Kirjavuosi 2018

V u o n n a   2 0 1 8

luin yhteensä 77 teosta

10 aikuisten romaania

9 aikuisten/nuorten tietokirjaa/elämäkertaa/ei-romaania

13 nuorten/aikuisten sarjakuvaa

4 nuorten romaania

1 SKAM -tv-sarjan käsikirjoitus 

2 runoteosta

38 lastenkirjaa töitä varten

näistä 2 oli lasten sarjakuvia

33 kotimaista teosta

32 teosta on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2018 

2 arvostelukappaletta

 4 oman hyllyn kirjaa

71 kirjastolainaa

V u o d e n   p a r a s

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

10   m u u t a   h y v ä ä

Maryam Abdulkarim & Eveliina Talvitie: Noin 10 myyttiä feminismistä

Johannes Anuyry: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

 Alison Bechdel: Äideistä parhain: koominen draama 

Jenni Holma: Näkymätön sukupuoli: ei-binäärisiä ihmisiä

Tommi Kinnunen: Pintti

Riina Mattila: Järistyksiä

Maiju Ristkari ym.: Sukupuolena ihminen

Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne

Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen

Karin Erlandssonin kirjat

V u o d e n   h e i k o i m m a t

Jyri Paretskoi: K15

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Kalle Veirto: Etsivätoimisto Henkka ja Kivimutka sotapoluilla

Vuoden kaikki luetut kirjat voi kurkata täältä.

Kirjavuosi 2018 on  ollut runsas ja hyväkin, mutta ei aivan mieleiseni. Kuten kirjatilastoja katsoessa huomaa, on suuri osa lukemastani ollut töihin luettuja lastenkirjoja. Työkirjat on tietenkin pakko lukea, mutta minulla on paha tapa lukea niitä vapaa-ajallani ajatuksena, että lukuinto ja lukuaika pitää käyttää hyödyksi. Muut kirjat ovat jääneet varjoon. Ensi vuonna tiedossa on vielä muutama etäpäivä, ja olen päättänyt, että niiden ulkopuolella en enää käytä aikaa työkirjoihin. Vapaa-aika on vapaa-aikaa ja silloin luen aivan muuta. Eikä se johdu siitä, ettenkö pitäisi lastenkirjoista ja ettenkö niitä muutenkin silloin tällöin lukisi, mutta on aivan eri asia lukea jotain työtä varten, kuin omaksi ilokseen.

Vuoden parhaita kirjoja miettiessä oli hassua, että mieleeni parhaiten jääneet kirjat eivät olleet vain niitä, joille olen aikanaan antanut goodreadsissa viisi tähteä. Vaikka viisi tähteä saaneet teokset ovat olleet ja ovat mielettömän hyviä, niin ihon alle ovat päässeet kuitenkin ne kirjat, jotka ovat herättäneet kaikista eniten tunteita. Ne kirjat, joiden tarinat ovat vieneet mukanaan ja ne kirjat, joiden lukuhetket muistan. Vuosi on ollut täynnä monella tapaa hyviä kirjoja ja parhaiden listaaminen oli tälläkin kertaa haaste. Listan karsimista vaadittiin, jotta lista pysyi vielä jotenkin tarkoituksenmukaisena. Vuoden parasta ei silti tarvinnut miettiä lainkaan, sillä Pieni elämä on yksi vaikuttavimpia kirjoja, joita olen koskaan lukenut. 

Luetuista kirjoista suurin osa on kirjastolainoja. Eikä mikään ihme, sillä kun kirjastossa pyörii viitenä päivänä viikossa työpäivän verran, on vaikea välttää kiusausta tuoda osa kirjoista kotiin. Ensi vuonna aion lukea enemmän oman kirjahyllyni teoksia, mutta varmasti myös paljon kirjastolainoja. 

Kirjablogivuosi on ollut hiljainen ja epäaktiivinen. Jokainen blogiani tänä vuonna vilkaissut varmaan tietää jo syyn: kokopäivätyö ja opinnäytetyö ovat syöneet ajan ja energian. Vuoden 2018 tavoitteeni oli valmistua koulusta työn ohessa, ja sen tein, mutta veronsa se vaati. Tekisi mieleni sanoa, että ei enää koskaan, mutta jätetään sanomatta.

Blogille ei juurikaan ole ollut aikaa. Toisaalta vapaa-ajan bloggausintoa on syönyt myös se, että olen lukenut niin valtavan määrän työkirjoja, joista pitää kirjoittaa töihin raportti. Kun lukee ja kirjoittaa joka kuukausi töihin, niin vapaa-ajalla kaipaa muuta. Bloggausinto, tai ehkä pikemminkin kaipuu, on kuitenkin tuntunut hiipivän takaisin, joten ehkä ensi vuonna olen aktiivisempi. Sitä en kuitenkaan lupaa.

Vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteen ja 10 oman hyllyn himotuinta käyn myöhemmin läpi omissa postauksissaan. Ehkäpä kirjoittelen vielä tarkemmin niistä tavoitteista, joita aion asettaa 2019 kirjavuodelle. Paljon niitä ei ole, mutta jotain kuitenkin.

Ihanaa huomenna alkavaa uutta vuotta!

Tommi Kinnunen: Pintti

Tommi Kinnunen: Pintti, Wsoy 2018

Sivut: 291

Päällys: Martti Ruokonen 

Omasta hyllystä 

Tommi Kinnusesta on tullut nopeasti, oikeastaan jo ensimmäisen kirjan jälkeen, sellainen luottokirjailija, jolta uskaltaa odottaa hyvää. Samapa tuo mistä Kinnusen kirja kertoo, varmasti sen lukee ja siitä pitää. Pintti on oiva esimerkki siitä. Jos joku muu olisi kirjoittanut kolmen päivän romaanin pienestä kyläpahasesta, lasitehtaasta ja eräästä perheestä, perinteisin kotimaisin maustein, en välttämättä olisi löytänyt itseäni kirjan äärelle. Nyt en miettinyt hetkeäkään, kun ostin kirjan tuoreeltaan omakseni.

Pintti on Kinnusen kolmas romaani. Se ei ole jatkoa Neljäntienristeykselle ja Lopotille - vaikka tarinaan on tosin lupailtu vielä yhden kirjan verran lisää! -, vaan aivan oma tarinansa. Lopotin luettuani toivoin, että Kinnunen kokeilisi myös jotain uutta ja tässä sitä on. Tosin Pintistäkin löytyy aiemmista kirjoista tutuksi tulleita elementtejä, ja kirjailijan tuttu ääni kuuluu taustalla. 

Kinnusen kirjojen keskiössä on raadollisia, koskettavia ja aitoja ihmiskohtaloita. Menneeseen aikaan Pinttikin sijoittuu, ja herättää sen menneen hienosti eloon. Sulan lasin kuumuuden voi melkein tuntea, ja sodasta palanneiden miesten mykkyyden kuulla. Jussi, Helmi ja Raili ovat kaikki erilaisia, karheita ja eri tavalla mailmaa katsovia hahmoja. Kinnusen teksti on hyvää, kaunista, kuvailevaa ja varmaa.
 
