulun viettoon!

Ihanaa ja kirjarikasta joulua kaikille! 

Julian Fellowes: Belgravia

Julian Fellowes
Belgravia (2016)
Otava, 2016
Suom. Markku Päkkilä
477 s.

Kaksi nuorta rakastavaista kohtaavat viimeistä kertaa tanssiaisissa Waterloon taistelun aattona. Tuo traaginen rakkaustarina kohahduttaa kuitenkin vielä vuosia myöhemmin, kun näiden kahden suvun naiset tapaavat Belgraviassa, tuossa Lontoon uudessa yläluokkaisessa korttelissa. Salaisuudet vaihtavat omistajaa ja pian koko Lontoo kuhisee uteliaita ihmisiä, niin sukulaisia kuin palvelijoitakin.

Minulla kesti kyllä pienoinen ikuisuus tämän kirjan kanssa. Mutta vihdoin sain sen luettua! Ja pienen alkupatistuksen jälkeen kirja olikin oikein menevä. Belgravian alku ei ollut mitenkään kovin ihmeellinen, kirjan kantava paljastus tehdään aika pian ja tarina alkaa siitä sitten pikkuhiljaa muovautumaan. Jostain syystä tarina ei alussa vienyt mukanaan ollenkaan, henkilötkin olivat aika yhdentekeviä ja kliseisiä. Ei vaan jaksanut kiinnostaa, eikä kyllä tullut taka-kannessa mainittu Downton Abbeykään juuri mieleen.

Mutta kun vähän pakottamallakin jatkoi kirjan parissa, niin kyllä se lopulta vei mukanaan ja viihdyttikin ihan loppuun asti. Juoni ei ollut missään vaiheessa kovin yllätyksellinen eikä käänteiltään mitenkään alkuperäinen, mutta viihdyttävä kuitenkin. Ja vaikkei kirja missään vaiheessa ollut minulle mikään Downton Abbey -korvike, niin vanhasta Englannista on silti aina todella kiva lukea. Kaikki ne hevoskärryajelut, lähetit, seurapiirijuhlat, juonittelevat palvelijat... Ah. Tunnelmaa kirjasta kyllä löytyy.

Juoni oli tosiaan alusta asti aika ennalta-arvattava, mutta oikeastaan se ei edes haitannut. Oli kiinnostavaa nähdä miten lopputulokseen päädytään ja mitkä kaikki asiat vaikuttavat toisiinsa. Sillä erilaisia langanpätkiä kirja kyllä sisältää aikamoisen määrän. Kuka vihaa ketä ja miksi, kuka maksaa kelle mistäkin paljastuksista. Mielestäni kaikki nivoutui yhteen oikein kivasti, tosin vähän jopa liiankin hyvin. Kirja oli loppumetreille asti jo todella hyvä, mutta ihan loppu sai sen taas lässähtämään. Aivan liian kliseinen "paha saa palkkansa" -tyylinen lopetus.

Myös se harmitti, miten täydelliseksi tämä eräs kirjan päähenkilö on tehty. Kaikessa niin hyvä ja onnistuva, moraalisesti täydellinen, kaunis ja ihana. Eräässä vaiheessa häneen yritettiin kyllä tehdä muutama pieni särö, mutta nekin olivat vain väärinkäsityksiä ja tämän hahmon reagointi koko tilanteeseen sai hänet näyttämään vielä puhtoisemmalta ihmiseltä. Huoh. 

Olisin kaivannut myös huomattavasti lisää palvelijoiden näkökulmia tilanteisiin! Kyllä kirjassa palvelijoitakin näkyi, mutta harmittavan vähän. Ja jos palvelijoita näkyi, niin suurin osa heistä juonitteli koko ajan jotakuta vastaan tai olivat tyytymättömiä asemaansa. Lähinnä siis vain ilkeää, pahansuopaista palveluskansaa. Olisi ollut ihana lukea hieman enemmän myös niiden ihanien palvelijoiden elämästä, kuten Downton Abbeyssakin nähdään. Nyt kaikista jäi lähinnä vain todella tympeä ja pinnallinen kuva.

Kaiken kaikkiaan Belgravia ei ollut mikään kovin kummoinen kirja juoneltaan tai kirjoitustyyliltään, mutta silti todella helppolukuinen ja tunnelmaltaan mukavan viihdyttävä. Sellainen kevyt ja kutkuttavan koukuttava pukudraama. Kyllä tätä suositella voi, sen verran tiuhaan sivut tämän parissa kääntyivät, loppua kohden varsinkin.

Muualla: Lumiomena, Hemulin kirjahylly, Todella vaiheessa, Lukutoukan kulttuuriblogi, Järjellä ja tunteella

Arvosana: Kolme kissanpentua

Kiitos Otavalle arvostelukappaleesta!

Syksyn lukemisia ja kuulumisia

Viimeksi tein koosteen syyskuun lukemisista ja nyt olisi vuorossa lokakuun ja marraskuun yhteiskooste. Mihin se syksy oikein katosi? No täällä ainakin kiireeseen ja moneen erilliseen flunssaan. Aivan liian moneen flunssaan, tähän alkaa jo hieman kyllästyä. Nyt alkaa onneksi helpottaa, joten ehkä se tästä. Vitamiinit naamaan niin kyllä se siitä!

Kiirettä on tosiaan pitänyt ihan toden teolla ja blogikin on ollut sen takia aika hiljainen nyt syksyn ajan. Lokakuu oli vielä ihan ok, muutaman postauksenkin ehdin rustata, mutta kun kuukausi vaihtui marraskuulle, jäi kaikki luppoaika kokonaan pois. Niin kirjoittamiselta kuin myös varsinkin lukemiselta. Yhtäkään täysin kirjatonta kuukautta ei kuitenkaan vielä ole ollut, joten se on ollut positiivista.

Lokakuussa sain luetuksi kolme kirjaa. Mukaan mahtui niin sarjakuva, romaani kuin novellikokelmakin. Kaikki kolme olivat miesten kirjoittamia, joukossa myös yksi kotimainen.

Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia (150 s.)

JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Valomerkki (104 s. postaus tulossa)

Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa (410 s.)

Sivuja yhteensä: 664

Villijoutsenet oli aika kiva novellikokoelma tunnetuista saduista hieman realistisemmalla ja synkemmälläkin otteella. JP Ahonen ei pettänyt taaskaan, Valomerkki oli todella hyvä. Bradleyn uusimman Flavia-kirjan taisin itseasiassa saada päätökseen oikeasti marraskuun puolella, mutta kyseessä oli vain muutamat viimeiset sivut joten olkoon lokakuun listalla. Hyvä jatko jälleen sarjalle tämäkin.

Luin oikeastaan koko lokakuun enimmäkseen tuota Bradleyn kirjaa, aina kun vaan ehdin. Eli aika harvoin, ja kirjan parissa vierähtikin nopeasti kokonainen kuukausi. Ja sitten tuli marraskuu, ja lukemiselle oli vielä vähemmän aikaa. Marraskuussa nimittäin koitti työssäoppimisjakso koulun puolesta, joten lukuaikakin oli aika käsillä. Ainoa hyvä puoli pitkissä bussimatkoissa olikin se, että silloin sai hyvällä omatunnolla lukea. Ja niin myös tein, joka päivä. Aloitin myös marraskuun lukuhaasteen, mutta aika ei vain riittänyt sen ylläpitämiseen.

Marraskuussa luin siis kaksi kirjaa. Toinen oli syksyn uutuus ja toinen lastenkirja, puoliksi kotimaista tekoa. Ja jälleen kerran pelkästään miesten kirjoittamia kirjoja, mikähän siinä oikein on?

Chigozie Obioma: Kalamiehet (336 s. postaus tulossa)

Timo Parvela, Bjørn Sortland: Kepler62: Matka (159 s.)

Sivuja yhteensä: 495

Kalamiehet oli aika huumaava kirja, pidin siitä kovasti. Ja sitä tosiaan luinkin kaikki bussimatkat. Koitan saada tehtyä siitä postauksen mahdollisimman pian, tai no, ainakin ennen joulua. Kepler62-sarjan kolmas osa oli sekin todella hyvä, en malta odottaa jälleen seuraavan pariin pääsemistä!

Koulu on onneksi ihan kohta taputeltu tältä syksyltä, mutta sitä ennen jonkin verran hommaa riittää vielä. Jouluna ajattelin rauhoittua sitten lukemaan oikein urakalla, koko syksyn edestä. Tai se on ainakin nyt päällimmäisenä mielessä, mutta voi olla, että loma menee lähinnä toipuessa syksystä ja nukkuessa. Katsotaan!

Nyt kuitenkin oikein hyvää joulun odotusta ja itsenäisyyspäivää kaikille!

Timo Parvela, Bjørn Sortland: Kepler62: Matka

Timo Parvela, Bjørn Sortland
Kepler62: Kirja kolme: Matka
WSOY, 2016
Kuvitus: Pasi Pitkänen
159 s.

Niin on tämä ihana ja suosittu lasten scifi-sarja päässyt jo kolmanteen osaansa! Tarina jatkaa jälleen suoraan siitä mihin aiempi osa jäi. Enää ei koulutusta tai harjoituksia tarvita, vaan lapset ovat valmiita lähtemään kohti Kepleriä, etsimään uutta korviketta kohta elinkelvottomalle maalle. Koska matka on suunnattoman pitkä, vaivutetaan lapset siksi aikaa uneen omiin kapseleihin. Vaan kun Ari seuraavan kerran herää, matka on vielä kesken, eikä kaikki ole kunnossa.

