Ukkosensininen taivas, pilvet matalalla, ja siitä raosta mikä niiden ja horisontin väliin jää, pusertuu vahvankeltainen auringonvalo, maalaa vastarannan talot kultaisiksi. Tuulenpuuska värisyttää meren pinnan rypyille, pisarat rikkovat sen renkaiksi, ja viimeinenkin valo pakenee maailman mustimman pilven alta.
Melon eteenpäin.
Tänään heiluvat krassit tuulessa niskat nurin, tuhat oranssia kukkaa ja ohimenevän sateen roiskeet helminä lehdillään. Nuput suojassa isompien selän takana, tuskin edes näkyvissä vielä mutta siellä.
Ja tunnin välein paistaa aurinko.
Palaset taitavat olla ihan kohdallaan. Lopultakin.
Tämä luonto, tämä.
perjantai 19. heinäkuuta 2013
keskiviikko 10. heinäkuuta 2013
Että tulisi selväksi
Hyväksynnästä tässä on kyse eikä mistään muusta. Itsen. Eikä se rakennu, ellei ole rittävästi hyviä heijastumia muiden eläväisten suunnasta. Ei välttämättä ihmisten mutta yleensä ja toivottavasti kuitenkin.
Puhuvat varhaislapsuuden pysyvästä ja turvallisesta ihmissuhteesta, vanhemmasta ensisijaisesti kait, mutta kuinka monella meillä ihan oikeasti se on ollut isä tai äiti, jolta on ne vahvimmat "sinä saat olla se joka olet" -tunteensa saanut? Käsi pystyyn, onko yhtään?
Eiköhän vain ole niin, että paljon useammin nimenomaan suurimmat säröt ovat lähtöisin juuri sieltä. Ja juuri siksi, että se hyväksyminen sellaisena kuin on on kaikista vaikeinta saada niiltä väistämättömiltä lähimmiltään.
Joskus riittää sekin, että on itse jollekulle tärkeä. Vaikka sitten pikkuveljelle. Tai kissalle. Silloin tuntuu siltä, että jää jotain omaankin konttiin, jotain mistä ammentaa kun maailma murenee tai murehduttaa muuten vaan. Että joskus olen kelvannut jollekin ihan juuri tällaisena, merkinnyt hänelle hyvin paljon.
Mutta miten vaikea onkaan antaa, jos on vain tyhjää kupin pohjalla. Menee helposti nurin, kuppi ja ihminen itsekin.
Siksi, ihan vain siksi haluan painottaa ja takoa jokaiseen vastaan tulevaan kaaliin, että unohtakaa nyt jo saatana soikoon se kylmä velvollisuudentuntoinen vastuunkantaminen ja opetelkaa välittämään välittämisen tunne edes niille, joista välitätte. Vaikka sitten olisivat ihan muita kuin ne, joista teidän muka pitäisi oikeasti välittää.
Sillä epärehellistä ja epäaitoa ei kestä katsella kukaan. Ihan hirveä kuolema sellainen elämä.
Eikö niitä sukupolvia nyt ole jo tarpeeksi nähty?
Puhuvat varhaislapsuuden pysyvästä ja turvallisesta ihmissuhteesta, vanhemmasta ensisijaisesti kait, mutta kuinka monella meillä ihan oikeasti se on ollut isä tai äiti, jolta on ne vahvimmat "sinä saat olla se joka olet" -tunteensa saanut? Käsi pystyyn, onko yhtään?
Eiköhän vain ole niin, että paljon useammin nimenomaan suurimmat säröt ovat lähtöisin juuri sieltä. Ja juuri siksi, että se hyväksyminen sellaisena kuin on on kaikista vaikeinta saada niiltä väistämättömiltä lähimmiltään.
Joskus riittää sekin, että on itse jollekulle tärkeä. Vaikka sitten pikkuveljelle. Tai kissalle. Silloin tuntuu siltä, että jää jotain omaankin konttiin, jotain mistä ammentaa kun maailma murenee tai murehduttaa muuten vaan. Että joskus olen kelvannut jollekin ihan juuri tällaisena, merkinnyt hänelle hyvin paljon.
Mutta miten vaikea onkaan antaa, jos on vain tyhjää kupin pohjalla. Menee helposti nurin, kuppi ja ihminen itsekin.
Siksi, ihan vain siksi haluan painottaa ja takoa jokaiseen vastaan tulevaan kaaliin, että unohtakaa nyt jo saatana soikoon se kylmä velvollisuudentuntoinen vastuunkantaminen ja opetelkaa välittämään välittämisen tunne edes niille, joista välitätte. Vaikka sitten olisivat ihan muita kuin ne, joista teidän muka pitäisi oikeasti välittää.
Sillä epärehellistä ja epäaitoa ei kestä katsella kukaan. Ihan hirveä kuolema sellainen elämä.
Eikö niitä sukupolvia nyt ole jo tarpeeksi nähty?
keskiviikko 3. heinäkuuta 2013
Lisää vettä
Meri. En minä sinusta irti pääse mutta en kyllä ajatellut yrittääkään.
Kaartuva horisonttisi ja sen käsittämätön äärettömyys. Matka, joka ei lopu koskaan, sillä kaikki on samaa jatkuvaa vettä. Ja purjehtia voi koko ajan eteenpäin.
Ziljoonat sinivihreänharmaat värisi, joka puolella omansa, joka tuulella eri sävyiset. Joka rannalla juuri siksi erityisen rakkaat.
Ja se syvyys, jota en koskaan ajattele pinnalla mutta joka on heti sen alla. Syvyys kannattelee pintaa. Tai vielä syvemmin: eihän pintaa edes olisi ilman syvyyttä eikä syvyyttä ilman pintaa.Kellun, liu'un, liidän. Sukellan.
Talvella olet kylmä. Kesällä viileä, kunnes iho tottuu. Lämmintä merta en edes tunne, ja se houkuttelee yhtä paljon kuin kuin avoinaisessa pullossa hiilihapottomaksi lämmennyt limsa. Mutta ehkä tapaamme joskus ja pääsen muuttamaan mieleni.
Vasta vedestä pystyy katsomaan maata ja miten erilaiselta se näyttääkään matalalta, pinnan tasolta. Rannalla onkin ihan eri maailma kuin luulin. Ihmisen rakentamat pytingit näyttävät paitsi kauniilta - isojen lehtipuiden siimekseen sulautuvat puiset pitsihuvilat - myös aivan järkyttävän hirveän rumilta - kahdeksan kerrosta puiden yläpuolelle kohoavat betoni- ja lasiklöntit. Ei sulaudu, ei sulata, ei silmä eikä sielu.
Enkä lakkaa ihmettelemästä sitä veneiden määrää, joka rannoille on kasautunut. Missä niiden ihmiset ovat? Eivät ainakaan vesillä. Mutta paljon on valkoista lasikuitua, muovia. Enää vähän ruskeaa puuta. Jokunen peltibusteri siellä täällä. Vapaan liikkumisen jämähtäneet ideat - purkkeja nekin. Indeed!
Yhtäkkiä aaltojen välistä solahtaa kajakki kuin silkkiuikku, nokka horisontissa. Pyytämättä vähääkään anteeksi olemassaoloaan.
Että riittävätkö syyksi sille, miksi veteni on suolainen.
Kuin hiki ja kyyneleet. Kuin elämä.
p.s. Soundtrackina tällä kertaa Blood, Sweat and Tears: And When I Die
Kaartuva horisonttisi ja sen käsittämätön äärettömyys. Matka, joka ei lopu koskaan, sillä kaikki on samaa jatkuvaa vettä. Ja purjehtia voi koko ajan eteenpäin.
Ziljoonat sinivihreänharmaat värisi, joka puolella omansa, joka tuulella eri sävyiset. Joka rannalla juuri siksi erityisen rakkaat.
Ja se syvyys, jota en koskaan ajattele pinnalla mutta joka on heti sen alla. Syvyys kannattelee pintaa. Tai vielä syvemmin: eihän pintaa edes olisi ilman syvyyttä eikä syvyyttä ilman pintaa.Kellun, liu'un, liidän. Sukellan.
Talvella olet kylmä. Kesällä viileä, kunnes iho tottuu. Lämmintä merta en edes tunne, ja se houkuttelee yhtä paljon kuin kuin avoinaisessa pullossa hiilihapottomaksi lämmennyt limsa. Mutta ehkä tapaamme joskus ja pääsen muuttamaan mieleni.
Vasta vedestä pystyy katsomaan maata ja miten erilaiselta se näyttääkään matalalta, pinnan tasolta. Rannalla onkin ihan eri maailma kuin luulin. Ihmisen rakentamat pytingit näyttävät paitsi kauniilta - isojen lehtipuiden siimekseen sulautuvat puiset pitsihuvilat - myös aivan järkyttävän hirveän rumilta - kahdeksan kerrosta puiden yläpuolelle kohoavat betoni- ja lasiklöntit. Ei sulaudu, ei sulata, ei silmä eikä sielu.
Enkä lakkaa ihmettelemästä sitä veneiden määrää, joka rannoille on kasautunut. Missä niiden ihmiset ovat? Eivät ainakaan vesillä. Mutta paljon on valkoista lasikuitua, muovia. Enää vähän ruskeaa puuta. Jokunen peltibusteri siellä täällä. Vapaan liikkumisen jämähtäneet ideat - purkkeja nekin. Indeed!
Yhtäkkiä aaltojen välistä solahtaa kajakki kuin silkkiuikku, nokka horisontissa. Pyytämättä vähääkään anteeksi olemassaoloaan.
Että riittävätkö syyksi sille, miksi veteni on suolainen.
Kuin hiki ja kyyneleet. Kuin elämä.
p.s. Soundtrackina tällä kertaa Blood, Sweat and Tears: And When I Die
lauantai 29. kesäkuuta 2013
Tuntematon mahdollisuus
Purjehtia satamaan. Asettua aloilleen. Saapua maaliin - ja jäädä sinne? Mikäs sen söpömpää ja takuuvarmasti onnellista.
Paitsi että nykyään ahdistaa jo pelkkä ajatuskin peltitölkistä, jonka reunoja pitkin poukkoillen pitäisi kuvitella seuraavat kymmenet vuodet muuttumattomuutta... Tai siis muuttumista, aivan, mutta vain sen peltitölkin tutuissa rajoissa ja ainoastaan niiden samaan purkkiin joutuneiden sardiinien kanssa. Kirjaimellisesti soosissa.
No, ei sardiineilla siinä vaiheessa enää päätäkään ole ja sen huomaa. Pyrstö sentään...
Muistan aina ensimmäisen oman tölkinavaajani. Siinä kyllä soosit roiskui ja evät heilui! Enkä unohda sitä tunnetta koskaan, kun tajusin purkin olevan auki ja kuulin vapauden vastaavan huutooni.
Maailma on avara ja pelottava, meri ääretön. Vuoret korkeita. Kanjonit syviä. Joten eihän se mikään ihme ole, että ne ikiaikaiset purkit näyttävät yhä vain hyvin houkuttelevalta vaihtoehdolta: onhan niissä lujat seinät ja katto - ikuisen onnen illuusio. Ja ehkä oikeasti on myös niin, että moni vaivattomasti parveutuva sardiini elää aivan tyytyväisenä purkitetun elämänsä loppuun asti. Då så.
Mutta kun toisessa vaakakupissa on tämä ääretön ja koko sen miljoonista osista koostuva liike, en edes harkitse. Niin mielenkiintoinen projekti on sardiinin kadonneen pään metsästäminen! Ja jokainen uusi, tuntematon räjäyttää tajunnan.
Kaikki. On. Mahdollista.
Paitsi että nykyään ahdistaa jo pelkkä ajatuskin peltitölkistä, jonka reunoja pitkin poukkoillen pitäisi kuvitella seuraavat kymmenet vuodet muuttumattomuutta... Tai siis muuttumista, aivan, mutta vain sen peltitölkin tutuissa rajoissa ja ainoastaan niiden samaan purkkiin joutuneiden sardiinien kanssa. Kirjaimellisesti soosissa.
No, ei sardiineilla siinä vaiheessa enää päätäkään ole ja sen huomaa. Pyrstö sentään...
Muistan aina ensimmäisen oman tölkinavaajani. Siinä kyllä soosit roiskui ja evät heilui! Enkä unohda sitä tunnetta koskaan, kun tajusin purkin olevan auki ja kuulin vapauden vastaavan huutooni.
Maailma on avara ja pelottava, meri ääretön. Vuoret korkeita. Kanjonit syviä. Joten eihän se mikään ihme ole, että ne ikiaikaiset purkit näyttävät yhä vain hyvin houkuttelevalta vaihtoehdolta: onhan niissä lujat seinät ja katto - ikuisen onnen illuusio. Ja ehkä oikeasti on myös niin, että moni vaivattomasti parveutuva sardiini elää aivan tyytyväisenä purkitetun elämänsä loppuun asti. Då så.
Mutta kun toisessa vaakakupissa on tämä ääretön ja koko sen miljoonista osista koostuva liike, en edes harkitse. Niin mielenkiintoinen projekti on sardiinin kadonneen pään metsästäminen! Ja jokainen uusi, tuntematon räjäyttää tajunnan.
Kaikki. On. Mahdollista.
tiistai 25. kesäkuuta 2013
Jäkätystä
Muiden ihmisten sietämättömyys on sietämätöntä. Huipentuma on elettävissä äärirajoille asti suurten juhlapyhien edellä jättimarketeissa, joissa jättikärryjä työntelevät jättijäkättäjät oksentavat olemassaolonsa kiduttavaa yksinkertaisuutta pitkin kilometrikäytäviä ostosparatiisilähimmäistensä kannettavaksi. Ikään kuin haluaisin heidänkin kuormansa omani päälle. Kiitos ei.
Hiippailen hyllyjen väliin ja mutisen partaani kuin fariseus, onneksi en ole yksikään heistä.
Ja olen varmasti joskus ollut. Parisuhteessa paskoina päivinä ja joskus tavallisinakin. Väsyneenä ja kaikkeen kyllästyneenä. Viimeisissä langoissa epätoivoisesti ennen eroa roikkuessani. Yksinhuoltavana kahden riekkuvan ja rähisevän jästipääjunoirin äärirajoille pingottuneena äitinä. Muuten vain vitutuksen korkean veisun soitellessa sieluani, ja jos vain joku on ollut sopivasti taajudella tai edes ääniaaltojen ulottuvilla.
Muistan ne kummastuneet katseet ja oman vastatunteen: painukaa vittuun saatanan tuijottajat.
On kuin ei mahtuisi omaan mieleen kuin se kirveen kanssa heiluva kantasuomalainen, jolle jokea pitkin alavirtaan uiskentelevat lastut riittävät syyksi massamurhaan tai ainakin sillä uhkailuun.
Tai sitten oma napa on niin jumalattoman venähtänyt, että elämän sisällöksi riittää siellä uiskenteleminen eikä reunan yli tule enää edes mieleen yrittää kurkistella. Miksi pitäisi, kun omassa on kaikki mitä tarvitsee. Ja joka jumalauta yrittää sieltä ihravuorien yli jotain muuta huudella, on ihan taatusti väärässä! Ei ymmärrä yhtään mitään tästä meikäläisen aitosuomalaisesta todellisuudesta.
