Mitä kuuluu Unelmalle itsestä?

Aijemmin uhkailin, että tämä omien hyvinvointiunelmien tavoittelu tulisi näkymään täällä blogissakin, mutta täytyy myöntää, että meleko hilijaista on ollut. Osin ehkä siksi, että asiat on oikiastaan ollu meikäläiselle seleviä jo, eikä niitä olekaan tarvinnut työstääkään niin palijon, ko oisi voinut aluksi ajatella. Osittain myös sen takia, että kirjottelumotivaatiot ei edelleenkään ole ollu hirviän kohillaan, koska maailma on tällä hetkellä aika kummallinen paikka ja tuntuu vetävän meikäläistäkin sanattomaksi melekeen päivittäin. Eikä tässä ihan aina ole ehtinyt ja jaksanutkaan. Lue, muu elämä kiilaa koneella istumisen ohi. Jollain tapaa olen myös huomannut, että osa valamennuksen teemoista onkin ollut meikäläiselle vähän niinkö turhia. Se on kai varmaan positiivinen asia, mutta oon jäänyt vähän etääksi ja ulos asioista, kun on huomannut, että monet pohtii asioita, jokka on jo itelle ihan seleviä.Varsinkin kun itselleni epätyypilliseen tapaan en ole jaksanut avata sanaista arkkuani. Koska aijemmin mainittu elämä muualla ko koneen äärellä. Ja väsymys myös. Ruokavalioasioissa oon myös selevillä vesillä siinä mielessä, että esim. sokerista en aijo luopua kokonaan, vaan uskon sen kohtuukäyttöön, maitotuotteita menee sen verran ko pötsi kestää (koska en usko ehottomuuteen tässäkään) ja valakonen vehenä ei sattuneesta syystä kuulu ruokavalioon. Vaikka ei sillä, että net tärkkelyspitoiset gluteenittomat jutut välttämättä kauhian palijon parempia olis. Mutta ruokavalioasioissakin tykkään ajatella omilla aivoillani ja kuunnella herkällä korvalla eniten sitä, että mitä se oma roppa kertoo.

Muutenkaan en puhu itelleni rumasti, peilikuva näyttää mielestäni hyvältä, itsetuntoni on aivan kohillaan ja elämässä parasta on pienet asiat. Täytyy myös tunnustaa, että vaikka näen pieniä positiivisia juttuja elämässäni päivittäin ja kannustan ittiäni joka päivä, etenkin jos pitää mennä oman mukavuusalueen ulukopuolelle, semmonen yltiöpositiivisuus ei kuitenkaan ole meikän juttu. Menee vähän teennäiseksi, jos sata kertaa päivässä hoetaan, että minä olen ihana, kaikki on ihanaa, maailma on ihana, pystyt mihin vaan, tästä päivästä tulee huippu jne. Ylistyssanat kokee inflaation, tiijättekö. Eikä minun ainakaan tartte kuulla sata kertaa päivässä kelepaavani just tämmösenä ko oon ja olevani huippu ja että kaikki pienet risaukset, jokka teen tässä elämässä järkevästi ja hyvinvointi eellä, on supermahtavia hommia. 

Mutta minä oonki tämmönen Lapin mörri, jos joku on aidosti nuin positiivinen niin se on vaan ihailtavaa, meikäläiselle riittää vähän vähempikin. :) Elämä voi olla kivaa ja arki rullata ihan hyvin iliman mieletöntä hehkutusta. Jokaista onnistumista ei tartte alleviivata, niinkö ei epäonnistumisiakaan.

Mutta mitäs mitäs. Toista kuukautta rullataan menemään jo kovaa vauhtia ja konkreettisia asioita valamennukseen liittyen on ainakin se, että oon saanu lihaskuntoreenit jollain tavalla osaksi arkirytmiä. Saliohojelma onki ollu ehottomasti koko homman parasta antia! Tämä viikko meni kylläkin vähän huonosti, en ole saanut tehtyä ko yhen reenin. Yllättäen taas väsytti niin palijon ja jou'uin siirtelemään reenipäiviä ja sitten paletti jotenkin levisi käsiin. Mutta ei se mitään, koska ensi viikko on taas uusi viikko ja mahollisuus tehä asiat toisin. Päätin eilen raakasti jättää jalakareenin tekemättä ja tehä tästä semmosen kevyemmän viikon, jotta sitten ensi viikolla jaksan lähtiä hommiin taas sata lasissa. Ruokapuolesta voin ihan surutta myöntää, että mitään kilojen kiristelyevästä en ole syönyt, mutta päätinkin, että se ei ehkä nyt ole oleellistakaan. Pitää syyä hyvin, että jaksaa reenata ja elää. Jos sinne väliin eksyy pala suklaata silloin tällöin, niin menkööt. Tai puolukoita kinuskikastikkeella. Syön kuitenkin suht säännöllisesti ja aika perusterveellisesti ja juon palijon vettä.  Muutenkin tuo aerobinen liikunta on yllättäen osoittautunut meikäläisen kompastuskiveksi. Kun saan lihaskunnot tehtyä, ei jaksaminen meinaa enää riittää sitten niihin lenkkeilyhommiin. Keväällä (jos luoja suo) on toivottavasti sitten hiihtokelit kohillaan ja suksilla jos saisi kalorit sitten palamaan tehokkaammin. Vaatii tietysti sen, että jaksaa vetää monot ja sukset jalakaan ja lähtiä hiihtämään.

Jotenkin tuntuu, että tällä hetkellä elämäntilanne nyt vaan on sellainen, että on tarkoituksenmukaisempaa liikkua sen minkä jaksaa ja keskittyä ensisijaisesti siihen, että arki pyörii, eikä yrittää ottaa maksimisuorituksia itestä irti. Ihan sohovaperunana tässä ei kuitenkaan tosiaan olla, huomasin tuossa eilen illalla peiliä ohittaessani, että herranjestas, takalisto on ottanut ihan selevästi massaa itteensä verrattuna aikaan ennen säännöllistä punttijumppaa. Rasvakerros päällä ei ole välttämättä niin tirissyt, mutta kyllä se siitä vielä joskus sulaa sekin. Jos sen on tarkoituksenmukaista sulaa. Ja vielähän tässä ehtii heleposti tällekin vuojelle opetella uutta. Pikkuhilijaa ja päivä kerrallaan.

On se kyllä kumma, että ko jotenkuten löytää punttimotivaation, kadottaa lenkkeillymotivaation? Edelleenkin kyllä peräänkuulutan sitä, että jos ei aina väsyttäis niin palijon, vois vaikka jaksaaki reuhottaa koko päivän paikasta toiseen. Mutta hei, kehonhuollosta olen koittanut ja jokseenkin onnistunutkin piettämään paremmin huolta ko aijemmin!

Myönnän kyllä, että myös semmosessa hommassa ko kylässä käymisessä voisi koittaa hieman skarpata. En osta kotia juuri herkkuja ja osaan pysyä yleensä jonkinlaisessa kohtuuessa esimerkiksi pakasteesta löytyvän mustikkapiirakan suhteen (en kaiva sitä sieltä joka päivä), mutta ko menen käymään porukoilla, voinkin yhtäkkiä syyä jäätelöt, suklaat ja kaikki maholliset. Suorastaan jopa käytän sitä tekosyynä, että täällä saa syyä. Että otanpas tuon karkin tuosta. Ja vielä toisenkin. Liittynee jotenki siihen, ettäkö asu kauempana, siellä käyminen tarkoitti lomaa ja herkuttelua. Sillon se ehkä oli ihan ok, mutta ei toimi enää ko kylässä tulee käytyä jopa useita kertoja viikossa.

Mutta mää käsittelen tämän homman itteni kanssa heti ko kerkiän.

