Astrid Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939-1945

Astrid Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939-1945, Wsoy 2016
Suomentanut: Kari Koski

Sivut: 271

Alkuteos: Krigsdagböcker 1939-1945

Kirjastosta

"Luoja auttakoon meidän poloista hulluuden valtaamaa planeettaamme!"

Astrid Lindgrenin Sotapäiväkirjat oli merkillinen, merkityksellinen, raadollinen, rankka, ajatuksia herättävä ja silti kaiken sen alla lämmin, hymyilyttävä lukukokemus. Lukeminen oli paikoin haastavaa, puistattavaa ja pelottavaa, mutta hurjan mielenkiintoista ja palkitsevaa. Kun luin Jens Andersenin kirjoittaman elämäkerran Astrid Lindgrenistä, jäin kaipaamaan jotain enemmän, jotain aidompaa. Sotapäiväkirjoja vastasi tähän juuri niin, kuin toisen henkilökohtainen päiväkirja vaan voi vastata.

Mutta yksi iso kysymys.

Kuinka moni 30-vuotias on pitänyt päiväkirjaa sodan tapahtumista lehtileikkeiden ja uutisten avulla? Kuinka moni on seurannut poliitikkoja, politiikkaa ja sodan etenemistä yhtä intensiiviesti ja kirjoittanut siitä suuren osan omin sanoin omiin yksityisiin päiväkirjoihinsa? Ei voi kuin ihmetellä monta vuotta kestäneen projektin tarkoitus. Ihmetellä sitä tarmoa, jolla päiväkirjat on kirjoitettu. Lindgren ei ollut vielä julkaissut kirjailija näitä kirjoittaessaan.

Päiväkirjat on kirjoitettu todella hyvin. Tekstit ovat kiinnostavia, mukaansa tempaavia ja vetoavia. Vaikka sodan kauheus, raadollisuus ja täydellinen järjettömyys eivät jää epäselväksi, eikä se, kuinka Lindgren toivoo koko ajan sodan loppuvan, niin silti Lindgrenin tyyli on myös lämmin ja inhimillinen, jopa paikoin humoristinen. Ehkä se on keino selvitä siitä kaikesta hulluudesta - pitää kiinni kynsin ja hampain siitä hyvästä, mitä on jäljellä. Lindgren ymmärsi oman etuoikeutensa, teki sen näkyväksi, mutta myös nautti siitä kiitollisena. Niinhän se on elettävä, kun ei koskaan tiedä, tempaiseeko sota joskus oman maan, kodin ja perheen kokonaan mukaansa. Sota vaikutti kuitenkin Ruotsissa ja Lindgrenin perheessäkin.

Astrid itse työskenteli kirjesensuurissa, jossa hän joutui lukemaan päivittäin henkilökohtaisia kertomuksia ihmisten kokemista julmuuksista. Ruotsissa elettiin säännöstelyn mukaisesti ja vaikka Lindgrenin perheessä ei nälkää jouduttu näkemään, vaikutti säännöstely silti päivittäiseen elämään. Lindgrenin lapsi Karin oireili psyykkisesti sodan aikana.

Lindgrenin päiväkirjoissa pääasiasa on kuitenkin sota, siitä miten sota etenee, mitä tapahtuu missäkin ja myös miten se näkyy kotona Ruotsissa. Päiväkirjoja lukiessa tuntui uppoavansa aika syvälle sotaan ja sen aikaiseen maailmaan, sai uuden näkökulman sotaan ja Lindgren kirjoittaa sellaisista karuista yksittäisistä tapauksista, joista ei ole lukenut aiemmin mistään. Sodan kauhut tulivat iholle.  Päiväkirjoissa on kuitenkin mainintoja Lindgrenin yksityiselämästä, ajatuksista ja tuntemuksista. Lindgren kirjoittaa lapsistaan, työstään, vapaa-ajan menoistaan, jouluista, aviomiehestään ja avioliiton rakoilusta. Päiväkirjat ovat henkilökohtaisia, tietenkin.

Samaan aikaan on vaikea uskoa, ettei tätä ole muiden silmille tarkoitettu. Tekstin laatu, tyyli ja oman yksityiselämän siistinä pitäminen herättävät ajattelemaan, että oliko Lindgrenillä ajatus, että tämä voisi joskus olla enemmän kuin vain hänen päiväkirjansa? Ehkä, ehkä ei. Olen iloinen, että päiväkirjat ovat julkaistu ja niitä voi lukea ilman, että tuntee tonkivansa jonkun yksityiselämää luvatta. Päiväkirjat on julkaistu lyhentämättöminä.

