Sofie Sarenbrant: Avoimet ovet

"Joku ukko taputti minua", Astrid toistaa, nyt jo täysin hereillä.

"Sanotko sinä isää ukoksi?"

Cornelia hymyilee lapselleen, tälle fantastiselle lahjalle, jonka hän on saanut. Hänen elämänsä valo. Hän ei malta olla suukottamatta tyttöä uudelleen, vaikka tietää, että siitä seuraa protesteja.

Astrid vetäytyy syrjään. "En, ei se ollut isä."

Sofie Sarenbrantin kirjoittama Avoimet ovet on dekkari, jonka sankarina toimii rikospoliisi Emma Sköld. Hän alkaa selvittää juttua, jossa kuusivuotias Astrid löytää isänsä puukotettuna vierashuoneesta asuntonäytön jälkeisenä aamuna. Murtojälkiä ei ole ja murha-aseena on käytetty perheen omaa keittiöveistä. Lisäksi murhatun vaimo on halunnut avioeroa ja miehelle on juuri hankittu henkivakuutus, joten häntä pidetään ensimmäisenä epäiltynä. Pian kuitenkin tapahtuu uusi murha toisen asuntonäytön yhteydessä.

Pidin kirjasta ja loppuratkaisu tuli ainakin minulle yllätyksenä. Tapaus saa omatkin aivot raksuttamaan ja asioita saa pohtia aivan viimeisille sivuille asti. Jännittävät kohdat eivät kuitenkaan olleet erityisen hermoja raastavia, mutta omalla kohdallani se on enemmän hyvä asia.

Kirjassa on paljon henkilöitä, joiden perässä on alkuun vaikea pysyä, mutta lopulta jokaisella on paikkansa tarinassa ja eri tarinat nivoutuvat hyvin yhteen. Henkilöiden paljous kuitenkin johti siihen, että monet jäivät hyvin pinnallisiksi. Lisäksi useimpien henkilöiden elämät tuntuivat epäaidoilta. Tarinan kertominen useasta eri näkökulmasta myös vähensi jännittävyyttä, koska koko ajan tiesi, mitä toisaalla tapahtui.

Avoimet ovet oli juuri sopivan kiehtova dekkari ja tahtoisin lukea Emma Sköld -sarjan muutkin osat.

Arvio: 4/5

Sarenbrant, Sofie. Avoimet ovet. WSOY. 2019. 434 sivua.

Ruotsinkielinen alkuteos: Visning pågår. 2014

Suomentanut: Veijo Kiuru

Kate Elizabeth Russell: Vanessa

"Siis ellei meidän suhde ollut rakkaustarina, mitä se sitten oli?" 

Katson myötätuntoa uhkuvan Rubyn kyyneltyneisiin silmiin. "Se on minun koko elämäni", sanon. "Minulla ei ole ikinä ollut mitään muuta."

Kate Elizabeth Russelin kirjoittama Vanessa on samankaltainen kirja kuin Suostumus, mutta fiktiota. Vuonna 2000 15-vuotias Vanessa astuu sisäoppilaitoksen äidinkielen tunnille, jolla hän lopulta rakastuu 42-vuotiaaseen opettajaansa, herra Strainiin. Vuonna 2017 samaa opettajaa syytetään sopimattomasta käytöksestä ja Vanessan on pohdittava, pitäytyykö siinä uskossa, että heidän suhteensa on rakkaustarina vai hyväksyykö sen, että opettaja käytti häntä hyväkseen. Voiko hän kieltää ensirakkautensa?

Vanessaa on kuvattu 2000-luvun Lolitaksi nuoren tytön näkökulmasta. En ole lukenut Lolitaa, joten en tiedä kuinka hyvin kirja vastaa sitä, mutta tytön näkökulma hyväksikäytöstä on erittäin tärkeä. Kirjassa kuitenkin viitataan Lolitaan jatkuvasti ja Vanessa vertaa hänen ja Strainin suhdetta jatkuvasti Humbertin ja Lolitan suhteeseen.

Suostumuksen lailla, Vanessa kertoo syitä siihen, miten nuori tyttö saadaan manipuloitua suhteeseen vanhemman miehen kanssa - tai ettei syitä taustalla välttämättä edes ole. Kirjat ovat siis mielenkiintoisella tavalla erilaisia, mutta Vanessan kiinnostusta lisää tarinan kertominen kahdessa ajassa.

