KOLME SORMEA PYSTYSSÄ!

"Tupel-inkelii!!" 

(kuten hän itseään kutsuu, leikkiessään supersankari Super-Inkeriä, ja juoksee viitta hulmuten...)

Hän on kolme! Aika juoksee kuin syyllinen pakoon, lapsista sen näkee kipeän kirkkaasti. Kolme vuotta sitten ponnistin maailmaan tämän viimeisen risteymämme, ainoana hyvänä ja lempeänä synnytyksenäni, hypnosynnytyksellä. Kolme vuotta, kuinka lyhyt aika ja tyyppi jo kiipeilee omenapuissa ja puhuu kuin papupata. Hänen kanssaan on jo pitkään saanut käydä hyviä keskusteluja, ja joskus ipana kysyykin minulta kaksin ollessamme: "Äiti, mitä mietittäit...?" (kaksivuotias!)
Ensimmäisen sanallisen rakkaudentunnustuksensa Inkeri teki 2,5 vuotiaana illalla sängyssä unta odotellessa, senkin omalla hyvin tietoisella tyylillään:

-äiti, mä lakattan tua.
-niinkö?! Ihana kun sanoit sen, mäkin rakastan sua hirveästi - olet maailman ihanin tyttö!
-minä en ole tyttö vaan poika!
-aha, ai niin.
-tano te!
-mikä? Ai että sä oot poika?
-eiku te juttu! te lakattaa!
-ai: rakastan sua kultani maailman ihanin poika...?
-niin.

(pohjustuksena ed. keskustelulle: Inkerillä oli muutaman kuukauden vaihe, jolloin hän halusi olla poika ja muisti aina korjata asian jos hänet tyttöjen joukkoon luettiin.)

Eräs toinen lyhyt mutta hupaisa ja tytön tarkkaavaisuutta todistava juttelutuokio käytiin, kun löysimme Inkerin käsinukesta tahran.

minä: mitäköhän tossa on...
Iiki:  koilan pee.
minä: TÄH?!
Iiki:  te on koilan pee.
minä:  KOIRAN PEETÄ? ei kai...mistä sä...
Iiki:  on te! Koilan pee!

Kun äimistelin mielessäni miksi pieni lapseni puhuu koiran paskasta, tuli mieleeni, että muutamia VIIKKOJA aikaisemmin oli eteisen matossa koiran kakkaa, jota olin sadatellen siivonnut ja se jäi ilmeisen elävästi lasteni mieleen, silläpä he päiväkausia sen jälkeen aina osoittivat minulle, missä "koiran peetä" oli...

mainos ihan siviili-servettien käyttäjänä: Hemtexissä on tällaisia kauniita Elsa Beskowin servettejä sekä muitakin ihania Beskow-tuotteita... 

Inkeri on siis erittäin täpäkkä pieni leijonatyttö, joka osaa totisesti pitää puolensa sisarusporukassa. Jos kuopusta erehtyy syrjimään, saa nopeasti maistaa tirpan nyrkkiä ja kynsiä. Ja jollei hän satu saamaan puheenvuoroa suosiolla, huutaa Mutikainen: "HILJAA!! Minä puhun!!" tai "NYT MINÄ TANON!" ja sanoo sitten asiansa varmasti. Mutta pienimmäinen on myös hurjan paljon hellyyttä jakava, eläinrakas ja auttavainen ja niin iloinen, että tapaankin todeta hänen pudonneen vauvana iloliemipataan ;D

siinä se surullisen kuuluisa kakku nyt on, äidin tekemällä ja matkalla vielä hieman yksinkertaistetulla sateenkaari-päällysellä ;)...

Inkerin syntymäpäiville saapui kuitenkin vieras, joka pääsi myös juhlien keskipisteeksi. Elämäämme on saapunut nimittäin henkilö, joka saa vauvuudellaan meidät kaikki veteläksi, ihana siskontyttöni! Tuo vielä unelias nyytti, joka tuoksuu puhtaalle rakkaudelle, on saanut serkkunsa sekaisin onnesta.

