Ja taas jaettiin yhden työt muille, jätettiin vain yksi äitiyslomasijainen palkkaamatta. Kuinkahan monta kertaa tuon voi tehdä samassa yrityksessä puolen vuoden aikana? Kuinka monen työt jakaa samoille muille?
Mahtava mahdoton yhtälö, jota yritykset yrittävät suurin selityksin todistaa toimivaksi joka hemmetin kerta, kun talouden taantumaa vähänkin aletaan ennustella.
Miten noin yksinkertaisessa asiassa voidaan aina tehdä aivan samat virheet? Eikö jumalauta johtajaksi päästäkseen ihmisellä pitäisi olla sentään jotain trafiikkia korvien välissä? Tai edes hiukan ihan puhtaasti matemaattista ammattitaitoa?
Kerrataanpa siis hiukan aakkosia:
1) Menestyvän yrityksen tärkein pääoma ovat tyytyväiset, sitoutuneet ja motivoituneet työntekijät.
2) Työntekijöiden jaksamisesta välittäminen näkyy suoraan yrityksen tuottavuudessa.
3) Työn määrä ei vähene, vaikka se jaettaisiin kuinka pieniin palasiin ja kuinka monelle tahansa.
Siis, toistan:
1) Vittuuntunut väki vähät välittää tai viitsii.
2) Väsynyt väki ei jaksa sitäkään vähää.
3) Yksi jaettuna viidelle ei ole 1/5 vaan viisi kertaa 1,20. Ja vitutuslisä päälle. Siihen ei kahdeksan tuntia enää riitä.
Että kenenkähän kuningasajatus sekin oli, parantaa työilmapiiriä ja tuottavuutta tuolla tämänpäiväisellä vedolla? Tehtäväkiertoa peliin vaan ja raippoja päälle: seuraavaksi saneerauskeinoksi voidaankin sitten kokeilla hänen palkkansa jakamista muille. Ja muille. Ja vielä muillekin. Hyvin se siihen riittää!
On oikeastaan harmi, että työ tai oikeastaan siitä saatava palkka on kuitenkin ihmiselle yksi elinehdoista. Muutenhan sitä voisi äänestää jaloillaan sen suuremmin miettimättä. Villi veikkaukseni kuitenkin on, että mitä pidemmälle tuota tapaa parantaa työilmapiiriä ja tuottavuutta jatketaan, niin sitä kalliimmaksi se lopulta käy yritykselle.
VastaaPoistaTotta: eräänä päivänä tulee pää vetävän käteen. Ja minä en aio jäädä sitä päivää odottamaan yhtään pidempään kuin on pakko. Oma pakko, rahapakko. Siihen asti lypsän firmalta rahaa niin paljon kuin pystyn ja niin vähällä panostuksella kuin pystyn. Mikä työmoraali! Mutta sitä saa mitä tilaa.
PoistaTässä kohdassa haluaisin aivan toisenlaisen maailman. No, ensalkuun edes toisenlaisen työpaikan ;)
Aikani tuota helvetin oravanpyörää juoksin minäkin lähes burn outin partaalla. Sitten monien koukeroiden jälkeen löysin itseni yrittäjänä. Ei tämä ole helppoa, mutta puolensa kaikissa asioissa. Töitä on perhanan paljon, palkka on kehno, sairas- tai vuosilomat puuttuu (tai no se palkaton kesäloma...)ja eläkertymästä tulee säälittävä. Vastaavasti voin tehdä sitä mitä haluan ja mistä tykkään. Ja tehdä omat aikatauluni. Sekin kaksipiippuinen asia. Kerrassaan.
VastaaPoistaVaihtoehtoja siis on. Toivottavasti Sudellekin.
Pian on täysikuu... konserttia tiedossa?
Arvaapa montako kertaa on puntaroitu, burn outin partaalla ja vähän reunan ylikin rymähtäneenä... Mutta 90-luvun alun free-elämäni (lue: vastavalmistunut puolimasentunut tulevaisuudettomutta täynnä ollut kituuttelu useita vuosia sovitellulla peruspäivärahalla ja säälittävän minimalistisilla kirjoitus- ja tuntipalkkioilla) teki sisälleni niin syvän pelkopesän, että vieläkin on melkoisen ahdistavaa ajatella uskaltavansa heittäytyä kokonaan oman onnensa varaan. Tulossa se kuitenkin on, vaikka ihan vielä en uskalla. Suurin syy kyllä alkavat olla nykyään enää ne kaksi nuorta herraa, jotka ovat vielä muutaman vuoden riippuvaisia minun kuukausipalkastani. Pidän tätä jo aikamoisena mentaalisena kehitysaskeleena ;)
PoistaEli kyllä, vaihtoehtoja on. Tai ainakin suunnitelmia siitä, miten niitä tehdään.
Aina vain vaikeampi on taipua törppöjen pomotettavaksi, on se vaan niin taivaan tosi. Olisiko tämä nyt se reipas siivu omaa eteläpohjalaista verenperintöäni (tunnustan, yli 50%)? Just oli Lehdessä juttu suomalaisen yksityisyrittäjyyden kehdosta, maakunnittain vertailivat ja lakeudellahan se tihein keskittymä tietenkin oli. Vähän vaikea arvata...