Ja muuteski. Mulla menee ihan kivasti. Tämmöstä tasapainoiluahan tämä on, mutta ressiä en suostu repimään. Siitä esimerkiksi olen suunnattoman ylypiä, että työasioita en ole tuonut kotia ja on ollut suorastaan heleppoa unohtaa kaikki työhommat siinä vaiheessa ko tulee kotia. Tiiäppä sitten, että auttaako tuo pitkä työmatka. Ehtii sinä aikana jo unohtaa kaiken ko kyttää hirviä ja nauraa YleX:n iltapäivän Vikille ja Mäkkärille. Ja jos jaksan kantaa halakoja paremmin, mutta tämä turvallisen paksu rasvakerros on pysyäkseen, jotain on kuitenkin saavutettu. Sitä kultaista keskitietä ja hyvää elämäähän tässä hajetaan. 

On tietysti kiva huomata muutoksia jollain tasolla ulukonäössäkin, koska net motivoi jatkamaan tätä hommaa, mutta on ehkä ihan tervettä ja tervetullutta tehä hommia välillä niin, ettei mene peilikuva eellä. Tuijota joka päivä ittiään peilistä. Tai seiso mittanauha kourassa ja puntarilla. Ko unohtaa tämmöset, saattaaki sitten yllättäen käyä niin, että ko erehtyy yhtenä päivänä kattomaan ittiään peilistä vähän pitempään, on jotain saattanut muuttuakin. Tai sanotaanko, että ko ei ehi kattomaan ittiään peilistä ettiäkseen virheitä, saattaaki löytää positiivisia asioita.

Viime aikojen mukavia kuvina

Seuraa perinteikäs "Insta-kuvat jakoon" -julukasu, koska minulla olisi kaikenlaista asiaa, mutta en oikein tiijä mistä aloittain ja täällä pihalla, josta nyt kirjottelen, on yksinkertaisesti liijan mukava ilima liialliseen tietokoneella napottamiseen. Plus että akun kestokin on rajallinen, siispä tällainen sekametelisoppa kuvina!

Onnea elämässä on esimerkiksi hyvä ruoka:

katkarapu-halloumisalaatti

salaatti omalta maalta

gluteenitonta lappapuuroa puolukoista!

tex mex -salaattia

kotitekoiset kaalikääryleet, vaikkeivat ihan täydellisesti onnistuneetkaan

tuoreet mansikat (ja vadelmat)

uusi gluteeniton oluttuttavuus, jota löyty meijänki S-marketista

persikkavispipuuro

poronlihakeitto (tai no, poronluukeitto ehkä kuvaavampi sana)

Onnellisuutta lisäävät myös ihanat elukat:

rentoreino

päiväunet

leuanleputtaja

Ja mieli suorastaan lepää erilaisilla mettäreissuilla:

Ukeron kuningas

luonnon taidetta, 1

luonnon taidetta, 2

luonnon taidetta, 3

mustikoiden sijasta löytyi maisema

ja vettä!

Kuskoivan kiviä nämätkin

valoa pimeän keskelle

onkireissun kohokohta

täältä löytyi mustikoita!

Mieltä on ylentäny myös luonnon antimien hyödyntäminen ja mieletön säilömisvimma:

rouskuja

haperoita matkalla pannulle

oman kasvimaan satoa

luonnon antimilla herkuttelua, haperoleipä

karvarouskuja

muutama mustikka pakkaseen

ja pari piirakkaan!

Viime aikoina oon havainnu myös lenkkeilyn riemua:

erilainen lenkkikaveri

auringonlasku iltalenkillä

on mulla aikaa upiat lenkkimaisemat

mielenhoitoa pellolla istuskellen ja auringonlaskua ihaillen

Ja onhan sitä tullu oltua onnellinen ja kiitollinen ihan vaan elämästä, ihanasta kodista ja elokuusta:

tuunausprojekti

maailman hienoin astiakaappi

puhdas ja järjestyksessä oleva koti

elokuun pimenevät illat ja kynttilät

mutta ihanan aurinkoiset ja lämpimät päivät sekä pihahommat!

stressinpoistoa

Lisäksi viimeaikojen ilon aiheita on myös ollut esimerkiksi pimennysverho makkarin ikkunassa (en muista olenko jo hehkuttanut tätä), mummolan navetasta löydetyt hömppäkirjat, anopilta vihdoinkin kotiutettu ihana lasilyhty ja kylymän eteisen korjattu katto (siippa se vaan on melekonen monitaituri). Nyt on pelti eteisen katollakin, ei pitäisi tulla enää vesi sateella sisään. 

Mutta nyt täytyy jatkaa tätä ihanaa aurinkoista päivää ruokailun merkeissä ja lähtiä sitten ehkä hoitamaan asioita. Palailen ehkä illemmalla vielä vähän tekstipainotteisempien juttujen kera!

Motivaatio hakusessa

Lähin hakemaan kadoksissa olevaa liikkumismotivaatiotani kierrättämällä täällä vanahan tekstin, jonka olen joskus kirjottanut urheilumotivaation ylläpitämiseen liittyen. Ilimeisesti olen unohtanut omat vinkkini, koska en oo teheny kunnon punttireeniä yli vuoteen. Osittain se on kyllä ollut oma  valinta, mutta nyt aattelin pikkuhilijaa löytää homman uuestaan kahavakuulailun lisäksi. Ja liikkumisen ilon, sekä säännöllisyy'en. Että siitä tulisi niinkö hampaitten pesu; sen vaan tekee aamuin illoin, ko pesun jäläkeen on vaan niin paljon mukavampi herätä uuteen päivään/painella nukkumaan ja samalla tulee pitäneeksi huolta omasta tervey'estä ja hyvinvoinnistaan. Asiaa sen kummemmin kyseenalaistamatta, eihän hampaitten pesua voi vaan lopettaa puoleksi vuojeksi ko ei motivoinut ja kiinnostanut yhtään? Miksi riittävän säännöllisen liikunnan sitten muka voi?

Mutta here we go:

"Koska Hikikinkun Jenny huuteli motivaatiojuttuloisten perään, aattelin minäki nyt tähän reenaamisen päälle kirjotella hieman motivaatiosta, ko se oli tänään enemmän ja vähemmän hakusessa löysän viikonlopun jäläkeen. Tästä pääsemmeki heti motivaation ylläpitöohojeeseen numero uno, eli se, että älä ala lipsuilla ja lepsuilla reenaamisesta, koska tauon (pienenki sellaisen, näköjään) jäläkeen on aina hankalampi ottaa rutiinista kiinni uuestaan. Meikäläisellä motivaatio pysyy siis kasassa parhaiten rutiineilla ja tasasella puurtamisella, jolloin reenit menee suorastaan ko itestään ja pikku hilijaa havaittu kehitys nostattaa motivaatiota ja näläkää entisestään. 

Jonku tovin reenattuaan huomaa, että keksii syitä, miksi pitäisi reenata just nyt eikä tehä jotain ihan muuta, ko ennen keksi syitä, miksi ei mitenkään nyt jaksa/pysty/kykene. 

Mistä pääsemmekin kätevästi meikäläisen motivaatiokeinoon numero kaksi. Jos nyt kuitenkin olen jonkin paremman syyn varjolla hieman lipsunut reenaamisesta ja kuten minulla tänään, ei vaan yhtään hotsita tai jaksata, ajattelen sitä maagista lausetta reenaan, koska siitä tulee hyvä olo ja sitä reenin jäläkeistä tunnetta. Että vaikka nyt ei millään jaksais, niin sitten reenin jäläkeen se olo kuitenki palakittee ja se olo vie todellaki sata-nolla sitä tunnetta, mikä tulee ko urheilemisen sijaan jää vaan makaamaan sohovalle. Tänäänkin se toimi oikein mainiosti, ja kas kummaa, minulla on nyt aivan loistava olo, vaikka ennen reeniä väsytti ja suurin piirtein särki päätä. 