Kirjaa tekee mieli muutenkin kuvailla sanalla varma, ja se on myös kirjan pienoinen ongelma. Kirja on ehkä liiankin varma. Paikoin kuvaileva ja oivaltava teksti tuntui menevän lauseen verran yli, nojattiin liiaksi kekseliäisiin sanakäänteisiin ja käytettiin niitä enemmän, kuin tarina olisi vaatinut. Siinä ei ole moitittavaa, sillä teksti on läpikotaisin hyvää. Mutta kun lukiessa tajuaa lukevansa, on jokin mennyt tarinan yli. Se ei ole huono asia, ja silti se vähän on. Joissain kohdissa kappaleen olisi voinut katkaista aiemmin, säästää kauniita sanoja toisaalle.

Tarina oli hyvä, ja koskettava. Tarinassa on voimakkaita kohtauksia, ja kirja täytti mielen elävillä kuvilla. Mutta ihan kuin olisin lukenut sen aiemmin. Tai ehkä kuullut, nähnyt jossain. Vai tuntuuko siltä siksi, että tällaista on ollut, tällaista elämä on ja tällaisia ovat ihmiset? Yksikään kirjan käänteistä ei yllättänyt, vaikka ehkä niiden olisi pitänyt. Kuvittelisin, että tarinan olisi pitänyt aueta kuin kerä, hiljalleen. Mutta arvasin aina heti, että taustalla on enemmän ja ratkaisut olivat, kuten olin ajatellut. Siinäkään ei ollut mitään vikaa, niin kaiken piti tapahtua, niin oli hyvä. Mutta toisaalta tarinaa olisi voinut hieman horjuttaa, rikkoa rajoja.

Vai olenko lukenut Kinnuseni niin hyvin, että hän ei voi minua yllättää? Tunnenko niin hyvin hänen tapansa kertoa, että aavistan mitä tuleman pitää? Ei, en usko tähän. Nyt vain kävi niin.

Toisaalta mielestäni Pintissä on jotain samaa, kuin Minna Rytisalon kirjassa Lempi. Ehkä se, ja kirjan rakenne ylipäänsä auttoivat arvaamaan tulevan. Samankaltaisuus kirjojen välillä muuten huvittaa, sillä olenhan jo jonkun aikaa puhunut siitä, että Rytisalo saattaa olla nousemassa Kinnusen rinnalle toiseksi kotimaiseksi luottokirjailijakseni. Heidän teksteissään on jotain samaa, joka saa minut puolelleen.

Pintissä oli muutama, vähän hiertämään jäänyt ristiriitaisuus, joista ei tiennyt, ovatko ne tarkoituksellisia, asioita, joihin kuuluu tarttua, vai eivät. Ainakin minut ne herättivät lukijana, kun kesken lukemisen pitikin kääntää sivuja taaksepäin ja tarkistaa, olinko hetki sitten lukenut jotain väärin.

Joka tapauksessa Pintti on loistava kirja - jos se jollekin oli vielä epäselvää. Jonkun toisen kirjoittamana se olisi vielä parempi, ja sillä tarkoitan sitä, että  Kinnunen on tehnyt itselleen ansan, kun on niin hyvä, että häneltä odottaa aina vielä vähän enemmän. Jos tämä olisi jonkun toisen teksti, olisin varmaan mykistynyt. Nyt sain mitä odotin, mutta Kinnusen taidoilla voi kirjoittaa vielä parempaa.

Sitten tärkein: joko Kinnunen kirjoittaa seuraavaa kirjaansa?

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, Gummerus 2018

Sivut 304

Arvostelukappale

Kyllä, myönnän, se olin minä, jonka mielestä tämä kirja on 300 sivua pelkkää ulinaa.

Ei kovin kauniita sanoja. Enkä voi puolustautua, kirjoitin nuo sanat - ja tarkoitin sitä. Toiset ovat kutsuneet kirjaa aikalaiskuvaukseksi, sukupolvikokemukseksi, sipsikirjaksi ja hyväksi viihteeksi. Moni on pitänyt kirjasta. Minä en.

Kirja on herättänyt paljon keskustelua, johon itse tulin vedetyksi mukaan lähes huomaamattani. Goodreadsin syövereistä oli kaivettu esiin, ja lainattu, minun erittäin epäimartelevaa laudahdustani kirjasta. Sain useammalta henkilöltä viestejä tähän liittyen. Mainitsin tästä henkilökohtaisessa somessani ja sielläkin heräsi keskustelu. Olen puhunut kirjasta useiden eri ihmisten kanssa useissa eri tilanteissa.

Nyt olen tässä, jotta voisin kertoa hieman pidemmin miksi en pitänyt kirjasta. Myönnän, että jonkinlainen tarve selitellä on. Mielipiteeni kirjasta ei kuitenkaan ole muuttunut.

"Siis tää kirjahan on kuin sulle kirjoitettu!" sanoi ystäväni luettuaan kirjan takakannen. Niin luulisi. Olenhan minäkin melkein kolmekymppinen, kaupungin keskustassa asuva sipsiaddikti. Elän sitä etuoikeutetun nykykolmekymppisen elämää, jossa päivän suurin murhe saattaa olla se, kun kaupasta on lempisipsit loppu. Lukuisista lähikaupoistani käyn siinä, jossa myydään mielestäni prasta kivennäisvettä. Arkisen elämäni ongelmat tuskin aukeavat muille, kuin samassa tilanteessa oleville, tämän hetken kolmekymppisille kaupunkilaisille.

Siinä missä sipsit tai oikean dippijauheen löytäminen saattaa joskus olla tärkeässä roolissa päivittäisessä elämässä, niin se ei ole silti aihe, josta haluaisin lukea kirjasta. Se ei oikeasti ole kovin kiinnostavaa. Kirjan aiheet pyörivät pitkälti samankaltaisten arkisten asioiden ympärillä, enkä löytänyt niiden joukosta tai ympäriltä sitä kipinää, jota kirjalta kaipaan.

Puuduin päähenkilön jatkuvaan valittamiseen ja oman elämän vastuun pakoilemiseen. En ymmärrä miten kukaan voi lentää New Yorkiin lainarahoilla ja löytää siitä sen jälkeen jotain valittamista. Olisiko tullut aika nostaa pää puskasta? Voisiko ymmärtää oman etuoikeutetun asemansa ja edes yrittää, vaikka vain kolmen sekunnin ajan, tajuta, että ehkä siinä omassa elämässä on kuitenkin jotain hyvää?

Päähenkilö ärsytti, mutta ei tarpeeksi. Joskus kirjoista saa paljon irti, kun niissä on oikein ärsyttävä hahmo. Se tuo oman mausteensa lukemiseen. Nyt päähenkilö ärsytti lähinnä tylsisyttävällä tavalla. En saanut kiinni hänen ongelmistaan tai siitä näkövinkkelistä, jolla hän maailmaa katseli. Tunnistan ja tunnustan kyllä sen Spleenishmäisen, apaattisen maiseman, jota tämäkin kirja kuvaa. Ymmärrän sen, elän sen keskellä, mutta silti se ei ole osa omaa sielunmaisemaani. Löydän asioille merkityksiä, en halua jäädä tuleen makaamaan ja innostun suhteettoman paljon elämän pienistä asioista. Minulla ei ole melkein koskaan tylsää. Ristiriita oman itseni ja kirjan päähenkilön välillä oli turhauttavan suuri.