Olipa seikkailu! Tähän astisista osista tämä oli ehkä jännittävin, sillä tuttu, vaan ei enää kovin turvallinen maapallo jäi viimein taakse, ja edessä on pelkkää pimeää ja tuntematonta avaruutta. Kaikki avaruudessa tapahtuva on aina jännittävää ja kutkuttavaa, joten olin senkin takia jo etukäteen aika innoissani tästä osasta. Eikä kirja pettänyt, vaan olikin aivan mainio jatko-osa!

Hieman vaan harmitti, kun tuntui että tarina jäi aika lyhyeen, vähän kuin kesken. Tai että jotain olisin kaivannut vielä lisää. Tuntuu nimittäin että tarina vasta alkaa tästä, vaikka nyt ollaan jo sarjan puolivälissä! Kyllähän tässäkin osassa kuitenkin sattui ja tapahtui, vaikka hieman täyteosan tuntua olikin. 

Kirjan loppu oli todella hieno ja kaunis, pidin erityisesti siitä, että viimeinen luku kerrottiin pelkillä kuvilla. Upeaa jälkeä taas kerran Pasi Pitkäseltä! Tässä osassa olikin ehkä hienoimmat kuvitukset tähän asti, toki siihenkin varmasti vaikutti avaruus tapahtumapaikkana, joka on aina kiehtonut allekirjoittanutta.

Huomaan pitäväni näistä Timo Parvelan osista hieman enemmän, vaikka Sortlandin osia olenkin lukenut vasta yhden. Palaan tähän asiaan siis seuraavan osan jälkeen, joka on taas Sortlandin käsialaa. Katsotaan sitten, onko mieli muuttunut.

Muualla: Luetaanko tämä?, Kirjojen keskellä, Les! Lue!, Pieni kirjasto, Yöpöydän kirjat

Arvosana: Neljä kissanpentua

Kepler62-sarja:
Kirja yksi: Kutsu
Kirja kaksi: Lähtölaskenta
Kirja kolme: Matka
Kirja neljä: Pioneerit

Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa

Alan Bradley

Loppusoinnun kaiku kalmistossa

(Speaking from Among the Bones, 2012)

Bazar, 2016

Suom. Maija Heikinheimo

410 s.

arvostelukappale

Jälleen yksi ihana Flavia de Luce-sarjan kirja luettu! Kaipasinkin jo takaisin sarjan pariin, nämä ovat juuri oikeanlaisia dekkareita makuuni, ja ilmestyvätkin juuri sopivan ajan kuluessa, että se minunkin pienen pieni dekkarinnälkä on ehtinyt taas kasvaa.

Tällä kertaa pienessä Bishop's Laceyn kylässä valmistaudutaan avaamaan kylän oman pyhimyksen Pyhän Tancredin hauta tämän kuolinpäivän 500-vuotisjuhlan kunniaksi. Tapahtuman ympärillä pyörii paljon erimielisyyksiä eri tahoilta siitä, pitäisikö hauta avata vai ei, mutta kaikki nämä keskeytyvät kun hautaholvista löytyy tuore ruumis. Ja kukapa muu tuon ruumiin löytää, kuin meidän oma Flaviamme.

Flavialla on tapana työntää nenänsä ja pyöränsä aika lailla joka paikkaan, myös paikkoihin, minne ei aina ole sallittua mennä. Mutta aina Flavia sieltä myös selviää pois, ja mitä kekseliäimpiä keinoja käyttäen. Tälläkään kertaa ei tosiaan vaaroilta vältytä, ja kirjassa onkin muutama aika kuumottavakin kohta, joissa joutuu kääntelemään sivuja tiuhempaan tahtiin. Huh mihin tilanteisiin Flavia joutuukaan! Nuoresta iästään huolimatta Flavia ei paljosta hätkähdä ja osaa pitää hermonsa kurissa jännittävissäkin paikoissa. Itsehän en kyllä uskaltaisi Flavian jalanjäljissä kulkea.

Oli mukava huomata muutamassakin kohtaa, miten Flavia otetaan huomioon aikuisten puolesta asioissa, joihin 11-vuotiasta ei normaalisti päästettäisi mukaan. Kuten nyt vaikkapa haudan avaamiseen, jossa Flavia on mukana kuin yksi kutsuvieraista. On kuin koko kylä olisi havahtunut huomaamaan, että tällä nuorella tytöllä on varsin hyvät hoksottimet, ja hänen apuaan kannattaa käyttää hyödyksi. Mutta vaikka Flavia aikamoisen pikkuvanha ja aikuismainen joissain asioissa onkin, nousee nuori ikäkin aika ajoin esiin.

Kirjassa tavataan jälleen kerran monia tuttuja hahmoja, aina Buckshawin keittäjästä kirkkoherraan. Suurin osa näistä hahmoista esiintyy lähes kaikissa kirjoissa, ja aina heistäkin irtoaa jotain uutta kerrottavaa sekä meille että Flavialle. Itse haluaisin kuulla Doggerista vielä lisää, mutta ehkä kaikki aikanaan. Tällä kertaa kirjassa tavataan myös eräs aivan uusi tuttavuus, Adam Sowerby, jonka ainakin minä toivoisin ja soisin pysyvän sarjassa pidempäänkin. Hänen ja Flavian välinen suhde ja yhteistyö oli kerrassaan hauskaa luettavaa, samoin kuin tietysti edelleen Flavian ja komisario Hewittin välinen kanssakäyminen.

Kuten myös jo aiemmissa kirjoissa, myös tässäkin kulkee taustalla de Lucen perheen talousvaikeudet. Aiemmissa osissa perheen isä on yrittänyt kaikkensa, jotta taloushuolet hellittäisivät, eikä Buckshawin kartano menisi heiltä alta, mutta tässä kirjassa tapahtuukin taas käänne huonompaan. Myös Flavian sisarussuhteita avataan jälleen hieman lisää, mistä on aina mukava lukea. Varsinkin, jos ne näyttävät näinkin valoisilta kuin tässä osassa.

Loppusoinnun kaiku kalmistossa ei ollut sarjan paras kirja, mutta taattua laatua kuitenkin. Viihdyin kirjan parissa todella hyvin, aina järisyttävään loppuun saakka. Onneksi seuraavan kirjan ilmestyminen on jo ihan nurkan takana, sillä sen lukemista en malta odottaa!

Kiitokset Bazarille arvostelukappaleesta!

Muualla: Ullan luetut kirjat, Kirja vieköön!, Kirjasähkökäyrä, Kirjojen keskellä, Hurja Hassu Lukija, Lukutoukan kulttuuriblogi

Arvosana: Neljä kissanpentua

Flavia de Luce-sarja:
Piiraan maku makea (The Sweetness at the Bottom of the Pie)
Kuolema ei ole lasten leikkiä (The Weed That Strings the Hangman's Bag)
Hopeisen hummerihaarukan tapaus (A Red Herring without Mustard)
Filminauha kohtalon käsissä (I Am Half-Sick of Shadows)
Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Speaking from Among the Bones)
Kuolleet linnut eivät laula (The Dead in Their Vaulted Arches) (tulossa keväällä)
As Chimney Sweepers Come to Dust 
Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd

Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia

Michael Cunningham

Villijoutsenet ja muita kertomuksia

(A Wild Swan and Other Tales, 2015)

Gummerus, 2016

Suom. Kristiina Drews

151 s.

Villijoutsenet ja muita kertomuksia on lyhyehkö novellikokoelma tunnetuista saduista, ja siitä mitä onnellisen lopun jälkeen tapahtuu. Tosin kaikissa kertomuksissa ei juuri päästä tuon lopun jälkeiseen aikaan, vaan tarinaa on muuten muokattu eri näköiseksi. Cunningham on nimittäin muuttanut näitä tunnettuja satuja aika tavalla. Osa saduista on hyvinkin tunnistettavissa tarinan takaa ja jotkut suhteellisen alkuperäisenkin kuuloisia, mutta osaa tarinoista on modernisoitu tai muuten muokattu vahvasti. Esimerkiksi tarinaa Hannusta ja Kertusta ei kerrotakaan lasten, vaan vanhan noidan näkökulmasta. Mukana on muunnelmia muun muassa Kaunottaresta ja Hirviöstä, Tähkäpäästä ja Lumikista.

Muutamat novelleista on vain parin sivun mittaisia, jotkut taas selvästi pidempiä. Monessa sadussa tulee lyhyesti esiin mitä sen lopun jälkeen tapahtuu, mutta ehkä useampi kertoo kuitenkin sadun uudelleen, hieman ehkä lyhyemmästi, aivan eri näkökulmasta tai muuten eri tavalla. Varsinkin Kaunottaresta ja Hirviöstä kertovan novellin Me hirviöt kohdalla pidin tästä uudelleen kertomisesta paljon; sekä Kaunotar että Hirviö molemmat saavat tarinassa aivan uudenlaiset persoonat ja tarinan loppukin on todella kiinnostava. Oikeastaan tämä taisikin olla ainoa novelli, jonka lukemista olisin halunnut jatkaa lopun jälkeenkin.

Novellikokoelma sisältää alun lyhyen Lumous särkyy -johdantonovellin lisäksi kymmenen novellia. Muutamien novellien nimistä voi arvata jo, mitä satua tarina koskee, mutta joistain ei ainakaan minulla heti sytyttänyt. Muutamat taustalla olevat sadut ovat minulle myös aika tuntemattomia, joten aina suoraa yhdistämistä ei tullut lukemisen jälkeenkään. Kirja sisältää novellit Villijoutsenet, Vanha hullu eukko, Taikajaakko, Myrkytetty, Apinan käpälä, Pikkumies, Tinassa, lujasti, Me hirviöt, Hänen hiuksensa ja viimeisenä mukavan todentuntuinen ja lämminhenkinenkin novelli Elämänsä loppuun saakka.