Pidän Russelin kerrontatavasta. Myös juoni on rakennettu hyvin, vaikka kirja olikin liian pitkä. Monilla tapahtumilla ei tuntunut olevan oikeastaan merkitystä loppuratkaisun kannalta. Se olisi helposti voinut olla puolet lyhyempi ja olla silti yhtä vaikuttava. Kirjasta kuitenkin näkee, että sitä todella on kirjoitettu 18 vuotta.

Vanessa on kuitenkin paljon rankempi kuin Suostumus, koska hyväksikäyttökohtauksia kuvataan paljon tarkemmin. Mietin myös, tehdäänkö Vanessassa riittävän selväksi se, ettei kertojaan voi luottaa? Vanessa romantisoi hyväksikäyttöä ja näkee suhteen vain kiellettynä rakkautena. Ehkä siksi kirjaa ei voi suositella luettavaksi liian nuorille.

Kirja antaa paljon ajateltavaa ja pidin siitä, vaikka lopetus ei olekaan niin tyydyttävä, kuin olisi toivonut. Sellaista elämäkin on.

Arvio: 4/5

Russell, Kate Elizabeth. Vanessa. WSOY. 2020. 458 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: My Dark Vanessa. 2020.

Suomentaja: Sari Karhulahti

Vanessa Springora: Suostumus

Hetken kuluttua makaan hänen vuoteellaan, ja elämys on minulle jotain ennen kokematonta. Enää vastassa ei ole Julienin hontelo ja karvaton vartalo, hänen siloinen teinipojan hipiänsä, hänen hikensä kitkerä tuoksu. Vastassa on miehen vartalo. Voimakas ja karhea, suihkun raikas ja parfymoitu.

Vanessa Springoran Suostumus kertoo Springoran tarinan siitä, miten viisikymppinen kirjailija sai houkuteltua hänet uhrikseen, "rakastajakseen", vain 13-vuotiaana. Kaikki tiesivät hediän suhteestaan, mutta kukaan ei puuttunut asiaan, ainakaan riittävän voimakkaasti. Suostumus on Springoran näkökulma kaikista niistä Gabriel Matzneffin kirjojen tarinoista, joissa kerrotaan hänestä.  Hän saa vihdoinkin olla oman tarinansa kertoja.

Kirja alkaa Springoran kurjasta lapsuudesta, joka jättää hänet kaipaamaan isän rakkautta. Tarina käy läpi syitä, jotka tekivät hänet erittäin alttiiksi Matzneffin houkutuksille ja kertoo sitten siitä, miten moni taho olisi voinut puuttua tilanteeseen. Tarina vihastuttaa, lainsäädäntö suututtaa ja Matzneffin puolustelu kuulostaa vain järjettömältä. On myös kamala lukea, millaisia traumoja Matzneff on jättänyt ja kuinka vaikea niistä on päästä yli.

Suostumus on erittäin hyvin kirjoitettu, ja teksi on suoraa, muttei missään kohtaa liian ällöttävää tai raskasta luettavaa. Lopulta kuitenkin lukijankin tekee mieli pestä Matzneff pois iholtaan. Tarina perustuu Springoran omiin kokemuksiin, mutta kirjan tunnelmasta tulee mieleen Netflixin fiktiivinen Baby-sarja.

Suostumus on kirja, jota kukaan ei varmasti toivo olevan olemassa tositarinana, mutta sen olemassaolo on erittäin tärkeä.

Arvio: 4,5/5

Springora, Vanessa. Suostumus. WSOY. 2021. 175 sivua.

Ranskankielinen alkuteos: Le consentement. 2020.

Suomentaja: Lotta Toivanen

Karen M. McManus: Yksi meistä valehtelee

Simon kohottaa irvistäen mukiaan. "Tämä maistuu ihan paskalta." Hän laskee mukin pulpetille, ja minä pyörittelen silmiäni hänen teatraaliselle eleelleen. Silloinkin, kun hän lysähtää maahan, kuvittelen hänen edelleen pelleilevän. Mutta sitten hän alkaa hinkua.

Karen M. McManusin kirjoittaman Yksi meistä valehtelee alku muistuttaa Breakfast Clubia. Koulun priimus Bronwyn, suosittu baseball-tähti Cooper, koulun prinsessa Addy, paha poika Nate sekä kummajainen ja koulun juorusivuston ylläpitäjä Simon päätyvät jälki-istuntoon samaan aikaan. Breakfast Clubimainen tunnelma haihtuu kuitenkin pian, kun Simon saa allergisen kohtauksen ja kuolee vain päivää ennen, kuin hänen oli tarkoitus julkaista paljastuksia kaikista paikalla olleista. Heistä kaikista tulee epäiltyjä, kun selviää, ettei Simonin kuolema voinut olla vahinko.