Ohoje reenimotivaation ylläpitoon numero kolome; ota kaikki keinot käyttöön. Itelläni esimerkiksi musiikki motivoi tekemään ja kun on ehdollistunut tiettyihin piiseihin reenipiiseinä, iskee niitä kuunnellessa vastustamaton himo juoksemaan tai tekemään kyykkyjä. Juuri äskön sanoin siipalle, ettäkö lyö Pandora - Don't You Know soimaan niin lähtee kyykyt suorastaan apinanraivolla. :D Eli mikä ikinä onkin se piisi, joka siivittää sinut parempiin suorituksiin, (oli se sitten vaikka Pattismurffi tai Pinkin Try, jos tuo kroppa ei motivoi niin ei sitten mikään!) niin käytä sitä hyödyksesi.

Musiikin lisäksi toki myös saatan raskaitten sarjojen viime metreillä laskia ääneen tai komentaa ittiäni joko pään sisällä tai ääneen, kiroilla tai laulaa piisien mukana, mutta näitä keinoja suosittelen käyttämään harkiten, mikäli ette reenaa 100 % yksin eikä "hullun salinaisen" maine ole erityisesti kiikarissa. :D Koska reenaan lähes täysin kotona ja itekseni, olen opetellut piiskaamaan ittiäni, että reeni tulee varmasti tehtyä kunnolla. Kliseinen "jaksaa jaksaa" tsemppaus myös oikiasti vaan auttaa rutistamaan net viimisetki mehut itestä tarvittaessa. 

Suosittelen ehottomasti myös ottamaan niitä aloitus- ja edistyskuvia itestä, koska oli se alakutilanne kuinka kauhia hyvänsä, niitä kuvia on erittäin mieluisa kattoa sitten, ko huomaa edistystä tapahtuneen. Minulla on viime elokuulta itestäni aivan järkyttäviä plus nelijä kiloa & turvotus -kuvia ittestäni, ja vaikka se nelijä kiloa ei ees oo kovin palijon, nyt tuntuu ko niitä kuvia kattoo että hui kauhia sentään (ahhahaa, toimittajan huomio, miksihän sitä ei nyt sitten itke niitä verisiä kyyneleitä ko kiloja on ollu plus seittemän...). Peilikuvalle tulee sokiaksi, mutta kuvista havaitsee muutokset palijon helepommin, etenkin tuon patin kasvatuksen suhteen. Mittanauhaakin kannattaa käyttää, koska se konkretisoi numeroiksi muutoksen, jota voi olla silimämääräisesti miltei mahotonta huomata. Kannattaa kuitenkin muistaa, että kaikenlaiselle mittaamiselle ei pijä ruveta orjaksi, vaan enemmän ko mittanauha tai vaikka puntari kertoo kuitenkin se oma olo. 

Mistä päästäänkin seuraavaan motivaatiokohtaan, nimittäin siihen, että ole kotona omissa nahoissasi ja nauti siitä, mitä teet, äläkä ole kuitenkaan liian ankara itellesi. Jos joku päivä tuntuu, ettei yksinkertaisesti jaksa, niin sitten ei jaksa ja välillä on ihan hyvä levähtää. Varmin keino tappaa motivaatio on tehä reenaamisesta ja liikkumisesta pakkopullaa, jota nyt vaan on _pakko_ suorittaa, koska muuten ei kilot karise tai kontti kasva. Nauti siitä, mitä teet, niin todennäköisesti haluat tehä sitä myös seuraavan kerran koittaessa uuestaan. Jos yksinkertaisesti inhoat juoksemista yli kaiken ja se tuntuu helevetilliseltä väännöltä, niin älä juokse. Kävele tai tee jotain muuta. Alottaminen on myös aina vaikiaa, mutta silloin kannattaa yksinkertaisesti muistaa se, että sieltä pohojalta pääsee pois ainuastaan tekemällä töitä. Ite esimerkiksi vihaan vattalihasten reenaamista ehkä eniten maailmassa, koska omani ovat niin paskat, mutta nyt ko olen sinnikkäästi vähän kerrallaan reenannut niitä etiäpäin, olen pikkuhilijaa jollain masokistisella tavalla alakanut jo jopa tykkäämään siitä. :D Myös tavoitteiden asettaminen voi auttaa, tyyliin "ensi viikolla jaksan tehä niin ja niin monta toistoa jne." tai että "siihen ja siihen päivämäärään mennessä olen niin ja niin tikissä kunnossa/pudottanut niin ja niin monta kiloa tms." mutta itelläni nämät tavoitteet saattavat aiheuttaa sen, että unohtaa net pitkän matkan vastaavat ja kokonaiskuvan, tappelee liian rankasti lyhyen etapin läpi ja menettää sen etapin saavutettuaan motivaation jatkaa etiäpäin pitkiksi ajoiksi. Liikaa ei siis kannata vaatia iteltään ja muistaa, että muutokset vaativat aikansa eikä kenestäkään tule bikini fitness -kilpailijan veroista päivässä, eikä vielä todellakaan kuukaudessakaan.

Ja jos ei mikään muu auta, niin mieti lenkille tai puntille lähtiessäsi vaikka sitä, että miten kaikki exät ja entiset säädöt ja entisten nyxät ja ties mitkä tulevat aivan käsittämättömän katkeriksi eräänä päivänä astellessaan vastatusten sinun jäätävän reenatun berberisi kanssa. :D 

Jos viimeinen kohta ei toimi, silloin ei todellakaan ole reenipäivä! Ja jos omassa hanurissa on vielä kovasti parantamisen varaa, aina voi muistuttaa itteään siitä, mitä kohti pyrkii teippaamalla jääkaapin oveen kuvan Anna Virmajoen takalistosta. Tai ihan kenen tahansa, jonka tarakka nyt vaan sattuu silimää miellyttämään. Saattaa piristää myös paremman puoliskon päivää.

Tosin kaksi viimeistä kohtaa ovat osittain vitsi, sillä olen myös havainnut, että usein ulkoisia tavoitteita paremmin toimii kuitenkin sisäinen halu voida paremmin ja jaksaa. Eli siis, pitkäjänteisyyttä, kärsivällisyyttä, sopivaa ja säännöllistä kuormitusta ja nautintoa höystettynä hyvällä musiikilla ja ittensä tsemppaamisella, siinä minun eväät, joilla motivaatio reenaamiseen ja liikkumiseen saahaan pietettyä elinvoimaisena ja hyvinvoivana."

Jäläkikäteen luettuna kuulostaa niin kovin helepolta ja itsestään selevältä, muttako ei. Mutta kuten aina, suunta pohojalta on vaan ylöspäin.

Mietteitä naisen elämästä

Tämä teksti on syntynyt joskus ajat sitten, mutta koska tälläkin hetkellä hitaasti mutta varmasti nistitään gradu-stressissä syntyneitä kiloja, juolahti mieleeni, että voisi julukaistakin tämän. Ja koska Jenny julkaisi Hikikinkussa aihetta sivuavan, varsin hyvän kirjoituksen. Joskus aijemmin seittemän lisäkilon saaminen oisi varmaankin pysäyttänyt maailman, nyt se on kuitattu lähes olankohautuksella ja ajatuksella siitä, että pitäisi varmaan liikkua vähän enemmän ja syyä vähän vähemmän. Mutta kuten Booginalle tänään totesin, meikä on varsinainen hobitti ja rakastaa ruokaa yli kaiken, joten ensisijaisesti olen panostanut siihen liikkumiseen ja koittanut syyä ihan tavallisesti vaan. Kyllä se siitä ajan kanssa suttautuu. Reilu kilo oli jo viimeksi puntaroidessani hävinnyt jonnekin (about kuukau'essa, ei nyt mikään huippusuoritus mutta suoritus kuitenkin siihen nähen, että oon vaan lenkkeilly ja hyötyliikkunu). Mutta here we go: 

Tänään minä aattelin paasata vaihteeksi jostain ihan muusta, ko yleensä. Tai no, paasata ja paasata, pikemminkin vaan raatailla muuten vaan. Koska tuntuu siltä.