Hätähuutoja, vaikka vihankarjunnalta kuulostavatkin. Ja hoitajat ovat kaukana, varmaan lapsuudessa asti. Siis ainakin ne, joiden olisi pitänyt osata olla hoitajia.
Miten tätä näkeekään niin hirveän paljon juuri kesälomalla, kun kaiken pitäisi olla hyvin! Pehmeä, lämmin ja rento olla. Kiva kutitella toisen nenää heinänkorrella, jossa killuu lupauksia täynnä olevia punaposkisia ahomansikoita. Olla vaan.
Onko se sitä, että jossain syvällä jotain on kuitenkin pielessä? Jotain, mihin olisi pitänyt tarttua jo kauan sitten? Tai että me toisillemme kaikkein lähimmät - muka - olemmekin toisistamme ihan liian kaukana? Enkä puhu nyt vain ihosta vaan ennen kaikkea mielestä. Ajatuksista ja sanoista. Ja puuttuu uskallus, kyky ja taito nähdä sinne itsen sisälle niin syvälle, että osaisi tulla myös pois ja katsoa toista silmiin.
Käytiin nuoriso-osaston kanssa vesikesäretkellä lähisaaressa. Laivan porttia aukoi ja sulki nuori kundi, heitteli köysiä ja hoiteli laskusiltaa. Lähdettiin laiturille, lapsi meni edellä, ja kuulin vain kansipojan vastaavan hymyillen "ole hyvä". Parin askeleen päässä tuo perusärisevä varhaisteinini alkaa selittää: "Mä sanoin sille kiitos, kun se tekee täällä tota työtä ja että sen tulis kiva olo."
Tuli kyllä varsin kiva olo yhdelle aikuisellekin.
Hiippailen hyllyjen väliin ja mutisen partaani kuin fariseus, onneksi en ole yksikään heistä.
Ja olen varmasti joskus ollut. Parisuhteessa paskoina päivinä ja joskus tavallisinakin. Väsyneenä ja kaikkeen kyllästyneenä. Viimeisissä langoissa epätoivoisesti ennen eroa roikkuessani. Yksinhuoltavana kahden riekkuvan ja rähisevän jästipääjunoirin äärirajoille pingottuneena äitinä. Muuten vain vitutuksen korkean veisun soitellessa sieluani, ja jos vain joku on ollut sopivasti taajudella tai edes ääniaaltojen ulottuvilla.
Muistan ne kummastuneet katseet ja oman vastatunteen: painukaa vittuun saatanan tuijottajat.
On kuin ei mahtuisi omaan mieleen kuin se kirveen kanssa heiluva kantasuomalainen, jolle jokea pitkin alavirtaan uiskentelevat lastut riittävät syyksi massamurhaan tai ainakin sillä uhkailuun.
Tai sitten oma napa on niin jumalattoman venähtänyt, että elämän sisällöksi riittää siellä uiskenteleminen eikä reunan yli tule enää edes mieleen yrittää kurkistella. Miksi pitäisi, kun omassa on kaikki mitä tarvitsee. Ja joka jumalauta yrittää sieltä ihravuorien yli jotain muuta huudella, on ihan taatusti väärässä! Ei ymmärrä yhtään mitään tästä meikäläisen aitosuomalaisesta todellisuudesta.
Hätähuutoja, vaikka vihankarjunnalta kuulostavatkin. Ja hoitajat ovat kaukana, varmaan lapsuudessa asti. Siis ainakin ne, joiden olisi pitänyt osata olla hoitajia.
Miten tätä näkeekään niin hirveän paljon juuri kesälomalla, kun kaiken pitäisi olla hyvin! Pehmeä, lämmin ja rento olla. Kiva kutitella toisen nenää heinänkorrella, jossa killuu lupauksia täynnä olevia punaposkisia ahomansikoita. Olla vaan.
Onko se sitä, että jossain syvällä jotain on kuitenkin pielessä? Jotain, mihin olisi pitänyt tarttua jo kauan sitten? Tai että me toisillemme kaikkein lähimmät - muka - olemmekin toisistamme ihan liian kaukana? Enkä puhu nyt vain ihosta vaan ennen kaikkea mielestä. Ajatuksista ja sanoista. Ja puuttuu uskallus, kyky ja taito nähdä sinne itsen sisälle niin syvälle, että osaisi tulla myös pois ja katsoa toista silmiin.
Käytiin nuoriso-osaston kanssa vesikesäretkellä lähisaaressa. Laivan porttia aukoi ja sulki nuori kundi, heitteli köysiä ja hoiteli laskusiltaa. Lähdettiin laiturille, lapsi meni edellä, ja kuulin vain kansipojan vastaavan hymyillen "ole hyvä". Parin askeleen päässä tuo perusärisevä varhaisteinini alkaa selittää: "Mä sanoin sille kiitos, kun se tekee täällä tota työtä ja että sen tulis kiva olo."
Tuli kyllä varsin kiva olo yhdelle aikuisellekin.
sunnuntai 16. kesäkuuta 2013
Onko nyt niin kuin aina, vai mitä voisi olla toisin?
Näin kerran Adrianmeren Italian puolelta. Se oli ohuensininen, kevätvalo veden päällä kuulas, utuinen. Ihmisten rähisevä energia ja hautovan uneliaan helteen tuoma velttous, äänet punoutuivat kirkuvaksi matoksi. Olisin halunnut hypätä lutikanmallisen moottoriveneen kyytiin ja käskeä raitapaitaista kuskia ajamaan suoraan meren yli Kroatiaan. Ihan vain katsomaan, onko siellä samanlaista. Jonain päivänä menen.
Kumpaan suuntaan aallot kulkevat Atlantin ja Biskajanlahden risteyksessä, en tiedä. Ja miltä suola maistuu, kun vesi onkin lämmintä. Jonain päivänä tiedän.
Lisää merta: Uuden-Seelannin rannat. Kerran sotureita, Valasratsastaja ja kaikki Jane Campionit mutta ennen kaikkea Piano. Kaareva horisontti. Eteläsaaren vuoret. Sinä päivän kun on niin paljon rahaa, että pystyn lähtemään toiselle puolelle maapalloa, lähden sinne.
Ja sitten kun koti meren rannalla tulee vastaan, asetun.
Siihen saakka on melottava.
Kumpaan suuntaan aallot kulkevat Atlantin ja Biskajanlahden risteyksessä, en tiedä. Ja miltä suola maistuu, kun vesi onkin lämmintä. Jonain päivänä tiedän.
Lisää merta: Uuden-Seelannin rannat. Kerran sotureita, Valasratsastaja ja kaikki Jane Campionit mutta ennen kaikkea Piano. Kaareva horisontti. Eteläsaaren vuoret. Sinä päivän kun on niin paljon rahaa, että pystyn lähtemään toiselle puolelle maapalloa, lähden sinne.
Ja sitten kun koti meren rannalla tulee vastaan, asetun.
Siihen saakka on melottava.
lauantai 1. kesäkuuta 2013
Nuoruus, niin ikuinen
Ei pilviä, vain haaleneva sinitaivas, ilta kääntymässä yöksi - ja puistosta kuuluu koulunsa lopettaneiden kiljahtelua, huutoja, iloista puheensorinaa. Me vanhat koloihimme jo asettuneet ovet auki parvekkeilla, tuuli tuo ääniä ja jotain niin tuttua, tämä valon määrä ja kaikki se toivo.
Miten kevät vaihtuu kesäksi, yhtäkkiä vapaus hyökkää päälle kuin koski, tempaisee mukaansa ja saa uskomaan kaikkeen mahdolliseen, kaiken. Että minä, että tulevaisuus, että osaan ja pystyn ja miten tähän maailmaan mahtuukaan monta mielenkiintoista ihmistä, joka päivä joku uusi tulee vastaan ja kääntää suuntaa, ottaa hihasta tai tarttuu mukaan, niin valtavaa!
Ja se vapaus. Kun voi kävellä koulun käytävää ovea kohti, ovesta ulos ja pihalle, pihan yli kadulle, kadulla mihin suuntaan haluaa ja mihin asti vain pääsee. Edessä kesäloma, ikuisuuden mittainen.
Voi kun se ei koskaan katoaisi noilta, jotka tuolla nyt kilkattavat! Ja jos vaikka jossain mutkassa katoaisikin, löytyisi uudestaan.
Ja sille otsa rypyssä kevättodistustaan tuijottaneelle pikkumurkulle sellaisia terveisiä, että älä huoli: pääsee sitä puuhun perä edelläkin. Kunhan vain löytää sen oman puunsa!
Miten kevät vaihtuu kesäksi, yhtäkkiä vapaus hyökkää päälle kuin koski, tempaisee mukaansa ja saa uskomaan kaikkeen mahdolliseen, kaiken. Että minä, että tulevaisuus, että osaan ja pystyn ja miten tähän maailmaan mahtuukaan monta mielenkiintoista ihmistä, joka päivä joku uusi tulee vastaan ja kääntää suuntaa, ottaa hihasta tai tarttuu mukaan, niin valtavaa!
Ja se vapaus. Kun voi kävellä koulun käytävää ovea kohti, ovesta ulos ja pihalle, pihan yli kadulle, kadulla mihin suuntaan haluaa ja mihin asti vain pääsee. Edessä kesäloma, ikuisuuden mittainen.
Voi kun se ei koskaan katoaisi noilta, jotka tuolla nyt kilkattavat! Ja jos vaikka jossain mutkassa katoaisikin, löytyisi uudestaan.
Ja sille otsa rypyssä kevättodistustaan tuijottaneelle pikkumurkulle sellaisia terveisiä, että älä huoli: pääsee sitä puuhun perä edelläkin. Kunhan vain löytää sen oman puunsa!
sunnuntai 7. huhtikuuta 2013
Totuus kaikesta
...tai ainakin yhdestätoista asiasta, joita kysyi utel.. anteeksi, "ainoastaan tiedonhaluinen" sielunhoitaja-apottimme Saint Peppone. Tartun hänen lähettämäänsä haasteeseen osuvana jälkikirjoituksena edelliseen kirjoitukseeni mutta ennen kaikkea siksi, että arvostan hyvin paljon Pepponen avarakatseisuutta ja ajatuksia siitä, miksi koko blogikirjoittelu ja ristiin-rastiin-keskustelumme on niin tärkeää: että saisimme uusia ajatuksia ja ehkä joskus jopa muuttaisimme jotain vanhojamme.
YKSITOISTA YKSINKERTAISTA ASIAA MINUSTA ITSESTÄNI
1. Viihdyn paremmin itseni kuin muiden kanssa
2. Minulla on siniset silmät, joskus liiankin siniset
3. Saan tosi infernaalisia kilareita, joiden alta on paras pysyä poissa
4. En pelkää omaa kuolemaani mutta lasten kyllä
5. Itsekkyys ja rahanahneus saavat minut turhautuneen raivon valtaan
6. Kun lapset ovat lentäneet pesästä muutan ulkomaille
7. Haluan asua meren rannalla
8. Pidän miehen hengityksen lämmöstä, käsistä lähtevästä halusta ja kiihottuneesta ääntelystä
9. Nukun kahden kissan kanssa
10. En osaa parkua mennyttä enkä pelätä tulevaa mutta välillä nykyhetki vituttaa
11. En pystyisi ikinä tekemään itsemurhaa, koska viime hetkellä miettisin kuitenkin, miltähän huominen näyttää
YKSITOISTA VASTAUSTA PEPPONEMAISIIN KYSYMYKSIIN
1. Uskotko omaan itseesi?
Kyllä. Uskon olevani "itse" ja että se "itse" on omani. On ollut (ja varmasti tuleekin) tilanteita, joissa raja itseni ja muun välillä häilyy, hämärtyy, ehkä häiriintyykin, mutta se alkaa jo olla tuttu juttu. Ja kyllä, uskon itseeni myös sillä toisella tavalla eli uskon, että pystyn mihin vaan, mikä minua kiinnostaa. Eikä muuhun tarvitsekaan pystyä.
2. Elämäsi ehdottomasti paras päivä?
Parhaasta en tiedä - 24 tuntia yhtäjaksoista ehdottomasti parasta on tosi pitkä, oikeastaan ihan mahdoton aika - mutta ratkaisevan hyviä on ollut montakin, siis päiviä, jolloin on tapahtunut jotain keskeistä elämänonnellisuuteeni vaikuttavaa asiaa. Päivät, jolloin lapset syntyivät. Päivä, jolloin päätin erota. Päivä, jolloin uskalsin alkaa rakastaa, vaikka siinä ei ollut mitään järkeä.
Siinä se taisikin olla.
3. Vihaatko jotain sukulaistasi erityisesti?
En jaksa käyttää niin paljon energiaa sukulaissuhteisiin, että vihaisin jotakuta. Yritän olla mahdollisimman vähän tekemisissä niiden kanssa, jotka ärsyttävät eniten. Ja katso: maailma onkin ihanan väljä, avara ja valoisa!
4. Kumpi ohjaa päätöksenteossasi, järki vai rakkaus?
Riippuu tilanteesta ja päätöstä vaativasta asiasta. Mutta olen taipuvainen uskomaan siihen teoriaan, että ihminen kuin ihminen tekee päätöksensä tunteella mutta perustelee ne itselleen järjellä. Tosin se tunne ei aina ole rakkaus.
5. Kuinka pitkälle olet valmis menemään saadaksesi haluamasi?
Uurastamaan, ponnistelemaan ja tietyissä rajoissa uhrautumaankin mutta en pelaamaan, pettämään, valehtelemaan enkä tappamaan.
6. Kaunisteletko asioita blogissasi?
En. Mutta blogitekstien tarinalliset arvot ja juonen sisäinen logiikka painavat minulle enemmän kuin se, kertooko joku jostakin kaiken. Yritän kirjoittaa niin, että kirjoittamaani olisi myös nautinto lukea, ja sitähän se ei ilman aitoutta ole.
7. Kuinka usein sana rakkaus tulee mieleesi?
Itse sana aika harvoin mutta tunne usein. Monta kertaa päivässä. Mutta totuuden nimessä, tulee kyllä aika monta muutakin tunnetta, ihan sitä toistakin ääripäätä yleensä oikein kunnolla.
8. Paljonko olisit valmis tunnustamaan asioita blogissasi, jos sinun ei tarvitsisi miettiä, mitä muut ajattelevat?
Ihan mitä vaan, jos tunnen siihen tarvetta. Ei minun tarvitse miettiä, mitä muut ajattelevat. Yleensä mietin muutenkin vain sitä, mitä itse ajattelen.
9. Miksi sinä olet unohtanut sotaveteraanit?
Olenko minä? Jos tarkoitat suomalaisia toisen maailmansodan veteraaneja niin kaikki tuntemani ovat jo kuolleet mutta muistan heidät hyvin, joka päivä. Niin hyvin heidän saamansa vammat ovat periytyneet kolmanteen ja neljänteen polveen.
10. Mikä on pahin pakkomielteesi?
Nenän kaivaminen.
11. Kuinka paljon uskot minun puhuvan paskaa?
En yhtään. Uskon olevani keskivertoa lahjakkaampi erottamaan fiktion ja faktan toisistaan ja näkisin kyllä, jos puhuisit paskaa jostain sellaisesta, millä on oikeasti merkitystä.