Luin lehtijutun (täältä), jossa Savonlahti kysyy: Eikö ihminen saa olla epätäydellinen? Saa, ja saa olla luuseri. En tosin ajattele, että kukaan olemassa oleva ja päivästä toiseen elossa sinnittelevä olisi luuseri. En myöskään ajattele, että olisi luuseri, vaikka ei jaksaisikaan sinnitellä. Tässä kirjassa se ei kuitenkaan riittänyt. Tai ehkä ongelma onkin koko asetelmassa. En ajattele ihmisiä luusereina, enkä nähnyt päähenkilöäkään luuserina, enemminkin ihmisenä, joka tuntui kulkevan silmät kiinni, tarttumatta siihen, mitä hänellä jo oli. En tajunnut häntä, enkä hänen hätäänsä.

Yritin ja halusin löytää kirjasta sen jonkin jutun, nokkeluuden, hauskuuden tai vakavammat sävyt - ehkä masennuskertomus? Mutta en löytänyt. Oli sipsit ja loputon valitus. En kokenut saavani kirjasta mitään irti. Tarina tuntui pointittomalta, en löytänyt syvällisempää sanomaa, en minkäänlaista oivallusta. Odotin ja odotin, että jotain tapahtuisi, mutta mitään ei tapahtunut. En ymmärtänyt mitä kirjalla haluttiin sanoa, ja se oli ehdottomasti suurin ongelmani kirjan kanssa. En vain tajunnut.

Olen seurannut Savonlahtea somessa ja pidän hänen jutuistaan. Olen lukenut hänestä monta kiinnostavaa haastattelua ja allekirjoitan paljon hänen ajatuksiaan. Minäkään en pidä tästä yhteiskunnasta, jossa kaikkien pitäisi sujahtaa samaan muottiin. En pidä siitä, että työttömyyttä pitää selitellä, ja kiireistä ihmistä pidetään jotenkin parempana tai kiinnostavampana. Itsekin pienituloisena (aiemmin vielä pienituloisempana) tiedän sen syyllisyyden, joka siihen liittyy, kun vähistä varoistaan ostaa itselleen jotain ei-täysin-välttämätöntä. Tai kun edes haluaa joskus itselleen jotain sellaista.

Haluan lukea ja puhua näistä asioista. Mutta tämä kirja ei välittänyt minulle sitä samaa ajatusta, kuin mitä Savonlahti mielestäni muuten välittää. Savonlahden jutut kiinnostavat, mutta tämän kirjan lukeminen oli tylsä projekti, jonka melkein jätin kesken. Jaksoin sinnitellä loppuun, koska en voinut uskoa, että kirja olisi oikeasti 300 sivua pelkkää tätä. Ihmisen ei tarvitse olla sen enempää kuin on, elämän ei tarvitse olla sen enempää kuin on, mutta kirjan tarvitsee. Ainakin ollakseen minun mielestäni kiinnostava. 

Tämä on vain ja ainoastaan minun lukukokemukseni ja mielipiteeni. Moni on pitänyt kirjasta paljon, samaistunut, löytänyt lohtua ja vaikuttunut. Eikös se niin ole, että vaikuttavimmat kirjat jakavat mielipiteitä?

Syksy

Syksy tuntuu täydellisen tavalliselta. Hieman liian kiireiseltä makuuni, vaikka sekin on aika tavallista, sillä jostain syystä syysviikot tuntuvat aina olevan aika täysiä, täynnä uutta. Ilma on ollut juuri sopivan viileä, ruska upea ja synkkiä sadepäiviä riittävästi. Illat pimenevätkin jälleen liian nopeasti. On niin syksy, kuin syksy voi olla.

Yksi asia vain on tänä syksynä toisin.Valmistuin koulusta! Huh. Unohdan sen välillä, kun joku kysyy kuulumisia. Jaarittelen vain töistä ja miten tavallista kaikki on, kunnes yhtäkkiä muistan hihkaista, että: "Ai niin, mä muuten valmistuin!". Siitä on alle kuukausi, eikä se vieläkään tunnu ihan todelliselta. Oikeastaan viimeiseen pariin vuoteen mikään ei ole oikein tuntunut todelliselta, mitä töihin ja opiskeluun tulee. Ehkä siksi, että kaikki on mennyt - kaikesta stressistä huolimatta - lopulta paremmin kuin hyvin. Ehkä voisin järjestää juhlat sen kaiken kunniaksi.

Ajattelin, että kun koulu loppuu, niin aikaa on taas vaikka mihin. Töiden jälkeen ei tarvitse enää tulla kotiin kirjoittamaan opparia, vaan vapaa-aikaa on ja sillä voi tehdä mitä vain. Olen tehnytkin kaikenlaista, mutta enimmäkseen toipunut ja haahuillut. Sekin vaatii aikansa. Viimeiset hetket opparin parissa olivat aika kuluttavia, kun deadline lähestyi, kihisin stressistä. Viimeisinä vuorokausina istuin vielä yhden aikaan yöllä kirjoittamassa, vaikka seuraavana aamuna oli työpäivä. Se tuntui silloin tärkeältä, mutta ei se varmaan ollut. En suosittele.

Haahuillut olen, koska no, se varmaan on osa koko prosessia. Tai no, osa elämää. Sitä vain miettii, että mitä seuraavaksi, mihin suuntaan lähtee ja sitten ei oikein näköjään osaa tarttua mihinkään. Ehkä siksi tartun vähän kaikkeen. Riehaantuneena mahdollisuuksista! Ehkä ihan hyvä, että päivistä suurin osa täyttyy töistä. Pitää jalat maassa.

Blogin suhteen en tiedä mitä tekisin.Olen julkaissut tekstini viimeksi elokuun alussa. Bloggausintoa tavallaan on. Olen kirjoitellut tekstejä, mutta jättänyt ne roikkumaan luonnoksiin. En jotenkin haluaisi luopua tästä, koska tiedän, miten paljon tämä on tukenut ja vienyt lukuharrastustani eteenpäin. Silti blogi on harvoin mielessäni. En tiedä miksi. Onko aika vain ajanut tämän ohi? Onko motivaatio kadonnut ja kirjojen lukeminen ilman niiden jakamista sittenkin parempaa? En tiedä. Mietin näitä juttuja, koska vastauksia ei vielä ole.

Ehkä pitää malttaa antaa ajan näyttää mihin suuntaan mennään. Malttaa odottaa, että elämänmuutoksiin liittyvät kuohunnat tyyntyvät, ja ajatukset taas kulkevat. Malttaa odottaa, että tämä kurkkukipu on ohi ja kuume laskenut. Jep, syksyn eka kunnon tauti on päällä. Siksi kai tännekin kirjoitan. Kun on maannut puolitoista vuorokautta television edessä, alkaa blogikin kummasti houkutella. Ehkä pitäisi kuitenkin keksiä joku muukin tapa saada itsensä blogin pariin, kuin sairastuminen. Ellen sitten aio sairastella rutkasti lähitulevaisuudessa. Toivottavasti en.