Yksi meistä valehtelee on ollut lukulistallani jo sen ilmestymisvuodesta lähtien, koska halusin tietää, millainen YA jännäri olisi. Se onnistuikin pitämään otteessaan loppuun asti, vaikka loppuratkaisu ei tullutkaan täysin yllätyksenä.

Alkuun henkilöt tuntuivat jopa liian stereotyyppisiltä, mutta pikku hiljaa jokaisen tarina syveni. Kun jokainen heistä oli kertojana, aloin pikku hiljaa toivoa, ettei kukaan heistä olisi syyllistynyt murhaan. En kuitenkan pitänyt McManusin kirjoitustyylistä, joka  muistutti minua Netflixin huonoista teinisarjoista. Voi olla, että osa siitä johtuu paikoin kömpelöstä suomennoksesta.

Yksi meistä valehtelee on rakennettu hyvin enkä malttanut laskea sitä käsistäni. Se olisi pärjännyt oikein hyvin vain yhtenä kirjana, mutta siitä on ilmestynyt toinen osa, Yksi meistä on seuraava. Ilmeisesti toisen osan keskiössä ovat kuitenkin eri henkilöt, joten saatan lukea senkin. Ainakin tekeillä olevan sarjan aion katsoa.

Arvio: 4/5

McManus, Karen M. Yksi meistä valehtelee. WSOY. 2018. 358 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: One of us is lying. 2017.

Suomentanut: Inka Parpola

Ps. Kirjan nimi sai päässäni pyörimään ABBAn One Of Us:in.

Waris Dirie, Cathleen Miller: Aavikon kukka

Rituaalileikkauksen todelliset yksityiskohdat salataan. Niitä ei kerrota tytöille. Tytöt tietävät vain, että jotakin erityistä tapahtuu kun sen aika koittaa.

Niinpä kaikki tytöt Somaliassa odottavat innokkaasti seremoniaa, joka tekee pikkutytöstä naisen.

Waris Dirie kertoo lähes uskomattoman tarinansa Aavikon kukassa. Dirie on huippumalli ja ihmisoikeustaistelija, joka syntyi ja kasvoi Somaliassa. Hänet silvottiin alle kouluikäisenä ja 13-vuotiaana hänen isänsä oli naittamassa hänet vanhalle miehelle. Siitä alkoi pakomatka, jonka päätteeksi Dirie päätyy lopulta Lontooseen. Silpominen ja siitä seuraavat vaivat ovat läsnä koko kirjan ajan.

Löysin Aavikon kukan Bookbeatin suosituimpien uutuuksien joukosta ja aloin kuuntelemaan sitä ilman minkäänlaisia odotuksia. Kirjan kuuntelu taisi olla virhe, koska kuuntelen kirjoja usein iltaisin, mutta monien rajujen kohtauksien jälkeen nukahtaminen oli vaikeaa. Etenkin silpomisesta kuuntelu oli vaikeaa.

Vaikka kirjan kuuntelu on osin vaikeaa, Dirien tarina on yksi hienoimmista ja inspiroivimmista, jonka olen kuullut. En ole ikinä ennen saanut selvää, mitä tyttöjen silpominen todella tarkoittaa tai millaisia seurauksia sillä voi olla. Kirja sai minut lahjoittamaan Solidaarisuus-säätiön joulukeräykseen silpomisen ehkäisemiseksi.

Aavikon kukasta on julkaistu myös elokuva, jonka saatan katsoa jossain välissä. Kirja jää kuitenkin minuun eniten vaikuttaineiden kirjojen joukkoon pitkäksi aikaa.

Arvio: 5/5

Dirie, Waris ja Miller, Cathleen. Aavikon kukka. WSOY. 1999. 253 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: Desert Flower. 1998.

Suomentanut: Riitta Toivanen

Kristin Hannah: Satakieli

Yhden sukupolven miehet olivat lähdössä sotaan. Taas.

Älä ajattele sitä, Vianne ajatteli. Älä muista, millaista oli viimeksi, kun miehet ontuivat kotiin kasvot palaneina, kädettöminä, jalattomina...