En halua lähteä juurikaan avaamaan näitä novelleja täällä, sillä itselleni kirjan lukemisessa oli parasta se, ettei aina otsikostakaan tiennyt mitä satua novelli koskee tai mihin se on menossa. Monet novellit yllättivät juuri tämän takia positiivisesti, oli hauskaa lähteä lukemaan tarinoita usein ilman minkäänlaista tietämystä jatkosta. Muutamat novellit olivat kuitenkin taas ylitse muiden, ja niistä haluan sanoa muutaman sanan.

Pidin erityisesti novellista Myrkytetty, joka kertoo lyhyen, muutaman sivun mittaisen vuoropuhelun Lumikin ja hänen prinssinsä välillä sadun lopun jälkeen. Tarina on jotenkin niin huvittava ja hieman absurdikin, että pidin siitä ehkä eniten. Alussa ei ole ihan varma mistä nyt on kyse, hieman jopa nostelin kulmakarvoja lukiessa. Mutta kun kaikki sitten selviää parin sivun jälkeen, alkaa väkisinkin hieman naurattaa. Pikkumies jäi novelleista myös hyvin mieleen. Menninkäisen suuri toive saada lapsi on niin hauras, ja menninkäinen on niin kovin epätoivoinen. Kirjan lopettava novelli Elämänsä loppuun saakka oli jotenkin ihana, pidin siitä todella paljon. Perinteinen tarina kuninkaasta ja tämän kuningattaresta, kuinka he oppivat rakastamaan toisiaan ja miten elämä kulkee eteenpäin. Myös jo aiemmin mainittu Me hirviöt kuuluu suosikkeihini.

Loput novelleista olivat kaikki aikalailla hyviä, mutta eivät kuitenkaan nousseet mitenkään erikoisiksi. Pidin kuitenkin siitä, miten jokaiseen oli tuotu sellainen oma juttunsa, oma näkökulma tai kerrontatapa. Kokoelmaan olisin kaivannut ehkä hieman lisää siitä, mitä tapahtuu sen onnellisen lopun jälkeen, mutta hyviä ne olivat näinkin. Novelleja luki nopeasti ja helposti monta peräkkäin, näiden välissä ei tarvinnut pitää taukoa. Ehdotonta plussaa kirja saa sen kauniista ja todella yksityiskohtaisista kuvituksista, jotka on tehnyt Yuko Shimizu. Kuvat tuovat tarinoihin hienosti lisää eloa.

Hyvä kokoelma täynnä mitä erikoisempia tarinoita ja kohtaloita. Moni aika traagisiakin eikä mitenkään iloisia, mutta sellaistahan elämä on, satuhahmoillakin. Kyllä tähän kannattaa tarttua jos kaipaa jotain lyhyttä, ajatuksiakin herättävää lukemista harmaan syksyn keskelle. Mutta huomio, lapsille nämä sadut eivät kuitenkaan ole.

Muualla: Kaisa Reetta T., Lukujonossa, Kirja vieköön!

Arvosana: Neljä kissanpentua

Emma Cline: Tytöt

 
Emma Cline
Tytöt (The Girls, 2016)
Otava, 2016
Suom. Kaijamari Sivill
304 s.
arvostelukappale

Tytöt on mielenkiintoinen kirja. Se pohjautuu hyvin vahvasti Charles Mansonin johtamaan kulttiin ja kultin tekemiin murhiin. Tämän lisäksi se on vahva tarina yksinäisyydestä ja tytöistä, tyttöydestä ja naiseudesta -60-luvun lopun Amerikassa.

Jotenkin ajatuksena tämä kirja kuulostaa todella vaikuttavalle ja pysäyttävälle. Kansilievekin loihtii esiin vahvoja mielikuvia kirjasta, ja se kuulostaakin juuri sellaiselle kirjalle josta pitäisin kovasti. Vaan lopulta Tytöt ei sitten kuitenkaan ollut ihan sitä mitä ajattelin. En varsinaisesti laskenut kirjalle mitään odotuksia, mutta silti huomasin hieman pettyneeni, enkä ole edes aivan varma miksi.

Kirjan tarina ja juoni ovat sinänsä todella kiinnostavia, mutta lopulta kirja oli makuuni hieman liian hidastempoinen ja jokseenkin vaikeasti lähestyttävä. Kirjassa on kaksi eri aikatasoa; toisaalta on vuosi 1969 kun Evie tapaa Suzannen ja Russellin ja tutustuu Ranchiin, vuosi jolloin kaikki lopulta romahtaa. Toisella aikatasolla Evie on jo vanhempi nainen, elelee vuokra-asunnossa ja tapaa nuoren Sashan. Minua ei tämän vanhemman Evien tarina jaksanut kiinnostaa lähes ollenkaan, se tuntui jotenkin liian irralliselta muusta tarinasta. Vuoden -69 tapahtumat sen sijaan kiinnostivat kovastikin, mutta omaan makuuni kaikki tapahtui hieman liian verkkaisesti ja unenomaisesti. Kiinnostus ei meinannut pysyä yllä aina näidenkään osioiden aikana.

Kirjassa on paljon identiteetin ja tyttöyden pohdintaa, minkä voisi luulla olevan hyvinkin samastuttavaa, mutta ainakaan minulle se ei sitä ollut. Evie elää niin eri maailmassa mitä itse nuorena, eikä hänen käymistään ajatuksista ja pohdinnoistaan kovinkaan moni tuntunut tutulle. Tämän takia Evie itse jäi hyvin etäiseksi, varsinkin vanhemman Evien osioissa. Aina etäisyys ei haittaa, mutta tällä kertaa tuntui etten saa kirjasta mitään otetta. Ja koska kirja oli niin hidastempoinen, koin sen ajoittain jopa hieman tylsäksi.

Mutta on Tytöissä tietysti paljon hyvääkin. Vaikka koin kirjan ajoittain tylsäksi, sitä oli todella nopea ja helppo lukea. Evien ajatukset ja muistot lentävät sivuilla, ja siihen on vaivatonta hypätä mukaan. Kirjassa on muutamia todella hienoja kohtauksia, lauseita joita luin uudelleen ja uudelleen. Ja tietysti mitä lähemmäs kirjan loppua päästiin, sitä enemmän itse sytyin kirjalle ja sen tapahtumille. Tapahtumille, joihin koko kirjan ajan ohimennen viitattiin, annettiin pieniä välähdyksiä tuo yhden illan kulusta ja uhreista. Vääjäämätön loppu ja seuraus tulivat voimalla ja järisyttivät sekä Evietä että minuakin lukijana.

Loppu onkin mielestäni kirjan ehdottomasti parhain osuus. Evie on niin peloissaan ja järkyttynyt, että sen tuntee omallakin iholla. Tunteet välittyvät sivuilta hyvin ja kaiken tuon sekasorron on helppo kuvitella. Myös Evien ja Suzannen välinen suhde on kiinnostava, varsinkin lopussa. Miten paljon ihmiset antavatkin anteeksi, kun tunteet ovat niin syvät.

Lopulta kirja oli tapahtumien rytmin ja etäisyyden takia pienoinen pettymys itselle, kaipasin siltä vielä järisyttävämpää lukukokemusta. Hienon tarinan kuitenkin sain, ja kirjan tunnelma jää varmasti mieleen vielä pitkäksi aikaa.

Muualla: Lukutoukan kulttuuriblogi, Lumiomena, Reader, why did I marry him, Ullan luetut kirjat, Lukuisa, Pieni kirjasto

Arvosana: Kolme kissanpentua

Naomi Novik: Uprooted

Naomi Novik

Uprooted

Macmillan, 2015

438 s.

Agnieszka loves her valley home, her quiet village, the forests and the bright shining river. But the corrupted Wood stands on the border, full of malevolent power, and its shadow lies over her life.

Her people rely on the cold, driven wizard known only as the Dragon to keep the Wood's powers at bay. But he demands a terrible price for his help: one young woman must be handed over to serve him for ten years, a fate almost as terrible as being lost to the Wood.

The next choosing is fast approaching, and Agnieszka is afraid. She knows — everyone knows — that the Dragon will take Kasia: beautiful, graceful, brave Kasia — all the things Agnieszka isn’t — and her dearest friend in the world. And there is no way to save her. But no one can predict how or why the Dragon chooses a girl. And when he comes, it is not Kasia he will take with him. (takakannesta)

Olen jo pitkään halunnut lukea jotain ihanaa fantasiaa, ja tämän kirjan parissa sain kyllä juuri sitä mitä halusinkin. Uprooted oli kiinnipitävä, ihana, kuumottava ja jännittävä, ja niin paljon kaikkea lisää. En edes tiedä miten päin tästä kirjoittaa, mutta yritetään.

Uprootedin takakannessa kerrotaan aika hyvin mistä kirja alkaa, mutta se on tosiaan vain kirjan alku, oikeastaan alkuasetelma koko tarinalle. Kirja on niin paljon kaikkea muutakin kuin mitä tuo teksti antaa ymmärtää. Se laajenee niin suurella tavalla ja joka suuntaan, että lopussa hieman jopa naurattaa nuo takakannen vähäiset tiedonmurut. Mutta onkin parempi, ettei kirjasta tiedä mitään sen enempää alkaessaan lukemaan sitä. Usein harmittelen liian paljastavia takakansia, mutta tässä ei kyllä siihen syyllistytä. Mutta kuten rivien välistä voi lukea, Dragon ottaa Agnieszkan torniinsa Kasian sijaan, ja siitä tarina lähtee liikkelle.