Nauttikaa syksystä. Toivottavasti se on ihana!

Helteisen heinäkuun luetut ja ostetut kirjat

Heinäkuu vaihtui elokuuksi varkain. Kuumat, helteiset päivät ovat sulautuneet yhdeksi kuumaksi kesäksi. Joka päivä on ollut töitä ja uimista, tai vapaata ja uimista. Kalenteria on katsottu vain töissä, sielläkin harvakseltaan. Muistan silti, että elokuun ensimmäisenä iltana olin meressä kello kymmenen ja vesi oli niin lämmintä, etten tainnut heinäkuussa päästää edes suihkussa niin lämmintä vettä. Viime aikoina en ole muusta puhunut, kuin säästä ja meriveden lämpötilasta.

Nyt istun asuntoni lattialla ja nautin siitä, että ikkunasta virtaa viileää, melkein kylmää ilmaa. Voi hetkeksi pysähtyä, jäädä kotiin, kun ei tarvitse paeta tukahduttavaa asuntoa. Vaikka kesä on aina ihana, on syksy silti vuodenaikani. Niin on ollut aina. 

Heinäkuusta tuntuu jääneen mieleen vain helle, uiminen ja työt, jotka jatkuivat pitkän loman jälkeen. Kaikkea muutakin oli. Oli mökkiyö ystävän kanssa, Ruisrock kymmenen vuoden tauon jälkeen, erään ystävän näkemistä pitkästä aikaa, Pomponrahka, Jalkapallon MM-kisojen loppuottelun katsominen kuumassa baarissa, ja kaksi keikkaa. Varmasti muutakin, sellaista, jota en ole kirjoittanut kalenteriin ja jota en saa mieleeni nyt. Heinäkuu oli hyvä.

Kesäkuussa iskenyt lukujumi tahtoi vain vaivata heinäkuussakin, mutta sain silti hieman enemmän luettua. Maria Veitolan kirjan luin lähes kokonaan maatessani mökin pihalla. Pitkään kesken ollut Morriganin koetukset sain loppuun, kun jälleen yksi työkaveri kehui kirjaa ja onnistui ujuttamaan keskusteluun koukun ("Halusin vain tietää, että mikä tässä tytössä nyt on niin erikoista?"). Se sai minut kaivamaan kirjan lainapinoni pohjalta ja ravistelemaan siitä pölyt. Mattilan Järistyksiä oli niin upea, että luin sitä yöunien kustannuksella. Synkät vedet -sarjan toisen osan miljöö oli koukuttava. Itämeren saaristo - se riitti kantamaan koko kirjan läpi, vaikka tarina tahtoi hieman ontua.

H E I N Ä K U U N  L U E T U T

Maria Veitola: Veitola. Wsoy 2018.

Jessica Townsend: Morriganin koetukset (Nevermoor #1). Otava 2018.

Riina Mattila: Järistyksiä. Wsoy 2018.

Camilla ja Viveca Sten: Sumussa (Synkät vedet #2).  Otava 2018. 

Kaikki kirjat oli lainattu kirjastosta.

H E I N Ä K U U N   O S T E T U T

Emily Bronte: Humiseva harju (vanhan pokkarin tilalle nätimpi painos)

Elisabeth Harrower: Tietyissä piireissä (luettu, ostin omaksi)

Astrid Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939-1945 (luettu, ostin omaksi)

Alain Mabanckou: Pikku Pippuri

Siri Pettersen: Mahti (omistan trilogian 2. ja 3. osan, 1. puuttuu, yhtäkään en ole lukenut)

George Saunders: Sotapuiston perikato

Heinäkuun kirja-alet yllättivät, sillä en ole aikoihin tehnyt alelöytöjä. Akateemisessa kuitenkin kertyi helposti pino, kun kirjojen hinnat olivat 2 tai 5 euroa. Muistaakseni ostokseni maksoivat yhteensä 21 euroa. Vaikka välillä kyseenalaistan tarvettani omistaa kirjoja, tai ostaa kirjoja, jotka olen jo lukenut, niin silti niitä kertyy hyllyihin. Kun asunnossani katselee ympärilleen, näkee lähinnä kirjat, kahvinkeittimen ja sängyn. Voisi sitä tietenkin turhempiakin juttuja ostella, mutta onneksi en. Kirjojen ostamistakin olen vähentänyt radikaalisti, enkä vain siksi, ettei 25 neliötä oikein tahdo antaa periksi enää neljännelle kirjahyllylle.

Elokuu on jo menossa hurjaa vauhtia eteenpäin. Tässä kuussa haluaisin käydä uimassa vielä kerran tai kaksi, mennä maalle isäni luokse, tehdä pyöräretkiä ja ulkoilla, käydä kahvilla ystävien kanssa, viettää syntymäpäivääni, lukea kirjoja, laittaa opparin viimeinenkin pilkku oikeaan kohtaan ja olla kotona. Olla kotona niin, että olisi aikaa kirjoittaa tänne ja päästä taas kartalle siitä, miltä Netflixin tarjonta näyttää tällä hetkellä.

Ihanaa elokuuta!

Kesä, jolloin lähdin useammin kuin jäin

Kesä on tuntunut pitkältä, kuumalta ja ihanalta. Salaa mietin syksyä. Vahingossa ostin uuden takin syksyksi, kuin se alkaisi jo ensi viikolla, vaikka on vasta heinäkuu. Sisäinen kalenterini on mennyt nurin, olenhan nauttinut kesästä ja lomasta toukokuusta lähtien. Kun loma alkoi, sanoin kirjoittavani opparini ja eläväni parhaimman kesän ikinä. Olen tehnyt kummatkin. Oppari on viimeistä silausta vailla valmis. Kesä on ollut mielettömän upea.

Kesä, jolloin lähdin useammin kuin jäin. Kuin olisin elänyt kaksi kesää yhden sijasta.

Lähdin uimaan toukokuussa, vaikka ajattelin, että sellaiseen ei kyllä ikinä kykenisi. Järvessä vesi oli lämmintä. Lähdin uimaan kesäkuussa ja heinäkuussakin. Vielä heinäkuussakin merivesi on tuntunut hyiseltä.

Lähdin viikoksi maaseudulle. Päädyin pystyttämään rakenteita isäni puuliiteriin. Puin naularepun päälle, kannoin ja kannattelin lautoja, naulasin ja kiipesin muutaman metrin korkeuteen, kunnes kattopalkeet olivat paikallaan. Oli hauskaa, mutta aika loppui kesken, koska täytyi lähteä.

Lähdin Ahvenanmaalle neljäksi päiväksi. En ollut aiemmin käynyt. Pyöräilin laivaan autojen seassa ja pian pyöräilin ympäri Ahvenanmaata. Lähdin polkemaan 46 kilometrin matkaa, pyöräilin 50 kilometriä, koska aina täytyy ajaa harhaan. Ahvenanmaa oli ihana. Suosikkini Nåtön luonnonsuojelualue. Ehdin nähdä ja tehdä paljon. Matka oli minun ja ystäväni ensimmäinen yhteinen.

