Järjestelmä - väistämätön, välttämätön?

Valtio olen minä, sanoi Aurinkokuningas. Klassinen lause, jolla Ranskan itsevaltias Ludvig IV pönkitti valtaansa ja perusteli oikeuttaan olla perustelematta päätöksiään mitenkään, kenellekään.

Samaa taktiikkaa minäkin käytän, kun pennut jankuttavat sietokykyni ja äidillisen joustavuuteni äärirajoille. Silloinhan vastaus on väistämättä vastustamattoman yksiselitteinen "koska minä sanon niin". Nuorukaisten ärhenteleviin luonnehdintoihin kotimme ja Kolmannen valtakunnan yhteneväisyyksistä vastaan vain, että ei, olette väärässä rakkaat lapsukaiset - ei tämä mikään natsivaltio ole vaan tyylipuhdas diktatuuri, ja diktaattori olen minä.

Vallankäytön miedompi versio on hallinnollinen verkosto, josta muodostuu yhteisön toimintaa sääntelevä järjestelmä. Ihannevaiheessaan järjestelmä sisältää mahdollisuuden kirkkaan demokraattiseen vallan- ja vastuunjakoon, jossa erilaisuus suvaitaan ja sitä pidetään yhteisöä hyödyttävänä ja vahvistavana voimana. Valitettavasti jokainen ihanneyhteisö väistämättä paitsi syntyy, kehittyy, kukoistaa, myös kuihtuu - ellei peräti mätäne - ja kuolee. Saman kaaren tekee myös jokainen järjestelmä muuttumalla toimivasta toimimattomaksi. Tai rivijäsenen näkökulmasta vähän emotionaalisemmin ilmaistuna, turvasta kahleeksi.

Tähän väistämättömään kehitykseen vaikuttaa ajan lisäksi myös yhteisöön eli järjestelmän vaikutuspiiriin kuuluvien yksilöiden lukumäärä.

Otetaan käytännön esimerkiksi vaikka uskonnot. Siinä vaiheessa, kun pieni ryhmä valaistuu kirkkaasta ajatuksesta, kylvetään hyvässä. Jakaminen, solidaarisuus, huolehtiminen ja auttaminen korostuvat, ja energia virtaa ihmisten kesken. Löydetään rakkaus, ymmärrys, lämpö. Alkuseurakunnan autuus. Mutta seuraavalle sukupolvelle välittyy tästä ihanasta alkutunnelmasta väistämättä vain osa, ja sen vuoksi uskon ominaispiirteistä alkaa muotoutua oppi. Opista kehittyy vähitellen säännöstö, josta poikkeaminen alkaa tuntua yhteisön koossa pysymisen kannalta aina vain uhkaavammalta. Aletaan lähestyä järjestelmää. Systeemiä. Linnaketta. Väärän vallankäytön ja korruption lonkerot kiemurtelevat pyhän ytimeen. Ja kas, mitäs meillä onkaan: uskosta on tullut uskonto, satojen miljoonien ihmisten elämää hallitseva järjestelmä, jossa valtaa saa pitää koukkuisissa käsissään vaikka millainen seniili kaikkivaltias gubbe.

Saman tarinan voisi kertoa poliittisista aatesuuntauksista. Globaaleista suuryrityksistä. Valtioistakin. Ja - valitettavasti - myös monista ihan tavallisista perheistä ja suvuista. Mitä enemmän ihmisiä sitä monimutkaisempi ja hallitsevampi järjestelmä. Ja niistä on mahdoton kenenkään olla kokonaan vapaa, halusi tai ei.

Näyttää siltä, että järjestelmien syntyminen on aika lailla väistämätön asia ja liitty inhimillisiin selviytymisstrategioihin. Ihmismielen perusominaisuuksiin kuuluu tarve jäsentää ja järjestää kokemuksiaan sekä pyrkiä vaikuttamaan niihin systematisoimalla. Siis luomalla järjestelmiä. Ja tämä tarve ulottuu myös itsen ulkopuolelle, toisiin ihmisiin, yhteisöihin, yhteiskuntaan.

Mutta ovatko järjestelmät välttämättömiä? Ja jos niin kenelle?

Väitän, että ovat. Ja nimenomaan yhteisöille, eivät niinkään yksilöille. Ja tämä ei todellakaan tarkoita sitä, että olisin valmis allekirjoittamaan kaikki maailman yksittäiset järjestelmät an sich ja pitämään niitä ihmiselämälle välttämättöminä! En todellakaan. Mutta ihmisten muodostaessa suuria joukkoja on oltava myös yhdessä sovittuja tapoja ja toimintamalleja, joiden avulla saadaan luotua kaikille elinkelpoiset olosuhteet. Täysin ilman mitään järjestelmää ei ole myöskään järjestystä vaan kaaos, joka taas vallitsevana olotilana on tuhoava voima, ei rakentava.

Keskeistä on kuitenkin se, onko järjestelmä olemassa ihmisiä varten vai ihmiset järjestelmää varten. Jälkimmäisessä tilanteessa aletaan olla järjestelmän kehityskaaren loppupuolella, ja silloin onkin aika rusauttaa kuvioita toiseen malliin. Pelkkä kapina ei vielä edistä mitään, ei myöskään täysi anarkia, vaan vallankumouksellakin pitää olla selkeä tavoite. Esimerkiksi parempi järjestelmä, toimivampi demokratia, tasaisempi hyvän jakaminen kaikkien yhteisön jäsenten kesken. Paluu lähemmäs yhteisön alkuperäisen yhteenliittymän syitä ja ihanneolotilaa. Takaisin inhimillisyyteen, luovaan luonnontilaan, uuden energian alkulähteille.

Helppo sanoa ja vaikea toteuttaa, varsinkaan suuren kokoluokan yhteisöissä kuten vaikka nyt katolinen kirkko tai Suomen valtio, joissa on - vielä? - liian paljon vallitsevan  järjestelmän epäreiluista asetelmista nauttivia itsekeskeisiä lappusilmiä. Radikaalit muutosehdotukset jyrätään kumoon vaikka kepulikonstein ja jyrääjinä ovat useimmiten juuri ne, jotka eniten nauttivat järjestelmän suomista taloudellisista eduista. Siis rahasta. Pääosin muiden kustannuksella.

Ranskasta tuli tasavalta muutama monarkkisukupolvi Aurinkokuninkaan jälkeen. Siihen tarvittiin kansanliike, vallankumous. Tuon vallankumouksen tunnettu tunnuslause oli "vapaus, veljeys* ja tasa-arvo", ja samoilla sanoilla voisi kaataa monta muutakin järjestelmää, vaikkapa meidän päiviemme nationalistisia näennäisdemokratioita, taloudellisia valtioliittoja, kirkkokuntia, näin muutamia selkeimmin havaittavia mainitakseni.

Ja onpa niillä uudisrakennettu perheitä ja parisuhteitakin.


* Huom! "Veljeys" tulkittakoon tässä yhteydessä laajasti ja yleissivistyneesti yhteisölliseksi ja ei-sukupuolisidonnaiseksi toisen kunnioittamiseksi ja toisesta ihmisestä välittämiseksi.