Tänä aamuna opin, että vaikka tuntisi itsensä kuinka väsyneeksi tahansa, on parempi kammeta itsensä vuoteesta ylös ja lähteä nauttimaan
ystävän seurasta sekä vitamiinipitoisesta taiteesta. Molemmat kun ennaltaehkäisevät paljon pahempia puutostiloja!
Reidar Särestöniemi oli käsitteenä minulle entuudestaan jollakin tapaa tuttu. Tiesin tiettömässä korvessa sijaitsevan ateljeen ja siellä järjestetyt televisioidut joulukonsertit. Muistin taiteilijan vahvat Lapin luontoon liittyvät värit ja jollain tapaa erikoisen persoonan. Silti ennakkoasennoiduin kohtaamaan hieman tylsistyttäviä (ja rumia) 60- ja 70 -lukujen okran ja myrkynvihreän värisiä vasemmistolaistöitä, joita en kuitenkaan voisi sietää. Metsään (ja tunturiin) meni - onneksi!
Matkan varrella opin muun muassa sen, että Särestöniemi oli Suomen Taideakatemiassa ja Ilja Repin- istituutissa opiskellut, mutta Lapin erämaata joka solullaan elänyt ja kokenut taiteilija, joka ammensi töihinsä vaikutteita muun muassa eurooppalaisilta modernisteilta, venäläisestä taiteesta sekä esihistoriallisista luolamaalauksista. Monissa hänen teoksissaan on jännittävä pinta - se näyttää jäkälän peitämältä kalliolta tai noitarummun pinnalta. Särestöniemen taide sisältää paljon pohjoista mystiikkaa ja symbolismia. Taitelijan työt eivät ole pelkästään abstrakteja, vaan luonnon muodot, värit ja eläimet ovat teosten hallitsevia piirteitä.
Ja ne värit! Ne eivät olleet tosiaankaan pelkkiä (rumia) murrettuja sävyjä, vaan teosten värit leiskuivat vasten Lapin luonnon lunta, jäätä ja kiveä. Yllä oleva "Iltapakkanen ja kuunsirppi"-teos on esimerkki minuun kovasti kolahtaneesta värien käytöstä. Kaikista värikkäimmät (ja erityisesti ne murretut ruskeat ja oranssit) eivät olleet makuuni, mutta monta terapeuttista värikylpyä koin.
Näyttelyssä kerrottiin Särestöniemen samaistuneen usein Lapin eläimiin, ja eläytyneen jo lapsena esimerkiksi hätääntyneen pesäänsä puolustaneen riekon tai vaanivan ilveksen rooliin. Eläimet kuvastivat Särestöniemen persoonan eri puolia. Koettu luonto siirtyi sellaisenaan myös taiteilijan teoksiin, joissa hän usein inkarnoitui eläimeksi; eläin sai hänen kasvonsa.
Särestöniemi otti toisiaan syleilevillä eläimillä ja myöhemmin myös mieshahmoilla kantaa oikeuteen olla avoimesti oma itsensä. Homoseksuaali taiteilija kertoi
vuonna 1963 tehdyssä haastattelussa muun muassa näin:
"Haluan ilmaista itseäni töissäni ja elää niissä elämääni. Maalaus on
ainoa konsti, jolla puran aggressioni, toiveeni ja pettymykseni."
Syjäkylän ahdasmielisyys ympäröi taiteilijaa aikana, jolloin homoseksuaalisuus määriteltiin vielä rikokseksi.
Särestöniemen sydäntä lähellä olivat myös luonnonsuojelu ja Lapin perinteisten elinkeinojen säilyminen. Toisaalta hän oli omana aikanaan yllättävän menestynyt, Suomen parhaiten myyviä taitelijoita, jonka erämaa-ateljeessa vierailivat (ja saunoivat) kuuluisuudet Urho Kekkosesta lähtien. Särestöniemestä, taitelijan tilasta, tuli monille pyhiinvaelluksen kohde, mikä alkoi luovan työn tekijää myös häiritä. Särestönniemi teki taulukauppoja usein fiiliksen ja vaikutelman pohjalta - kauppoja hierovan ostajan äänensävy saattoi ratkaista taulun lopullisen hinnan. Jos joku alkoi tinkaamaan, taulun hinta nousi varmasti (Nämä jutut kuulin museoaveciltani, joka toissa vuonna vieraili pääkallonpaikalla Kittilässä). Särestöniemi oli suomalaisena taitelijana onneksi sellaisessa asemassa, että hän saattoi taiteellaan myös elää ja myydä taidettaan miten halusi.
Museoasuna minulla oli tänään violettiviikon viimeinen asu. Särestöniemen taiteeseen olisi kyllä rimmannut jokin huomattavasti leiskuvampi yhdistelmä ;)
Mukavaa ja rentouttavaa viikonlopun jatkoa kaikille!
Särestöniemen taidekuvat seuraavilta sivuilta: 1, 2, 3 ja 4 ja 5