Lähdin Ruissalon kasvitieteellisen puutarhaan perheeni kanssa, kun isä saapui pariksi päiväksi Turkuun. Olin siellä ensimmäistä kertaa. En tiedä, miksen ole käynyt aiemmin!

Lähdin viikonlopuksi Helsinkiin ja Helsinki Prideen, jossa en ole aiemmin ollut. Helsingissä kierrettiin sisaren kanssa muutamat näyttelyt, lempikahvilat ja  ruokapaikat, kirpparit ja pari vaatekauppaa. Oltiin mukana Suomen historian suurimmassa mielenosoituksessa, 100 000 ihmisen kulkuueessa. Oltiin yötä tuttavan luona, ensimmäistä kertaa. Sitten lähdettiin takaisin kotiin, Turkuun.

Lähdin ystävän kanssa kahville Qwenseliin, ensimmäistä kertaa sielläkin. Sitten lähdin sinne toisen ystävän kanssa. Kolmannen ystävän kanssa lähdin lounaalle ja kahville, mutta muualle. No, koskapa en olisi lähtenyt jonkun kanssa kahville?

Lähdin ystävän kanssa mökille vain parin tunnin varoajalla, oltiin yksi yö. Isuttiin saunassa, grillattiin, uitiin jäätävän kylmässä meressä useamman kerran ja luettiin kirjoja. Oli ihanaa.

Seuraavana päivänä lähdin Ruisrockiin kymmenen vuoden tauon jälkeen. Tarina menee niin, että oli kevät ja sisareni valitti, ettei hänellä ole seuraa festareille. Huokaisin no-kai-mä-ehkä-voisin-tulla-seuraksi ja puoli minuuttia myöhemmin sisareni huudahti ostaneensa meille liput. Oli siis mentävä. Onneksi mentiin. Ihmismassasta, vessajonoista ja toivottomalta tuntuneesta kotimatkasta huolimatta oli hauskaa.

Lähdin pyöräretkille useina iltoina. Näköalapaikalle iltakahvit mukana, meren rannalle limupullo repussa. Välillä piipahdin, välillä olin pitkään. Välillä yksin, välillä seurassa. Lähdin kävelylle, tai istumaan jokirantaan. Lähdin puistoon, aamukahvin, kirjan tai ystävän kanssa.

Lähdin elokuviin seurassa (A Moment in the Reeds) ja ensimmäistä kertaa ikinä yksin (Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville).

Lähdin luontopolulle. Lähdin seuraksi mattopyykille. Lähdin baariin. Lähdin lähikauppaan kaatosateessa. Lähdin ja lähdin ja lähdin.

Olen lähtenyt kun on pyydetty. Olen lähtenyt yksin. Olen lähtenyt, vaikka ensin olin ajatellut jäädä kotiin.

Olen myös jäänyt. Jäänyt kirjoittamaan opparia, jotta saan sen valmiiksi ja jäänyt lepäämään, jotta jaksan taas lähteä. Mutta harvassa ovat päivät, jolloin en ole lähtenyt.

Kertaakaan en ole vielä katunut, että lähdin ja tein ja koin ja näin. Ja monta juttua tein ensimmäistä kertaa ikinä. Se on ollut jännittävää ja hauskaa.

Tämä kesä on opettanut, että joskus paras loma on se, jolloin on enemmän menossa kuin levossa. Vaikka lomalla pitää ehdottomasti levätä ja palautua, niin joskus se tapahtuu parhaiten, kun lähtee, menee, tekee ja kokee. En muista koska olisin viimeksi pyyhkinyt yhtä tehokkaasti kaikki työ- ja opiskeluasiat mielestäni, kuin tämän kesän aikana. Samalla tämä on se kesä, kun kirjoitin opparini valmiiksi.

Huomenna alkaa työt. Tällaisen loman jälkeen ei harmita yhtään. Ehkä töiden ohessa voi nauttia enemmän siitä hitaammasta kesästä, jolloin istutaan puistossa kirja kädessä. Käydään jokirannassa syömässä sushia ja toteamassa, että se on aina vähän hasardia. Tehdään iltalenkki uimarantaan. Ehkä täytyy punoa juoni tai kaksi myös tulevia vapaita päiviä varten.

Nyt tuntuu myös hyvältä palata jälleen blogin pariin ja muutaman kirjallisen jutun olen kirjoitellut luonnoksiin. Julkaisen ne pian.

Ihanaa heinäkuuta kaikille!

J.R.R. Tolkien: Hobitti eli Sinne ja takaisin

J.R.R. Tolkien: Hobitti eli Sinne ja takaisin, Wsoy 2017

Kuvittanut: Tove Jansson

Suomentanut: Kersti Juva 

Alkuteos: The Hobbit or There and Back Again 1937

Omasta hyllystä 

Pitkähkö oli matkani Hobitin kanssa, tarkalleen 18 päivän reissu, mutta niin vain tuli kuljettua Sinne ja takaisin, välillä verkkaammin ja koukeroisemmin, mutta pääasiassa tasaista tahtia.

Pidän kirjan lukemista jonkinlaisena saavutuksena ja merkkipaaluna, sillä aiemmin Hobitti, Taru Sormusten herrasta tai muu Tolkienin tuotanto ei ole voinut vähempää kiinnostaa. Olen kyllä sinnikkäästi yrittänyt katsoa muutaman kerran Taru Sormusten herrasta -elokuvia, mutta joko olen nukahtanut, tai mielenkiintoni on nukahtanut, sillä elokuvista muistan vain juoksevat puut (tarkistin ystävältä, että onhan niissä varmasti juoksevia puita). Teininä yritin lukea Hobittia serkun vinkistä, mutta silloin luovutin muutaman sivun jälkeen. Nyt, reilu kymmenen vuotta myöhemmin, ei luovuttamisesta ollut tietoakaan, vaan kirja tuli luettua kannesta kanteen. Hurraa!

Havahduin Hobittiin, kun pohdin lastenkirjaklassikoita, jotka olisi mielestäni syytä lukea. Kuinka ollakaan samaan aikaan Hobitista julkaistiin 80-vuotispainos, jossa oli sekä jo aiemmin ihailemani Tove Janssonin kuvitus sekä kansi, jonka Jansson alunperin suunnitteli Hobittiin. Kustantamo ei tuolloin uskonut sen vetoavan lapsiin, joten Jansson kuvitti varmaan monelle tutuksi tulleen kannen, jossa on Bilbo. Joka tapauksessa alkuperäinen kansi lohikäärmeellä vetosi minuun sen verran, että tilasin kirjan omakseni.

Olen todennut, että kun innostun jostain, se hetki kannattaa käyttää hyväkseen. Eli kun Hobitti hyllyyni saapui ja se alkoi mieltäni kutkuttaa (mitä en olisi siis koskaan ikinä uskonut tapahtuvan), niin tartuin kirjaan ja luin sen. Parasta koko jutussa: pidin lukemastani.

