Näin kerran Adrianmeren Italian puolelta. Se oli ohuensininen, kevätvalo veden päällä kuulas, utuinen. Ihmisten rähisevä energia ja hautovan uneliaan helteen tuoma velttous, äänet punoutuivat kirkuvaksi matoksi. Olisin halunnut hypätä lutikanmallisen moottoriveneen kyytiin ja käskeä raitapaitaista kuskia ajamaan suoraan meren yli Kroatiaan. Ihan vain katsomaan, onko siellä samanlaista. Jonain päivänä menen.
Kumpaan suuntaan aallot kulkevat Atlantin ja Biskajanlahden risteyksessä, en tiedä. Ja miltä suola maistuu, kun vesi onkin lämmintä. Jonain päivänä tiedän.
Lisää merta: Uuden-Seelannin rannat. Kerran sotureita, Valasratsastaja ja kaikki Jane Campionit mutta ennen kaikkea Piano. Kaareva horisontti. Eteläsaaren vuoret. Sinä päivän kun on niin paljon rahaa, että pystyn lähtemään toiselle puolelle maapalloa, lähden sinne.
Ja sitten kun koti meren rannalla tulee vastaan, asetun.
Siihen saakka on melottava.
Aah, Kerran Sotureita..
VastaaPoistaMukava kuulla sinustakin ja toivon että polkusi ovat olleet kevyet, hetken aikaa luulin sinun jo lähteneen pois..kenties löytäneen sen Kohtalon. Kunhan muistat että maailmassa on ihmisiä jotka ajattelevat sinua <3
Voi muru, tietenkin muistan!! Ja kiitos. Keveys ei kyllä taida olla tämän pään kanssa edes mahdollinen kesto-olotila ;) Mutta kun elmän muoto on oma, sen oppii vähitellen myös tuntemaan. Eli ihan omissa sooseissa tässä on taas uitu...
PoistaJa Kohtalo. Hah. Jos tarkoitat HENKILÖÄ, sitä uhkarohkeaa uskalikkoa ei todellakaan ole vielä näkynyt. Puolivillaisia pelkureita sitten senkin edestä.