USVAA PUTKEEN

Taas on syksyä puristettu menemään, niin ettei tänne blogeihin meinaa enää ehtiä. Graafisen suunnittelun ja valokuvauksen opinnot vievät ja minä vikisen ja tuntuu, että kynäkin on jo tylstynyt, orientoidessani itseäni herkemmäksi kuvalle. Olen aina ollut kirjallinen ihminen, onko tämä takinkääntö?

Ei. Olen aina ollut myös visualisti ja harrastanut ja kokeillut kuvantekemistä aiemmin monin eri tavoin. Muistin vasta juuri äskettäin, että ensimmäinen ammatti, jota hain opiskelemaan, oli valokuvaaja. Mutta koska pääsin vain varasijalle, päädyin lopulta mutkien kautta opiskelemaan elokuvaa. Ja niinpä omien kuvien tuottaminen vaihtui liikkuvan kuvan opiskeluun ja tekemiseen. Joiden tekemisessä lopulta kiehtoi kuitenkin eniten se toinen rakkauteni, kirjoittaminen, käsikirjoittamisen muodossa. 

Mutta jotenkin vuodet kotona lasten kanssa, mahdollistivat taas enemmän visuaalisen puolen ruokkimista kuin sukeltamista tekstistä nauttimiseen. Ehkä tämä uuden alan opiskelu on sivu-askel takaisin tuolle kuvan polulle. Jolla yritän nyt ahmimalla oppia uutta. Kuolaan taidehistorian luennoille pääsyä ja yritän sovitella työväenopiston kursseja monimuoto-opintojeni sekaan. Samaan aikaan haen oppisopimuspaikkaa ja käytän alkuyön tuntini verkkotutoriaaleihin.      

Ja kuvaan. Mieluiten ihmisiä, paljon luontoa, joskus vielä kotiakin. 

Tässä siis muutama kuva eräältä sumuiselta syyspäivältä jo jokin aika sitten.  

Ja sainhan minä talonkin maalattua kuluneena kesänä! Melkein yksin, sillä mies ahkeroi sisätiloissa. Pojankoltiainen on joutunut tulemaan siis tänne saakka ilman ikiomaa huonetta, joka kohta vinttiin valmistuu. Mutta on siinä ollut tekemistäkin. O on nakertanut sitä jo kuukausi kaupalla, koska remontti yläkertaan on taas ollut perusteellinen. Sivuvintit on avattu ja eristetty, uudelle pienelle vessallekin sinne saatu kolo, säilytystilaa tehty ja yritetty vielä kunnioittaa hieman talon alkuperääkin materiaaleissa.   

Alkuperästä puheenollen, olen joskus maininnut, kuinka tätä taloa on laajennettu muutamalla eri vuosikymmenellä ja kuinka kokonaisuuden yhtenäistäminen on tuntunut minusta välillä hankalalta. Mutta en olisi uskonut, kuinka paljon talon väri voisi saada aikaan! Yläkuvassa näkyvä 60-luvulla tehty olohuonesiipi on ollut mielestäni jotenkin ankea ja epäesteettinen, mutta nyt takaisin valkaistuna, muuttui se silmissäni oikeaksi osaksi muuta taloa, eikä näytä enää ollenkaan hassummalta! 

      Pikkuveranta siinä edessä nyt ei ole kovin laitettu vielä (ja kuvassa jo riisutussa asussaan), silläpä isommalla remontilla ehdimme tähän päähän taloa vasta joskus muutaman vuoden päästä. Mutta tuohon osuu silti ihanasti aurinko iltapäiväkahvin aikaan viiden maissa ja rottinkikeinussa silmät tuolloin kiinni laittaessaan, pääsee nopeasti kauas.  

Sisäkukatkin viihtyivät ulkona kesällä niin, että juoru voimistui ihaniin väreihin! 

Tuona usvaisena päivänä kun tyttöjen kanssa pihassa olimme, tulin kamera kaulassa eteiseen vaihtamaan Inkerille kuivia sormikkaita. Valo tuli niin kauniisti eteisen vieressä olevaan, aamuasuun jääneeseen makuuhuoneen, että käänsin kamerani sinnekin. Rakastan valoa, luonnonvaloa, ja koen sen lähestulkoon kauniin kuvan elinehtona. Silläpä seuraan ja etsin sitä nykyään lakkaamatta. Ja siinä luonnon langettamassa valossa jopa petaamaton sänky, voi näyttäytyä viehättävänä usvaisen päivän astuessa ikkunasta.     

Tuo pieni sänky, on vielä hetken on kiinni omassani. Mutta kohta, kun esikoinen muuttaa siis yhteisestä lastenhuoneesta omaan huoneeseensa yläkertaan, pyörähtävät nukkumajärjestelyt (niin kuin muutama muukin huonekalu ja asia) taas jonkin kierroksen eteenpäin. Saa nähdä miten meidän käy. Yritän laittaa asumiskuulumisia taas joskus.

Karo-Liina