Minua yksinkertaisesti surettaa ja ahistaa se, miten palijon joka puolella on niitä naisia, jokka tuntuu arvottaman oman ittensä pelekän ulukonäön pohojalta. Mikä on ihan absurdia, koska ulukonäköki on vaan yksi niistä asioista, jokka muuttuu elämän myötä. Vaikka met tehtäis mitä, met ei pysytä ikuisesti samannäköisenä. Paitsi no, jos leikellään itestämme semmone muovinen hirviö, jonka naamassa ei liiku enää mikään osa, mutta.

Monen naisen ongelma tuntuu olevan paino ja net omat mitat: ko on tuota läskiä siellä ja täällä ja painan liikaa ja näin. Moni on onnistunut aijemmin kovalla työllä ja sisulla työstämään ittensä ihailtaviin mittoihin (joskin olleet silloinkin tyytymättömiä) ja sitten hieman livenneet siitä kaikesta liikunnasta ja terveellisyy'estä - hups, kiloja tulikin takaisin ja rytinällä. Tai ehkä vaan viis, ko pudotettuja on kymmenen, mutta silti.

Ja se jos mikä tuntuu maailmanlopulta. Siltä niinkö ois pettäny ittensä. Hävettää ja täytyy ruoskia ittiänsä ja miettiä että miksi, miksi tein tämän ittelleni ko olin saanut jo niin palijon.

No, minusta jotenki tuntuu, että terveellisistä elämäntavoista, liikunnasta ja ruokavaliosta on tullu siitäki jotain semmosta, mitä ihimiset vaan suorittaa, sisäistämättä oikiastaan miksi. Pitää olla tietyn kokoinen ja tietyn näköinen, muuten ei voi kelevata ja kaikki muutkin nostaa puntteja ja vetää vihersmoothieta välipalaksi. Sen sijaan, että tehtäisiin jotain, koska se on mukavaa, nautinnollista ja vieläpä hyväksi tervey'elle. Vaaditaan itteltä liikoja ja pyritään elämään niin kurinalaista elämää, että ei yksinkertaisesti jakseta sitä. Tehään tavallisista, arkisista asioista ressaavia suorituksia, joita täytyy pyöritellä mielessä tunnista toiseen ja sitten podetaan huonommuutta, kun ei tehty jotain oikein. Turhau'utaan, heitetään koko homma läskiksi, saahaan morkkis ja ruoskitaan ittiä entistä kovemmin. Masennutaan siitä, ko ei onnistuta, mietitään miksi olen tällainen luuseri, ko muutki pystyy ja minä en. Sisuunnutaan, aloitetaan uu'estaan, vaajitaan taas liikoja ja mennään mettään ja pahasti. Hukataan kaikki nautinto ja rentous. Ikuinen kierre, joka päättyy aina siihen, että peilin eessä seisoo tyytymätön nainen, joka oikiasti ja syvästi itkee omia kilojaan ja on omissa nahoissaan tyytymätön ja huonovointinen. Eikä siinä auta ees se, vaikka vieressä seisois oma hellu ja tuhat muuta, jokka sanoo, että oot aivan hyvä justiinsa tuommosena ko oot.

Kate Moss taisi olla se, joka joskus heitti sen legendaariseksi muodostuneen "nothing tastes as good as skinny feels". Oli kyllä niin väärässä se emäntä ko olla vaan ja voi. Kun minä olen ollut hoikimmillani, minua paleli aina, meleko usiasti väsyttikin, perseen päällä ei ollut mukava istua ja yhistettynä lyhyeen tukkaan minut saattoi sotkia pieneen poikaan. Ei kovin imartelevaa. Silloin seittemäntoistavuotiaana saatto syyä melekolailla mitä vaan sen näkymättä missään - tuli juostua jalan paikasta toiseen ko ajokorttia ei ollut ja kyllä kai se aineenvaihuntaki pelas vielä ihan erilailla. Toisaalta en myöskään syönyt karkkia, sipsiä tai popcorneja, minun herkkua oli suklaa- ja jogurttipäällysteiset rusinat ja jäätelö. Eikä sitä varmaankaan tullut syötyä mitenkään erityisen terveellisesti kuitenkaan. Varmaankin vaan liian vähän, luulen.

Ei varmaan tartte kertoa kellekään, ettei oo ollu enää kakskymppisenä sama ko silloin. En toki mene pyörimällä eteenpäin, mutta jokusia kiloja olen paksuuntunut kyllä (kirjoittajan huomio, gradukevään myötä usiammankin). Parasta, mitä tiijän, on hyvä ruoka, juoma ja seura. Elän juhulapyhistä, koska silloin saa syyä. Ruoka on arjen luksusta ja mikään ei oo parempaa, ko herkullinen ruoka ja lasi hyvää viiniä perjantai-iltana. Ja kyllä, lihomisesta olen sotia käynyt itteni kanssa, vähän inhonnutkin, alottanut päämäärätietoisia taisteluita ja ties mitä, saamatta kuitenkaan kovin ihimeellisiä aikaseksi. Paino on heijannut elämäntilanteitten mukaan, tippunut ko on ollut kiire ja stressiä ja sitten taas noussut, tippunut taas ko on ollut fyysistä aktiivisuutta ja noussut taas ko se on vähentynyt. Ja niin edelleen. Olen repinyt hiuksia päästäni kaiken tämän vuoksi. Kunnes lopultakin koitti se tympääntymisen päivä, jolloin en enää yksinkertaisesti jaksanut. Lakkasin välittämästä koko ulukonäöstä, totesin itelleni, että olen hyvä näin ja se siitä. Ei pijä käsittää väärin, en ole lakannut huolehtimasta ulukonäöstäni, minä en vain enää stressaa asiasta tippaakaan. En tiijä miksi näin on, mutta minä en vaan jaksa.

Jotenkin vaan järkeilin maalaisjärjellä, ettäkö tekee asioita siksi, että net on kivoja ja niistä nauttii, syö ihan tavallisesti sillon ko on näläkä ja herkuttelee aina välillä, niin se on aivan hyvä. En ole käynyt puntarilla varmaan puoleen vuoteen, eikä sitä käytetäkään meillä enää juuri muuhun ko koiran punnitsemiseen. Jonka siippa tekee. (Tämä silloin, ikävä kyllä jou'uin taipumaan hetki sitten ja toteamaan gradun aikana hankitut lisäkilot, jokka kylläkin tiesin tosiksi jo ennen sitä puntariakin. :D)

Ehkä on vaan niin palijon muuta ressattavaa, ettei jaksa enää miettiä jotaki vaivaisia mahamakkaroita? Kunhan syö hyvin, siis ihan tavallisesti, ja liikkuu riittävästi, niin homma pysyy kyllä kasassa. Aika yksinkertaista, eikö. Toki en ole omiin liikkumisiini siinä mielessä ollenkaan tyytyväinen tällä hetkellä, että lihaskunto on jäänyt ihan täysin. Lisäksi olen antisosiaalinen reenaaja ja ahistun toisista ihimistä ympärilläni, vihaan joukkuelajeja enkä voisi kuvitellakaan meneväni ryhymäliikuntatunnille, joskin aijon voittaa tämän kammon jonain päivänä, ehkä. (Kirjoittaja huomauttaa jälleen, sitten tämän tekstin olen alakanut sentään riehua kahavakuulan kans!) Punttien heiluttelun puuttuessa niska-hartiaseutu menee koko ajan jumiin ja kärsin toistuvista päänsäryistä, mikä ei ole yhtään mukavaa. Haaveena oisi myös ehkä jonain päivänä päästä takaisin kiinni saleiluun niin, että ehkäpä onnistuisin kasvattamaan vähän lihaksia ja voimaa. Kuka ties. Tiedostan myös sen, että oisin aika äkkiä takaisin entisissä mitoissani, jos voisin toteuttaa täysipainoisesti intohimoani eli juoksemista. Mutta tällä hetkellä en valitettavaa kyllä juokse ollenkaan. (Jotain edistystä, juoksen ihan pieniä matkoja ja portaita!) Se on jättänyt aukon myös meikäläisen henkiseen hyvinvointiin enkä oo ihan onnistunu parsimaan sitä koloa umpeen vielä millään. Päämääränäni on juosta vielä joskus. Jos jalaka sen vaan sallii. Jos ei, niin sitten ei.