YKSITOISTA KYSYMYSTÄ IHAN KENELLE TAHANSA, JOKA HALUAA MIETTIÄ NÄITÄ YHTÄTOISTA ASIAA
1. Mitä ominaisuutta arvostat itsessäsi eniten?
2. Mitä piirrettäsi olet eniten joutunut muokkaamaan ja miksi?
3. Missä asiassa toivoisit elämänkumppanisi toimivan toisin kuin hän toimii nyt?
4. Mitä piirrettä elämänkumppanissasi et mistään hinnasta vaihtaisi pois?
5. Mitä kolmea asiaa pidät lasten kasvattamisessa tärkeimpinä?
6. Mihin maahan olisit halunnut syntyä, jos voisit nykyisellä tietämykselläsi valita muun kuin Suomen?
7. Mikä historiallinen aikakausi ja paikka on ensimmäinen matkakohteesi sitten, kun aikamatkailun tekniikka keksitään?
8. Mikä elokuva on koskettanut sinua voimakkaimmin?
9. Mitä kappaletta laulat suihkussa?
10. Minne menet, kun sinua itkettää?
11. Kuka tai mikä sinut hakee sieltä takaisin?
En tälläkään kerralla lähetä näitä kysymyksiä suoraan kenellekään bloggarille, ottakoon kopin ken osuu paikalle ja kuulee kutsun. Mutta jos haluatte jättää kommentin ja kertoa, että tämä ajatusketjukirje jatkaa elämäänsä teidän blogissanne, olen iloinen & kiitän - myös kaikkien muiden blogimaailman elävien puolesta!
YKSITOISTA YKSINKERTAISTA ASIAA MINUSTA ITSESTÄNI
1. Viihdyn paremmin itseni kuin muiden kanssa
2. Minulla on siniset silmät, joskus liiankin siniset
3. Saan tosi infernaalisia kilareita, joiden alta on paras pysyä poissa
4. En pelkää omaa kuolemaani mutta lasten kyllä
5. Itsekkyys ja rahanahneus saavat minut turhautuneen raivon valtaan
6. Kun lapset ovat lentäneet pesästä muutan ulkomaille
7. Haluan asua meren rannalla
8. Pidän miehen hengityksen lämmöstä, käsistä lähtevästä halusta ja kiihottuneesta ääntelystä
9. Nukun kahden kissan kanssa
10. En osaa parkua mennyttä enkä pelätä tulevaa mutta välillä nykyhetki vituttaa
11. En pystyisi ikinä tekemään itsemurhaa, koska viime hetkellä miettisin kuitenkin, miltähän huominen näyttää
YKSITOISTA VASTAUSTA PEPPONEMAISIIN KYSYMYKSIIN
1. Uskotko omaan itseesi?
Kyllä. Uskon olevani "itse" ja että se "itse" on omani. On ollut (ja varmasti tuleekin) tilanteita, joissa raja itseni ja muun välillä häilyy, hämärtyy, ehkä häiriintyykin, mutta se alkaa jo olla tuttu juttu. Ja kyllä, uskon itseeni myös sillä toisella tavalla eli uskon, että pystyn mihin vaan, mikä minua kiinnostaa. Eikä muuhun tarvitsekaan pystyä.
2. Elämäsi ehdottomasti paras päivä?
Parhaasta en tiedä - 24 tuntia yhtäjaksoista ehdottomasti parasta on tosi pitkä, oikeastaan ihan mahdoton aika - mutta ratkaisevan hyviä on ollut montakin, siis päiviä, jolloin on tapahtunut jotain keskeistä elämänonnellisuuteeni vaikuttavaa asiaa. Päivät, jolloin lapset syntyivät. Päivä, jolloin päätin erota. Päivä, jolloin uskalsin alkaa rakastaa, vaikka siinä ei ollut mitään järkeä.
Siinä se taisikin olla.
3. Vihaatko jotain sukulaistasi erityisesti?
En jaksa käyttää niin paljon energiaa sukulaissuhteisiin, että vihaisin jotakuta. Yritän olla mahdollisimman vähän tekemisissä niiden kanssa, jotka ärsyttävät eniten. Ja katso: maailma onkin ihanan väljä, avara ja valoisa!
4. Kumpi ohjaa päätöksenteossasi, järki vai rakkaus?
Riippuu tilanteesta ja päätöstä vaativasta asiasta. Mutta olen taipuvainen uskomaan siihen teoriaan, että ihminen kuin ihminen tekee päätöksensä tunteella mutta perustelee ne itselleen järjellä. Tosin se tunne ei aina ole rakkaus.
5. Kuinka pitkälle olet valmis menemään saadaksesi haluamasi?
Uurastamaan, ponnistelemaan ja tietyissä rajoissa uhrautumaankin mutta en pelaamaan, pettämään, valehtelemaan enkä tappamaan.
6. Kaunisteletko asioita blogissasi?
En. Mutta blogitekstien tarinalliset arvot ja juonen sisäinen logiikka painavat minulle enemmän kuin se, kertooko joku jostakin kaiken. Yritän kirjoittaa niin, että kirjoittamaani olisi myös nautinto lukea, ja sitähän se ei ilman aitoutta ole.
7. Kuinka usein sana rakkaus tulee mieleesi?
Itse sana aika harvoin mutta tunne usein. Monta kertaa päivässä. Mutta totuuden nimessä, tulee kyllä aika monta muutakin tunnetta, ihan sitä toistakin ääripäätä yleensä oikein kunnolla.
8. Paljonko olisit valmis tunnustamaan asioita blogissasi, jos sinun ei tarvitsisi miettiä, mitä muut ajattelevat?
Ihan mitä vaan, jos tunnen siihen tarvetta. Ei minun tarvitse miettiä, mitä muut ajattelevat. Yleensä mietin muutenkin vain sitä, mitä itse ajattelen.
9. Miksi sinä olet unohtanut sotaveteraanit?
Olenko minä? Jos tarkoitat suomalaisia toisen maailmansodan veteraaneja niin kaikki tuntemani ovat jo kuolleet mutta muistan heidät hyvin, joka päivä. Niin hyvin heidän saamansa vammat ovat periytyneet kolmanteen ja neljänteen polveen.
10. Mikä on pahin pakkomielteesi?
Nenän kaivaminen.
11. Kuinka paljon uskot minun puhuvan paskaa?
En yhtään. Uskon olevani keskivertoa lahjakkaampi erottamaan fiktion ja faktan toisistaan ja näkisin kyllä, jos puhuisit paskaa jostain sellaisesta, millä on oikeasti merkitystä.
YKSITOISTA KYSYMYSTÄ IHAN KENELLE TAHANSA, JOKA HALUAA MIETTIÄ NÄITÄ YHTÄTOISTA ASIAA
1. Mitä ominaisuutta arvostat itsessäsi eniten?
2. Mitä piirrettäsi olet eniten joutunut muokkaamaan ja miksi?
3. Missä asiassa toivoisit elämänkumppanisi toimivan toisin kuin hän toimii nyt?
4. Mitä piirrettä elämänkumppanissasi et mistään hinnasta vaihtaisi pois?
5. Mitä kolmea asiaa pidät lasten kasvattamisessa tärkeimpinä?
6. Mihin maahan olisit halunnut syntyä, jos voisit nykyisellä tietämykselläsi valita muun kuin Suomen?
7. Mikä historiallinen aikakausi ja paikka on ensimmäinen matkakohteesi sitten, kun aikamatkailun tekniikka keksitään?
8. Mikä elokuva on koskettanut sinua voimakkaimmin?
9. Mitä kappaletta laulat suihkussa?
10. Minne menet, kun sinua itkettää?
11. Kuka tai mikä sinut hakee sieltä takaisin?
En tälläkään kerralla lähetä näitä kysymyksiä suoraan kenellekään bloggarille, ottakoon kopin ken osuu paikalle ja kuulee kutsun. Mutta jos haluatte jättää kommentin ja kertoa, että tämä ajatusketjukirje jatkaa elämäänsä teidän blogissanne, olen iloinen & kiitän - myös kaikkien muiden blogimaailman elävien puolesta!
perjantai 29. maaliskuuta 2013
Ystäväni kirjat
Kysymyksiin on kiva vastata. Lokeroon asettua tai olla asettumatta. Eräässä kauan sitten päättyneessä ihmissuhteessa tein jopa veroilmoituksen toisen puolesta ja pelkästään siksi, että se oli hauskaa, koska se oli loogista. Joku kysyi, minä vain vastasin.
Löysin kaapin perältä keltaisen kirjan, jonka kannessa keekoili 70-lukuinen barbihahmo. Sisältä löytyi paljon pienten tyttöjen unelmia. Joku oli ihastunut Vaahteramäen Eemelin näyttelijään, toinen soitti "kxylobhonia", kolmas inhosi "maksa laatikoa". Oli siellä joku irvileuka isovelikin käynyt suttaamassa valmiiksi painetuille riveille omat lempivärinsä ja urheiluharrastuksensa.
Muistan vielä sen kihelmöivän tunteen, kun joku kaveri antoi täytettäväksi oman ystäväkirjansa. Taas saisin määritellä oman kuvani: värit (hiusten, silmien,
lempi-), numerot (ikä, pituus, puhelin-), harrastukset, mieliteot, sankaruuden siemenet - mutta ennen kaikkea unelmat, toiveet ja sen kaikista mielenkiintoisimman: mitä minusta tulee isona.
Mitähän mahdoin silloin kirjoittaa... Tuossa keltakantisessa ovat nimittäin vain kaverini, en minä. Ei mitään siitä, mikä minä itse olin ja olisin halunnut olla.
Nelikymppisenä sain lahjaksi saman kirjan camp-version, Aikuiset ystäväni, jota kierrätin muutaman vuoden lähipiirissä. Kai aivan samasta syystä kuin lapsenakin: tuntui mielenkiintoiselta nähdä, miten ystäväni näkevät itsensä. Tai miten he haluavat itsensä näyttää.
Verta, hikeä ja kyyneleitä näkyi joka rivillä. Jo menneitä elämänjaksoja, kadonneita unelmia, uskon rippeitä, ja niitä rakennuspylväitä, jonka varaan kukin oli oman senhetkisen todellisuutensa rakentanut. Toteemieläimiä, tunnuslauseita, ja taas niitä parhaita luettuja kirjoja, nähtyjä elokuvia. Sekä mitä haluaisin sanoa tämän kirjan omistajalle. Plus bonuksena aikuisuustesti, jossa sai pisteitä luottokorttien ja Aalto-maljakoiden omistamisesta ja menetti niitä tatuoinneilla ja lävistyksillä... auh asenteellisuutta!
Siinä missä jollekin oli tärkeää sopia odotettuun lokeroon, toiselle se oli kaikkea muuta. Kuitenkin, yhä vain riveiltä näkyi se sama huumaava mahdollisuus kuvata omilla vastauksilla itselleen, kuka minä oikein olen. Tai haluaisin olla.
Ja mitä me tänään teemme, kun mietimme & kirjoitamme fb:ssä, deittipalstalla, blogeissa vastauksia valmiisiin kysymyksiin, luomme itsellemme profiileja, kerromme jotain tai emme paljon mitään? Hahmotamme, hahmottelemme, luomme, lumetamme... Rakennamme kuvaa oliosta, joka olemme tai olisimme, voisimme olla. Ainakin osittain. Näytämme valitut palat. Jo siinä, mitä valitsemme näytettäväksi.
Teemme itsestämme yksilöitä?
Sillä sitähän me haluamme olla. Yksilöitä. Jollain tavalla lokeroon sopimattomia. Itsejämme. Tai ainakin haluamme, että meidät nähdään sellaisina. Että joku näkisi, edes joku.
Voi olla hyvä, voi olla paha. Siis että toimimme näin. Samaahan noilla ystäväkirjoilla lapsena tehtiin, hahmotettiin, katsottiin toiseen. Ainoa vain, että ensin tunnettiin ja sitten vasta kirjoitettiin detaljit kirjaan. Vähän kuin lisäbonuksena avauduttiin vielä vähän lisää - oman ryhmän sisällä. (Ja epäilemättä samoja kirjoja käytettiin myös ilkeilyyn ja karsinointiin, ryhmästä ulos sulkemiseen - kyllä se osattiin jo silloin, kauan ennen irkkiä...)
On kuitenkin olemassa yksi lokerokysymysten laji, johon en ole koskaan pystynyt vastaamaan enkä aio pystyäkään, nimittäin netin deittipalstojen profiilikaavakkeet. Senkään uhalla, että tämän kyvyttömyyteni vuoksi pysyn
luuultavasti loppuelämäni yksineläjänä (tuoreiden lehtitietojen mukaan nimittäin keski-ikäisetkin ovat siirtyneet pariutumaan pelkästään verkossa).
Että miksi? Vaikka siellä kysytään ihmisistä ihan niitä samoja asioita kuin ystäväkirjoissa ennen vanhaan? Silmien värit, pituudet, vailla kainoutta painotkin, harrastukset, motot ja kuukausitulot... No siksi että joka kerta deittipalstojen tullessa puheeksi en voi olla miettimättä, kuka ihan oikeasti haluaa tehdä ihmissuhde- tai edes tutustumispäätöksiä niiden profiilitietojen pohjalta? Kauhistuttaako erilaisuus niin hirveästi vai haetaanko sieltä nimenomaan sitä? Vai halutaanko vain varmistaa mahdollisimman tasainen samanlaisuus? Yllätyksettömyys? Eliminoida etukäteen persoonalliset poikkeamat? Siis ehkäpä juuri kaikki se, mitä minä olen - se yksilö?
No, mitä minä tässä valitan. Sikiöitäkin seulotaan jo ennen syntymää sukupuolen ja sairauksien varalta eikä senkään puuhan eettisyyttä juuri kummastella. Miksei sitten partnereita voisi valita etukäteen täytettävällä hakukaavakkeella (vaikka joku satunnaisgeneraattori saisi varmasti aikaan aivan yhtä onnistuneen lopputuloksen). Ja miettikääpäs miten mukava olisi ollut päästä valitsemaan omat vanhempansa profiilitietojen perusteella etukäteen!
Mutta kun ei. Ei taivu. Ei siihen lokeroon, että jokin niin ulkoinen kuin vastaukseni valmiisiin kysymyksiin voisi kuitenkaan ikinä olla tarpeeksi paljon minua. Ei. Se on vain pysäytyskuva ohikulkijasta, joka voisi olla ihan kuka vaan.
Mutta rakkaat ystävät. Ihan milloin vain täytän taas sen aukeaman ystäväkirjaanne! Ja tuon teille oman kirjani täytettäväksi.
Löysin kaapin perältä keltaisen kirjan, jonka kannessa keekoili 70-lukuinen barbihahmo. Sisältä löytyi paljon pienten tyttöjen unelmia. Joku oli ihastunut Vaahteramäen Eemelin näyttelijään, toinen soitti "kxylobhonia", kolmas inhosi "maksa laatikoa". Oli siellä joku irvileuka isovelikin käynyt suttaamassa valmiiksi painetuille riveille omat lempivärinsä ja urheiluharrastuksensa.