Kuu, kaunis kuu. Ei se ulvomaan saa mutta täyttä lähestyessään keventää ja pätkii unet pahasti. Vaan on se niin kaunis!
Intro:
VastaaPoistaViime kesänä olin puutarhavierailulla yhdessä Toosi Hienosssa paikassa, jossa oli emäntänä Vahva Nainen. Päältä näki, että helpolla ei ole tullut elämässä mikään, mutta hän oli raivannut tiensä omaan unelmaansa.
Solo:
Kaiken jutustelun keskellä hän sanoi: "Ikää myöten me naiset tulemme itsekkäämmiksi" SE iski tajuntaan täysin lähtemättömästi jättäen jäljelle lukemattomat pohdinnat asian tiimoilta.
Grande finale:
Mietipä ite. Näin on. Ja se on hyvä näin. Perheelliset naiset (varsinkin) järjestävät noin pari vuosikymmentä elämänsä muiden ehdoilla. On ja pitääkin olla viimein itsekäs, muuten sikiää saatanallisia marttyyreitä jotka pilaavat jälkikasvunsa elämän. Tämä pohdinta irtosi lauseestasi: "Aina vain vaikeampi on taipua törppöjen pomotettavaksi..." Liittyy asiaan ihan olellisesti.
(Minusta ei enää ole toisille töihin juuri em. syystä)
Hauskaa viikonloppua, täysikuu väijyy - ota pari viskiä ja Janiksen intensiteetillä ulvo sitä täysillä!
Allekirjoitan välittömästi tuon itsekkyyden terveellisyyden! Olen tuntenut muutamankin vanhemman naisen, jossa on hillittömästi potkua, takana vaikeita elämänkuvioita mutta luonteessa edelleen valloittavaa vahvuutta & huumoria. Heistä näkyy selvästi, että ovat tehneet oman paikkansa tässä maailmassa ihan itse ja nauttivat. Henkisiä esikuvia.
PoistaOma mukautumisuhrautuvaisuuteni loppui viimeistään avioeroon, siitä alkoi grande solo, johon sisältyy paljon myös aikuisen vastuuvapautta, koska lapset elävät vuoroviikoin kahdessa kodissa. Mutta tosi on, että vielä minusta tuntuu oikeimmalta pitää tätä asetelmaa heille niin helppona kuin mahdollista, koti paikallaan, tulotaso keskivertotavallisena, liikkuminen kotien välillä vaivattomana. Se ei tunnu uhrautumiselta, vaikka työpaikkakuviot kiristävätkin päätä. Eivät ole samassa vaa'assa. Ja olen aika iloinen, että tämä mutkikas pääni on löytänyt tuossa kohdassa itselleen sopivan tasapainon.
Itse työasiaa pohdin melkein päivittäin. Että missähän kohdassa on se raollaan oleva uusi ikkuna minua odottamassa. Vielä löytämättä... Mutta vähintään kuu taivaalta pitää saada ;)
Nautinnollista viikonloppua myös sinulle!
Susi Hukkanen - tarvitaan vain Universumiin tilaus eli pyyntö. Tuossa yllä en olet jo ääneen kirjoittanut :)
VastaaPoistaUniversumi se osaa yllättää. Tai Kohtalo - kuka mitäkin nimeä sille haluaa antaa. Sitten tarvitaan vain aikaa ja silmät auki. Lopuksi tarvitaan mahdollisesti rahtunen rohkeutta muutokseen.
Jos Kohtalo on sitkeetä sorttia, niin sitä ei pääse pakoon vaikka yrittäisikin. Näin kävi minulle kerran ja niin lujaa, että tässä sitä kakkua istutaan vieläkin. Elinkautista.
Uskon tuon :) On näkynyt merkkejä, hyvässä ja pahassa, ja ainakin olen oppinut sen, etten enää luule kohtalokseni kohtaa, jossa vain osa minusta elää.
PoistaEttä varovaisuus olisi pelon sijaan valppautta ja rohkeus väkisin puskemisen sijaan uskallusta hypätä, sitä harjoittelen.
Ja sinulle: itse valittu elinkautinen se vasta hyvä kakku on! Enkä usko, että sitä pelkästään istumalla vietät ;)
Joo... makoisesti maaten :)
VastaaPoistaSanoisinko näin - kun se Oikea Juttu (oli se sitten mitä tahansa) on kohdalla, niin sydämen ääntä kuunnelle löytää oikean tien. Myös rohkeuden tarvittaessa hypätä suoraa pimeään tietämättä mihin laskeutuu. Silloin on sydämessä varma tieto siitä, että Elämä Kantaa.
Tällä iällä on jo varma kokemus siitä, kuinka on osannut suvereenisti kusta itseään silmään ja toivoo vain jotain joka ei kestä tai toimi. Elämänkokemus on asia, jonka arvo vain nousee. Vanhana on varmaan ihan viisas... tai ainakin monessa rypenyt ja kaikkea kokenut.
Tosin - kun on perillisiä huollettavana, niin se asettaa ihan omat reunaehtonsa asioille ja turvallisuudelle. Mä pöljäilin hurjimmat juttuni ilman jälkikasvua. Olin yli kolmikymppinen kun ekan tein. Nyt on pakko harkita.