Kaikesta tästä huolimatta ja ehkä juuri sen takia minulla on varsin hyvä olo omissa nahoissani.

Ja ohan se vähän tämä kaikkialla vellova fitness-buumi. Vaikka enää ei onneksi ihannoidakaan sairaalloisen laihoja naisia, niin kyllä se nykyihanneki meleko pahoja paineita asettaa. Jokaisella Irmalla ja Pirkolla pitäisi olla net Anna Virmajoen pakarat. Ja sitten net Irma ja Pirkko kilivan kyykkäävät ja syövät sitä parsakaalta ja rahkaa pakotettu hymy naamalla, vaikka ois kuinka pahaa (toim. huom., minusta parsakaali on hyvää, rahkasta en niin välitä ko se pistää pakin sekaisin ja turvottamaan). Entismuinoin minäki olin vaan ihan simakka hoikka emäntä, nykymittapuulla olen laiha läski.

No, minunpahan ovat laihat läskini. Ja mitä sitten, vaikka oisinki vähän vähemmän läskiä ja vähän enemmän lihasta? Hetkauttaisiko se minun elämääni suuntaan taikka toiseen? Tuskin. Hirviän monesta suusta olen kuullut sen, että jos sormia napsauttamalla saisi sen unelmien kropan, niin ihimiset voisivat sen jäläkeen hyvällä omallatunnolla herkutella sitä jätskiä ja syyä hyvin. Olla ressaamatta kiloista ja näyttää hyviltä kaikissa niissä vaatteissa, joita on aina halunnu käyttää, mutta ei oo ikinä kehannu. No, kauankos ajattelisitte sen unelmakroppanne kestävän tällaisessa käytössä? Niinpä, tässä piilee ehkä osittainen ongelman ydin. Pyrkimys kohti jotain sellaista tiettyä pistettä, jonka saavutettua voisi ottaa rennosti ja nauttia elämästä. Muttako ei voi. Jos se piste on saavutettavissa vaan ittensä ruoskimisella ja totaalisella kurinalaisuu'ella, niin mitenpä luulette siellä päätöspisteessä sitten elävänne sitä rentoa ja onnellista elämää?

Niinpä.

Miksei siis ottaa rennosti ja nauttia elämästä jo nyt? Kun omaa kehoa kuuntelee ja rakastaa, se yleensä tuppaa kertomaan meille sen, mitä se oikiasti tarvii. Ja jos kolome kiloa pienemmän painon ylläpitäminen vaatii jatkuvaa taistelua, niin onko se todella sen arvoista? Vai oisko vaan helepompaa ottaa hiukan rennommin ja antaa kehon etsiä se luonnollinen paino. Ja huomata sitten ehkä, että on ylikontrollilla ja stressillä estänyt ittiään pääsemästä siihen tilaan, mihin on pyrkinytkin. Samalla saattaa myös huomata olevansa palijon onnellisempi ja vapautuneempi ja jopa nauttivansa siitä, mitä tekee. Miettikää, minä oon kohta 25 (meni jo..) ja hoksannut vasta nyt tämmösiä asioita. Jos eläisin satavuotiaaksi, se ois jo yks nelijäsosa meikän elämästä. Kuinka monta vuotta oisinkaan vielä tuhulannu lisää, jos oisinki tajunnu tämän asian vasta vaikkapa kolomekymppisenä?

Koko tämän liirumlaarumin onkin tarkoitus toimia kannustuksena kaikille Irmoille ja Pirkoille (ja miksei vähän Sirpoillekin), että voitaisiin heittää turha niuhottaminen roskiin ja hyväksyä omat pienet epätäy'ellisyytemme. Toki huonoja päiviä tulee aina kaikille, mutta ainaki minä oon ihanki hyväksyny sen, että oon tämmöne ihan tavallinen martta, eikä minun tartte olla mikään superfitmodelbikinibeibe, ellen minä sitä ihan tosissani taho. Ja jos rehellisiä ollaan, niin en taho. Tahon ainuastaan olla terve ja hyvinvoiva minä, joka jaksaa tehä asioita ja viihtyy oman elämänsä tärkeimmän ihimisen eli ittensä kanssa.

Ja tällä hetkellä kyllä aika pitkälle siltä tuntuu (jopa gradukiloistakin huolimatta. mainittiinko gradukilot nyt varmasti riittävän monta kertaa? :D) 

Viimeaikaisia uutisia

Viime viikko toi mukanaan taas meleko palijon uutisia Itä-Lappiin liittyen. Näistä uutisista ehkä tärkeimpänä tämä, eli Kemijärvelle suunnitteilla oleva biojalostamo, joka voisi mahollisesti tuua jopa tuhat uutta työpaikkaa. Tällaisia uutisia met tarvitaan! Eikä tietenkään pelekästään toiveita antavia uutisia, vaan tietysti myös toteutuneita suunnitelmia. Vaikka sallalainen olenkin henkeen ja vereen ja tunnettu faktahan on se, että sallalaisen ja kemijärveläisen välillä vallitsee ikuinen viha-rakkaussuhe (:D), niin Itä-Lapin alueella Kemijärvi on saanut kokea erityisen kovia kolauksia mm. surullisenkuuluisan Stora Enson kannattavan sellutehtaan menetyksen myötä vuonna 2008. Eikä net aijemmin (2004) Kiinaan liukuneet Salcompin tehtaan työpaikatkaan kauhian hyvää teheneet. Iso työnantaja työllistää myös lähikuntien asukkaita ja työpaikkojen menetykset näkyvät paitsi sijaintipisteessä, myös aina naapureissa. Samalla tavalla myös positiiviset uutiset ja uu'et työpaikat vaikuttavat myös ympäröiviin alueisiin. Samassa suossa met rämmitään. Ehottomasti itsenäisinä, mutta yhteistyötä tehen kuitenkin.

Yhteistyöstä pääsemmekin sitten seuraavaan uutiseen, josta en taas ole niin kauhian ylipiä. Salla ja Kemijärvi puuhaavat nimittäin yhessä kuntien rajalle tuulivoimalahanketta. En ole mikään asiantuntija, mutta oma kantani tuulivoimaan on hyvin negatiivinen ja epäilevä. Elän käsityksessä, että suhteessa rakentamisesta aiheutuviin kustannuksiin ja kuluihin voimaloitten hyötysuhe on kovin surkia, eli niitten tuottama energia on kovin vähäistä. Myöskin Suomen talviolosuhteet pistävät epäilemään tuulivoiman järkevyyttä. Työllistävää vaikutusta tuulivoimaloilla ei rakentavalla alueella käytännössä ole (rakennusvaiheessa pystytykseen perehtynyt työvoima tulee jostain muualta, usein jopa ulukomailta ja voimaloitten ohojaus hoijetaan etänä). Lisäksi tuulivoimalat yksinkertaisesti rumentavat maisemaa ja koska net täytyy rakentaa korkeitten nyppylöitten päälle ja varsin isoina, net näkyvät kohtuullisen kauas. Myös tuulivoimaloitten aiheuttamasta melusaasteesta on puhuttu viime aikoina palijon. Itte en näitä naapuriini todellakaan haluaisi, mutta en myöskään erämaahan maisemaa pilaamaan vilkkuvine valoineen ja ujeltavine äänineen. Tilanne olisi eri, jos tuulivoiman avulla pystyttäisiin tuottamaan mielettömiä määriä energiaa. Näin ei kuitenkaan mielestäni ole. Ja kun työllistävää vaikutustakaan ei ole, en suoraan sanottuna ymmärrä, miksi kunta haluaa tällaiseen lähtiä mukaan. 