Agnieszkaan tykästyy heti alusta lähtien, hän ei tosiaan ole aivan sellainen sankaritar johon on ehkä aiemmin totuttu; hän on kömpelö ja aina likaisissa vaatteissa, ei osaa kotiaskareita eikä oikein mitään muutakaan mitä hänen ystävänsä Kasia osaa. Torniin joutuminen järkyttää tietenkin Agnieszkan mieltä, varsinkin kun Dragonin hänelle opettama taikuuskaan ei iskostu hänen päähänsä. Mutta se mitä Agnieszka lopulta oppii ja josta Dragonkin voi oppia häneltä, on todella kaunista. Pitkään aikaan en ole ihastellut jotain kuvattua taikuutta yhtä paljon mitä tätä, se on juuri sellaista jota voisi kuvitella olevan oikeastikin olemassa. Maanläheistä ja kaunista, hyvin aistillista ja erikoista, mutta kuitenkin ymmärrettävää ja todentuntuista.

Alun asetelmien ja maailmaan tutustumisen jälkeen kirjassa alkaakin tapahtua vauhdilla. Koko ajan mennään eteenpäin, eikä hengähdystaukoja juuri ole koko kirjan aikana. Taustalla on koko ajan the Woodin uhka ja paino, eikä niin päähenkilölle kuin lukijallekaan koskaan tule täydellisen turvallisuuden tunnetta. Ja jos tulee, se viedään pian pois. Puolen välin tienoilla piti hetkeksi pysähtyä hengähtämään, niin kummallisiin suuntiin tarina tuntui menevän. Pian siitä tapahtumat alkoivat kuitenkin tiivistyä entisestään ja lopulta koko tarinan suuntakin alkoi näkyä selvempänä ja selvempänä. Kirja on täynnä aivan hurjia käänteitä ja todella pelottaviakin kohtauksia. Päähenkilön psyyke on aika koetuksella moneenkin otteeseen.

Ei tämä mikään kauhukertomus silti ole, vaikka kirjassa paljon pelottavia asioita onkin. Päinvastoin, kirja on aivan uskomattoman kaunis, niin tarinaltaan kuin myös koko tunnelmaltaan. Luonto on yksi suurista elementeistä kirjassa, luonto ja luonnollisuus, ja the Wood tietenkin, tuo oikeasti karmiva metsä. Vaikka olin koko kirjan ajan tykännyt lukemastani todella paljon, viimeistään parin viimeisen luvun aikana olin täysin vakuuttunut. Siellä tulee esiin lopulta koko kirjan kauneus ja totuus, siellä viimeistään rakastuin tähän kirjaan aivan palavasti. 

Luonto on kirjassa ehkä suurimmassa osassa, mutta monia muitakin teemoja löytyy. Agnieszkan ja Kasian välinen ystävyys on ihailtavaa, he tekevät mitä tahansa toistensa hyväksi. Agnieszkan ja Dragonin välinen suhde on sekin tietysti aivan omaa luokkaansa, mestari ja oppipoika, lopulta jopa tasavertaiset kollegat. Kirjasta löytyy myös yllättävän paljon politiikkaa ja juonia sen osalta, kuin myös paljon, paljon erilaista taikuutta, luomuksia, salaisuuksia, korruptiota ja vaikka mitä.

Jos kaipaat jotain kaunista ja satumaista, sekä todella tapahtumarikasta fantasiaa elämääsi, suosittelen ehdottomasti tarttumaan Uprootediin. Toivottavasti kirja mös suomennettaisiin, jotta monet englannin kieltä karttavatkin löytäisivät tämän pariin. Kirjasta on myös suunnitteilla elokuva, joka tosin nyt kirjan lukeneena pelottaa aika paljon, koska en tiedä miten tästä ikinä voitaisiin saada kirjalle oikeutta tekevä elokuva, mutta se jää nähtäväksi! 

Lukekaa, ihastukaa ja rakastukaa kuten minä! 

Arvosana: Viisi kissanpentua

Tämä kirja olkoot viimeinen rastini Seitsemännen taiteen tarinat -haasteeseen.

Seitsemännen taiteen tarinat -koonti

Niin on tullut Marika Oksan kehittämä Seitsemännen taiteen tarinat -haaste päätökseen. Suoritusaika oli siis 22.11.2015 - 5.10.2016. Haaste löytyy myös välilehdeltä, josta löytyy myös lisää infoa suoritustavasta. 

Haastetasoilla katsellaan Oscar-palkittuja elokuvia (haastepiste = luettu kirja tai katsottu elokuva):

Kaksi haastepistettä - Pallosalama (1965) - parhaat erikoistehosteet

Neljä haastepistettä - WALL-E (2008) - paras animaatioelokuva 

Kuusi haastepistettä - Fargo (1996) - paras naispääosa & alkuperäiskäsikirjoitus 

Kahdeksan haastepistettä - Pan's Labyrinth (2006) - paras  kuvaus, lavastus ja maskeeraus 

Kymmenen haastepistettä - Gravity (2013) - 7 Oscaria, mm. paras ohjaus
Kaksitoista haastepistettä - Tuulen viemää (1939) - 8 Oscaria, mm. paras elokuva
Kolmetoista haastepistettä - Taru sormusten herrasta - trilogia (2001 - 2003) - yhteensä 17 Oscaria, mm. jokainen sarjan elokuva voitti parhaiden erikoistehosteiden palkinnon

Itse suoritin haasteeseen kahdeksan kirjaa, eli Pan's Labyrinthin verran haastepisteitä. Epävirallinen tavoitteeni oli päästä ainakin Gravityyn saakka eli kymmeneen pisteeseen, mutta tällä kertaa se jäi saavuttamatta. Loppuajasta meinasi tulla jo kiire saada tuo kahdeksankin täyteen, sen verran yllättäen haasteen loppu tuli käsille. Vielähän tässä olisi pari päivää aikaa, mutta minun osaltani tämä päättyi nyt. EDIT: Huomasinpa juuri että olin jättänyt tammikuulta pari kirjaa kokonaan pois listalta, vaikka niistä on tehty elokuvat. Niinpä Kotiopettajattaren romaani ja Eläinten vallankumous nostavat haastepisteeni sittenkin kymmeneen! Hurraa siis, tavoite saavutettu!

Haasteeseen lukemani kirjat:

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani
- Kirjan pohjalta on tehty elokuva.

Kate Morton: Paluu Rivertoniin

- Kirjassa puhutaan fiktiivisestä elokuvasta ja sen tekemisestä, kuin myös elokuvatähdistä.
George Orwell: Eläinten vallankumous
- Kirjan pohjalta on tehty elokuva.

Brian Selznick: Hugo Cabret

- Kirjassa on pääosassa ensimmäiset elokuvat ja niiden tekeminen, kirjasta on myös tehty elokuva Hugo.

Andy Weir: Yksin Marsissa

- Kirjan pohjalta on tehty elokuva, kirja + leffapostaus

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä 

- Kirjassa kuvataan elokuvaa.

Emma Donoghue: Huone 

- Kirjan pohjalta on tehty elokuva.

John Irving: Oman elämänsä sankari 

- Kirjan pohjalta on tehty elokuva. 

S. J. Watson: Kun suljen silmäni

- Kirjasta on tehty elokuva Before I Go To Sleep.

Naomi Novik: Uprooted

- Kirjasta on suunnitteilla ja tekeillä elokuva, joten päätin omalla luvalla lisätä tämän listalle. Tästä on tulossa myös vielä postaus!

Elokuvista en juurikaan tullut kirjoittaneeksi, vaikka niistäkin olisi voinut postauksia tehdä. Jotenkin niistä kirjoittaminen on vielä vaan itselle sen verran outoa ja vierasta, ettei se tule edes mieleen elokuvaa katsoessa, ellei sitä ole tehty kirjan pohjalta, jonka olen lukenut (kuten Yksin Marsissa).

Mutta kiitos Marika Oksa kivasta haasteesta! Tämän voisi ottaa joskus uusiksikin, ja haastaa silloin itseä lukemaan hieman enemmän vaikkapa niitä elämäkertoja tai muistelmia ja tekemään enemmän leffapostauksia. Ja voisihan niitä muutenkin koittaa tehdä enemmän.

Syyskuun luetut

Syyskuu oli odotetusti jälleen kiireinen, mutta silti ihan kiva kuukausi. Syksy on tullut ja se on ollut taas aivan ihanaa, ihan parasta aikaa. Pikkuhiljaa alkaa se ihanin vaihe tosin olla jo ohi, kun lehdet tippuvat puista ja sateet alkavat. Vielä kuitenkin näkyy siellä täällä kauniita värejä puissa, varsinkin vaahteroissa. Kaiken kiireen keskellä iski kaiken lisäksi pieni syysflunssa, jota tässä pikkuhiljaa parantelen edelleen. Kiireeltä ja flunssalta ehdin kuitenkin lukemaankin edes jotain.

Syyskuussa luin kolme kirjaa, joista
1 oli kirjastosta, 1 arvostelukappale, 1 omasta hyllystä
1 englanniksi
2 naisten kirjoittamaa
1 lastenkirja

Luetut: 

Emma Cline: Tytöt (304s)

Bjørn Sortland, Timo Parvela: Kepler62: Lähtölaskenta (160s.)