Hobitti on hyvä satukirja. Se on hyvä omassa lajissaan fantasiakirjana ja seikkailutarinana. Kirja on julkaistu ensimmäisen kerran reilu 80 vuotta sitten, mutta tarina on iätön. Se on kestänyt jo vuosikymmeniä ja kestää varmasti tuleviakin vuosia. Uskon ja toivon ihmisten löytävän Hobitin ja lukevan sen juuri sellaisena klassikkona, kuin mitä se on.

Se on tarina ihanan mukavuudenhaluisesta, vähän laiskasta, paljon ruoasta ja levosta pitävästä Hobitista, Bilbosta, jonka velho Gandalf tempaisee mukaan seikkailuun. Hänet esitellään ammattivorona, aarteenmetsästäjänä kolmelletoista kääpiölle, jotka hieman epäillen suhtautuvat voroon. Bilbo itse lähinnä tutisee kauhusta, vaikka suurimman osan ajasta onkin hieman pihalla siitä, mitä nyt oikeastaan tapahtuu. Tällä poppoolla ja näillä eväillä lähdetään kohti Smaugin, lohikäärmeen, varastamia ja vartioimia aarteita - ja toivotaan parasta.

Tarina on hyvin kaavamaisen juonirakenteen varaan rakennettu seikkailukertomus, jossa toistuu samat jutut, mikä voi vähän välillä kyllästyttää, mutta joka toisaalta toimii. On matka, jonka varrella on monenlaisia kiperiä tilanteita ja vaaroja, mutta niistä selvitään, jotta voidaan kohdata uusia vaaroja päämäärän ja suuren vaaran häämöttäessä vielä edessä. Tarinasta löytyy toimintaa, oveluutta, synkkyyttä ja paljon huumoria. Kertoja on lähes kaikkitietävä, mutta toteaa välillä, ettei tiedäkään jotain. Kertojan ääni on vahva, etenkin kun lukijaa puhutellaan suoraan. 

Kaikista eniten kuitenkin pidin kirjan luontokuvauksesta, joka on mieletön. Esimerkiksi Synkmetsän kuvaus on iholle hiipivän karmiva ja vaikuttava. Niin monta päivää viellä pimeässä metsässä kuljettiin, viruttiin... Näen vieläkin ne mustat puunrungot lähes yhtä mustaa taustaa vasten. Ja sinne tänne nukahtelevat kääpiöt.

Olen yllättynyt miten paljon lopulta pidin Hobitista. Ei siitä lempikirjani tullut, enkä voi sanoa, etteikö sen kanssa olisi takkuiltukin. Välillä oli tosi vaikea jaksaa pitää kiinnostusta yllä, luin sivuja uudelleen ja silti vaati ponnisteluja pysyä mukana matkassa. Tällaiset kääpiöiden, hiisien ja lohikäärmeiden täyteiset seikkailutarinat kun eivät ihan omin juttuni tosiaan ole.

Arvostan kuitenkin kirjaa, eikä lukukokemus ollut huono. Hobitti on hyvä ja kyllä vain Bilbo Reppuli jonnekin sydämeeni taisi jäädä asustelemaan, ja sydämeni taas saattoi jäädä asustelemaan Hobittilaan.

♥♥♥♥

Ulla Donner: Spleenish

Ulla Donner: Spleenish, S&S 2017

Suomentanut: Sinna Virtanen

Kirjastosta

"Spleen on raskasmielisyyttä, melankoliaa, haluttomuutta, ikävystymistä. Spleenish on olotilaa, jokka kaikki on yhtä aikaa helppoa ja epävarmaa. Muut ihmiset ovat fiksumpia, laihempia, aikaansaavempia."

Pongasin Ulla Donnerin sarjakuvan Spleenish Lauran blogista. Laura kuvaili sarjakuvaa sukupolvikokemukseksi, joka kohoaa punaviherkuplan sisältä. Koska Lauran kanssa samaa ikäluokkaa olemme, ja sinne punaviherkuplaankin mahdun, niin sarjakuva kuulosti ihan omalta jutulta. Sitä se olikin, ja ei kuitenkaan ollut.

Spleenish on hieno ja taitava, visuaalisesti erikoinen, ja hyvällä tavalla haastava sarjakuva. Sarjakuva kuvaa osuvasti nykyaikaa, iältään noin kolmenkympin hujakoilla olevien elämää somen, juhlien, pitäisi-olla-jotain-ajatusten ja tyhjyyden äärellä. Sarjakuvasta huokuu ehkä jotenkin ajallemme tyypillinen apaattisuus ja tympeys. Ulkokuori kiiltää, sisällä valuu ahdistava tahmeus.

Sarjakuvassa on niin osuvia juttuja ja sitä tuttuutta, jota voisi nimittää Lauran sanoin sukupolvikokemukseksi. Sarjakuvasta väkisinkin tunnistaa elementtejä, jotka voi liittää omaan, tuttavan tai ylipäänsä oman sukupolven elämään. Lukeminen teki tavallaan vähän kipeää juuri siksi, että se onnistui paikoin pistelemään jonnekin sisimpääni kaikella oman sukupolveni ahdistuksella.

Silti sarjakuva jäi hieman vieraaksi ja etäiseksi. Sen kuvaama apaattisuus ja tyhjyys, ehkä juuri sen ahdistuksen peittely ja venkoilu, eivät ehkä kuitenkaan ole niitä asioita, jotka olisivat tulleet todeksi omassa elämässäni. Ehkä kaltaiseni välillä onnellisuutta hyrisevä, pienistä asioista innostuva, jolla on harvoin tylsää, on kuitenkin aika kaukana siitä, ehkä jotenkin helsinkiläisestä, harmaasta maisemasta, jota sarjakuva kuvaa.

Mielestäni sarjakuva jäi myös aavistuksen pinnalliseksi. Tai vähän kuin se olisi jäänyt kesken. Jotenkin tuntui siltä, että olisi halunnut kääntää sivuja vielä sittenkin, kun niitä ei enää ollut jäljellä. Jotain inahduksen syvällisempää, jotain uutta, jäin odottamaan.

Spleenish on kuitenkin taidokas sarjakuva, joka kuvaa osuvasti aikaamme ja onnistuu herättämään ajatuksia ja tunteita. Sarjakuva kuvaa ahdistusta niin hyvin, että sarjakuvan raskasmielisyys oli paikoin raskasta luettavaa. Sarjakuvan sielunmaisemaa peilaa väkisinkin omaansa.

Tämä sarjakuva taisi olla turhankin tiukasti yhteen kuplaan suunnattu, mutta sen verran mielenkiintoinen tuttavuus kuitenkin, että mielelläni näkisin Donnerin töitä jatkossakin. Olen jo hänen tumblr-sivuaan selaillut ja löytänyt paljon siistejä juttuja. Kannattaa kurkata.