Muistan vielä sen kihelmöivän tunteen, kun joku kaveri antoi täytettäväksi oman ystäväkirjansa. Taas saisin määritellä oman kuvani: värit (hiusten, silmien,
lempi-), numerot (ikä, pituus, puhelin-), harrastukset, mieliteot, sankaruuden siemenet - mutta ennen kaikkea unelmat, toiveet ja sen kaikista mielenkiintoisimman: mitä minusta tulee isona.
Mitähän mahdoin silloin kirjoittaa... Tuossa keltakantisessa ovat nimittäin vain kaverini, en minä. Ei mitään siitä, mikä minä itse olin ja olisin halunnut olla.
Nelikymppisenä sain lahjaksi saman kirjan camp-version, Aikuiset ystäväni, jota kierrätin muutaman vuoden lähipiirissä. Kai aivan samasta syystä kuin lapsenakin: tuntui mielenkiintoiselta nähdä, miten ystäväni näkevät itsensä. Tai miten he haluavat itsensä näyttää.
Verta, hikeä ja kyyneleitä näkyi joka rivillä. Jo menneitä elämänjaksoja, kadonneita unelmia, uskon rippeitä, ja niitä rakennuspylväitä, jonka varaan kukin oli oman senhetkisen todellisuutensa rakentanut. Toteemieläimiä, tunnuslauseita, ja taas niitä parhaita luettuja kirjoja, nähtyjä elokuvia. Sekä mitä haluaisin sanoa tämän kirjan omistajalle. Plus bonuksena aikuisuustesti, jossa sai pisteitä luottokorttien ja Aalto-maljakoiden omistamisesta ja menetti niitä tatuoinneilla ja lävistyksillä... auh asenteellisuutta!
Siinä missä jollekin oli tärkeää sopia odotettuun lokeroon, toiselle se oli kaikkea muuta. Kuitenkin, yhä vain riveiltä näkyi se sama huumaava mahdollisuus kuvata omilla vastauksilla itselleen, kuka minä oikein olen. Tai haluaisin olla.
Ja mitä me tänään teemme, kun mietimme & kirjoitamme fb:ssä, deittipalstalla, blogeissa vastauksia valmiisiin kysymyksiin, luomme itsellemme profiileja, kerromme jotain tai emme paljon mitään? Hahmotamme, hahmottelemme, luomme, lumetamme... Rakennamme kuvaa oliosta, joka olemme tai olisimme, voisimme olla. Ainakin osittain. Näytämme valitut palat. Jo siinä, mitä valitsemme näytettäväksi.
Teemme itsestämme yksilöitä?
Sillä sitähän me haluamme olla. Yksilöitä. Jollain tavalla lokeroon sopimattomia. Itsejämme. Tai ainakin haluamme, että meidät nähdään sellaisina. Että joku näkisi, edes joku.
Voi olla hyvä, voi olla paha. Siis että toimimme näin. Samaahan noilla ystäväkirjoilla lapsena tehtiin, hahmotettiin, katsottiin toiseen. Ainoa vain, että ensin tunnettiin ja sitten vasta kirjoitettiin detaljit kirjaan. Vähän kuin lisäbonuksena avauduttiin vielä vähän lisää - oman ryhmän sisällä. (Ja epäilemättä samoja kirjoja käytettiin myös ilkeilyyn ja karsinointiin, ryhmästä ulos sulkemiseen - kyllä se osattiin jo silloin, kauan ennen irkkiä...)
On kuitenkin olemassa yksi lokerokysymysten laji, johon en ole koskaan pystynyt vastaamaan enkä aio pystyäkään, nimittäin netin deittipalstojen profiilikaavakkeet. Senkään uhalla, että tämän kyvyttömyyteni vuoksi pysyn
luuultavasti loppuelämäni yksineläjänä (tuoreiden lehtitietojen mukaan nimittäin keski-ikäisetkin ovat siirtyneet pariutumaan pelkästään verkossa).
Että miksi? Vaikka siellä kysytään ihmisistä ihan niitä samoja asioita kuin ystäväkirjoissa ennen vanhaan? Silmien värit, pituudet, vailla kainoutta painotkin, harrastukset, motot ja kuukausitulot... No siksi että joka kerta deittipalstojen tullessa puheeksi en voi olla miettimättä, kuka ihan oikeasti haluaa tehdä ihmissuhde- tai edes tutustumispäätöksiä niiden profiilitietojen pohjalta? Kauhistuttaako erilaisuus niin hirveästi vai haetaanko sieltä nimenomaan sitä? Vai halutaanko vain varmistaa mahdollisimman tasainen samanlaisuus? Yllätyksettömyys? Eliminoida etukäteen persoonalliset poikkeamat? Siis ehkäpä juuri kaikki se, mitä minä olen - se yksilö?
No, mitä minä tässä valitan. Sikiöitäkin seulotaan jo ennen syntymää sukupuolen ja sairauksien varalta eikä senkään puuhan eettisyyttä juuri kummastella. Miksei sitten partnereita voisi valita etukäteen täytettävällä hakukaavakkeella (vaikka joku satunnaisgeneraattori saisi varmasti aikaan aivan yhtä onnistuneen lopputuloksen). Ja miettikääpäs miten mukava olisi ollut päästä valitsemaan omat vanhempansa profiilitietojen perusteella etukäteen!
Mutta kun ei. Ei taivu. Ei siihen lokeroon, että jokin niin ulkoinen kuin vastaukseni valmiisiin kysymyksiin voisi kuitenkaan ikinä olla tarpeeksi paljon minua. Ei. Se on vain pysäytyskuva ohikulkijasta, joka voisi olla ihan kuka vaan.
Mutta rakkaat ystävät. Ihan milloin vain täytän taas sen aukeaman ystäväkirjaanne! Ja tuon teille oman kirjani täytettäväksi.
lauantai 16. maaliskuuta 2013
Käyttöarvo tapissa
Kun tulisikin vastaan ihminen (lue: mies), jolle käyttöarvoni olisi toisarvoinen tekijä ja itseisarvoni - siis tämä minä ihminen - number one.
Hyvinä päivinä olen satavarma, että jonain päivänä tulee. Huonompina vakuuttunut siitä, että silmiin katsova ääretön aitous on täysin kadonnut luonnonvara, josta minun elinaikanani ei tulla enää näkemään vilaustakaan.
Aivan: sain taas kerran puhelun ihmiseltä, jolla ei pitänyt olla enää mitään asiaa minulle. Sellaiselta ihmiseltä, tiedättehän, jonka kanssa on oltu lähellä mutta ei enää pitkään aikaan. Sellaiselta, jonka kanssan nykyään on jo vähän vaikea keksiä puhumista edes puolivirallisissa tilaisuuksissa, joissa satutaan vastakkain. Vaikka olisi viinilasi kädessä ja hulisevaa seuraa ympärillä.
No, sainpa puhelun, jonka jälkeen mietin, minkä helvetin taki sen sain. Enkä keksinyt mitään muuta syytä kuin että hänellä oli tylsää. Oli perjantai. Työ ei enää oikein maistunut eikä viikonloppukaan niin hirveästi innostanut. Että jos tuo nainen tuolla jossain kuitenkin vielä vähän hauskuuttaisi, olisi taas iloinen ja kannustava ja ehkä vähän ymmärtäväinenkin... seurallinen nyt ainakin!
Vitut olin.
Jäähtynyttä soppaa ei nimittäin enää samoilla haloilla lämmitellä. Eikä minua millään 13,5%:n intensiteetillä. Minimini on 150.
Sitä paitsi käyttötavarat ovat esineitä ja ne ostetaan kaupasta.
Hyvinä päivinä olen satavarma, että jonain päivänä tulee. Huonompina vakuuttunut siitä, että silmiin katsova ääretön aitous on täysin kadonnut luonnonvara, josta minun elinaikanani ei tulla enää näkemään vilaustakaan.
Aivan: sain taas kerran puhelun ihmiseltä, jolla ei pitänyt olla enää mitään asiaa minulle. Sellaiselta ihmiseltä, tiedättehän, jonka kanssa on oltu lähellä mutta ei enää pitkään aikaan. Sellaiselta, jonka kanssan nykyään on jo vähän vaikea keksiä puhumista edes puolivirallisissa tilaisuuksissa, joissa satutaan vastakkain. Vaikka olisi viinilasi kädessä ja hulisevaa seuraa ympärillä.
No, sainpa puhelun, jonka jälkeen mietin, minkä helvetin taki sen sain. Enkä keksinyt mitään muuta syytä kuin että hänellä oli tylsää. Oli perjantai. Työ ei enää oikein maistunut eikä viikonloppukaan niin hirveästi innostanut. Että jos tuo nainen tuolla jossain kuitenkin vielä vähän hauskuuttaisi, olisi taas iloinen ja kannustava ja ehkä vähän ymmärtäväinenkin... seurallinen nyt ainakin!
Vitut olin.
Jäähtynyttä soppaa ei nimittäin enää samoilla haloilla lämmitellä. Eikä minua millään 13,5%:n intensiteetillä. Minimini on 150.
Sitä paitsi käyttötavarat ovat esineitä ja ne ostetaan kaupasta.
lauantai 9. maaliskuuta 2013
Oscarit kohdallaan
...vaikka olisin kyllä rakastunut ilman niitäkin. Malik Bendelloulin ohjaama Searching for Sugar Man palkittiin helmikuussa vuoden parhaana dokumenttielokuvana, ja nyt pois kaikki turhat ja aiheellisetkin oscarennakkoluulot, sillä tämä dokumentti kannattaa ehdottomasti katsoa! Syystä että:
Elokuva on hyvä. Sen kertoma tositarina kaikkine käänteineen loistava dokumentin aihe. Ja ennen kaikkea: tarinan päähenkilö mielettömän upea esimerkki siitä, että elämänsä voi elää - no, ihan juuri niin kuin itse haluaa. Vaikkapa teeskentelemättömän aidosti.
Searching for Sugar Man kertoo miten kaksi eteläafrikkalaista fania alkoi selvittää idolinsa kohtaloa. Aivan, 70-luvun alussa kaksi levyä tehnyt Sixto Rodriguez oli kadonnut kuin tuhka tuuleen eikä hänen levyjäänkään tunnettu missään muualla kuin Etelä-Afrikassa - mutta siellä hän sitten olikin suurempi kuin Elvis.
Tarinasta ei sen enempää tässä, juoniselosteita ja leffatrailereita löytyy jo ziljoonittain pitkin verkkoa, mutta menkää ja katsokaa koko dokumentti! Ja ennen kaikkea kuunnelkaa hänen musiikkiaan. Mies on dylanimpi kuin dylan parhaimmillaan, kaikkea sitä mitä ihminen voi yrittämättä olla.
Tässä yksi helmistä, Crucify Your Mind. Ja muutama hyvin liikuttava kuva.
Elokuva on hyvä. Sen kertoma tositarina kaikkine käänteineen loistava dokumentin aihe. Ja ennen kaikkea: tarinan päähenkilö mielettömän upea esimerkki siitä, että elämänsä voi elää - no, ihan juuri niin kuin itse haluaa. Vaikkapa teeskentelemättömän aidosti.
Searching for Sugar Man kertoo miten kaksi eteläafrikkalaista fania alkoi selvittää idolinsa kohtaloa. Aivan, 70-luvun alussa kaksi levyä tehnyt Sixto Rodriguez oli kadonnut kuin tuhka tuuleen eikä hänen levyjäänkään tunnettu missään muualla kuin Etelä-Afrikassa - mutta siellä hän sitten olikin suurempi kuin Elvis.
Tarinasta ei sen enempää tässä, juoniselosteita ja leffatrailereita löytyy jo ziljoonittain pitkin verkkoa, mutta menkää ja katsokaa koko dokumentti! Ja ennen kaikkea kuunnelkaa hänen musiikkiaan. Mies on dylanimpi kuin dylan parhaimmillaan, kaikkea sitä mitä ihminen voi yrittämättä olla.
Tässä yksi helmistä, Crucify Your Mind. Ja muutama hyvin liikuttava kuva.
lauantai 2. maaliskuuta 2013
Järjestelmä - väistämätön, välttämätön?
Valtio olen minä, sanoi Aurinkokuningas. Klassinen lause, jolla Ranskan itsevaltias Ludvig IV pönkitti valtaansa ja perusteli oikeuttaan olla perustelematta päätöksiään mitenkään, kenellekään.
Samaa taktiikkaa minäkin käytän, kun pennut jankuttavat sietokykyni ja äidillisen joustavuuteni äärirajoille. Silloinhan vastaus on väistämättä vastustamattoman yksiselitteinen "koska minä sanon niin". Nuorukaisten ärhenteleviin luonnehdintoihin kotimme ja Kolmannen valtakunnan yhteneväisyyksistä vastaan vain, että ei, olette väärässä rakkaat lapsukaiset - ei tämä mikään natsivaltio ole vaan tyylipuhdas diktatuuri, ja diktaattori olen minä.
Vallankäytön miedompi versio on hallinnollinen verkosto, josta muodostuu yhteisön toimintaa sääntelevä järjestelmä. Ihannevaiheessaan järjestelmä sisältää mahdollisuuden kirkkaan demokraattiseen vallan- ja vastuunjakoon, jossa erilaisuus suvaitaan ja sitä pidetään yhteisöä hyödyttävänä ja vahvistavana voimana. Valitettavasti jokainen ihanneyhteisö väistämättä paitsi syntyy, kehittyy, kukoistaa, myös kuihtuu - ellei peräti mätäne - ja kuolee. Saman kaaren tekee myös jokainen järjestelmä muuttumalla toimivasta toimimattomaksi. Tai rivijäsenen näkökulmasta vähän emotionaalisemmin ilmaistuna, turvasta kahleeksi.
Tähän väistämättömään kehitykseen vaikuttaa ajan lisäksi myös yhteisöön eli järjestelmän vaikutuspiiriin kuuluvien yksilöiden lukumäärä.
Otetaan käytännön esimerkiksi vaikka uskonnot. Siinä vaiheessa, kun pieni ryhmä valaistuu kirkkaasta ajatuksesta, kylvetään hyvässä. Jakaminen, solidaarisuus, huolehtiminen ja auttaminen korostuvat, ja energia virtaa ihmisten kesken. Löydetään rakkaus, ymmärrys, lämpö. Alkuseurakunnan autuus. Mutta seuraavalle sukupolvelle välittyy tästä ihanasta alkutunnelmasta väistämättä vain osa, ja sen vuoksi uskon ominaispiirteistä alkaa muotoutua oppi. Opista kehittyy vähitellen säännöstö, josta poikkeaminen alkaa tuntua yhteisön koossa pysymisen kannalta aina vain uhkaavammalta. Aletaan lähestyä järjestelmää. Systeemiä. Linnaketta. Väärän vallankäytön ja korruption lonkerot kiemurtelevat pyhän ytimeen. Ja kas, mitäs meillä onkaan: uskosta on tullut uskonto, satojen miljoonien ihmisten elämää hallitseva järjestelmä, jossa valtaa saa pitää koukkuisissa käsissään vaikka millainen seniili kaikkivaltias gubbe.