Naomi Novik: Uprooted (438s)

Sivuja yhteensä: 902

Uprootedin aloitin siis jo elokuussa, mutta kiireiden takia se piti jättää välillä tauolle. Englannin kieli ei sinänsä ollut kirjassa haastavaa, mutta se oli kuitenkin pieni hidaste. Tarina vaati myös kirjaan uppoutumista, ja kun aikaa ei tuntunut olevan, niin en halunnut kirjan pariin kiireisenä heittäytyä. Ja hyvä vaan että jaksoin odottaa kirjan kanssa ja lukea kun oli aikaa, sillä voin paljastaa, että tämä oli kyllä yksi tämän vuoden parhaista kirjoista.

Kepler62-sarjan toinen osa ei ollut ihan ensimmäisen veroinen, mutta silti todella mainio. Tytöt ei ihan ollut sitä mitä ajattelin, mutta siitä enemmän sitten postauksen kanssa, jahka ehdin sen kirjoitella. Hyvä kuukausi kuitenkin kirjallisestikin. Ei se määrä vaan laatu, hmm?

Varsinaisia kirjaostoksia en syyskuussa tehnyt, mutta sen sijaan hankin My Bookish Craten Harry Potter-laatikon itselleni. Yleensä tuolla on kuukausittaisia kirjallisia laatikoita eri teemalla joita voi tilata, mutta itse tilasin tämän kertaluontoisen Potter-laatikon. En vaan voinut vastustaa kiusausta, varsinkin koska laatikon sai valita haluamallaan tuvalla, ja itse valitsin Korpinkynnen. Laatikon sisältö oli oikein mieluinen. Sisältöön kuului tietysti uusin Harry Potter and the Cursed Child kirja, mutta sen lisäksi paljon kaikkea sälää. Aivan ihana kangaskassi, kynttilä, minifiguuri (Kutka!), oma hyväksymiskirje Tylypahkaan, pieni kirjanmerkki ja tuollainen isohko pahvikortti kuuluisalla siteerauksella kirjasta. Korpinkynnellä lainaus on Lunan suusta kuultua. Monessa asiassa näkyi se oma tupavalinta, mikä oli mukavaa. 

Laatikko oli aika kallis Suomeen postitettuna, vaikka tulikin vain Briteistä saakka. Mutta onhan se vaan jotenkin ihanaa päästä avaamaan tuollaista yllärilaatikkoa. Varsinkin jos aiheena on Potterit. Plus olihan tuossa jo ihan kiva määrä tavaraakin kirjan lisäksi.

Sellainen syyskuu täällä, nyt hyvillä mielin kohti lokakuuta ja pian myös jo joulunodotusta, heh.

Bjørn Sortland, Timo Parvela: Kepler62: Lähtölaskenta

Bjørn Sortland, Timo Parvela
Kepler62: Kirja kaksi: Lähtölaskenta
WSOY, 2015
Kuvitus: Pasi Pitkänen
Suom: Outi Menna
157 s.

Kepler62: Lähtölaskenta jatkaa sarjaa aikalailla suoraan siitä mihin ensimmäinen osa jäi, mutta aivan toisesta näkökulmasta. Ensimmäisessä osassa tutustuimme suomalaisiin veljeksiin Ariin ja Joniin, jotka läpäistessään Kepler62-videopelin pääsivät mukaan salaiseen projektiin, joka kuitenkin jäi kirjan lopussa vielä avoimeksi. Tällä kertaa pääosassa on norjalainen Marie, joka on palkannut muutamia tietokonenörttejä pelaamaan pelin läpi hänen puolestaan. Rahaa Marielta ei puutu, sillä hänen isänsä on yltiörikas asetehtailija. Kun peli on läpi, lähtee Marie yksityislentokoneella koordinaattien osoittamaan paikkaan; Area 51:lle. Paikan päällä Marie tutustuu Ariin ja Joniin, sekä erikoiseen Kuiskaajaan.

Tässä toisessa osassa oli alusta asti hyvin synkkä tunnelma, sataa ja on pimeää, Marie on yksin heidän suunnattoman suuressa talossaan odottamassa palkkaamaansa nörttiä saapuvaksi. Eikä tunnelma oikeastaan missään vaiheessa muuttunut kirjan aikana. Marie on hahmona hyvin erilainen mitä Ari tai Joni. Hän on hyvin varovainen ja varautunut, epäilee kaikkea ympärillään ja on valmis kaikkeen. Tämä sai lukijankin hieman varpailleen, ja jännitys säilyy yllä koko kirjan ajan.

Voi olla että synkkä ja varautunut tunnelma oli osasyy siihen, miksi en pitänyt tästä osasta ihan niin paljon mitä ensimmäisestä. Olihan siinäkin toki synkät hetkensä, mutta jotenkin Arin ja Jonin persoonat ja heidän vaikeutensa olivat hieman mukavampaa luettavaa. Ei tämä osa missään nimessä huono ollut, vaan todella hyvä, mutta ihan samaan huikeaan lukukokemukseen tämän kanssa en päässyt.

Ja huh mikä kuvitus taas tässäkin kirjassa. Aivan huikea. Visuaalisesti todella upeaa jälkeä koko kirjan ajan, melkein olisin toivonut muutamia kuvia lisääkin joihinkin väleihin. Varsinkin kirjan loppu oli todella hieno, se miten tekstien paikoilla ja tyhjillä mustilla sivuilla on saatukin aikaan niin hieno, pelottava tunnelma. Lopetus oli muutenkin todella hieno ja sen verran koukuttava, että seuraavaan osaan täytyy päästä käsiksi heti.

Tämä toinen osa on enemmän Bjørn Sortlandin käsialaa, kyseessäkin on norjalainen päähenkilö, kun taas ensimmäinen oli Timo Parvelan. Käsittääkseni kolmas osa on taas enemmän Parvelan käsialaa, ja neljäs taas Sortlandin. Vuorotellen siis mennään, mutta siitä en tiedä miten päähenkilöt tulevat vaihtelemaan tulevissa kirjoissa, vai vaihteleeko ollenkaan. Se jää nähtäväksi, kolmas kirja nimittäin menee nyt kirjastosta varaukseen!

Muualla: Kirjojen keskellä, Yöpöydän kirjat, Les!  Lue!, Eniten minua kiinnostaa tie

Arvosana: Neljä kissanpentua

Ensimmäinen osa: Kepler62: Kirja yksi: Kutsu

Janne Kukkonen: Voro

Janne Kukkonen

Voro, Kolmen kuninkaan aarre

Like, 2016

280 s.

Nuori tyttö Lilja kuuluu varkaiden kiltaan, ja onkin aika tehokas pieni voro muiden joukossa. Killan pomo Kiltamestari vaan ei juuri Liljasta perusta, eikä halua antaa tälle parempia tai vaikeampia keikkoja hoidettavaksi. Liljan oppi-isä ja entinen mestarivaras Seamus yrittää parhaansa suositella Liljaa, mutta tuloksena on vain naurua ja vähättelyä. Lopulta tästä suivaantuneena Lilja päättää ottaa asiat omaan haltuunsa, ja lähtee salaa suorittamaan erästä vaikeaa tehtävää. Hommat eivät suju ihan niin kuten olisi pitänyt, ja yhtäkkiä Lilja ja Seamus joutuvat keskelle salaperäistä ja vaarallista suunnitelmaa, johon liittyy suuren oven takana lymyilevä Kolmen kuninkaan aarre.

Janne Kukkosen piirustustyyli on aivan ihana ja suloinen. Hahmot ovat ilmeikkäitä, muodot pehmeitä ja sopivan yksinkertaisia. Kerrassaan suloista jälkeä, juuri sellaista mistä itse ainakin nautin kovasti. Harmaa väritys kävi myös mielestäni tarinaan hyvin, se toi siihen sellaista vanhan ajan tomuista tunnelmaa. Toki tarina varmasti toimisi hyvin värillisenäkin, toisi siihen ihan oman tunnelmansa. En siis toisin sanoen kaivannut värejä, mutta en panisi niistä varmasti pahaksenikaan.

Lilja on hauska hahmo, hyvin itsenäinen ja vaaroja kaihtamaton nuori, joka tekee välillä hölmöjäkin ratkaisuja, kuten olettaa sopiikin. Sarjakuvan muut hahmot eivät tule kovin läheisiksi lukijalle ja ovatkin osa aika kärjistettyjä. Tarinaa se ei kuitenkaan haittaa, ja pääosan hoitavasta Liljasta onneksi ei voi olla pitämättä, sen verran kekseliäs ja hauska hahmo hän on.

Tarina olisi minun mieleeni voinut olla kuitenkin hieman syvällisempi. Olisin halunnut tietää vielä hieman lisää tästä maailmasta, Palo-heimosta ja näistä kolmesta kuninkaasta. Lisää kaikesta. Tuntui että tämä oli vasta pieni pintaraapaisu, ja asioita jätettiin hieman liikaa auki. Varsinkin ihan kirjan loppua jäin hieman ihmettelemään, en tiedä menikö minulta vaan jokin ohi, kun en ihan täysin tajunnut mitä lopulta tapahtuikaan. Tarina oli nimittäin todella mielenkiintoinen, mutta nyt tuntui että läheskään kaikkea ei selitetty tarpeeksi. Puhkiselitystä en kaipaa, mutta lisää syvyyttä koko tarinaan ja maailmaan.