Osaa se meijän kunta asioita tehä kuitenkin myös oikein, kuten tämä Sokli-kannanotto osoittaa. Ollaan tuon lyhytnäköisyys-termin kanssa vissiin yhessä ja samassa veneessä ja omaamme yhteinäisen kannan aiheeseen! Sallan kunta puhuukin täyttä asiaa. Lisäksi luin tuossa taannoin Lapin Kansasta (25/2/2015) varsin mainion jutun uu'esta kunnanjohtajastamme Erkki Parkkisesta. Jutun perusteella hän vaikuttaisi olevan tolokun mies ja oikia henkilö kunnan johtoon. Parkkisen ajatukset vaikuttavat varsin järkeviltä ja pystyn allekirjoittamaan itsekin moiset tuumailut. Itä-Lapin kunnanjohtajalta vaaditaankin rohkeita ajatuksia ja mielipiteitä sekä kykyä aukaista suunsa oikiassa paikassa oikiaan aikaan. Toivottavasti Parkkinen on sanansa mittainen mies ja hänen johdollaan saisimme meiningin Sallassakin kääntymään entistä parempaan suuntaan. Ja onhan aina erittäin positiivista, että kunnassa on joku, joka suorittaa siviilivihkimisiä. ;)

Ja viimeisimpänä, vaan ei suinkaan vähäisimpänä uutisena sarjassamme Sallaa maailmankartalle; Sami Jauhojärven letkautus siitä, miten seuraavat hiihon mm-kisat pitäisi järjestää Sallan Naruskalla. Mikä jottei, lunta siellä ainakin riittäisi. :D Sallatunturihan on jo alppilajien osaajien suosiossa, joten eiköhän met Naruskastaki taijota uusi unelmakohe hiihtäjille! 

Kyllä, ei jaksa aina olla loppuun asti ihan niin vakavana. :)

Helemikuun ensimmäiset

Niinpä se vain taas hurahti viikko. Tuli tuossa kahavakuulajumppailun ohessa mieleen, että nythän on tosiaan jo sunnuntai ja eletään peräti helemikuuta. 

Vuosiakin tuli taas lisää mittariin ja sitä juhulistettiin räpöstämällä omatekoista sushia. Japanilaiset oisi epäilemättä katsoneet kauhuissaan niitä meijän palleroita, jokka tuli ulos Pirkan "sushikitistä" ja ryyditettiin ihan vaan graavilohella, kurkulla, paprikalla ja katkaravuilla, mutta kyllä net meille ihan maistu, eikä palijon kalavenneet naapurin sushilafkallekaan (mitä nyt ulukonäössä hieman, jos paketissa sanotaan leikkaa terävällä veittellä, se tosissaan tarkottaa terävää...) Hieman olin pettyny riisiviinietikkaan, joka tuossa paketissa tuli, riisissä oisi saanu meistä olla vielä enemmän suolaa ja makua muutenkin. Seuraavan kerran ite tehtynä taijetaanki ostaa raaka-aineet erikseen. Tietysti myös noutosushissa on puolensa (ah, se heleppous!), pääsee valamiisen pöytään syömään monennäköistä sushia, nyt meillä tyydyttiin lähinnä makeihin ja pariin nigiriin. 

Siippa on kyllä ollu edellisessä elämässä joku japanilainen kamikaze-lentäjä tai driftaaja, sen verran hyvin sillä pysyy puikot käsissä, toisinko allekirjoittaneella, joka tuskastuu hommaan ja syö puolet ateriasta sormin (ei ole kuulemma kiellettyä sekään, röyhtäileminen pöy'ässä sen sijaan on, ei saa minusta siis ehtaa japanilaista siitäkään syystä...) Siippa myös leipoo ihan parasta Irish Coffee -juustokakkua, johon voinen jakaa reseptin teillekin täällä. Kuvia ei ikävä kyllä juuri oo, koska olen keskittynyt enemmän sen kakun syömiseen.

Oon kyllä ollu taas viikon niin hyvällä ruualla, että pärijäis varmaan seuraavan syömättä. No, jospa huomenna ilima olisi semmonen, että kehtaisi lähtiä vaikka hiihtämään (menneen viikon on sen verran tehokkaasti satanu tuota lunta, ettei oo palijon mieli teheny sivakoija mihinkään suuntaan). 

Nyt täytyy lähtiä sohovalle makaamaan ja neulomaan, meinaa sen verran palijon nimittäin väsyttää, t. 11 tuntia unta taas viime yönä ja meikässähän ei kuulemma ainakaan yths:n mukaan ole mitään vikaa. Kai se on ihan hyvä, että uni tulee silimään viimeistään kymmeneltä ja aamulla voi ihan hyvin nukkua yheksään, jos ei kukaan erehy herättämään. Ennen oisin moisten yöunien jäläkeen ollu ihan kuollu.

Hiihtokau'en avaus

No nyt on sitten vihdoinkin sukset korkattu pienellä 5,4 km lenkillä ja täytyy sanoa, että olen positiivisesti yllättynyt! Vaikka se tiijossa olikin, niin täytyy silti edelleen todeta, että hiihto todellaki on välineurheilua parhaimmillaan. Oli nimittäin ihan eri meininki suksia menemään kunnon vehkeillä, edellisillä hiihtokokeiluilla oon onnistunu lähinnä tappamaan hiihtoinnostusta surkeilla suksilla, jokka ei pitäneet sitten yhtään, mutta ei kyllä myöskään juuri luistaneet, vaikka mitenpäin voiteli. 

Voinkin erittäin lämpimästi suositella nuita Peltosen Nanogripejä kaikille, jokka haluaa päässä hiihtämisen suhteen mahollisimman helepolla tai tilat/taijot ei mahollista voiteluoperaatioita. Minulle luvattiin, että senkö nakkaat lau'at jalakaan ja lähet suksimaan ja niinhän se kyllä oliki. Pitoa löytyi ihan kiitettävästi, eli jokaista metriä ei todellakaan tarvinut hiihtää kahteen kertaan tai rutistaa suksia kaikin voimin latuun hiihtäessä ylämäkeen, mutta toisaalta myös luistoa löytyi ja suksi kuluki kivasti eteenpäin. 

Mitään himovauhteja näillä ei luvattu esimerkiksi mäessä saavan, mikä ei toisaalta tämmöstä pitkän aikaa hiihtämätöntä yksilöä toisaalta haittaakaan, kunhan potkulla suksi kuitenkin liukuu eteenpäin eikä tökkää samantien. Tykästyin siis kyllä, ainakin tällaisella muutaman pakkasasteen kelillä olivat mitä mainioimmat hiihtää! Myös Rossignolin monot tuntuivat meikäläisen jalakaan varsin passelilta ja lämpöä luulisi riittävän kylymemmillekin keleille, lähes olemattomalla pakkasella jalat kävivät suorastaan kuumina, ei kuitenkaan niin, että se olisi hiihtämistä mitenkään haitannut. Oman osansa saattoi tietysti tehä myös jalassa olleet kompressiojuoksusukat. Kunnon vaatteet oli muutenki plussaa, urheilukerrastossa ja hiihtopuvussa ei tullut liian kuuma, vaikka hiki vähän valuikin, mutta ei myöskään palellut. Kylymemmällä ilimalla väliin passaa sitten lisätä fleecekerrastoa.