Saman tarinan voisi kertoa poliittisista aatesuuntauksista. Globaaleista suuryrityksistä. Valtioistakin. Ja - valitettavasti - myös monista ihan tavallisista perheistä ja suvuista. Mitä enemmän ihmisiä sitä monimutkaisempi ja hallitsevampi järjestelmä. Ja niistä on mahdoton kenenkään olla kokonaan vapaa, halusi tai ei.
Näyttää siltä, että järjestelmien syntyminen on aika lailla väistämätön asia ja liitty inhimillisiin selviytymisstrategioihin. Ihmismielen perusominaisuuksiin kuuluu tarve jäsentää ja järjestää kokemuksiaan sekä pyrkiä vaikuttamaan niihin systematisoimalla. Siis luomalla järjestelmiä. Ja tämä tarve ulottuu myös itsen ulkopuolelle, toisiin ihmisiin, yhteisöihin, yhteiskuntaan.
Mutta ovatko järjestelmät välttämättömiä? Ja jos niin kenelle?
Väitän, että ovat. Ja nimenomaan yhteisöille, eivät niinkään yksilöille. Ja tämä ei todellakaan tarkoita sitä, että olisin valmis allekirjoittamaan kaikki maailman yksittäiset järjestelmät an sich ja pitämään niitä ihmiselämälle välttämättöminä! En todellakaan. Mutta ihmisten muodostaessa suuria joukkoja on oltava myös yhdessä sovittuja tapoja ja toimintamalleja, joiden avulla saadaan luotua kaikille elinkelpoiset olosuhteet. Täysin ilman mitään järjestelmää ei ole myöskään järjestystä vaan kaaos, joka taas vallitsevana olotilana on tuhoava voima, ei rakentava.
Keskeistä on kuitenkin se, onko järjestelmä olemassa ihmisiä varten vai ihmiset järjestelmää varten. Jälkimmäisessä tilanteessa aletaan olla järjestelmän kehityskaaren loppupuolella, ja silloin onkin aika rusauttaa kuvioita toiseen malliin. Pelkkä kapina ei vielä edistä mitään, ei myöskään täysi anarkia, vaan vallankumouksellakin pitää olla selkeä tavoite. Esimerkiksi parempi järjestelmä, toimivampi demokratia, tasaisempi hyvän jakaminen kaikkien yhteisön jäsenten kesken. Paluu lähemmäs yhteisön alkuperäisen yhteenliittymän syitä ja ihanneolotilaa. Takaisin inhimillisyyteen, luovaan luonnontilaan, uuden energian alkulähteille.
Helppo sanoa ja vaikea toteuttaa, varsinkaan suuren kokoluokan yhteisöissä kuten vaikka nyt katolinen kirkko tai Suomen valtio, joissa on - vielä? - liian paljon vallitsevan järjestelmän epäreiluista asetelmista nauttivia itsekeskeisiä lappusilmiä. Radikaalit muutosehdotukset jyrätään kumoon vaikka kepulikonstein ja jyrääjinä ovat useimmiten juuri ne, jotka eniten nauttivat järjestelmän suomista taloudellisista eduista. Siis rahasta. Pääosin muiden kustannuksella.
Ranskasta tuli tasavalta muutama monarkkisukupolvi Aurinkokuninkaan jälkeen. Siihen tarvittiin kansanliike, vallankumous. Tuon vallankumouksen tunnettu tunnuslause oli "vapaus, veljeys* ja tasa-arvo", ja samoilla sanoilla voisi kaataa monta muutakin järjestelmää, vaikkapa meidän päiviemme nationalistisia näennäisdemokratioita, taloudellisia valtioliittoja, kirkkokuntia, näin muutamia selkeimmin havaittavia mainitakseni.
Ja onpa niillä uudisrakennettu perheitä ja parisuhteitakin.
* Huom! "Veljeys" tulkittakoon tässä yhteydessä laajasti ja yleissivistyneesti yhteisölliseksi ja ei-sukupuolisidonnaiseksi toisen kunnioittamiseksi ja toisesta ihmisestä välittämiseksi.
Samaa taktiikkaa minäkin käytän, kun pennut jankuttavat sietokykyni ja äidillisen joustavuuteni äärirajoille. Silloinhan vastaus on väistämättä vastustamattoman yksiselitteinen "koska minä sanon niin". Nuorukaisten ärhenteleviin luonnehdintoihin kotimme ja Kolmannen valtakunnan yhteneväisyyksistä vastaan vain, että ei, olette väärässä rakkaat lapsukaiset - ei tämä mikään natsivaltio ole vaan tyylipuhdas diktatuuri, ja diktaattori olen minä.
Vallankäytön miedompi versio on hallinnollinen verkosto, josta muodostuu yhteisön toimintaa sääntelevä järjestelmä. Ihannevaiheessaan järjestelmä sisältää mahdollisuuden kirkkaan demokraattiseen vallan- ja vastuunjakoon, jossa erilaisuus suvaitaan ja sitä pidetään yhteisöä hyödyttävänä ja vahvistavana voimana. Valitettavasti jokainen ihanneyhteisö väistämättä paitsi syntyy, kehittyy, kukoistaa, myös kuihtuu - ellei peräti mätäne - ja kuolee. Saman kaaren tekee myös jokainen järjestelmä muuttumalla toimivasta toimimattomaksi. Tai rivijäsenen näkökulmasta vähän emotionaalisemmin ilmaistuna, turvasta kahleeksi.
Tähän väistämättömään kehitykseen vaikuttaa ajan lisäksi myös yhteisöön eli järjestelmän vaikutuspiiriin kuuluvien yksilöiden lukumäärä.
Otetaan käytännön esimerkiksi vaikka uskonnot. Siinä vaiheessa, kun pieni ryhmä valaistuu kirkkaasta ajatuksesta, kylvetään hyvässä. Jakaminen, solidaarisuus, huolehtiminen ja auttaminen korostuvat, ja energia virtaa ihmisten kesken. Löydetään rakkaus, ymmärrys, lämpö. Alkuseurakunnan autuus. Mutta seuraavalle sukupolvelle välittyy tästä ihanasta alkutunnelmasta väistämättä vain osa, ja sen vuoksi uskon ominaispiirteistä alkaa muotoutua oppi. Opista kehittyy vähitellen säännöstö, josta poikkeaminen alkaa tuntua yhteisön koossa pysymisen kannalta aina vain uhkaavammalta. Aletaan lähestyä järjestelmää. Systeemiä. Linnaketta. Väärän vallankäytön ja korruption lonkerot kiemurtelevat pyhän ytimeen. Ja kas, mitäs meillä onkaan: uskosta on tullut uskonto, satojen miljoonien ihmisten elämää hallitseva järjestelmä, jossa valtaa saa pitää koukkuisissa käsissään vaikka millainen seniili kaikkivaltias gubbe.
Saman tarinan voisi kertoa poliittisista aatesuuntauksista. Globaaleista suuryrityksistä. Valtioistakin. Ja - valitettavasti - myös monista ihan tavallisista perheistä ja suvuista. Mitä enemmän ihmisiä sitä monimutkaisempi ja hallitsevampi järjestelmä. Ja niistä on mahdoton kenenkään olla kokonaan vapaa, halusi tai ei.
Näyttää siltä, että järjestelmien syntyminen on aika lailla väistämätön asia ja liitty inhimillisiin selviytymisstrategioihin. Ihmismielen perusominaisuuksiin kuuluu tarve jäsentää ja järjestää kokemuksiaan sekä pyrkiä vaikuttamaan niihin systematisoimalla. Siis luomalla järjestelmiä. Ja tämä tarve ulottuu myös itsen ulkopuolelle, toisiin ihmisiin, yhteisöihin, yhteiskuntaan.
Mutta ovatko järjestelmät välttämättömiä? Ja jos niin kenelle?
Väitän, että ovat. Ja nimenomaan yhteisöille, eivät niinkään yksilöille. Ja tämä ei todellakaan tarkoita sitä, että olisin valmis allekirjoittamaan kaikki maailman yksittäiset järjestelmät an sich ja pitämään niitä ihmiselämälle välttämättöminä! En todellakaan. Mutta ihmisten muodostaessa suuria joukkoja on oltava myös yhdessä sovittuja tapoja ja toimintamalleja, joiden avulla saadaan luotua kaikille elinkelpoiset olosuhteet. Täysin ilman mitään järjestelmää ei ole myöskään järjestystä vaan kaaos, joka taas vallitsevana olotilana on tuhoava voima, ei rakentava.
Keskeistä on kuitenkin se, onko järjestelmä olemassa ihmisiä varten vai ihmiset järjestelmää varten. Jälkimmäisessä tilanteessa aletaan olla järjestelmän kehityskaaren loppupuolella, ja silloin onkin aika rusauttaa kuvioita toiseen malliin. Pelkkä kapina ei vielä edistä mitään, ei myöskään täysi anarkia, vaan vallankumouksellakin pitää olla selkeä tavoite. Esimerkiksi parempi järjestelmä, toimivampi demokratia, tasaisempi hyvän jakaminen kaikkien yhteisön jäsenten kesken. Paluu lähemmäs yhteisön alkuperäisen yhteenliittymän syitä ja ihanneolotilaa. Takaisin inhimillisyyteen, luovaan luonnontilaan, uuden energian alkulähteille.
Helppo sanoa ja vaikea toteuttaa, varsinkaan suuren kokoluokan yhteisöissä kuten vaikka nyt katolinen kirkko tai Suomen valtio, joissa on - vielä? - liian paljon vallitsevan järjestelmän epäreiluista asetelmista nauttivia itsekeskeisiä lappusilmiä. Radikaalit muutosehdotukset jyrätään kumoon vaikka kepulikonstein ja jyrääjinä ovat useimmiten juuri ne, jotka eniten nauttivat järjestelmän suomista taloudellisista eduista. Siis rahasta. Pääosin muiden kustannuksella.
Ranskasta tuli tasavalta muutama monarkkisukupolvi Aurinkokuninkaan jälkeen. Siihen tarvittiin kansanliike, vallankumous. Tuon vallankumouksen tunnettu tunnuslause oli "vapaus, veljeys* ja tasa-arvo", ja samoilla sanoilla voisi kaataa monta muutakin järjestelmää, vaikkapa meidän päiviemme nationalistisia näennäisdemokratioita, taloudellisia valtioliittoja, kirkkokuntia, näin muutamia selkeimmin havaittavia mainitakseni.
Ja onpa niillä uudisrakennettu perheitä ja parisuhteitakin.
* Huom! "Veljeys" tulkittakoon tässä yhteydessä laajasti ja yleissivistyneesti yhteisölliseksi ja ei-sukupuolisidonnaiseksi toisen kunnioittamiseksi ja toisesta ihmisestä välittämiseksi.
lauantai 23. helmikuuta 2013
Säälittävä kapina
Onko surullisempaa näkyä kuin aikuinen ihminen, jonka järisyttävin kapinan muoto yhteiskuntaa vastaan on polttaa puolisalaa tupakkaa lähijunassa?
Jotenkin pääni joustaa saman puuhan kohdalla, kun sen tekee alamittainen lökäpöksy, mukauhitellen ja tavoitellen jenginsä ihailua. Okei, myönnän, hyvinvointitäti minussa kyllä nostaa päätään (tai sitten se on vain se samanikäisten lökäpöksyjen äiti) ja mietin joka kerta, olisiko kuitenkin syytä sanoa jotain. Keuhkosyövästä, sikiövaurioista tai vaikka vain kanssakulkijoiden kunnioittamisesta, siis niistä perimmäisistä pikku syistä, miksi tupakointi julkisissa sisätiloissa nyt vain on kielletty juttu.
Saman ilmiön toinen muoto sijoittuu usein sekin julkisiin kaupunkikulkuneuvoihin, juniin, busseihin ja ratikoihin: oluen sipittely takapenkillä, tölkki puoliksi hihan sisällä tai taskussa piilossa. Ihan oikeasti - onko kahdenkymmenen minuutin taukoa ketjunaukkailussa ihan mahdoton kestää? Vai onko kyse sittenkin vain tavasta - ja siitä ikiaikaisesta nuoruudenkapinan jälkikaiusta, jonka rohkein ilmentymä todellakin tuntuvat olevan sisätilasauhuttelu ja pussitissuttelu.
Olenhan minä nähnyt autonperänlennättäjiäkin, niitä 30 km/h -alueella kahdeksaakymppiä kaasuttelevia. Meillä päin ne ovat enimmäkseen karvanoppakollien tuunattuja ritsoja tai pikkiriikkisiä pizzatakseja. Korvakuulolla voi erottaa, kummasta on kyse: edellisten moottorit yrittävät murista, jälkimmäisten asvalttipaiseet pörisevät. Mutta sitäkin ahkerammin.
Ja tässä kohdassa on pakko havahtua huomaamaan tosi vaarallinen mahdollisuus lipsahtaa omine aatoksineen aivan puhtaan sukupuolirooliasenteellisen yleistämisen puolelle. Hyvän matkaa keski-ikäisen elämäni aikana en nimittäin muista nähneeni yhtään naispuolista junakessuttelijaa. Siiderinlipittäjiä kyllä. Ja peltilehmähurjastelijatkin ovat olleet poikkeuksetta maskuliineja. Puhummeko siis sittenkin näyttävän räyhäkästä identiteettiä havittelevasta testosteronikapinasta? Turhautuneista leijonanmetsästäjistä, joille urbaani asvalttisavanni ei anna tarpeeksi villejä virikkeitä ja joiden täytyy hakea ne - kyllä, aivan: todella pateettisen säälittävin keinoin? Vai jostain käsittämättömästä kyvyttömyydestä tajuta, että yhteisön kantavuus perustuu yhteiselle sopimiselle ja että yksilö ei todellakaan ole yhtään mitään ilman yhteisöään.
Luin jostain, että meidän aikamme ongelma ovat liian suuret laumat. Siis verrattuna paviaaneihin. Miljoonakaupungit ovat ihmisjärjen vastaisia, samoin nämä meidän tuhansien yksilöiden pikkucitymme. Sillä ihmisen apinanaivot kykenevät käsittämään yhteisökseen vain melko pienen pääluvun - jolloin kaikista muista tulee vastustajia, joiden kanssa on kisattava elintilasta.
Vaikka sitten röyhyttelemällä sitä itselleen lähijunassa tupakalla.
p.s. Herää miete: mikäs on se estrogeeniversio tästä samasta kapinasta? Uusjumittuminen sisustus- ja ruoanlaittohifistelykeskeiseen "naisten" maailmaan? Naapurin puskeminen päiväkodin portilla nurin ultrasporttisilla kaksostenrattailla? Vai ovatko nämä kaikki liian helppoja ja ennen kaikkea asenteellisia vastauksia?
Ajatus jatkuu...
Jotenkin pääni joustaa saman puuhan kohdalla, kun sen tekee alamittainen lökäpöksy, mukauhitellen ja tavoitellen jenginsä ihailua. Okei, myönnän, hyvinvointitäti minussa kyllä nostaa päätään (tai sitten se on vain se samanikäisten lökäpöksyjen äiti) ja mietin joka kerta, olisiko kuitenkin syytä sanoa jotain. Keuhkosyövästä, sikiövaurioista tai vaikka vain kanssakulkijoiden kunnioittamisesta, siis niistä perimmäisistä pikku syistä, miksi tupakointi julkisissa sisätiloissa nyt vain on kielletty juttu.