Kirja oli kuitenkin mitä hurmaavin ja varsinkin visuaalisesti aivan ihana. Tarina oli kiinnostava ja omaperäinen, ja joistain aika yllättävänkin raaoista kohdista huolimatta sopii mielestäni myös nuoremmille lukijoille, jos nyt ei ihan nuorimmille. Hienoa kotimaista työtä, toivottavasti tälle saadaan jonkinlaista jatkoa!

Muualla: Oksan hyllyltä, Yöpöydän kirjat, Kirjojen keskellä

Arvosana: Neljä kissanpentua

JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Lapsus

 
JP Ahonen

Villimpi Pohjola: Lapsus (#4)

Arktinen Banaani, 2014

96 s.

Lapsus jatkaa tuttujen hahmojen tarinaa oikeastaan suoraan siitä, mihin aiempi osa jäi. Anna odottaa esikoistaan, ja lopulta itse vauva-arki koittaa raskaana. Äitikorttikin täytyy välillä heittää kehiin. Rontti yrittää kovasti jättää naisseikkailunsa taakseen, mutta naiset eivät tätä sulata. Otto kamppailee gradunsa kanssa ja Muusalla ja Ukolla on omat parisuhdejuttunsa.

Oli todella kiva nähdä, miten hahmot alkavat pikkuhiljaa oikeasti aikuistua, jokainen toki omalla tavallaan. Lapset alkavat olla ajankohtainen aihe monelle, kuin myös todellinen vakiintuminen, mitä se sitten kaikilla tarkoittaakaan. Toki tutut opiskelijaympyrät ovat edelleen siellä, mutta hieman jo taka-alalla. Osa on edistynyt opinnoissaan hyvin, osalla viimeiset hetket tuottavat paljon päänvaivaa ja harmia.

Nyt kun on lukenut jo muutaman osan tätä sarjaa, alkaa kirjan hahmot olla jo varsin tuttuja. Jokaisella on selvästi ihan oma luonteensa ja tapansa toimia eri tilanteissa. Joissain tilanteissa sitä oikein osaa jo arvata mitä kukin on asiasta mieltä. Muutama hahmo on tosin jäänyt aika paljon taka-alalle muista; Juhani varmaan hieman tarkoituksellakin, mutta esimerkiksi aktiivisesti mukana oleva Verneri on vieläkin aika etäinen, vaikka hänen epäonnisista treffailuistaan onkin hauskaa lukea.

On sieltä kuitenkin ne omat lempparihahmotkin jo löytyneet. Omiin lemppareihini kuuluu ehdottomasti Otto, tuo alkoholille perso ikuisuusopiskelija, joka asuu tällä hetkellä Minnan ja tämän kissan Kuoleman kämppiksenä. Varsinkin Kuoleman ja Oton kohtaamiset ovat näkemisen arvoisia. Otto on jotenkin niin ihana ja sympaattinen hahmo. Toiset lempparini ovat Muusa ja Ukko, tuo tehopariskunta. Heidän parissaan saa aina nauraa ihan arkipäiväisten pariskuntien jutuille, kuin myös niille todella omituisillekin päähänpistoille ja Ukon gradu-ahdistukselle.

Sarjan neljäs osa oli oikein hauska ja hieno lukukokemus. Pidän siitä, että sarjakuvien hahmot tulevat tutuiksi ja itselle jopa ihan rakkaiksi, että sitä oikein odottaa mitä heille tällä kertaa kuuluukaan. Asiat myös etenevät koko ajan eikä paikoillaan junnata. En tiedä johtuuko se vain siitä, että viimeisimmän osan lukemisesta on jo jonkin aikaa vai mistä, mutta en tällä kertaa löytänyt kyllä yhtään mitään miinuksia tästä osasta. Senpä tähden annan tälle täydet pisteet. Mahtava sarjakuva, ja onneksi uusin osa odottaa jo omassa hyllyssä!

 



Muualla: Kirjoja ja kakkuja, Nenä kirjassa

Arvosana: Viisi kissanpentua

S. J. Watson: Kun suljen silmäni

S. J. Watson

Kun suljen silmäni

(Before I Go To Sleep, 2011)

Bazar, 2012

Suom. Laura Beck

380 s.

Christine herää joka päivä uuteen aamuun unohtaneena lähes puolet elämästään. Hän ei muista aviomiestä vierellään, ei taloa jossa asuu, ei välttämättä edes omaa nimeään. Usein Christine luulee yhä olevansa parikymppinen ennen kuin katsoo peiliin ja löytää sieltä reilun nelikymppisen itsensä. Aviomies kertoo että Christine joutui parikymppisenä auto-onnettomuuteen eikä sen vuoksi muista päivää taaksepäin juuri mitään elämästään. Lääkärin kehotuksesta Christine alkaa pitää aviomieheltään salaa päiväkirjaa, johon hän kirjoittaa ylös kaiken päivän aikana tapahtuvan. Merkintä merkinnältä sekä Christinelle että lukijalle alkaa selvitä totuus.

Kirja tuntui alussa hieman ennalta-arvattavalta ja yllätyksettömältä, mutta onneksi näin ei asia kuitenkaan ollut. Toki mukana on myös muutamia ennalta-arvattavia käänteitä, mutta suurimmat tulivat minulle ainakin mukavana yllätyksenä. Kirjan edetessä huomasin myös taas miten paljon lopulta pidän tällaisista jännittävistä trillereistä. Käänteitä on hauska arvailla, ja pieniä vihjeitä hauska etsiä. Eikä haittaa yhtään vaikka kaikki arvaukset menevätkin pieleen, vaikka siitäkin tulee hyvä mieli jos jonkun yllättävän käänteen osaisikin arvata oikein.

Tässä kirjassa juonenkäänteet tulivat tosiaan aika yllätyksenä, ja pidin niistä myös kovasti. Mikään ei ollut liian epäuskottavaa tai toisaalta liian tylsääkään. Kirja tuntui menevän koko ajan kohti jotain tiettyä pistettä, ja loppuajasta kirjan tiivis tunnelma pitikin hyvin otteessaan, eikä kirjaa meinannut malttaa laskea käsistä ollenkaan. Lopetukseenkin olin tyytyväinen.

Mutta jos juonessa tai käänteissä ei sinänsä mitään epäuskottavaa ollut ja kaikki soljui mukavasti eteenpäin, niin valitettavasti itse kirjan kirjoitusmuoto teki tapahtumista hieman epäuskottavia. Lähes koko kirja ja sen tapahtumat koetaan siis Christinen päiväkirjan kautta muistellen päivän aikana tapahtuneita asioita. Ja nimenomaan se tapa, jolla Christine on asioita muistiin kirjannut, on epäuskottava. Mukana on liian paljon yksityiskohtaisia kuvailuja ilmeistä ja tavoista puhua, niin paljon että lukiessa sitä aina unohti että kyseessä pitäisi olla päiväkirjamerkintä. Toki ymmärrän että kun tämä on melkein ainoa kerrontamuoto niin kuvailuakin pitää olla, mutta se ei vaan tuntunut luontevalta. 

Lisäksi ärsytti miten ns. "helposti" tuo Christinen osaava tapa kirjoittaa oli selitetty. No, tietenkin Christine oli aiemmin ollut kirjailija. Vähän liian tuollainen päälleliimattu juttu jolla koitettiin selittää epäuskottavan kuvailevaa päiväkirjaa. Tai juuri siltä se ainakin tuntui. Christinen ääni tuntui olevan myös hyvin nuorekas, mutta siitä itseasiassa pidin. Se tuntui käyvän järkeen, sillä eihän Christine parikymppistä vanhempi kokenut olevansakaan.

Kun suljen silmäni parissa viihtyi kuitenkin todella hyvin. Kirja on sellaista mukavaa viihteellistä kirjallisuutta, jota lukiessa voi laittaa kaiken muun elämän hetkeksi sivuun ja vain nauttia lukemastaan. Kirjassa tulee sopivin väliajoin juonenkäänteitä ja jännityskin pysyy oikeastaan koko kirjan ajan yllä. Kirjan teema on myös todella kutkuttava ja mielenkiintoinen, muisti on kuitenkin hyvin henkilökohtainen jokaisella ja olisikin hirveä ajatus herätä joka aamu muistamatta elämästään yhtään mitään ja vieläpä tietää nukkumaan mennessään ettei aamulla taaskaan muista mitään. Tämä saa tietenkin ajattelemaan kovasti kaikkia jotka joutuvat kokemaan Alzheimerin taudin jossain muodossa.

Pienet epäuskottavuudet eivät häirinneet liikaa lukunautintoa ja kirjaa luki lopulta hyvin nopeasti. Sitä oli kiva lukea, siihen oli aina kiva tarttua, eikä sitä malttanut lopettaa kesken. Kaikki hyvän kirjan merkkejä siis. Ihan täysiä pisteitä kirja ei saa, mutta oikein hyvin sen parissa kuitenkin viihtyi.

Muualla: Nenä kirjassa, Ullan luetut kirjat, Kirjava kammari, Kirjakolo, Tarinoiden syvyydet, Järjellä ja tunteella, Kirjoihin kadonnut

Arvosana: Neljä kissanpentua

Kirjasta on tullut vuonna 2014 samanniminen elokuva, joten osallistun tällä myös Seitsemännen taiteen tarinat-haasteeseen. Täytyypä laittaa myös elokuva katsontalistalle!