Lähes itku kurkussa meillä kilpaillaan siitä, kuka saa pitää vauvaa sylissä ja auta armias jos toinen pitää pitempään! Serkkutyttö saa kyytiä aina nähdessämme, meitä on nimittäin neljä jonottamassa häntä nuuhkittavaksi ;D! 

Tuosta on jo kolme vuotta. Vasta kolme vuotta? Mihin ne menivät, millon vauvan tuoksu haihtui, milloin hän tarttui käteeni ensimmäisen kerran? Milloin käveli taakseen katsomatta, milloin heilutti ensimmäisen kerran eron merkiksi? Muistanko ne kaikki? Tartuinko itse niihin hetkiin? Tarttuisinko uudestaan paremmin? Jaksaisinko? En ole voinut välttyä miettimästä, kuinka pienimpäni on jo se, joka pitää vauvaa sylissään. Lapset kertovat kuinka paljon haluaisivat vauvaa meillekin ja pidellessäni tuota pientä elämää, haluaisin niin antaa periksi. (Noh, ehkä siinä pitäisi toisenkin vanhemman mielipidettä edes kysyä...) Mutta tiedostan myös voimieni rajallisuuden ja sen kuinka olen viimeisten vuosien aikana vanhentunut enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Olen puristanut kaiken voimani jälkikasvuni onnellisen elämän eteen enkä jaksaisi olla heille enää tarpeeksi, jos antaisin itseni vielä uuden ihmisen rakentamiseen. 

Kolme on hyvä ikä. Hän pystyy ja uskaltaa monta asiaa. Antaa minun lukea lehden jo toisinaan ja nauttii jo enemmän kaltaistensa seurasta. Antaa äidin jo tunnustella vähän polkuaan äitiyden ulkopuolellakin. Ja mahtuu silti vielä syliin hyvin!

KOHTAUKSIA ERÄÄSTÄ LEIPOMISESTA

Meidän pipana, Elli Molla Inkeri aka Molla Muttinen, täytti viime viikonloppuna kolme vuotta. Hän ei siis ole enää "pupunkorvat", kuten hienosti sormilla voitonmerkkiä osasi näyttää vaan nyt on kolme sormea pystyssä, jihuu! Kuopukselle piti tietenkin tehdä kakku...joka on aina omanlaisensa hermojenhallitsemisriitti työn ohjaajalle. Esim. näin:

"No niin kulta, nyt meillä on tässä kaikki valmiina. (Saakeli, annanko sen rikkoa munat..? Menköön, ei viitsi ottaa tappelua heti alkuun - hetkonen, joo, on tuolla noita varamunia...")

"Noni, tosi varovasti sitte, napautat siihen reunaan, noin, hei tehdäänkö yhdessä?! (Huh, joo, näin nää menee näköjään ihan ookoosti...)

"No site voit laittaa niitä jauhoja - kulta varo sitä vanhaa kuppia! Se ei saa kolahtaa YHTÄÄN siihen purkkiin, se voi mennä rikki. Joo ei haittaa vaikka meni siihen, laita vaan vielä..."

"Joo hyvä kulta, noni nyt riittää! Hei STOP!! No ei haittaa..."

"Hei äiti Kanekin tuli!" "Joo, näköjään." "Hei mäkin tuun leipoon" "Käsipesu kulta! Sä tulit ulkoo - saippualla sitte!"

"Hei Kane kato, tällä voi tehdä näin!" "Hei älkää ihan hirveesti viittikö sit sotkee..."

"Tää perunajauho on ihanaa, koklaa, vähäks ihanan tuntusta!" "No ni, nyt riittää sen laitto - 

sitte, hei kuunnelkaa, nyt tulee sitte vatkaus...

"Hei äiti Heemanni tuli!" "Mäki haluun leipoo!" "Moi kulta, joo tuu vaan mut käy käsipesulla ensin ja ota essu." "Äiti mitä mä sit saan laittaa?" "Joo, niin nyt sit otetaan se vatkain..." 

"Mää ensin!" "Eiku mää, sä sait laittaa noikin!" jne...