Ensimmäiset pari sataa metriä tuntui kyllä ihan siltä, että ei helekkari, ehän minä jaksa hiihtää mihinkään ja sitten sen jäläkeen ko alakujärkytys tasaantui, tuli vaan semmonen fiilis, että no kyllähän tässä nyt eteenpäin pääsee, mutta ei tämä erityisen kivaa ole. Sittenkö vähän lämpeni ja alakoi taas saaha kiinni siitä, että miten näillä lau'oilla oikein kuuluikaan suihkia eteenpäin, tulikin semmoinen olo, että perskeles, tämähän on muuten mukavaa. Pitemmällekin olisi tehenyt mieli hiihtää, mutta ajattelin piettää ensimmäisen lenkin maltillisena jo ihan sen takia, että jäsenkorjaaja käski aloittaa urheilun varovasti. Loppumatkasta oli jo varsin vapautunut olo, kun ei tarvinut enää miettiä juuri ollenkaan jaloissa olevia suksia ja käsissä olevia sauvoja, vaan rytmi tuli jo vähän niinkö itestään. Melekosta räpistelyä se hiihto varmaan tästäki huolimatta vielä oli, mutta pikkuhilijaa etiäpäin.

Sitten hieman näistä oululaisista hiihtoladuista. Näin maanantaina about puoli yhen-puoli kahen välillä päivällä ladut oli ihan hyvässä kunnossa (tuli käytyä vissiin ihan kreivin aikaan, nyt ulukona nimittäin pyryttää ihan kunnolla lunta), joskin sen oloiset, että ihan kiitettävästi on hiihtäjiä riittänyt. Ja niitähän kyllä riittikin, kellonaikaan nähen ihimisiä tuli ajoittain ihan ruuhkaksi asti vastaan. Kello nelijän jäläkeen voikin olla, että porukkaa riittää vähän turhankin palijon... Eteenpäin kuitenkin pääsi, eikä kenenkään toisen hiihtäjän vuoksi tarvinnut hermojaan menettää (kuten viime aikoina jossain päin Suomea on kuulemma tapahtunut). Ja koska suuria mäkiä ei ainakaan tällä perällä (pohojoinen) yksinkertaisesti ole, ei oo niin justiinsa, vaikka latu-ura ei ihan priimakunnossa olisikaan.

Se, ettei isoja mäkiä (tai mäkiä yleensäkään) pahemmin hiihtäessä vastaan tule, on toisaalta sekä plussa että miinus. Näin pitkästä aikaa aloittelevana hiihtäjänä on ihan jees, ettei tarvitse laskia mitään hulluja mäkiä heti aluksi, mutta toisaalta se tasaisen lykkiminen on myös vähän tympäisevää. Ihan pienet pinnanmuodon vaihtelut vähän usiamminkin ko aliskaan laskiessa ei olisi yhtään haitaksi. Maisema on myös hyvin tylsä ainakin Niittyaron kentän suuntaan mentäessä, mutta kovin ihimeellisiä ei täällä kaupunkiolosuhteissa voine vaatiakaan. Iso miinus on myös se, että aktiivisemmin täällä hiihtäessä sukset menevät varmaan suhteellisen nopiasti meleko huonoon kuntoon, sillä jokaisen aliskan kohalla latu on harmaata lunta, jossa on hiekkaa ja tiepölyä seassa. Harmillisesti näitä paikkoja ei voi oikein mitenkään kiertääkään ja toisaalta suksien ottaminen pois jalasta on myös meleko hankalaa kesken laskun. Pyöräteitä en lähtisi täällä ylittämään ollenkaan hiihtämällä, koska niillä on lähes aina hiekotushiekkaa, mikä tuonee oman ärsyttävän lisänsä täällä hiihtämiseen. Ylityksiä kun tässä kaupunkialueella väistämättä sattuu reitille. Hieman ärsyttää myös se, että jonkun matkaa joutuu kävelemään monot jalassa, ennenkö ladulle pääsee. Onneksi matka on kuitenki ihan naurettavan lyhyt ja tuleepahan sitten lämmiteltyä ennen hiihtoa ja toisaalta himmailtua hiihon lopuksi.

Miinus on myös mielestäni se, että hiihtäminen onnistuu lähinnä niin, että täytyy palata samaa reittiä takaisin, eikä lenkin kiertäviä latuja taija ainakaan tässä lähialueella pahemmin olla. Ite olen henkilökohtaisesti enemmän nuitten lenkkien ystävä. Mutta aina ei voi voittaa. Kovin elämyksellistä tuo hiihto ei siis täällä ole, mutta kuntoilumuotona ihan kätevä, jos lunta ja kelejä vain riittää.

Olen kyllä erittäin tyytyväinen, että tulin nuot sukset ostaneeksi! Piti ottaa pari kuvaakin todisteeksi tästä riemukkaasta tapahtumasta, mutta muistin tietenki asian vasta sitten, ko istahin suihkun jäläkeen tähän koneen ääreen. No, seuraavalla kerralla sitten.

Jäsenet paikallaan

Kylläpäs aika on taas kulunut nopiasti! Jännän äärellähän se suorastaan liitää ja graduhan epäilemättä on kovin jännä juttu... 

Olen koittanut keksiä kirjottelun aiheita, mutta jotenkin mikään ei ole napannut (ehkä se gradutekstin suoltaminen vaan on liian rankkaa, niin ei sitten illalla enää huvita), joten en ole sitten kirjottanut yhtään mitään. Inspiroivampia aikoja odotellessa aattelin rukata kokoon tämmösen ei-kuulu-mitään-erityistä -kyhäelmän. 

Suksetkin oottavat edelleen testiajoa, kun kelit hetkeksi hieman lauhtuivat, ei ollu sauvoja, ja nyt ko minulla on lopultaki net sauvat, on kelit taas reilusti miinuksen puolella. Eipä sen puoleen, liikkuminenkin on loppuviikon pannassa. Kävin eilen kalevalaisessa jäsenkorjauksessa ja loppuviikko pitää ottaa hissunkissun. Voin kyllä suositella kaikille, meikäläisen nilikka ei aikoihin ole liikkunut tällä tavoin! Selässäkin oli "hieman" jumitusta, olin niin juntturassa, että loppuvaiheessa hoitoa meinasi lähtiä taju ko paikat aukesi. 

Loppupäivä menikin sitten melekoisessa koomassa, väsymys oli kyllä ihan mahoton ja nukkumaan painelin kakskytä yli yheksän. Tänäänkin on vielä ollut hieman vetelä olo, mutta se kuulunee asiaan. Veikkaisin, että tästä on hyvä alotella sitten pikkuhilijaa taas urheilemaan, nyt ko paikat on ihan erilailla vetriät. Onneksi on myös varastossa vielä pari hierontakertaa, jos vaikka tulee onnistuttua rymyämään ittensä hiihtolavulla ihan tappokuntoon.

Hämmentävää kyllä, ensi viikko on jo tammikuun viiminen! Aika tuntuu kuluvan palijon nopiampaa nyt, ko hommaa on palijon vähemmän. Voiko tämä olla tosikaan?

No mutta, lupaan koittaa keksiä jotakin kiinnostava ja sisällöllisesti vähemmän köyhää kirjotettavaa tässä lähiaikoina, ehkä jopa viikonloppuna. Nyt menen jatkamaan viime viikkojen parhainta iltapuhdetta eli villasukkia. Mikään ei rentouta paremmin rankan gradutuksen jäläkeen ko villasukka ja jotain aivotonta hömppää telekkarista.

Armas arki nyt kutsuu meitä

Virallinen arkeen paluu on nyt suoritettu meijänkin huushollissa, eli joulukoristeet on kerätty veks, verhot vaihettu takaisin kevät/kesä/syys eli kaikki-muut-vuojenajat-paitsi-joulu -verhoihin ja gradutus potkaistu kunnolla käyntiin. 