Mitä luin elokuussa

Onko nyt virallisesti syksy, kun ollaan jo syyskuun puolella? Minusta ainakin on. Ja se on ihanaa! Syksy on ihan parasta, varsinkin juuri tämä kesän ja syksyn välimaasto. Ensimmäiset lehdet on alkaneet jo tippua ja tuulessa tuoksuu syksy. Erityisen ihanan tästä syksystä tekee tietenkin alkanut koulutaipaleeni, josta postailinkin ihan erikseen jo aiemmin täällä. 

Elokuu meni tosiaan hieman sellaisessa sumussa, paljon tapahtui viimeisten kahden viikon aikana ja tapahtumiset senkun jatkuvat vaan. Sen takia en tietenkään kovin paljoa ehtinyt aina lukeakaan. Alkukuusta aloittelin pariakin kirjaa, jotka kuitenkin lopulta jäivät ajanpuutteen vuoksi vielä kesken. Ja jos sitä aikaa joskus olikin, niin usein se meni sitten Netflixin katseluun. Muutaman kirjan tulin kuitenkin elokuussa lukeneeksi kokonaan. 

Elokuussa luin 3 kirjaa, joista

kaikki 3 olivat sarjakuvia

kaikki 3 miesten kirjoittamaa

1 omasta hyllystä
1 englanniksi

2 kirjastosta

2 kotimaista kirjailijaa

  
Luetut: 

Joe Hill: Locke & Key, Vol. 3: Crown of Shadows (152s.)

JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Lapsus (96s.)

Janne Kukkonen: Voro, kolmen kuninkaan aarre (280s.)

Sivuja yhteensä: 528

Hyvin sarjakuvapainotteinen kuukausi siis takana. Locke & Keyn kolmas osa oli erittäin mielenkiintoinen ja tapahtumarikas, tykkäsin paljon. Harmillisesti en omista seuraavia kolmea osaa sarjasta, täytyy hankkia ne jostain vielä omaksi. Nämä kolme ensimmäistä minulla on siis e-kirjoina. JP Ahonen ei taaskaan pettänyt, Lapsus oli aivan mainio osa. Luin sen aikalailla yhteen menoon ja nauroin lähes jokaiselle sivulle. Janne Kukkosen Voro on aivan uutukainen, ja olipa tosiaan kaunis sarjakuva! Tätä luki todella mielellään, tarinakin oli mielenkiintoinen.

Hyviä kirjoja siis luin, vaikken kovin montaa. Kolme kirjaa on kuitenkin tälläkin hetkellä kesken, ja toivottavasti saankin jo viikonlopun aikana osan niistä vihdoin loppuun. Samoin rästipostausten kanssa, niitä on edelleen muutama ja huh että kynnys niiden kirjoittamiseen onkin kasvanut, kun kirjan lukemisesta on kohta jo pari kuukautta... Mutta kyllä ne sieltä vielä tulee!

Ostoksia

Viime koosteessa olikin pari kirjaa jotka ostin elokuun puolella, mutta niiden lisäksi tein elokuussa vielä pari kivaa löytöä kirpparilta. Markus Zusakin Kirjavaras ja Bea Uusman Naparetki löytyivät samalta reissulta, eikä niitä voinut jättää kauppaan. Kirjat taisivat kustantaa n. 7e yhteensä.

Ihanaa syksyä kaikille!

Kulttuurinen epähaaste

Irene Kingiä, kahvia ja empatiaa-blogista heitti minua jo yli kuukausi takaperin tällaisella epähaasteella, jonka saa tehdä jos haluaa ja johon saa haastaa tai olla haastamatta ihmisiä mukaan. Sääntöjä ei ole! Minä ajattelin lähteä tähän mukaan kuitenkin hyvin samalla tavalla kuin itse Irenekin, eli kertomalla hieman viimeisimmistä kulttuurielämyksistä, tai lähinnä siis elokuvista, tv-sarjoista ja kirjoista. Olen myös huomannut viime aikoina että kuuntelen nykyään mieluummin kokonaista levyä, kuin soittolistaa. Niinpä listaan loppuun vielä pari viimeisintä levyä joita olen kuunnellut.

Kolme viimeisintä katsomaani elokuvaa:

John Wick (2014)

Poikaystäväni kävi katsomassa John Wickin teatterissa silloin kun se tuli, mutta itse en ollut tätä aiemmin nähnyt. Nytkin valinta osui kohdalle ihan vaan kun haluttiin jotain hyvää toimintaa, muttei jaksettu sittenkään katsoa Matrixia. Tässäkin on kuitenkin Keanu Reeves joten ajateltiin että mikä ettei. Ja leffa oli ihan hyvä, mitä nyt alussa hieman liian surullinen minulle, joka ei kestä sitä että eläimille käy jotain elokuvissa... Mutta joo, muuten ihan sellainen hieno toimintapläjäys, varmaan tulen joskus katsomaan ensi vuonna ilmestyvän jatko-osankin.

Star Trek (2009)

Tämäkin oli sellainen valinta, että no, tämä on pitänyt katsoa pitkään ja koska tämäkin löytyy Netflixistä. Alkuun hohhottelin aika paljon, ihan liian paljon kliseitä ja lähdin jo arvuuttelemaan että miten tässä käykään. Mutta elokuva yllättikin todella positiivisesti! Juoni oli kiinnostava, eikä yhtään niin kliseinen enää alun jälkeen. Tv-sarjaahan en ole koskaan katsonut, mutta sain tästä sellaisen käsityksen että tässä viittailtiin sarjan koukeroihin aika paljon ja että tämä meni tarkoituksella hieman eri tavalla kuin se. Paljon sellaista aikamatkustusta josta aina pidän, joissa saa aina miettiä ja pohtia päänsä puhki. Lisäksi elokuva oli visuaalisesti todella hieno. Tykkäsin aika paljon, ja nyt pitäisikin katsoa jatko-osa Star Trek Into Darkness ennen kuin voi katsoa uusimman, juuri ilmestyneen Star Trek Beyondin.

Ace Ventura - Luonto kutsuu (1995)

Ja sitten päästään tähän todelliseen helmeen. Meillähän ei minun lapsuudessani kotona ollut juurikaan tällaisia näyteltyjä elokuvia, lähinnä vain piirrettyjä. Ja niin ainoat näytellyt elokuvat VHS-muodossa olivat tämä, Jumanji ja Beethovenin toinen. Ja niitähän sitten katsottiinkin ihan puhki asti. Niinpä muistan tämänkin elokuvan varsin hyvin ulkoa, ja se onkin yksi lemppareitani, vaikkei mikään kovin laadukas ehkä olekaan. Nyt olin jo monta viikkoa halunnut pitkästä aikaa katsoa tämän, ja kappas kun se tulikin kirpparilla dvd-muodossa viime viikolla vastaan, oli vihdoin sen aika. Enkä osaa edes sanoa miten paljon nauroinkaan taas niille ulkoa muistettaville kohdille, ah. 

Kolme viimeisintä katsomaani tv-sarjaa:

Gilmore Girls (2000-2007) (katsominen vielä kesken)

Niin, tätä varmaan ei tarvitse paljoa selitellä. Kun sarja ilmestyi Netflixiin, oli vihdoin minunkin aikani aloittaa katsomaan tätä sarjaa. Ja voi juku että onkin ollut ihana, kertakaikkiaan. Olen tällä hetkellä kutoskauden lopussa, eli vielä viimeinen kausi edessä. Sarja on ollut aivan ihana, kaikkineen. Jossain nelos-vitoskauden aikana tuli pieni taantuminen, sarja ei ihan ollut niin kiinnostava silloin ja tuntui junnaavan ehkä paikoillaan. Mutta nyt mennään taas täysiä eteenpäin. Enkä malta muuten odottaa sarjan uusia jaksoja, ah.

Orange is the New Black (2013-)

Orangen ensimmäinen kausi ei minua kovin vakuuttanut, mutta sen jälkeen olen kyllä rakastunut sarjaan. Ihan mahtavia hahmoja, todella hulluja, hauskoja ja järkyttäviä käänteitä, todella hienoa näyttelemistä. Ja tämä uusin kausi, siis huh mikä lopetus, olipa aikamoista vuoristorataa. Todella huomattavasti synkempi kausi mitä aiemmat, saa nähdä miten seuraava kausi tästä etenee.

Stranger Things (2016)

Täytyy myöntää, että ei tätä turhaan ole jokaikinen ihminen kehunut. Jännittävä, välillä aika creepy muttei kuitenkaan pelottava, todella koukuttava ja aivan uskomattoman tunnelmallinen sarja. En voi kehua tätä kyllä tarpeeksi, aivan uskomattoman hyvä. Viimeiset jaksot piti katsoa putkeen, eihän sitä vaan voinut jättää kesken. Näyttelijät oli aivan huippuja, mutta koko sarjan paras asia taisi silti olla sen musiikki, siis huh. Katsokaa ainakin tämä!

Kolme viimeisintä kirjaa jotka olen aloittanut:

Naomi Novik: Uprooted

Uprootedista olen kuullut aina vaan pelkkää hyvää, ja vihdoin ajattelin että ehkä olisi tämän aika. Harmillisesti viime aikoina aikaa ei ole jäänyt lukemiselle, ja tämä onkin jäänyt täysin huomiotta. Hieman yli puolen välin olen, ja kirja on ollut kyllä todella hyvä tähän mennessä. Kivaa lukea pitkästä aikaa fantasiaa, eikä kirjan englantikaan ole kovin vaikeaselkoista.