"No ni, Hermanni laittaa ton leivinjauheen ja Kane saa vatkata ensin ja Iiki pitää kippoa." "Eikä, mäkin haluan vatkata!!" "Sä saat mut nyt Kane tekee ensin - Kane paa päälle nyt vaan se vatkain!" "Mistä?!" "Älä ala huutaan, siitä niin, ei kun siitä toisesta, lähtee ne koukut irti muuten!"

"Kato Kane kuin siisti vuori!" "Millon on mun vuoro?!" "Ihan kohta kulta..." "Nyt on jo mun vuoro!" "Ja sitte mun!" "Joo joo, kaikki saa ihan varmaan vatkata herranjumala!"

"Äiti kato tuolta katosta tulee hämppi!" "Täh? Missä?!" "No tossa, hei se tulee tänne taikinaan!" 

"No voi saamari, pyydetääs nyt iskä auttaan, iskä tuu nyt äkkiä ottaan toi ennenku se laskeutuu sieltä enempää!" "Siis mitä, etkö ite voinu ottaa?" "No kun mulla on nyt kädet tässä leipomushommassa..."

"Ai jaha..."

"Miks Kane saa tehdä kaiken?" "No eikä saanu, sinä sait ihan yhtä paljon, nyt pidät sitä kuppia ja Hermanni kaataa vielä niitä jauhoja ja sitten vaihdetaan." "Iiki sai tehdä eniten!" "No tää on Iikin kakkukin - ja tasasesti hei sekotat, se pitää olla ihan hienoa se lässähtää muuten." 

"Joo joo!" 

"Mä nuolen tän!" "Minkä mää nuolen?!" "No ton toisen." "Mulle ei riittäny!!" "Sinä voit nuolla sen lastan." "Hei älä heiluta sitä!" "Nyt sitä on sun tukassa! Hei nyt meette nuoleen niitä jo muualle, pihalle siitä, menkää kuistille vaikka. Ja essut tänne!"

"Miks toi lattia on täynnä jauhoja?" 

"NO MITÄS LUULET, OOTKO IKINÄ ITE YRITTÄNY LEIPOA NÄIDEN KOLMEN KANSSA? Mä haen nyt imurin...

the crime scene. ketsuppia ei laitettu kakkupohjaan vaan siihen kastettiin kylmiä nakkeja kun yhdellä leipureista iski hirveä nälkä kesken leipomisen...

...loput kakusta tein itse. Ens kerralla ehkä pari kuvaa siitä ja itse juhlista. Sitä ennen vetäisen läpi huomiset leikkimökin tuparit eli pihajuhlat naapuruston lapsille. Leipominen tosin delegoitiin muihin osoitteisiin, koska omia hermoja tarvittiin mökin viimeistelyyn ja stailaukseen. 

p.s huomatkaa asenteen tärkeydestä muistuttavat sloganit taustalla. Joskus sitä ihminen yltää ihanteidensa tasolle. Aina ei...

JATKO-OSA JUUTINMAALTA

Billundista ja Legolandista lähdimme ensin bussilla ja sitten junalla kohti Kööpenhaminaa. Matkalla odottelimme junan lähtöä pienessä ja kauniissa Vejlen kaupungissa sen verran, että ehdimme pitää pienen piknikin, pyörähtää paikallisessa kirkossa, pelata aukion suihkulähteen reunalla killiä ja paikata yhden mukulakiviportailta hypänneen lapsemme polvet.

Kööpenhaminassa nautimme hotelli Avenuesta ja tietenkin Tivolista. Yhden päivän saivat äidit kierrellä kirpputoreilla (joita Köpiksessä on varsinkin Norrebrossa joka korttelissa), kun isät chillasivat kuuden lapsen kanssa puistoissa ;). Olivatpa käyneet myös jokiajelulla katsomassa pienen Merenneidon patsasta.

Tivolissa käytin aikani enimmäkseen kuten edellisessäkin huvipuistossa: kärrytellen pienimpien kanssa, kahvilla ja jätskillä, nauttien mahtavista istutuksista, vanhoista hienoista rakennelmista (Köpiksen tivoli on maailman toiseksi vanhin huvipuisto, perustettu jo vuonna 1843!), väreistä ja iloisen meluisasta tunnelmasta. Tosin täällä huvipuistossa jo kaksivuotiaatkin pääsevät melkein kaikkiin laitteisiin vanhempiensa seurassa.