♥♥♥

Liv Strömquist: Nousu & tuho, Prinssi Charlesin tunne

Liv Strömquist: Nousu & tuho, Sammakko 2017

Suomentanut: Helena Kulmala, Sivut: 133

Alkuteos: Uppgång och Fall 2016

Prinssi Charlesin tunne, Sammakko 2017

Suomentanut: Helena Kulmala, Sivut: 132

Alkuteos: Prins Charles känsla

Saatu arvostelukappaleina

Huh miten timanttista tavaraa! Liv Strömquistin sarjakuvat ovat ehdottomasti parhaimmasta päästä sarjakuvia, joita olen lukenut. Olen toistaiseksi ehtinyt suositella näitä muun muassa kaikille. Sanonkin jo nyt: lue nämä, kiitos.

Strömquistin sarjakuvat ovat yhteiskunnallisia, kantaa ottavia, oivaltavia ja rohkeita. Strömquist nostaa esiin ja läpivalaisee erilaisia yhteiskunnallisia, lähinnä miesten ja naisten väliseen epätasa-arvoon liittyviä, ongelmia. Hän nimeää henkilöitä, jotka omilla toimillaan joko ylläpitävät näitä, hyväksikäyttävät näitä tai toimivat muuten hyvänä esimerkkinä ongelman olemassaolosta. Esimerkiksi Prinssi Charlesin tunteessa viitataan Sex and the City-sarjasta tuttuun suhdekiemuraan Carrien ja Mr. Bigin välillä. Se toimii esimerkkinä ongelmista ja valtarakenteista, joita miesten ja naisten välisessä suhteessa voi olla. Esimerkkejä on useita, kaikki yhtä mainioita.

Strömquistin tyyli on kiihkeän vimmainen. Sarjakuvat ovat armottomia ja täynnä sellaista voimaa, jolla asioita viedään eteenpäin. Hän sanoo asiat suoraan. Kun hänen mielestään erään teollisuuspohatan yksityiset lennot koiran kanssa ovat järjettömiä, hän sanoo sen kaunistelematta. Ja mitä sitä kaunistelemaan? Järjetöntähän se on. Strömquistin suorapuheisuus ja särmä iskivät. Loputtomaan vaikenemiseen ja hyssyttelyyn kyllästyy, kun on asioita, joista pitäisi puhua.

Sarjakuvissa on mustaa huumoria ja ironiaa. Pidin paljon Strömquistin tyylistä. Mutta juurikaan ei naurattanut, sillä ongelmat ovat todellisia ja vakavia. Sarjakuvat herättivät paljon ajatuksia, haastoivat ja samalla avarsivat omaa ajattelua. Vaikka kuinka ajattelin, että nämähän nyt ovat tuttua kauraa. Sarjakuvien aiheet ovat nousseet useita kertoja esiin eri ihmisten kanssa käymissäni keskusteluissa, sillä nämä tosissaan puhututtavat. Ja se on hyvä.

Nousu & tuho käsittelee äärimmäistä rikkautta. Se pureskelee sellaisia aiheita, kuin kapitalismi, varallisuuden järjettömän epätasainen jakautuminen ja yhteiskuntaluokat. Miksi toisilla on varaa lennättää koiraansa yksityiskoneella, ja toiset kuolevat köyhyyden seurauksena? Strömquist nostaa esiin sen, mitä ihminen itse on tehnyt oman rikkautensa tai köyhyytensä eteen - eli ei välttämättä mitään. Strömquist pistää omankin etuoikeutetun asemansa likoon.

Mieleeni jäi erityisesti se, miten Strömquist tekee näkvyäksi keinoja, joilla eri yhteiskuntaluokkia ylläpidetään ja miten yleinen on ajatus, että kaikkien pitäisi haluta pyrkiä elämään keskiluokkaisesti. Kuin se olisi ihanteellinen normi, ainoa oikea tapa olla ja elää.

Prinssi Charlesin tunne kuvaa miesten ja naisten välisiä suhteita, avioliittoja ja yksivioisuutta, rakkautta ja seksiä. Sarjakuva keskittyy heterokulttuuriin, jossa miesten ja naisten välisissä suhteissa roolit ja valta-asemat näyttäytyvät melko ongelmallisina ja haitallisina. Näitä tarkastellaan historiaa vasten sekä erilaisten tutkimusten kautta. Lisäksi sarjakuvissa nostetaan esimerkkejä viihteestä ja näin tehdään ongelmia monin tavoin näkyviksi. Strömquist tarkastelee hienosti myös erilaisia normeja, joita ihmissuhteisiin liitetään. Joihinkin niistä ei tunnu liittyvän järjen hiventäkään.

Molemmat sarjakuvat ovat todella kovia, upeita helmiä. Sarjakuvien aiheet ovat tärkeitä, näkökulmat kiinnostavia ja omaa ajattelua ravistelevia. Harvat teokset onnistuvat vaikuttamaan näin syvästi omaan ajatteluun.

♥♥♥♥

Astrid Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939-1945

Astrid Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939-1945, Wsoy 2016
Suomentanut: Kari Koski

Sivut: 271

Alkuteos: Krigsdagböcker 1939-1945

Kirjastosta

"Luoja auttakoon meidän poloista hulluuden valtaamaa planeettaamme!"

Astrid Lindgrenin Sotapäiväkirjat oli merkillinen, merkityksellinen, raadollinen, rankka, ajatuksia herättävä ja silti kaiken sen alla lämmin, hymyilyttävä lukukokemus. Lukeminen oli paikoin haastavaa, puistattavaa ja pelottavaa, mutta hurjan mielenkiintoista ja palkitsevaa. Kun luin Jens Andersenin kirjoittaman elämäkerran Astrid Lindgrenistä, jäin kaipaamaan jotain enemmän, jotain aidompaa. Sotapäiväkirjoja vastasi tähän juuri niin, kuin toisen henkilökohtainen päiväkirja vaan voi vastata.

Mutta yksi iso kysymys.

Kuinka moni 30-vuotias on pitänyt päiväkirjaa sodan tapahtumista lehtileikkeiden ja uutisten avulla? Kuinka moni on seurannut poliitikkoja, politiikkaa ja sodan etenemistä yhtä intensiiviesti ja kirjoittanut siitä suuren osan omin sanoin omiin yksityisiin päiväkirjoihinsa? Ei voi kuin ihmetellä monta vuotta kestäneen projektin tarkoitus. Ihmetellä sitä tarmoa, jolla päiväkirjat on kirjoitettu. Lindgren ei ollut vielä julkaissut kirjailija näitä kirjoittaessaan.

Päiväkirjat on kirjoitettu todella hyvin. Tekstit ovat kiinnostavia, mukaansa tempaavia ja vetoavia. Vaikka sodan kauheus, raadollisuus ja täydellinen järjettömyys eivät jää epäselväksi, eikä se, kuinka Lindgren toivoo koko ajan sodan loppuvan, niin silti Lindgrenin tyyli on myös lämmin ja inhimillinen, jopa paikoin humoristinen. Ehkä se on keino selvitä siitä kaikesta hulluudesta - pitää kiinni kynsin ja hampain siitä hyvästä, mitä on jäljellä. Lindgren ymmärsi oman etuoikeutensa, teki sen näkyväksi, mutta myös nautti siitä kiitollisena. Niinhän se on elettävä, kun ei koskaan tiedä, tempaiseeko sota joskus oman maan, kodin ja perheen kokonaan mukaansa. Sota vaikutti kuitenkin Ruotsissa ja Lindgrenin perheessäkin.