Saman ilmiön toinen muoto sijoittuu usein sekin julkisiin kaupunkikulkuneuvoihin, juniin, busseihin ja ratikoihin: oluen sipittely takapenkillä, tölkki puoliksi hihan sisällä tai taskussa piilossa. Ihan oikeasti - onko kahdenkymmenen minuutin taukoa ketjunaukkailussa ihan mahdoton kestää? Vai onko kyse sittenkin vain tavasta - ja siitä ikiaikaisesta nuoruudenkapinan jälkikaiusta, jonka rohkein ilmentymä todellakin tuntuvat olevan sisätilasauhuttelu ja pussitissuttelu.
Olenhan minä nähnyt autonperänlennättäjiäkin, niitä 30 km/h -alueella kahdeksaakymppiä kaasuttelevia. Meillä päin ne ovat enimmäkseen karvanoppakollien tuunattuja ritsoja tai pikkiriikkisiä pizzatakseja. Korvakuulolla voi erottaa, kummasta on kyse: edellisten moottorit yrittävät murista, jälkimmäisten asvalttipaiseet pörisevät. Mutta sitäkin ahkerammin.
Ja tässä kohdassa on pakko havahtua huomaamaan tosi vaarallinen mahdollisuus lipsahtaa omine aatoksineen aivan puhtaan sukupuolirooliasenteellisen yleistämisen puolelle. Hyvän matkaa keski-ikäisen elämäni aikana en nimittäin muista nähneeni yhtään naispuolista junakessuttelijaa. Siiderinlipittäjiä kyllä. Ja peltilehmähurjastelijatkin ovat olleet poikkeuksetta maskuliineja. Puhummeko siis sittenkin näyttävän räyhäkästä identiteettiä havittelevasta testosteronikapinasta? Turhautuneista leijonanmetsästäjistä, joille urbaani asvalttisavanni ei anna tarpeeksi villejä virikkeitä ja joiden täytyy hakea ne - kyllä, aivan: todella pateettisen säälittävin keinoin? Vai jostain käsittämättömästä kyvyttömyydestä tajuta, että yhteisön kantavuus perustuu yhteiselle sopimiselle ja että yksilö ei todellakaan ole yhtään mitään ilman yhteisöään.
Luin jostain, että meidän aikamme ongelma ovat liian suuret laumat. Siis verrattuna paviaaneihin. Miljoonakaupungit ovat ihmisjärjen vastaisia, samoin nämä meidän tuhansien yksilöiden pikkucitymme. Sillä ihmisen apinanaivot kykenevät käsittämään yhteisökseen vain melko pienen pääluvun - jolloin kaikista muista tulee vastustajia, joiden kanssa on kisattava elintilasta.
Vaikka sitten röyhyttelemällä sitä itselleen lähijunassa tupakalla.
p.s. Herää miete: mikäs on se estrogeeniversio tästä samasta kapinasta? Uusjumittuminen sisustus- ja ruoanlaittohifistelykeskeiseen "naisten" maailmaan? Naapurin puskeminen päiväkodin portilla nurin ultrasporttisilla kaksostenrattailla? Vai ovatko nämä kaikki liian helppoja ja ennen kaikkea asenteellisia vastauksia?
Ajatus jatkuu...
maanantai 18. helmikuuta 2013
Tarvitsemisen vaikeudesta, osa 2
Toiselta laidalta mutta niin ikiaikaisen kauniisti ja intensiivisesti: käykääpä katsomassa tai kaivakaa jostain esiin Anna Kareninan kipeän upea tuore brittielokuvaversio (ohj. Joe Wright)!
Tämä traileri ei tee täyttä oikeutta loistavan näyttämöfilmatisoinnin vauhdikkaalle nokkeluudelle mutta jotain olennaisen riipaisevaa hahmoista tatuoituu verkkokalvolle:
http://fi.filmtrailer.com/cinema/10583/Anna+Karenina+leffa+elokuva+traileri.html
Intohimo, kaipuu, kunnia - hurjat tunteet, jotka johtavat roolien särkymiseen ja väistämättömään tuhoon. Vastavoimana juurevasta maalaismaisemasta nouseva vaatimattomuus, lempeys ja aitous, jonka valinneiden ohimoita valaisee onni... Näinköhän on?
Mutta juna kulkee...
Tämä traileri ei tee täyttä oikeutta loistavan näyttämöfilmatisoinnin vauhdikkaalle nokkeluudelle mutta jotain olennaisen riipaisevaa hahmoista tatuoituu verkkokalvolle:
http://fi.filmtrailer.com/cinema/10583/Anna+Karenina+leffa+elokuva+traileri.html
Intohimo, kaipuu, kunnia - hurjat tunteet, jotka johtavat roolien särkymiseen ja väistämättömään tuhoon. Vastavoimana juurevasta maalaismaisemasta nouseva vaatimattomuus, lempeys ja aitous, jonka valinneiden ohimoita valaisee onni... Näinköhän on?
Mutta juna kulkee...
lauantai 16. helmikuuta 2013
Tarvitsemisen vaikeudesta
Olisin nukahtamaisillani aamulla uudestaan, sohvalle, aamukahvin ja aamun lehden jälkeen, vapaapäivänä, kun kukaan muu ei ole vielä hereillä. Sinä tulisit minun taakseni makaamaan, huulet niskassani, ja pujoittaisit käsivartesi kylkeni yli. Tuntisin lämpimän hengityksesi.
Minä olisin pieni sinun sylissäsi. Silittäisit hiuksiani hellästi, lähellä unta.
Luulen, että tämä on juuri se, mitä et koskaan uskaltanut ajatella loppuun asti ja mikä tuntui niin pelottavan valtavalta, että et osannut kuin lähteä pois.
Tänään löysin sille nimen, ja vaikka se onkin psykologien sana, käytän sitä. Vuorovaikutus. Ei vain sitä, että minä pehmenen sinulle ja pidän kiinni, katson ja näen ja ymmärrän sinun kohtasi, vaan myös sitä että sinä. Uskallat olla vahvempi kuin minä.
Tiedän, miltä se olisi tuntunut. Enkä usko, että minulle voi enää milloinkaan riittää yhtään vähempi.
Minä olisin pieni sinun sylissäsi. Silittäisit hiuksiani hellästi, lähellä unta.
Luulen, että tämä on juuri se, mitä et koskaan uskaltanut ajatella loppuun asti ja mikä tuntui niin pelottavan valtavalta, että et osannut kuin lähteä pois.
Tänään löysin sille nimen, ja vaikka se onkin psykologien sana, käytän sitä. Vuorovaikutus. Ei vain sitä, että minä pehmenen sinulle ja pidän kiinni, katson ja näen ja ymmärrän sinun kohtasi, vaan myös sitä että sinä. Uskallat olla vahvempi kuin minä.
Tiedän, miltä se olisi tuntunut. Enkä usko, että minulle voi enää milloinkaan riittää yhtään vähempi.
torstai 14. helmikuuta 2013
Kengät
Made for walking, liikkuva minä sanoo ensimmäiseksi. Mutta tänään kuljin sellaisten kenkien ohi, jotka olivat made for watching.
Ei, ne eivät olleet ne paksupohjaiset siniset saapikkaat, joiden lasikoron sisällä oli punainen kultakala akvaariossaan. (Ne kengät olivat eräässä 70-luvun elokuvassa, jossa sen ajan afroamerikkalaiset pörröpäähipsterit hiippailivat keltaisissa housupuvuissan New Yorkin kaduilla ja myivät itseään ja toisiaan, ja traagiseksi lopuksi akvaario hajosi ja kala kuoli. Mitään muuta en siitä elokuvasta muistakaan.)
Eivät ne olleet myöskään ne istumakengiksi kutsutut kirkkaanpunaiset piikkikorkokengät (12+ ...senttiä, ei ikävuotta), joista haaveilemisen katsotaan kuuluvan jokanaisen synnyinlahjanaan saamaan perusolemukseen. Jokanaiset taitavat olla tosi tylsiä tyyppejä. En tosin tunne kovinkaan monta, joten yritän olla tuomitsematta heitä pelkän kenkämaun perusteella.
Ja ei, en puhu myöskään minnaparikoista, en manoloblahnikeista tai muistakaan merkkituotteista, jotka nähdessään pitäisi kai kirkua tai vähintäänkin huokaista mutta joiden hinta ja käyttöarvo eivät ole missään suhteessa toisiinsa. Paitsi jos kengät on saanut vahingossa lahjaksi ja onnistuu realisoimaan niiden arvon ennen ensimmäistä käyttöä riihikuivaan muotoon.
Puhun eleganteimmista miesten kävelykengistä, jotka olen koskaan nähnyt.
Tämä on tunnustus. Miestenkenkäosastot ovat hekumallisia paikkoja, jotka saavat minut haikeaksi ja joskus surumieliseksikin. Vähän kuin lempeiden rakasteluäänten kuuluminen vaimeasti naapurin seinän takaa. Tai kun mies korjaa varovasti vinossa olevaa huivia takaisin naisen paljaan hartian ylle.
Ne kengät näyttivät tutuilta, vaikka en ole koskaan nähnyt samanlaisia. Yhtä kauniita, yhtä linjakkaita, yhtä kertovia.
Ehkä ne olivat muisto, jonka olisin halunnut omistaa.
Ei, ne eivät olleet ne paksupohjaiset siniset saapikkaat, joiden lasikoron sisällä oli punainen kultakala akvaariossaan. (Ne kengät olivat eräässä 70-luvun elokuvassa, jossa sen ajan afroamerikkalaiset pörröpäähipsterit hiippailivat keltaisissa housupuvuissan New Yorkin kaduilla ja myivät itseään ja toisiaan, ja traagiseksi lopuksi akvaario hajosi ja kala kuoli. Mitään muuta en siitä elokuvasta muistakaan.)
Eivät ne olleet myöskään ne istumakengiksi kutsutut kirkkaanpunaiset piikkikorkokengät (12+ ...senttiä, ei ikävuotta), joista haaveilemisen katsotaan kuuluvan jokanaisen synnyinlahjanaan saamaan perusolemukseen. Jokanaiset taitavat olla tosi tylsiä tyyppejä. En tosin tunne kovinkaan monta, joten yritän olla tuomitsematta heitä pelkän kenkämaun perusteella.
Ja ei, en puhu myöskään minnaparikoista, en manoloblahnikeista tai muistakaan merkkituotteista, jotka nähdessään pitäisi kai kirkua tai vähintäänkin huokaista mutta joiden hinta ja käyttöarvo eivät ole missään suhteessa toisiinsa. Paitsi jos kengät on saanut vahingossa lahjaksi ja onnistuu realisoimaan niiden arvon ennen ensimmäistä käyttöä riihikuivaan muotoon.
Puhun eleganteimmista miesten kävelykengistä, jotka olen koskaan nähnyt.
Tämä on tunnustus. Miestenkenkäosastot ovat hekumallisia paikkoja, jotka saavat minut haikeaksi ja joskus surumieliseksikin. Vähän kuin lempeiden rakasteluäänten kuuluminen vaimeasti naapurin seinän takaa. Tai kun mies korjaa varovasti vinossa olevaa huivia takaisin naisen paljaan hartian ylle.
Ne kengät näyttivät tutuilta, vaikka en ole koskaan nähnyt samanlaisia. Yhtä kauniita, yhtä linjakkaita, yhtä kertovia.
Ehkä ne olivat muisto, jonka olisin halunnut omistaa.
lauantai 9. helmikuuta 2013
Mutavellihoito
Rupisessa sielussa kirveltää, vaikka asiat olisivat kuinka hyvin. Ei aina, ei välttämättä useinkaan, mutta välillä. Ja se vain on niin.
Perkeleellisellä perspektiivillä voi runnoa itsensä elämän läpi, menestyä ja ehkä olla tyytyväinenkin. Sitäkin on kokeiltu. Sitä kutsutaan suorittamiseksi. Olen siinä itse asiassa aivan helvetin hyvä. Niin hyvä, että eräs ratkaisukeskeinen terapeuttikin koitti kovasti ripustaa revennyttä minääni vanhaan tuttuun koukkuun aina vain uudestaan ja vakuutteli, että tuossahan sinulla on selviämisväline vaikka millaisiin tilanteisiin!
No joo, on kyllä helvetti ollutkin. Sillä taidolla osasin nuorena piilottaa kellarikomeroon koko palavan sieluni, janoisen mieleni ja nälkäisen ruumiini. Että ihan hyvin ja lahjakkaasti paketoin pois näkyvistä elävimmän osan itseäni ja otin ohjenuorakseni ulkoa määritellyt säännöt, odotukset ja toiveet. Niissä raameissa oli tosi simppeliä porskuttaa eteenpäin, aina puoli askelta valvontakameran edellä. Prenikoita suorastaan satoi!
Se oli erinomainen selviämisväline, järisyttävän nokkela keino sopeutua siihen todellisuuteen, johon olin sattunut syntymään. Kerrassaan sankarillinen suoritus. (Toisen terapeutin mielestä kyseinen toimintamalli luultavasti pelasti minut totaaliselta kamahtamiselta. Silloin. Voi olla.)
Mutta kuten arvata saattaa, tällä tarinalla ei olisi onnellista loppua, ellei tulivuori olisi alkanut repeillä. Ihan parasta, mitä ihmiselle voi sattua! Olen maailman surkein sitaattilinko mutta kerrankin tuli mieleen yksi juuri vähän aikaa sitten kuulemani: "olisin tuhoutunut, ellen olisi tuhoutunut". (Tusind tak, Søren Kierkegaard!)
Minä tunki väkisin esiin.
Ja tuollaisesta sekasotkusta, jota kai elämäksikin kutsutaan, jää väkisin kaikenlaista railoa nahkaan. Sieluun. Mieleen. Mätiä kohtia räjähtelee esiin silloin tällöin silloinkin, kun kuvittelee jo kävelevänsä ihan omin jaloin tukevasti omaa tietään. Ja taas nuollaan haavoja. Se vetää välillä alemmas kuin minne haluaisi mennä.
Tiedän, että syvissä kohdissa on vaaransa. On meren pohja, joka tuntuu kuolettavan pohjattomalta ja tappavan pimeältä, ennen kuin sen kuitenkin tapaa ja pystyy taas ponnistamaan pintaa kohti. Mutta on myös aikoja, jolloin kieriskely mutavellissä tekee enemmän hyvää kuin pahaa. Paluu peiton alle, mustaan turvaan, itkun syliin on parhaimmillaan juuri se ikävän silaus, jonka takia myös valo tuntuu valolta ja talvinenkin merituuli posken silittämiseltä.
Vastakohdistahan me elämme. Ja niistä peileistä, toinen toisillemme.
Perkeleellisellä perspektiivillä voi runnoa itsensä elämän läpi, menestyä ja ehkä olla tyytyväinenkin. Sitäkin on kokeiltu. Sitä kutsutaan suorittamiseksi. Olen siinä itse asiassa aivan helvetin hyvä. Niin hyvä, että eräs ratkaisukeskeinen terapeuttikin koitti kovasti ripustaa revennyttä minääni vanhaan tuttuun koukkuun aina vain uudestaan ja vakuutteli, että tuossahan sinulla on selviämisväline vaikka millaisiin tilanteisiin!