Julian Fellowes: Belgravia

Downton Abbeyta on välillä suuren suuri ikävä, ja sarjan luojan uuden kirjan on luvattu tuovan siihen lääkettä. Tällekään ei harmillisesti ole ollut juuri aikaa, mutta olen sentään päässyt siinä jo alkuun. Ihan vielä en kyllä allekirjoittaisi tuota Downton Abbey-lääkettä, sillä ainakaan vielä kirjasta ei ole välittynyt samanlaista tunnelmaa mitä sarjassa. Ihan kiva sitä on ollut lukea, mutta ihan hirveästi kirja ei vedä puoleenkaan. Saa nähdä miten käy.

Jessica Fellowes: Downton Abbey - Muistojen aika

Ja niin, mitäs mainitsinkaan Downton Abbeysta? Tämän aloitin jo jokin aika sitten, mutta senkin lukeminen on jäänyt. Lähinnä olen tarttunut tähän iltaisin kun tekee mieli lukea jotain, muttei jaksa keskittyä pitkäksi aikaa juonelliseen kirjaan. On ihana palata hetkeksi sarjan tunnelmaan ja tiettyihin hetkiin ja hahmoihin, kuin myös päästä kurkistamaan hieman kulissien taakse.

+ Emma Cline: Tytöt

Tätä en virallisesti ole vielä aloittanut, mutta ajattelin aloittaa sen ihan näillä näppäimillä. En malta olla aloittamatta sitä, vaikka nuo aiemmatkin olisi luettava. Belgravia ei vaan nyt oikein nappaa, ja Uprootediin taas pitää hieman keskittyä enemmän. 

Kaksi viimeisintä kuuntelemaani levyä: 


Troye Sivan: Blue Neighbourhood

Tämän kesän rakkauslevyni. Vaikken koskaan etsimällä etsi uutta musiikkia kuunneltavaksi, joka kevät tai kesä jostain kuitenkin löytyy joku uusi levy, josta tulee samantien aivan lempparini, siis niin sanottu rakkauslevyni. Tänä kesänä se on tämä. Aivan pelkkää rakkautta koko levy, ihana.

Adele: 25

Adele on aina yhtä rakkautta, siitä ei voi olla pitämättä. Jotenkin tätä uutta on nyt tullut kuunneltua yllättävänkin paljon, ehkä osittain siksi että sitä sai odottaa Spotifyhyn niin kauan aikaa. Pidän levystä kyllä paljon, tuntuu hyvälle kuunnella sitä. Tuntuu että jokainen kappale on tehty ajatuksella ja varsinkin taidolla.

Haastan mukaan tähän kulttuuriseen epähaasteeseen Pienen kirjaston Katrin, Mitä luimme kerran-blogin Lauran ja Kirjaston kummituksen. Olkaa hyvät!

Syksyn uudet tuulet

Olen aina pidättäytynyt kertomasta ihan kovin paljoa täällä blogissa itsestäni tai elämästäni, yksityisasioistani. Ajatus siitä että kaikki tietävät ja tuntevat minut ja elämäni on aina tuntunut hieman epämiellyttävälle. Mutta nyt tuntuu siltä että on aika poistua hetkeksi mukavuusalueen ulkopuolelle.

Tuleva syksy nimittäin tuo tullessaan paljon muutoksia, jotka varmasti näkyvät blogissakin asti. Tähän asti olen voinut kirjoittaa tänne aika vapaasti milloin vain, kun on vaan jaksamusta löytynyt. Aikaa on ollut vaikka muille jakaa, sillä olen viettänyt jo jonkin aikaa työttömän elämää. On ollut siis aikaa lukea ja blogata, ihan mielin määrin.

Mutta niin se elämä vaan tuo yllätyksiä ja uusia haasteita eteen. Parin viikon sisällä aloitan nimittäin opiskelun Tampereen yliopistossa, kasvatustieteiden parissa. Varhaiskasvatus ja sen myötä lastentarhanopettajuus on aina ollut haaveammattini, ja jo vuosia olen pyrkinyt sisään yliopistoon sitä opiskelemaan. Ja nimenomaan tänne Tampereelle, kaupunkiin jonne aikoinaan muutin se tavoite mielessäni. Ja niin se lopulta kannatti jaksaa yrittää, vaikka se veikin kauemmin aikaa mitä toivoin.

Kohta alkaa siis urakkani varhaiskasvatuksen parissa, ja sen myötä myös luppoaikaa tulee olemaan huomattavasti vähemmän. Toivottavasti blogiin ei tule liian paljon pitkiä hiljaisia aikoja, mutta uskoisin ettei blogi tästä ainakaan aktiivisemmaksi tule muuttumaan. Täytyy alkupöhinöiden jälkeen yrittää löytää joku hyvä rytmi lukemisten ja bloggaamisten kanssa, ne varmasti toimivat hyvänä tasapainottajana koulun ohella.

Innon ja pelonsekaisten fiilisten kanssa tästä siis jatketaan eteenpäin opiskelijana! Opiskelijana, sitten vuoden 2010. Hurjaa, mutta myös hurjan kivaa. 

Antti Holma: Kauheimmat runot

Antti Holma

Kauheimmat runot

Otava, 2015

192 s.

Juontaja-runonlaulaja Antti Holma esittelee neljä runoilijasuuruutta, jotka eivät koskaan päässeet mukaan Kauneimmat runot -kokoelmiin. Sirsi Sunnas, Reino Leino, Karin Toisiks-Paraske ja Edith Södermalm avaavat lukijan eteen ihmiselon koko kirjon. takakannesta

Olin lukenut varmaan suunnilleen puolet kirjan runoista jo aiemmin, sieltä täältä aina muutaman kerrallaan. Lukumaratonin aikana tuntui kuitenkin, että olisi kiva lukea tämä ihan kunnolla kannesta kanteen, ja niinpä sitten teinkin kello yksi yöllä kertaistumalta. Ja hyvin toimi kirja näinkin luettuna, nauroin todella kovasti tätä lukiessani. Myöhäinen kellonaika toki saattoi vaikuttaa siihen myös.

Sieltä täältä lukeneena olin naureskellut aikalailla kaikille runoille mihin olin törmännyt, ne vaan iskivät huumoriini todella hyvin. Mutta nyt kun luki kirjaa kunnolla alusta loppuun, sitä huomasi paljon paremmin eri runoilijoiden äänet ja tavat kirjoittaa. Ja niin sieltä sitten pomppasi esiin myös ihan ehdottomat lempparit, kuin myös ne joiden runot ei puolen välin jälkeen jaksaneetkaan enää oikein naurattaa ja jotka sittemmin pikaluin.

Ne kaksi runoilijaa jotka oli kyllä hauskoja ja välillä oikeinkin oivaltavia, mutta eivät kuitenkaan saaneet enää lopussa innostumaan tai nauramaan olivat Reino Leino ja Sirsi Sunnas. Ihan kivoja, mutta lopulta ei kuitenkaan ihan sitä parasta. Nämä kaksi alkoivat kirjan loppua kohden toistaa itseään hieman liikaa, joten näille kahdelle ei kannesta kanteen lukeminen sopinut. Reino Leinolla on kyllä hauska tapa kertoa aivan lopussa kova ja karukin mielipiteensä, kun taas Sirsi Sunnaalla on enemmän lastenlorumainen, hieman häiriintynytkin tapa kertoa asioita. Molemmilta löytyy myös muutama aivan todella mahtava runo joista nautin, kuten nyt vaikka Sirsi Sunnaan koko kirjan aloittava ABC-runo. 

Sen sijaan Edith Södermalm ja Karin Toisiks-Paraske, voi että nämä kaksi runoilijaa saivatkin nauramaan, ja naurattivat ihan loppuun saakka. Mielelläni olisin näiltä lukenut oikeastaan vielä lisääkin. Edith Södermalmin runoihin kesti alussa hieman aikaa tottua. Ne ovat todella pohtivia ja maalailevia, ja alkuun niitä lukeekin kuin muuta runollisuutta. Kunnes runon loppu tulee ja kaikki ikään kuin lässähtää kasaan, runo ei ikinä ihan mene sinne minne pitäisi, ja juuri se tekee niistä niin hauskoja. Yritystä löytyy paljon, mutta se ei vaan ihan onnistu.

Karin Toisiks-Paraske oli ehkä oma lempparini, eikä vähiten hänen keksityn lounaismurteen takia. En voinut olla lukematta jokaikistä Toisiks-Parasken runoa ääneen, niin hauskaa tuon murteen lukeminen ja puhuminen ääneen oli. Lisäksi niissä käsiteltiin hauskasti normaaleja arkipäiväisiä asioita ja ongelmia, sellaiseen herttaiseen mutta toteavaan tyyliin. Näistä tuli ihan omia lemppareita jo alkumetreiltä lähtien.

Kaiken kaikkiaan pidin tästä erikoisesta runokokoelmasta oikein paljon. Reino Leino ja Sirsi Sunnas toimii mielestäni paremmin silloin tällöin luettuna, eikä näin montaa yhteen putkeen. Sen sijaan Edith Södermalmia ja Karin Toisiks-Paraskea olisi voinut lukea kokonaisen kirjan putkeen. Eri tilaisuuksiin luodut kategoriat, kuten Runoja ylioppilaalle ja Runoja matkalle tuonpuoleiseen toivat kivasti eri teemoja esiin. Toimiva ja hauska kokonaisuus, jonka varmasti poimin hyllystäni vielä monesti naurun kaipuussani.

Muualla: Kirsin kirjanurkka, Kirsin Book Club, Mustetta paperilla, Kirjakko ruispellossa, Kujerruksia, Mitä luimme kerran, Kirjakaapin kummitus

Arvosana: Neljä kissanpentua