Astrid itse työskenteli kirjesensuurissa, jossa hän joutui lukemaan päivittäin henkilökohtaisia kertomuksia ihmisten kokemista julmuuksista. Ruotsissa elettiin säännöstelyn mukaisesti ja vaikka Lindgrenin perheessä ei nälkää jouduttu näkemään, vaikutti säännöstely silti päivittäiseen elämään. Lindgrenin lapsi Karin oireili psyykkisesti sodan aikana.

Lindgrenin päiväkirjoissa pääasiasa on kuitenkin sota, siitä miten sota etenee, mitä tapahtuu missäkin ja myös miten se näkyy kotona Ruotsissa. Päiväkirjoja lukiessa tuntui uppoavansa aika syvälle sotaan ja sen aikaiseen maailmaan, sai uuden näkökulman sotaan ja Lindgren kirjoittaa sellaisista karuista yksittäisistä tapauksista, joista ei ole lukenut aiemmin mistään. Sodan kauhut tulivat iholle.  Päiväkirjoissa on kuitenkin mainintoja Lindgrenin yksityiselämästä, ajatuksista ja tuntemuksista. Lindgren kirjoittaa lapsistaan, työstään, vapaa-ajan menoistaan, jouluista, aviomiehestään ja avioliiton rakoilusta. Päiväkirjat ovat henkilökohtaisia, tietenkin.

Samaan aikaan on vaikea uskoa, ettei tätä ole muiden silmille tarkoitettu. Tekstin laatu, tyyli ja oman yksityiselämän siistinä pitäminen herättävät ajattelemaan, että oliko Lindgrenillä ajatus, että tämä voisi joskus olla enemmän kuin vain hänen päiväkirjansa? Ehkä, ehkä ei. Olen iloinen, että päiväkirjat ovat julkaistu ja niitä voi lukea ilman, että tuntee tonkivansa jonkun yksityiselämää luvatta. Päiväkirjat on julkaistu lyhentämättöminä.

En yleensä hakeudu lukemaan kirjoja, joissa käsitellään sotaa, politiikkaa tai väkivaltaa. Tässä kirjassa on ne kaikki. Päiväkirjojen kautta näitä lähestytään kuitenkin sellaisesta henkilökohtaisesta kulmasta, mikä tekee niistä luettavia ja kiinnostavia. Ajattelin lisätä tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan 21. kirja ei ole mukavuusalueellani.

♥♥♥♥

Jens Andersen: Astrid Lindgren - Tämä päivä, yksi elämä

Jens Andersen: Astrid Lindgren - Tämä päivä, yksi elämä. Wsoy 2015.

Suomentanut: Kari Koski.

Sivut: 435

Alkuteos: Denna dagen, ett liv. En biografi över Astrid Lindgren 2014. 
Omasta hyllystä

Vuoden ensimmäinen loppuun luettu teos on Astrid Lindgrenin elämäkerta - hurraa! Aloitin teoksen lukemisen tosin joulukuussa, mutta sain kirjan loppuun tämän vuoden ensimmäisenä päivänä, joten siitä tulee pettämättömällä laskutavallani vuoden ensimmäinen luettu teos.

Innostuin viime vuonna lastenkirjallisuuden klassikoista. Käytännössä tämä tarkoittaa Astrid Lindgreniä, johon olen nyt tutustunut kahden Peppi-kirjan, Ronja, ryövärintyttären ja tämän elämäkerran verran. Kirjailija on jäänyt minulle aiemmin vieraaksi, eivätkä hänen tarinansakaan ole olleet Peppiä lukuun ottamatta tuttuja.

Tanskalaisen kirjailija ja kriitikko Jens Andersenin kirjoittama elämäkerta Lindgrenistä on kattava kuvaus kirjailijan elämästä. Se tarjoaa mahdollisuuden kurkistaa niin Lindgrenin kirjoittamien teosten taakse kuin myös tirkistelyreiän hänen hyvin yksityiseen elämäänsä. Teos vaikuttaa hyvän taustatyön tulokselta, ja henkilökohtaiseltakin. Kirjassa on katkelmia Lindgrenin päiväkirjoista ja kirjeistä, joiden vuoksi Lindgrenin oma ääni pääsee kuuluviin. Samaan aikaan teos tuntuu hieman epämiellyttävän skandaalinkäryiseltä, mikä on hassua, sillä puhumme elämäkerrasta.

Joidenkin asioiden käsittely vain tuntui hieman erikoiselta. Esimerkiksi Astrid Lindgren tuli raskaaksi vain 19-vuotiaana lähes 50-vuotiaalle esimiehelleen, joka oli naimisissa. Näin syntyi Lasse, Lindgrenin ensimmäinen lapsi, joka vietti ensimmäiset elinvuotensa ilman äitiään Tanskassa. Kuvio on kiistämättä erikoinen, mutta ei tavaton tuohon aikaan. (Syyttävä sormi osoitti tietenkin Lindgreniin enemmän, kuin tähän reilusti vanhempaan mieheen.) Tätä käytiin läpi yksityiskohtineen ties kuinka monta kymmentä sivua. Oli vihjaus Lindgrenin aviomiehen uskottomuudesta. Paljon tilaa sai myös Lindgrenin kirjeenvaihto ja ystävyys saksalaisen Louise Hartungin kanssa. Louise oli olettevasti lesbo ja ihastunut Lindgreniin. Tunne on ilmeisesti ollut täysin yksipuolista, mutta siitä huolimatta siitä on saatu juttua useamman aukeaman verran.

Tietenkin nämä ovat seikkoja, jotka kuuluvat elämäkertaan ja asioita, jotka ruoditaan läpi. Minua kuitenkin häiritsi tapa, miten niitä käsiteltiin. Samaan aikaan kun lukija saa tietää kaiken Lindgrenin ensimmäisestä raskaudesta ja kirjeenvaihdoista, niin etsimällä saa etsiä tietoa, kuinka monta teosta kirjailija on julkaissut elämänsä aikana. Tekstistä puskee läpi Andersenin mielipiteet, kun tämä lukija kaipaisi ennemmin tiukkaa faktaa. Vaan mitä se tiukka fakta on kun puhutaan ihmisen elämästä, se on toki hyvä kysymys.

Andersenin elämäkerta on hyvä, mutta silti paljon kertoo se, että lukemisen jälkeen ajattelin haluavani lukea seuraavaksi oikean elämäkerran Lindgrenistä. Millainen se on? Sekin on hyvä kysymys. Kaikesta huolimatta Lindgren on ollut mielenkiintoinen ihminen ja hänen elämänsäkin kiinnostavaa, joten mielelläni tätä luin. Kirjan ehdottomia hyviä puoli on sen kattavuus, henkilökohtainen sävy ja lämmin tunne, jota se kirjailijasta välittää.

♥♥♥