Vianne takertui Antoinen käteen, kun mies osti heille liput ja ohjasi heidät junaan. Kolmannen luokan vaunussa, jossa ihmiset olivat vieri vieressä tukahduttavassa kuumuudessa kuin kaislat kaislikossa, Vianne istui selkä jäykkänä, käsi Antoinen kädessä, käsilaukku sylissään.

Kristin Hannah'n Satakieli on kaunis tarina kahdesta siskosta, Viannesta ja Isabellesta, jotka yrittävät parhaansa mukaan ja omilla tavoillaan selviytyä toisen maailmansodan aikaisesta Ranskasta, joka on natsien miehittämä. Tarina kulkee kahdessa ajassa: nykyhetkessä ja toisessa maailmansodassa.

Katson paljon Youtube-videoita, joissa ihmiset arvostelevat ja suosittelevat kirjoja. Törmäsin Satakieleen PersueProjectin videolla, jolla listattiin kirjoja, jotka itkettävät varmasti - eikä hän ollu väärässä. Vietin viimeiset kirjan sivut vuodattaen niin surun kuin onnenkin kyyneliä ja itkin vielä jonkin aikaa kirjan päätyttyäkin.

Vaikka toinen maailmansota on aika kulutettu aihe, Hanna onnistuu esittämään sen näkökulmasta, joka on ainakin minulle täysin uusi. Sodan käänteet ja raskas elämä kotirintamalla nähdään Viannen ja Isabellen silmin, eikä usein ole tiedossa, mitä sodassa sillä hetkellä tapahtuu. Naiset käyvät omanlaistaan sotaa. Myös tarinat sisarusrakkaudesta ja perhesiteistä ovat tärkeä osa kirjaa. Tuoko sota yhteen siskokset, joiden välit ovat aina olleet täynnä erimielisyyksiä? Vai kasvattaako sota kuilua, kun toinen haluaa tehdä kaikkensa Ranskan puolesta ja toinen perheensä?

Hannahin kertomana sota-ajasta lukeminen ei ollut liian rankkaa ja tarina kaappasi minut heti mukaansa. Varmasti se, että loppu sai minut itkemään, nosti kirjalle antamiani pisteitä.

Arvio: 4,5/5

Kristin Hannah. Satakieli. WSOY. 2019. 568 sivua.

Engalnninkielinen alkuteos: The Nightingale. 2015

Suomentanut: Kaisa Kattelus

Ilkka Remes: Kotkanpesä

Tuomo oli monen muun genetiikan asiantuntijan tavoin yrittänyt herättää keskustelua STM:n ja nimenomaan Malisen suurella henkilökohtaisella tarmolla eteenpäin puskemasta valtiollisesta genomitietorekisteristä, jonne terveydenhuollossa tai biopankeissa kerätyt suomalaisten geenitiedot kerättäisiin. Rekisteriä ylläpitäisi Kela. Samalla oli tarkoitus perustaa uusi viranomainen nimeltään Genomikeskus.

Oli tiedossa, että Berliini ohjasi asiassa Suomea, josta haluttiin genomitiedon laajan käytön testialue. Järjestelmän hyöty kansanterveyden kannalta olisi mitätön, mutta ihmisoikeuksiin kohdistuisi vakava uhka. Genomirekisteri vaatisi toteutuakseen myös valtavia resursseja, joita olisi tarvittu kipeästi muualle terveydenhuoltoon.

Ilkka Remeksen Kotkanpesä sijoittuu maailmaan, jossa Natsi-Saksa voitti toisen maailmansodan ja Suomesta on tullut yksi sen lähimmistä kumppaneista. Kirjan päähenkilö Erika on selvittänyt sukunsa salaisuuksia. Miten ne kytkeytyvät Suomen ja Saksan historiaan? Kotkanpesä on mielenkiintoinen tarina siitä, mitä maailmasta olisi voinut tulla - ja millaiseksi se voi vielä tulla.

En ole aikaisemmin lukenut Ilkka Remeksen kirjoja, vaikka olen koko ikäni nähnyt niitä isän kirjahyllyssä. Nyt tartuin tähän uutuuteen, kun poikaystäväni suositteli sitä. Hän ei halunnut puhua kirjasta kanssani ennen kuin olin lukenut sen. Kirja meni lukulistallani suoraan ensimmäiseksi, enkä lainkaan kadu sitä.