Pakkanenkin hellii meitä ja tällä hetkellä Oulussa näyttäisi olevan semmoset 21 raitaa pakkasen puolella. Kaukana on kotiseu'un lukemat, jossa huijellaan kolomessakympissä ja sen paremmalla puolella. Täällä tuo kolomekymmentä olisikin jo hieman liikaa, kiitos meri-ilimaston ja purevan tuulen. Näillä keleillä vielä juuri ja juuri kehtaa pingviininä polokassa aamulla lipastolle. Tosin huomenna aattelin ehkä siirtyä jalakapeliin jos lämpötila on yhtä viileähkön puoleinen ko tänäänkin, on se sen verta jähämiää touhua tuo pyöräily pakkaskeleillä. En kuitenkaan valita, viime yönä sai hyvin raikastettua sohovatyynyt parvekkeella ja jos tässä oikein reipastun, heivaan ensi yöksi matot parvekkeelle. 

Raikas startti tälle vuojelle, vaikka tajusinki tuossa kalenteria tuijotellessa, että ollaan jo herran jestas miltei puolessa välissä tammikuuta.

Viime viikolla saattelin myös urheiluarkeni uu'elleen liikkeelle pitkän hilijasen kauen jäläkeen hakemalla kaupasta kahavakuulan ja net pitkään arpomani sukset. Mietiskelin, että kerta oon jo kaks vuotta haaveillu hiihtovehkeistä ja ko tänä talavena näyttäisi tuota luntaki riittävän, niin miksipä ei toteuttaa haavetta. Ja niinpä marssin Kärkkäiselle ja nappasin mukaani Peltosen Nanogripit kera Rossignolin monojen ja Rottefellan siteiden. Nuita Nanogripejähän ei tartte voijella ollenkaan, vaan ovat niin kutsutut pitopohojasukset. Hyvin pitäisi kuulemma päästä näillä tämmösen hiihdon pariin paluuta tekevänkin suksimaan. Se jääkin sitten nähtäväksi, ois teheny mieli lähtiä heti testaamaan, mutta koska sauvat puuttuvat vielä, se hijastaa hieman. Samoin tuo ulukona vallitseva kelikin kyllä. Tarkenemista kelillä ko kelillä edistin myös tilaamalla lopultakin nuitten kymmenen vuotta vanahojen miltei puhki kuluneitten toppahousujen tilalle uuet, net ei vaan ikävä kyllä ole vielä saapuneet perille. XXL-verkkokauppa tarjosi ystävällisesti miltei yheksänkympin pökät hintaan 29,90. Toivottavasti ois vielä oikiasti hyvätki, eikä ainuastaan halavat.

Keli ei kuitenkaan estä kahavakuulailua, vaan päin vastoin, suorastaan houkuttelee sisäliikunnan pariin. Niinpä teinki tuossa pienen kahavakuulareenin ja täytyy sanoa sohovan pohojalla liian pitkään makoilleena että piru vie, rankkaa, mutta tekipähän hyvää. Tekniikoita tarttee vielä vähän hijoa, mutta eiköhän se tästä ajan kanssa. Ei tämä nyt ihan kunnon punttireeniä hakkaa, mutta tilan ja rahan puutteen vuoksi ajattelin pitäytyä kahavakuulailussa nyt ainaki aluksi. Kattomma sitten keväämmällä uuestaan. Viimeistään sitten kotoSallaan suuntimia ottaessa taijan siirtyä kotoisan Hate and Pain Gymin asiakkaaksi, se kun on ihan ilimasta (tilat sponsored by isipappa). Ja onhan meillä sitten tilaa pyhittää kotoakin vaikka kokonainen huone reenailuun jos siltä tuntuu, vehkeet vaan tarttis hieman päivitystä, johon ei taija olla varaa vielä. 

Sosiaalista tapahtumaa en urheilustani aijo tehä. Vieläkään. Terveisin ikuisia traumoja koulun liikuntatunneilta saanut. 

Ja jotta arki urheilun kanssa lähtisi liikkeelle mahollisimman kivuttomasti ja terveenä, sain myös varattua ensi viikolle ajan sinne jäsenkorjaajalle. Tulee enemmän ko tarpeeseen sekin, terveisin kokovartalojumi ja vammane jalaka. Onneksi lahajakorttiin on sisällytetty myös pari kertaa hierontaa vielä lisäksi. Kiitos siippa, rakastan sinnuu.

Muutoin rahanmeno saakin nyt meikäläisen osalta olla toistaiseksi tässä (mitä nyt irtopohojavuokaan meinasin investoija vielä), kunhan alakuvuojen suurin investointi eli uusi pyykkikone (!!!!) saahaan vielä kotia asti. Tarjouksesta tarttui loppujen lopuksi mukaan Miele, jonka pitäisi kuulemma olla saksalaista laatutyötä. Minulle olisi se LG:n konekin kelevannut, mutta siippa vakuuttui sen verran palijon myyjän Mielen puolesta esittämästä puheesta, joten siihen sitten päädyttiin. Eipä se hintaero loppujen lopuksi ollut kuin reilun satasen ja tällä satasella nyt oletan saaneeni hilijasen ja ihan perkeleen kestävän koneen. Pitkää ikäähän sitä tuommoselta suht hintavalta vempeleeltä toki toivookin. Malttamattomana ootan jo ensimmäistä testipyöräytystä! Raahasin jätesäkillisen petivaatteitaki pestäväksi uuella koneella.

Tällä rahan tuhulauksella on vaan se ikävä puoli, että törsäämiseen ikään kuin turtuu ja alakaa kovasti tehä mieli uusia ostoksia. Oltaisiin myös uuen sohovan tarpeessa vanahan alakaessa käyä hieman pieneksi ja katteltiinkin jo muutamaa varteen otettavaa vaihtoehtoa, mutta onneksi sohovaa ei voi mennä tuosta nuin vaan ostamaan tietämättä tarkalleen tilan mittoja, johon kyseinen mööpeli olisi tarkoitus sijoittaa. Koska rakas karvalapsemme on tehenyt olohuoneen matosta selevää, myös semmonen tarvittaisiin ja nyt on näkynyt ihan hyviä tarjouksia, nuot hieman isommat matot ko tuppaavat olemaan meleko hintavia. Todellisuuessa ei taija olla järkiä ostaa sitä mattoakaan, joka tulisi sitten sohavan kanssa samaan tilaan, ennenkö tietää sohovan värin. Onneksi ei taija olla ees varaakaan hirviästi lähtiä tuhulaamaan.

Mutta ehkä niistä palasista, mitä meillä jo on, saanee aikaseksi kodin, varsinkin nyt ko pyykinpesun tulevaisuus on turvattu.

Pitäisi oikiastaan pyrkiä laittamaan rahaa säästöön, tulevat nelijä kuukautta käytännössä yhen ihimisen tuloilla ei mitään hirviää juhulaa ole. Varsinkaan kun jatkosta ei ole vielä minkäänlaista tietoa. Valitettavasti vaan nytkin pitää joka kuukausi syyä ja ihan pelekällä makaronillakaan ei viittis elää (no niinkö net gluteenittomat nyt ees mitenkään halapoja olis). Jonkinlainen ryhtiliike täytynee kuitenkin vielä tehä senkin suhteen ja koittaa kehittää joku säästösysteemi ja karsia ehkä sellaisista menoista, jokka ei nyt oo ihan ehottoman pakollisia. 

Paitsi pian koittavat synttärit aijon kyllä juhulia perhepiirissä eli siipan ja karvalapsen kans ja hyvällä omallatunnolla, sillä jokainen nainen täyttää vaan kerran elämässään kaksikymmentä. Plus viisi. 

Nyt kuitenki saunan lämpöön ja sitten voisi vaikka alottaa seuraavan sukkaprojektin, ah ihana vapaa-aika! Etellisten joululahajaksi menneitten tekeleitten erittäin epäselevään kuvaan onkin hyvä lopettaa tämä sepustus tällä kertaa.