No joo, on kyllä helvetti ollutkin. Sillä taidolla osasin nuorena piilottaa kellarikomeroon koko palavan sieluni, janoisen mieleni ja nälkäisen ruumiini. Että ihan hyvin ja lahjakkaasti paketoin pois näkyvistä elävimmän osan itseäni ja otin ohjenuorakseni ulkoa määritellyt säännöt, odotukset ja toiveet. Niissä raameissa oli tosi simppeliä porskuttaa eteenpäin, aina puoli askelta valvontakameran edellä. Prenikoita suorastaan satoi!
Se oli erinomainen selviämisväline, järisyttävän nokkela keino sopeutua siihen todellisuuteen, johon olin sattunut syntymään. Kerrassaan sankarillinen suoritus. (Toisen terapeutin mielestä kyseinen toimintamalli luultavasti pelasti minut totaaliselta kamahtamiselta. Silloin. Voi olla.)
Mutta kuten arvata saattaa, tällä tarinalla ei olisi onnellista loppua, ellei tulivuori olisi alkanut repeillä. Ihan parasta, mitä ihmiselle voi sattua! Olen maailman surkein sitaattilinko mutta kerrankin tuli mieleen yksi juuri vähän aikaa sitten kuulemani: "olisin tuhoutunut, ellen olisi tuhoutunut". (Tusind tak, Søren Kierkegaard!)
Minä tunki väkisin esiin.
Ja tuollaisesta sekasotkusta, jota kai elämäksikin kutsutaan, jää väkisin kaikenlaista railoa nahkaan. Sieluun. Mieleen. Mätiä kohtia räjähtelee esiin silloin tällöin silloinkin, kun kuvittelee jo kävelevänsä ihan omin jaloin tukevasti omaa tietään. Ja taas nuollaan haavoja. Se vetää välillä alemmas kuin minne haluaisi mennä.
Tiedän, että syvissä kohdissa on vaaransa. On meren pohja, joka tuntuu kuolettavan pohjattomalta ja tappavan pimeältä, ennen kuin sen kuitenkin tapaa ja pystyy taas ponnistamaan pintaa kohti. Mutta on myös aikoja, jolloin kieriskely mutavellissä tekee enemmän hyvää kuin pahaa. Paluu peiton alle, mustaan turvaan, itkun syliin on parhaimmillaan juuri se ikävän silaus, jonka takia myös valo tuntuu valolta ja talvinenkin merituuli posken silittämiseltä.
Vastakohdistahan me elämme. Ja niistä peileistä, toinen toisillemme.
sunnuntai 3. helmikuuta 2013
Toden hetki
Blogimetsän kansan keskuudessa kiertänyt haaste heitettiin Sudenkin suuntaan, ja tietenkin tartuin! Kuvioon kuulemma kuuluu lähettää tämä eteenpäin kahdeksalle muulle kirjoittavalle, mutta lavennan kenttää ja ehdotan, että ottakoon kopin joka pallon tuntee omakseen.
Siis kahdeksan tärkeää totta omasta itsestäni ja elämästäni - aloitetaan osastolta Valaisimet:
1. Omat pojat
Elämäni mielenkiintoisin matka. Ei vain kahden kasvavan ihmisen valloittavaan persoonallisuuteen vaan koko siihen tahmaiseen seitistöön, jonka lasten ja äidin jatkuvasti muuttuva ja mukautuva yhteys muodostaa. Herkkää, hilpeää ja aivan helvetin hankalaa, saatanan raivostuttavan takkuista, mutta pitää myös oman pään taatusti liikkeessä. Ja sitä tunnevyöryä, onko mitään mitä ei olisi vielä koettu! Hemmetti. Luottamuksellinen yhteys noiden heppujen kanssa on parempi lahja kuin ikinä osasin elämältä edes toivoa.
2. Kissat
Läheisyysgeneraattorimme. Suositellaan jokaiselle eronneelle naiselle ja jokaiselle varhaisteinille, joka sanoo äidilleen "yäk sä haiset, mee pois". Tekee hyvää myös isommille. Terveysvaikutukset taatut ja resepti on voimassa parhaimmillaan parikymmentä vuotta. Voidaan tarvittaessa uusia itse.
3. Meri
Äärettömyys ja veden hyväily iholla. Suola. Kun on sen rannalla ja katsoo horisonttiin, edessä on koko maailma. Kaikki sen mahdollisuudet. Epäterveellistä asua liian kauan liian kaukana merituulen tuoksusta.
4. Kuvat
Valo. Elo. Sarja. Kieli. Mieli.
5. Iho
Paksusta nahasta täyteen nahattomuuteen, koko skaala on käytettävissä kun kohtaa toisia ihmisiä. Millä aistilla kenetkin ottaa vastaan, jonkun silmien jälki menee välittömästi ihon alle ja toisen pelkkä olemus saa suomut kasvamaan läpipääsemättömäksi panssariksi. Olen ultraherkkä älylle ja sanojen kieputukselle, hulahdan täyteen reikiä ja valun ulos itsestäni toista kohti niin kevyestä värähdyksestä, että joskus pelottaa jo pelkkä silmien avaaminen. Ja kävelen pois kun pitäisi pysyä, jätän sanomatta kun olisi hetki sanoa. Vain siitä pelosta että vastaukseksi tulee tylytystä. Tai vain kuivuutta. Liikaa totta ja liian vähän luottamusta sudenkorentojen tanssiin...
Mutta avoimuus ihoa myöten, rehellisyys ihan ääriin saakka. Ilman niitä en voi uskoa rakkauteen.
6. Syttyvä liha
Mieletön ihmisen ominaisuus leimahtaa niin hillittömään himoon ja haluun toista ihmistä kohtaan, että järki, tieto, kokemukset ja kaikki koskaan hankittu viisaus katoavat silmänräpäyksessä ja ainoaksi oikeaksi johtotähdeksi syttyy orgastisen rakastelun odotus. Ja tietenkin sen jatkumona takuuvarmasti odottava ikuinen yhteinen onni ;) Mikä uusiutuva energialähde meissä ihmisissä elääkään! Kuohuvat kosket ja vinkuvat tuulet, uraani halkeaa, ihan kakkoseksi jäävät kaikki.
7. Välittäminen
Hyvä voittaa pahan 6-0, koska me uskomme niin. Ei se itsestään tapahdu. Että kaikilla olisi hyvä olla, pitää kaikkien välittää. Ja tämän takia en kyllä ikinä tule tajuamaan valikoivaa välittämistä, jonka piiriin kuuluu vain oman kylän väki tai jotenkin muuten oikeanlaiset (-kieliset, -väriset, -uskontoiset). Jos jollain on paha olla, henki vaarassa tai nälkä, hänestä on pidettävä huolta, as simple as that. Ja jos empatia tuottaa jostain syystä vaikeuksia, voihan sitä ainakin olla lisäämättä toisen tuskaa ja olla vain hiljaa. Joskus sekin on ihan hyvää välittämistä.
8. Raha
Jos sitä ei olisi sen verran tarpeeksi, että peruselämäntarpeet saadaan hoidettua, ajattelisin sitä aivan liikaa. Siihen mielen vankilaan en halua enää koskaan.
Listaa voisi jatkaa mutta siihen puutuisivat kaikki, minä mukaan lukien. Mutta näillä eväillä pysyn elossa ja muilla sitten herkuttelen.
Kovasti peräänkuulutetussa Kellariosastossa on paljon mustaa ja yön lasten suruja ja murheita. Mietin pitkään - minäkin - sitä, mikä loppujen lopuksi olisi minusta totuus mallia Children of Night, mitkä sellaisia tunnustuksia, joissa näkyisi synkin osa minua. Salaisin? Nekö kohdat, joissa olen kuvitellut jotain kiellettyä? Tehnyt jotain yleisesti paheksuttua? Jotain oikeasti pahaa? Konkreettista?
Luulen, että Kellarista löytyy meiltä kaikilta jotain vielä paljon pahempaa.
Ihan pahin asia, jonka minä olen tehnyt, on alistuminen. Alistuminen itseeni kohdistuvaan vääryyteen. Mikään ei ole niin paljon tuonut mustaa ja pimeää, niin paljon yötä omaan mieleeni kuin se, että olen ottanut annettuna sen, mikä on rikkonut oman käsitykseni minusta itsestäni kokonaisena ihmisenä. Väkivaltaa: henkistä kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä. Lapsilla vain on harvoin vaihtoehtoja mutta aikuisempana olisi jo ollutkin. Minä vain en osannut niitä löytää enkä aina etsinytkään.
Seuraavaksi pahin asia on se, että meni liian kauan, ennen kuin tajusin, mistä oli kyse. Niin kauan, että jotain samasta pahasta ehti jo siirtyä omiin poikiinikin. Ja sen ajatteleminen sattuu vieläkin ihan helvetisti.
Mutta minä olen kiivennyt sieltä Kellarista kohti Valaisinosastoa ja oppinut näkemään asioita, joissa on luxeja ja watteja ja voltteja, loistoa, hehkua ja halogeeneja. Ja olen saanut oppia ymmärtämään, että ne ovat olemassa myös minua varten.
Tätä minun elämääni.
Siis kahdeksan tärkeää totta omasta itsestäni ja elämästäni - aloitetaan osastolta Valaisimet:
1. Omat pojat
Elämäni mielenkiintoisin matka. Ei vain kahden kasvavan ihmisen valloittavaan persoonallisuuteen vaan koko siihen tahmaiseen seitistöön, jonka lasten ja äidin jatkuvasti muuttuva ja mukautuva yhteys muodostaa. Herkkää, hilpeää ja aivan helvetin hankalaa, saatanan raivostuttavan takkuista, mutta pitää myös oman pään taatusti liikkeessä. Ja sitä tunnevyöryä, onko mitään mitä ei olisi vielä koettu! Hemmetti. Luottamuksellinen yhteys noiden heppujen kanssa on parempi lahja kuin ikinä osasin elämältä edes toivoa.
2. Kissat
Läheisyysgeneraattorimme. Suositellaan jokaiselle eronneelle naiselle ja jokaiselle varhaisteinille, joka sanoo äidilleen "yäk sä haiset, mee pois". Tekee hyvää myös isommille. Terveysvaikutukset taatut ja resepti on voimassa parhaimmillaan parikymmentä vuotta. Voidaan tarvittaessa uusia itse.
3. Meri
Äärettömyys ja veden hyväily iholla. Suola. Kun on sen rannalla ja katsoo horisonttiin, edessä on koko maailma. Kaikki sen mahdollisuudet. Epäterveellistä asua liian kauan liian kaukana merituulen tuoksusta.
4. Kuvat
Valo. Elo. Sarja. Kieli. Mieli.
5. Iho
Paksusta nahasta täyteen nahattomuuteen, koko skaala on käytettävissä kun kohtaa toisia ihmisiä. Millä aistilla kenetkin ottaa vastaan, jonkun silmien jälki menee välittömästi ihon alle ja toisen pelkkä olemus saa suomut kasvamaan läpipääsemättömäksi panssariksi. Olen ultraherkkä älylle ja sanojen kieputukselle, hulahdan täyteen reikiä ja valun ulos itsestäni toista kohti niin kevyestä värähdyksestä, että joskus pelottaa jo pelkkä silmien avaaminen. Ja kävelen pois kun pitäisi pysyä, jätän sanomatta kun olisi hetki sanoa. Vain siitä pelosta että vastaukseksi tulee tylytystä. Tai vain kuivuutta. Liikaa totta ja liian vähän luottamusta sudenkorentojen tanssiin...
Mutta avoimuus ihoa myöten, rehellisyys ihan ääriin saakka. Ilman niitä en voi uskoa rakkauteen.
6. Syttyvä liha
Mieletön ihmisen ominaisuus leimahtaa niin hillittömään himoon ja haluun toista ihmistä kohtaan, että järki, tieto, kokemukset ja kaikki koskaan hankittu viisaus katoavat silmänräpäyksessä ja ainoaksi oikeaksi johtotähdeksi syttyy orgastisen rakastelun odotus. Ja tietenkin sen jatkumona takuuvarmasti odottava ikuinen yhteinen onni ;) Mikä uusiutuva energialähde meissä ihmisissä elääkään! Kuohuvat kosket ja vinkuvat tuulet, uraani halkeaa, ihan kakkoseksi jäävät kaikki.
7. Välittäminen
Hyvä voittaa pahan 6-0, koska me uskomme niin. Ei se itsestään tapahdu. Että kaikilla olisi hyvä olla, pitää kaikkien välittää. Ja tämän takia en kyllä ikinä tule tajuamaan valikoivaa välittämistä, jonka piiriin kuuluu vain oman kylän väki tai jotenkin muuten oikeanlaiset (-kieliset, -väriset, -uskontoiset). Jos jollain on paha olla, henki vaarassa tai nälkä, hänestä on pidettävä huolta, as simple as that. Ja jos empatia tuottaa jostain syystä vaikeuksia, voihan sitä ainakin olla lisäämättä toisen tuskaa ja olla vain hiljaa. Joskus sekin on ihan hyvää välittämistä.
8. Raha
Jos sitä ei olisi sen verran tarpeeksi, että peruselämäntarpeet saadaan hoidettua, ajattelisin sitä aivan liikaa. Siihen mielen vankilaan en halua enää koskaan.
Listaa voisi jatkaa mutta siihen puutuisivat kaikki, minä mukaan lukien. Mutta näillä eväillä pysyn elossa ja muilla sitten herkuttelen.
Kovasti peräänkuulutetussa Kellariosastossa on paljon mustaa ja yön lasten suruja ja murheita. Mietin pitkään - minäkin - sitä, mikä loppujen lopuksi olisi minusta totuus mallia Children of Night, mitkä sellaisia tunnustuksia, joissa näkyisi synkin osa minua. Salaisin? Nekö kohdat, joissa olen kuvitellut jotain kiellettyä? Tehnyt jotain yleisesti paheksuttua? Jotain oikeasti pahaa? Konkreettista?
Luulen, että Kellarista löytyy meiltä kaikilta jotain vielä paljon pahempaa.
Ihan pahin asia, jonka minä olen tehnyt, on alistuminen. Alistuminen itseeni kohdistuvaan vääryyteen. Mikään ei ole niin paljon tuonut mustaa ja pimeää, niin paljon yötä omaan mieleeni kuin se, että olen ottanut annettuna sen, mikä on rikkonut oman käsitykseni minusta itsestäni kokonaisena ihmisenä. Väkivaltaa: henkistä kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä. Lapsilla vain on harvoin vaihtoehtoja mutta aikuisempana olisi jo ollutkin. Minä vain en osannut niitä löytää enkä aina etsinytkään.
Seuraavaksi pahin asia on se, että meni liian kauan, ennen kuin tajusin, mistä oli kyse. Niin kauan, että jotain samasta pahasta ehti jo siirtyä omiin poikiinikin. Ja sen ajatteleminen sattuu vieläkin ihan helvetisti.
Mutta minä olen kiivennyt sieltä Kellarista kohti Valaisinosastoa ja oppinut näkemään asioita, joissa on luxeja ja watteja ja voltteja, loistoa, hehkua ja halogeeneja. Ja olen saanut oppia ymmärtämään, että ne ovat olemassa myös minua varten.