Helteisen tivolipäivän iltana lensimme vielä kotiin. Oli ihana huomata kuinka tulomatkan eli ensimmäisen lentomatkan jännitys oli muuttunut lapsissa rennoksi innostukseksi taivaallenousua kohtaan. Auringonlasku Itämeren ja pilvien päällä kruunasi rankan mutta ihanan ensimmäisen isomman koko perheen ulkomaanmatkan!

MATKAMME JYLLANTIIN...

"Meidän tulee matkustaa vain sen verran, että älymme tuulettuu." H.D. Thoreau

Thoreaun aikana ei tosin ollut tapana matkustella siinä määrin kuin nykyään mutta Henry David saattoi tarkoittaa lauseellaan samaa ristiriitaa, jota koetaan myös tänä päivänä - matkustaminen avartaa ja opettaa itsestämme ja maailmasta asioita harvinaisen tehokkaasti mutta sen hiilijalanjälki on lähes poikkeuksetta painava. Mm. tästä syystä voimme nyt hetken levätä lasten ulkomaille rahtaamisen ajatuksesta. Älkää käsittäkö väärin, matka oli suksee mutta melko tosi on myös ajatus siitä, että matkustelu on lastenhoitoa vaikeutetuissa olosuhteissa. Vanhemmilta tällaisten elämysten antaminen vaatii lehmänhermoja ja omatoimimatkailu muutenkin omanlaistaan organisaatiokykyä sekä etukäteen että paikanpäällä. Mutta kaikki oli silti sen arvoista, muutama legofani on nyt päässyt käymään mekassaan ja neljä kuudesta mukanaolleesta lapsemme ensimmäistä kertaa lentämäänkin.  Matkassa oli siis mukana ystäväperhe naapurista eli myös heidän kolme lastaan.   

Matkan kahdesta kohteesta ensin menimme Legolandiin eli nämä kaksi parasta kaverusta, Hermanni ja Viljo pääsivät kokemaan yhdessä jokaisen legoilijan unelmapaikan.

Mutta myös Inkerin parhaat ystävät Eino ja Oiva olivat mukana! Legolandista olimme siis vuokranneet 5h+keittiö kokoisen talon koko porukalle ja ratkaisu oli onnistunut. Mm. poreamme oli kovassa käytössä...

Legoland on enimmäkseen huvipuisto ja härveleissä tuli siis pyörittyä. Itse tosin olin usein myös pienimpien kanssa ja ihastelin mm. paikan istutuksia, jotka olivat mahtavia! Kaikki pienoismallien ja -kaupunkien miljööt oli toteutettu uskomattomalla pieteetillä ja kasveista oli muokattu pieniä "metsiä", joiden lajikirjo oli käsittämätön.

Myös kaikki legoista tehdyt rakennelmat, oikeaan kokoon toteutetut eläimet, rakennukset ym. olivat huimia taidonnäytteitä.

Parasta antia aikuisten näkökulmasta olivat Atlantis eli merenalainen maailma ja Pingviinilahti, joissa molemmissa sai seurata oikeita merieläimiä tosi lähietäidyydeltä.

Säätkin olivat Legolandissa melko suotuisat, pientä ripsimistä lukuunottamatta. Kaksi vuorokautta vaunu-seisomalauta-kantoreppu-karavaanimme kulki tätä huvimaailmaa läpi ja ihan tarpeeksi tuo tuntui olevan. Kun isommat lapset vielä ehtivät käydä sisävesipuistossakin, olivat kaikki jo ilomielin  lähdössä bussilla ja junalla kohti Kööpenhaminaa, jota aikuiset ehkä enemmän matkalta odottivat...

Vaikka en ehkä voi sanoa, että älyni sielläkään kovin tuulettumaan pääsi, kukkaro ehkä enemmänkin, mutta hieman vanhemmassa ihmisen rakentamassa miljöössä, sai sentään esteettisiä kokemuksia sielulleen. Niistä enemmän jatko-osassa...

(ja tästä viime vuoden Tanskan matkaan...)