Kirjareppu

20. maaliskuuta 2018 Lopun ajan lähestyessä keinot kovenevat  Pauliina Rauhalan uusi romaani Synninkantajat rohkenee katsoa herätysliikkeen sielunhoidon yöpuolelle Pauliina Rauhala: Synninkantajat. Gummerus 2018. 368 s. Katso, pappa, miten aurinko paistaa pienestä kolosta pilvien välistä. Ihan kuin taivaaseen olisi tullut reikä, josta Jumala puhuu. Tuommoisesta reiästä Jeesus laskeutuu viimeisenä päivänä ruskeat nahkasandaalit edellä ja valkoinen viitta ja tumma tukka hulmuten. Pappa, nyt olisi sopiva ja oikea hetki. Minua ei pelottaisi yhtään. Sanoisin Jeesukselle vain, että Jumalan terve ja vihdoinkin. Näin juttelee alakouluikäinen Aaron Taisto-papalleen kesäiltana linturetkellä. Seuroissa pappa on saarnannut maailmanlopun lähestymisestä, mutta Aaronille se ei ole mikään ongelma, onhan hän uskovainen Jumalan lapsonen. Pauliina Rauhalan (s. 1977) toinen romaani Synninkantajat sijoittuu esikoisteoksen Taivaslaulu (2013) tavoin vanhoillislestadiolaisen herätysl

14. maaliskuuta 2018 Tältä tuntuu tulokkaasta   Elin Willowsin esikoisromaania lukee kuin ihmiskoetta Elin Willows: Sisämaa (Inlandet). Suom. Raija Rintamäki. Teos 2018. 191 s. Paikassa jossa ihmiset katsovat tutkivasti. Paikassa jossa minut huomataan uudeksi tulokkaaksi. Joudun selittämään ruokakaupassa: Kyllä, asun täällä, olen muuttanut tänne. Nykyään Vaasassa asuvan kulttuuritoimittajan Elin Willowsin (s. 1982) esikoisromaanissa  Sisämaa  parikymppinen nainen on muuttanut Etelä-Ruotsin rannikolta pikkukylään napapiirin tuntumaan. Kylä on poikaystävän kotiseutua, mutta ennen kuin muuttoauto on purettu, on jo selvää, että pari ei koskaan asetu asumaan yksiin. Nimeämätön minäkertoja vuokraa kuitenkin itselleen asunnon, saa töitä paikallisesta ruokakaupasta ja jää toistaiseksi paikkakunnalle. Miksi hän jää, vaikka poikaystäväkin hankkiutuu opiskelemaan etelään ja löytää siltä pian uuden tytön seurakseen. Miksi hän ei lähde takaisin? Willowsin romaani herättää pa

10. maaliskuuta 2018 Rakkaus kasvaa kuin puu, hitaasti ja vaalimalla  Hiromi Kawakamin romaanin tyyni pinta kätkee arvaamattomia pohjavirtauksia Hiromi Kawakami: Sensein salkku (Sensei no kaban, 2001). Suom. Raisa Porrasmaa. S&S 2018. 243 s. On aina kiinnostavaa lukea tarinoita, jotka nousevat itselle vieraasta kulttuurista. Tarinan ohella tulee kuin ylimääräisenä hyvänä uutta tietoa toisenlaisesta ympäristöstä ja elämäntavasta, ja samalla joutuvat omatkin tavat ja arvot uudelleen punnittaviksi. Hiromi Kawakamin (s.1958) romaani  Sensein salkku tuo jo kansikuvallaan mieleen toisen japanilaisen nykykirjailijan Takashi Hiraiden ja hänen  Kissavieras- romaaninsa   (S&S 2016; Kirjareppu 25.2.2016). Molempien romaanien tyylikkäät ja tunnelmallaan vangitsevat kansikuvat on suunnitellut  Satu Konttinen. Romaaneilla on myös sama suomentaja  Raisa Porrasmaa.  Porrasmaan käännös kulkee jälleen eteenpäin kevyesti ja pelkistetysti kuin klassiset haiku-runot, joita  

5. maaliskuuta 2018 Venäläistä väkeä omimmillaan  Ljudmila Ulitskajan novelleissa rähistään ja rakastetaan täysillä ja tosissaan Ljudmila Ulitskaja: Meidän tsaarimme väkeä (Ljudi nashego tsarja, 2007). Suom. Arja Pikkupeura. Siltala 2018. 333 s. Suomentaja Arja Pikkupeuralle lämmin kiitos uudesta  Ljudmila Ulitskaja  -suomennoksesta. Vastikään 75 vuotta täyttänyt Ulitskaja (s. 1943) jatkaa kertomuskokoelmassaan Meidän tsaarimme väkeä kansansa elämäntavan ja luonteenlaadun tarkastelua tutulla keveän tuntuisella  mutta ytimeltään syvällisellä tyylillään, ja Pikkupeura pitää jälleen huolen vivahteikkaasta suomennoksesta. Lähes neljäkymmentä kertomusta sisältävä kokoelma on ryhmitelty neljäksi osastoksi. Aluksi esitellään "Meidän tsaarimme väkeä" ja sitten "Veren salaisuudessa" liikutaan perimän tuntumassa. "He elivät kauan..." -osastossa kuljetaan elämänmittaisia matkoja, ja "Matkaenkelissä" on tarjolla satakunta sivua pikkut