Tätä minun elämääni.
sunnuntai 27. tammikuuta 2013
Terveystehdas
Tulipa hyvinvointivaltion purkajille oivaa koulutusmateriaalia vastaan Docpoint-festivaalilla! Tämä norjalainen dokumentti terveyspalveluiden rahallisen arvon määrittämisestä & kilpailuttamisesta sekä siitä, mihin se johtaa, pitäisi määrätä pakolliseksi katsottavaksi kaikille kansanedustajille, ministereille, sosiaali- ja terveysministeriön virkamiehille, aluehallintovirastojen henkilökunnalle sekä kunnanvaltuutetuille ja kuntien sosiaali- ja terveyspalvelujen tuottajille:
http://www.factionfilm.no/index.php?cat=shop&id=99
Esimerkki elokuvasta: norjalaisessa hyvinvointinaapurissamme synnytyssairaalan henkilökunnalle oli annettu mielenkiintoinen tehtävä kirjata erikseen hinnoitellut toimenpiteet tarkasti ylös kunkin potilaan kohdalla. Normaalisynnytys X0 000 kruunua, keisarinleikkaus Y0 000 kruunua, tai jos joudutaan käyttämään imukuppia, Z0 000 kruunua normaalin päälle. Sairaalan saama rahallinen tuki valtiolta/kunnalta riippui siitä, kuinka kalliita toimenpiteitä he olivat tehneet. Jos sattuikin niin onnellisesti, että kaikki lapset olivat tammikuussa saaneet syntyä ja äidit synnyttää ilman erityis- tai hätätoimenpiteitä, sairaalalla olikin helmikuussa vähemmän rahaa käytettävissään. Ei varaa palkata lisätyövoimaa, ei varaa parantaa toimintaansa - ei ehkä edes varaa ylläpitää sitä tasoa, joka sillä oli aiemmin ollut.
Entä miten hinnoitellaan kolme minuuttia läsnäoloa kivuliaan ja pelokkaan potilaan luona? Tai kahdeksan minuuttia?
Terveysminsteri kävi hakemassa oppia Toyotan tehtaalta Japanista ja eipä aikaakaan, kun konsulttifirman kellokalle saapui sairaalaan mittaamaan, kuinka kauan hoitajalta menee aikaa hoitoimenpiteeseen, kun potilaan jalkoja paleltaa ja hänelle haetaan sukat...
Ja mehän kaikki tiedämme, että rahalla saa jo nyt enemmän, nopeammin ja ehkä parempaakin kuin verorahalla.
Tätä vastaan on syytä taistella! Monta inhimillistä syytä.
http://www.factionfilm.no/index.php?cat=shop&id=99
Esimerkki elokuvasta: norjalaisessa hyvinvointinaapurissamme synnytyssairaalan henkilökunnalle oli annettu mielenkiintoinen tehtävä kirjata erikseen hinnoitellut toimenpiteet tarkasti ylös kunkin potilaan kohdalla. Normaalisynnytys X0 000 kruunua, keisarinleikkaus Y0 000 kruunua, tai jos joudutaan käyttämään imukuppia, Z0 000 kruunua normaalin päälle. Sairaalan saama rahallinen tuki valtiolta/kunnalta riippui siitä, kuinka kalliita toimenpiteitä he olivat tehneet. Jos sattuikin niin onnellisesti, että kaikki lapset olivat tammikuussa saaneet syntyä ja äidit synnyttää ilman erityis- tai hätätoimenpiteitä, sairaalalla olikin helmikuussa vähemmän rahaa käytettävissään. Ei varaa palkata lisätyövoimaa, ei varaa parantaa toimintaansa - ei ehkä edes varaa ylläpitää sitä tasoa, joka sillä oli aiemmin ollut.
Entä miten hinnoitellaan kolme minuuttia läsnäoloa kivuliaan ja pelokkaan potilaan luona? Tai kahdeksan minuuttia?
Terveysminsteri kävi hakemassa oppia Toyotan tehtaalta Japanista ja eipä aikaakaan, kun konsulttifirman kellokalle saapui sairaalaan mittaamaan, kuinka kauan hoitajalta menee aikaa hoitoimenpiteeseen, kun potilaan jalkoja paleltaa ja hänelle haetaan sukat...
Ja mehän kaikki tiedämme, että rahalla saa jo nyt enemmän, nopeammin ja ehkä parempaakin kuin verorahalla.
Tätä vastaan on syytä taistella! Monta inhimillistä syytä.
torstai 24. tammikuuta 2013
Matematiikka mättää
Ja taas jaettiin yhden työt muille, jätettiin vain yksi äitiyslomasijainen palkkaamatta. Kuinkahan monta kertaa tuon voi tehdä samassa yrityksessä puolen vuoden aikana? Kuinka monen työt jakaa samoille muille?
Mahtava mahdoton yhtälö, jota yritykset yrittävät suurin selityksin todistaa toimivaksi joka hemmetin kerta, kun talouden taantumaa vähänkin aletaan ennustella.
Miten noin yksinkertaisessa asiassa voidaan aina tehdä aivan samat virheet? Eikö jumalauta johtajaksi päästäkseen ihmisellä pitäisi olla sentään jotain trafiikkia korvien välissä? Tai edes hiukan ihan puhtaasti matemaattista ammattitaitoa?
Kerrataanpa siis hiukan aakkosia:
1) Menestyvän yrityksen tärkein pääoma ovat tyytyväiset, sitoutuneet ja motivoituneet työntekijät.
2) Työntekijöiden jaksamisesta välittäminen näkyy suoraan yrityksen tuottavuudessa.
3) Työn määrä ei vähene, vaikka se jaettaisiin kuinka pieniin palasiin ja kuinka monelle tahansa.
Siis, toistan:
1) Vittuuntunut väki vähät välittää tai viitsii.
2) Väsynyt väki ei jaksa sitäkään vähää.
3) Yksi jaettuna viidelle ei ole 1/5 vaan viisi kertaa 1,20. Ja vitutuslisä päälle. Siihen ei kahdeksan tuntia enää riitä.
Että kenenkähän kuningasajatus sekin oli, parantaa työilmapiiriä ja tuottavuutta tuolla tämänpäiväisellä vedolla? Tehtäväkiertoa peliin vaan ja raippoja päälle: seuraavaksi saneerauskeinoksi voidaankin sitten kokeilla hänen palkkansa jakamista muille. Ja muille. Ja vielä muillekin. Hyvin se siihen riittää!
Mahtava mahdoton yhtälö, jota yritykset yrittävät suurin selityksin todistaa toimivaksi joka hemmetin kerta, kun talouden taantumaa vähänkin aletaan ennustella.
Miten noin yksinkertaisessa asiassa voidaan aina tehdä aivan samat virheet? Eikö jumalauta johtajaksi päästäkseen ihmisellä pitäisi olla sentään jotain trafiikkia korvien välissä? Tai edes hiukan ihan puhtaasti matemaattista ammattitaitoa?
Kerrataanpa siis hiukan aakkosia:
1) Menestyvän yrityksen tärkein pääoma ovat tyytyväiset, sitoutuneet ja motivoituneet työntekijät.
2) Työntekijöiden jaksamisesta välittäminen näkyy suoraan yrityksen tuottavuudessa.
3) Työn määrä ei vähene, vaikka se jaettaisiin kuinka pieniin palasiin ja kuinka monelle tahansa.
Siis, toistan:
1) Vittuuntunut väki vähät välittää tai viitsii.
2) Väsynyt väki ei jaksa sitäkään vähää.
3) Yksi jaettuna viidelle ei ole 1/5 vaan viisi kertaa 1,20. Ja vitutuslisä päälle. Siihen ei kahdeksan tuntia enää riitä.
Että kenenkähän kuningasajatus sekin oli, parantaa työilmapiiriä ja tuottavuutta tuolla tämänpäiväisellä vedolla? Tehtäväkiertoa peliin vaan ja raippoja päälle: seuraavaksi saneerauskeinoksi voidaankin sitten kokeilla hänen palkkansa jakamista muille. Ja muille. Ja vielä muillekin. Hyvin se siihen riittää!
sunnuntai 20. tammikuuta 2013
Pakkanen poskilla
Kurttulehtiruusupuskaan oli jäänyt yksi kiulukka eikä pakkanenkaan ollut saanut sitä menettämään hehkuaan. Mieletön näky siinä lehdettömässä maisemassa, piikkisten oksien keskellä! Punaposki. Teki mieli puraista.
Feeling good is good enough, muistakaa se. Tämä on tässä tänään, kissa sylissä, teetä tulossa. Janis laulaa.
Ei mitään syytä valittaa.
Feeling good is good enough, muistakaa se. Tämä on tässä tänään, kissa sylissä, teetä tulossa. Janis laulaa.
Ei mitään syytä valittaa.
maanantai 14. tammikuuta 2013
Tosi itselle
Jos ei ole hyvä olla, ei ole hyvä olla. Silloin saa lähteä. Eikä sitä kukaan muu voi mitata kuin ihminen itse, missä menee jäämisen ja lähtemisen raja.
(Yrittämisen merkityksestä ihmissuhteen elämänmittaiselle kestävyydelle jeesustelevat voivat sitten heti tässä kohdassa napittaa huulensa ja keskittyä miettimään, miten monta vuotta on tarpeeksi monta vuotta yrittämistä. Seitsemän, seitsemäntoista vai seitsemänkymmentäseitsemän? Ja miten onnellinen pariskunta he olivatkaan yritettyään seitsemänkymmentäseitsemän vuotta olla onnellinen pariskunta!)
Ennen lähtemistä jokainen on varmasti päättänyt jäädä. On halunnut ryhtyä ja yhtyä, on uskonut, toivonut ja rakastanutkin. Ehkä synnyttänyt tai siittänyt pari lasta, sijoittanut omaisuutensa asuntoon. Siis nainut pankin. Pakottanut itsensä tottumaan tapoihin, joita ei olisi koskaan kuvitellut joutuvansa katselemaan päivittäin. Mutta on nähnyt ne kuitenkin. Ja on joskus jopa nauttinut siitä erilaisuudesta, ehkä itsekin muuttunut jostain kohdasta samaan suuntaan, löytänyt itsestään taipuisuutta, joustavuutta. Iloa ja rauhaa.
Mutta jokaisessa paratiisissa on käärmeensä. Joskus ne ovat vain pieniä vaarattomia lieroja, jotka voi helposti survaista kuoliaaksi. Joskus taas reidenpaksuisia kuristajakäärmeitä tai kallionkoloista luikertavia teräväkielisiä myrkkykäärmeitä Kalisevia kalkkaroita tunteiden hiekka-aavikoilla.
Sankarielämässä kaikista käärmeistä selvitään, oikeassa elämässä aina ei. Voi kai niidenkin keskellä elää, mutta kutsutaanko sellaista enää elämäksi? Ja kyisen pellon kyntäjiä on nähty useamminkin kuin kerran tuijottelemassa nenä naapurin aidanreunalla tuoreen ruohon perään.
Olen saanut kuulla sellaisenkin kuolemattoman viisauden, että eikö olisi parempi olla edes jonkun kanssa kuin yksin. Ei olisi. Ei ainakaan sellaisen kanssa, joka tuollaisia päästää suustaan.
Tyytyminen tappaa. Jos ei ole hyvä olla, ei tarvitse jäädä.
Maailman vaikein tehtävä on olla tosi itselleen. Mutta ilman sitä ei taatusti selviä elämästä hengissä vaan kuolee kesken matkan.
(Yrittämisen merkityksestä ihmissuhteen elämänmittaiselle kestävyydelle jeesustelevat voivat sitten heti tässä kohdassa napittaa huulensa ja keskittyä miettimään, miten monta vuotta on tarpeeksi monta vuotta yrittämistä. Seitsemän, seitsemäntoista vai seitsemänkymmentäseitsemän? Ja miten onnellinen pariskunta he olivatkaan yritettyään seitsemänkymmentäseitsemän vuotta olla onnellinen pariskunta!)
Ennen lähtemistä jokainen on varmasti päättänyt jäädä. On halunnut ryhtyä ja yhtyä, on uskonut, toivonut ja rakastanutkin. Ehkä synnyttänyt tai siittänyt pari lasta, sijoittanut omaisuutensa asuntoon. Siis nainut pankin. Pakottanut itsensä tottumaan tapoihin, joita ei olisi koskaan kuvitellut joutuvansa katselemaan päivittäin. Mutta on nähnyt ne kuitenkin. Ja on joskus jopa nauttinut siitä erilaisuudesta, ehkä itsekin muuttunut jostain kohdasta samaan suuntaan, löytänyt itsestään taipuisuutta, joustavuutta. Iloa ja rauhaa.
Mutta jokaisessa paratiisissa on käärmeensä. Joskus ne ovat vain pieniä vaarattomia lieroja, jotka voi helposti survaista kuoliaaksi. Joskus taas reidenpaksuisia kuristajakäärmeitä tai kallionkoloista luikertavia teräväkielisiä myrkkykäärmeitä Kalisevia kalkkaroita tunteiden hiekka-aavikoilla.
Sankarielämässä kaikista käärmeistä selvitään, oikeassa elämässä aina ei. Voi kai niidenkin keskellä elää, mutta kutsutaanko sellaista enää elämäksi? Ja kyisen pellon kyntäjiä on nähty useamminkin kuin kerran tuijottelemassa nenä naapurin aidanreunalla tuoreen ruohon perään.
Olen saanut kuulla sellaisenkin kuolemattoman viisauden, että eikö olisi parempi olla edes jonkun kanssa kuin yksin. Ei olisi. Ei ainakaan sellaisen kanssa, joka tuollaisia päästää suustaan.
Tyytyminen tappaa. Jos ei ole hyvä olla, ei tarvitse jäädä.
Maailman vaikein tehtävä on olla tosi itselleen. Mutta ilman sitä ei taatusti selviä elämästä hengissä vaan kuolee kesken matkan.
tiistai 8. tammikuuta 2013
Blues blues blues
Haukkukaa vaikka vanhaksi ja viattomaksi mutta että vei jalat alta tänään, kun ihan randomina tuli napattua kirjaston levyhyllystä nippu muoviplätkiä kohdasta b niin kuin blues ja yksi osui olemaan B niin kuin Buchanan! Uusi kaverini Royboy rysäytti päänsisäiseen soundtrackiini syväuraisen lisäraidan, ja se kitara se kitara, taivas että se soi ja viiltää... osui keskelle rintalastaa ja pyyhki säröistä sielua, tuuletti tiehensä tämän tunkkaisen tiistain pimeyden.
Haihtuivat kaikki aikeet ajatella ja analysoida, tämän häröisen mieleni selkeä puoli hajosi atomeina lepotilaan ja vain leijun leijun leijun äärettömässä tummansinisessä bluesavaruudessa...
Se niistä suruista, joista aioin valittaa. Juutubatkaa. Suoraan suoneen.
Haihtuivat kaikki aikeet ajatella ja analysoida, tämän häröisen mieleni selkeä puoli hajosi atomeina lepotilaan ja vain leijun leijun leijun äärettömässä tummansinisessä bluesavaruudessa...
Se niistä suruista, joista aioin valittaa. Juutubatkaa. Suoraan suoneen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)