Kirjan maailma oli äärimmäisen mielenkiintoinen, eikä minua siksi haitannut alun hitaus. Oli jännittävää lukea niistä kammottavista tavoista, joilla kansaa valvottiin - ja mitä kaikkea oli tulossa lisää. Pelottavinta oli tajuta, että joissain autoritäärisissä (ja jopa joissain demokraattisissa) hallinnoissa se kaikki voi olla totta. Myös Suomen uudesta historiasta oli kiinnostavaa saada tietoa. Miltä Kekkosen Suomi olisi näyttänyt? Entä miten koronavirus olisi vaikuttanut nykyiseen Suomeen?

Minua jäi kuitenkin häiritsemään lopetus. Tuntui siltä, että kirjalle olisi kirjoitettu kunnon loppu, mutta tarina oli katkaistu. Myös demokratian ylistävä kuvaus tuntui minusta väärältä. Olen viimeaikoina havahtunut pohtimaan, että demokratiassa on niin paljon epäkohtia, että on pakko olla jokin parempikin tapa hoitaa maan asioita. Mikä se on? En tiedä.

Arvio: 4,5/5

Ilkka Remes. Kotkanpesä. WSOY. 2020. 404 sivua.

Zadie Smith: Swing Time

"Millaista siellä on?" olin kysynyt kumartuen Carrapichanoa kohti, kun hän oli katsellut ulos lentokoneen ikkunasta, ja tarkoittanut - pakko myöntää - Afrikkaa.

"En ole käynyt", Carrapichano oli sanonut kylmäkiskoisesti kääntymättä.

"Mutta sinähän käytännössä asut siellä - luin ansioluettelosi."

"En, Senegal, Liberia, Norsunluurannikko, Sudan ja Etiopia, niissä olen käynyt- mutta en Togossa"

"No tiedät kyllä mitä tarkoitan."
Carrapichano oli kääntynyt minuun päin kasvot punoittaen ja kysynyt: "Jos lentäisimme Eurooppaan ja haluaisit tietää, millaista Ranskassa on, auttaisiko, jos kuvailisin Eurooppaa?"

Zadie Smithin kirjoittama Swing Time on kertomus nimettömäksi jäävän päähenkilön ja hänen naapurustossaan asuvan Tracyn ystävyydestä. He tutustuvat nuorina tanssikoulussa ja toisesta heistä, Tracysta, tulee lopulta ammattitanssija. Sen sijaan päähenkilö päätyy supertähti Aimeen ykkösavustajaksi ja hänen elämänsä kuluu maailmaa kiertäessä.

Tartuin kirjaan, koska se vaikutti saman tyyppiseltä kuin Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajat, jota rakastin. Ehkä tämän vuoksi odotukseni olivat korkealla, koska kirjailijasta minulla ei ollut aikaisempaa kokemusta. Näihin korkeisiin odotuksiini Swing Time ei yltänyt.

Kirjan miljööt olivat kiinnostavia. Suurin osa tarinasta sijoittuu päähenkilön ja Tracyn lapsuusaikoihin Lontoon vuokrakasarmeissa sekä nimeämättömään Afrikan maahan, jonne Aimee on päättänyt perustaa tyttökoulun. Välillä ollaan myös New Yorkissa. Smith itse on kasvanut Lontoossa. Eikä se ole ainoa asia, joka päähenkilöllä ja kirjailijalla on yhteistä. Molempien isät ovat englantilaisia ja äidit kotoisin Jamaikalta. Myös tanssi ja laulaminen ovat olleet kummallekin tärkeitä harrastuksia. Siksi tarina tuntuu aidolta.

Lukeminen oli kuitenkin pitkäveteistä. Osa kappaleista oli kolmen sivun pituisia, eikä hengähdystaukoja ollut riittävästi. Smith tuntuu jaarittelevan turhista asioista ikuisuuksia ja kuvailevan turhia henkilöitä ja paikkoja liian pitkän. Ajassa hyppivä kerronta taas tekee kirjasta välillä vaikealukuisen, vaikka siitä löytyykin logiikka.

Swing Time käsittelee kiinnostavia aiheita, kuten varallisuuseroja, ystävyyttä ja länsimaalaisten suhtautumista Afrikkaan, mutta minulle jäi hieman kuiva maku suuhun. Olen kuitenkin aikaisempaa kiinnostunut Zadie Smithistä ja haluan antaa hänen kirjoilleen toisen mahdollisuuden. Valkoiset hampaat päätyy lukulistalleni.

Arvio 3/5
Zadie Smith. Swing Time. WSOY. 2017. 462 sivua.
Englannin kielinen alkuteos: Swing Time. 2016.
Suomentaja: Irmeli Ruuska