En yleensä hakeudu lukemaan kirjoja, joissa käsitellään sotaa, politiikkaa tai väkivaltaa. Tässä kirjassa on ne kaikki. Päiväkirjojen kautta näitä lähestytään kuitenkin sellaisesta henkilökohtaisesta kulmasta, mikä tekee niistä luettavia ja kiinnostavia. Ajattelin lisätä tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan 21. kirja ei ole mukavuusalueellani.

♥♥♥♥

Jens Andersen: Astrid Lindgren - Tämä päivä, yksi elämä

Jens Andersen: Astrid Lindgren - Tämä päivä, yksi elämä. Wsoy 2015.

Suomentanut: Kari Koski.

Sivut: 435

Alkuteos: Denna dagen, ett liv. En biografi över Astrid Lindgren 2014. 
Omasta hyllystä

Vuoden ensimmäinen loppuun luettu teos on Astrid Lindgrenin elämäkerta - hurraa! Aloitin teoksen lukemisen tosin joulukuussa, mutta sain kirjan loppuun tämän vuoden ensimmäisenä päivänä, joten siitä tulee pettämättömällä laskutavallani vuoden ensimmäinen luettu teos.

Innostuin viime vuonna lastenkirjallisuuden klassikoista. Käytännössä tämä tarkoittaa Astrid Lindgreniä, johon olen nyt tutustunut kahden Peppi-kirjan, Ronja, ryövärintyttären ja tämän elämäkerran verran. Kirjailija on jäänyt minulle aiemmin vieraaksi, eivätkä hänen tarinansakaan ole olleet Peppiä lukuun ottamatta tuttuja.

Tanskalaisen kirjailija ja kriitikko Jens Andersenin kirjoittama elämäkerta Lindgrenistä on kattava kuvaus kirjailijan elämästä. Se tarjoaa mahdollisuuden kurkistaa niin Lindgrenin kirjoittamien teosten taakse kuin myös tirkistelyreiän hänen hyvin yksityiseen elämäänsä. Teos vaikuttaa hyvän taustatyön tulokselta, ja henkilökohtaiseltakin. Kirjassa on katkelmia Lindgrenin päiväkirjoista ja kirjeistä, joiden vuoksi Lindgrenin oma ääni pääsee kuuluviin. Samaan aikaan teos tuntuu hieman epämiellyttävän skandaalinkäryiseltä, mikä on hassua, sillä puhumme elämäkerrasta.

Joidenkin asioiden käsittely vain tuntui hieman erikoiselta. Esimerkiksi Astrid Lindgren tuli raskaaksi vain 19-vuotiaana lähes 50-vuotiaalle esimiehelleen, joka oli naimisissa. Näin syntyi Lasse, Lindgrenin ensimmäinen lapsi, joka vietti ensimmäiset elinvuotensa ilman äitiään Tanskassa. Kuvio on kiistämättä erikoinen, mutta ei tavaton tuohon aikaan. (Syyttävä sormi osoitti tietenkin Lindgreniin enemmän, kuin tähän reilusti vanhempaan mieheen.) Tätä käytiin läpi yksityiskohtineen ties kuinka monta kymmentä sivua. Oli vihjaus Lindgrenin aviomiehen uskottomuudesta. Paljon tilaa sai myös Lindgrenin kirjeenvaihto ja ystävyys saksalaisen Louise Hartungin kanssa. Louise oli olettevasti lesbo ja ihastunut Lindgreniin. Tunne on ilmeisesti ollut täysin yksipuolista, mutta siitä huolimatta siitä on saatu juttua useamman aukeaman verran.

Tietenkin nämä ovat seikkoja, jotka kuuluvat elämäkertaan ja asioita, jotka ruoditaan läpi. Minua kuitenkin häiritsi tapa, miten niitä käsiteltiin. Samaan aikaan kun lukija saa tietää kaiken Lindgrenin ensimmäisestä raskaudesta ja kirjeenvaihdoista, niin etsimällä saa etsiä tietoa, kuinka monta teosta kirjailija on julkaissut elämänsä aikana. Tekstistä puskee läpi Andersenin mielipiteet, kun tämä lukija kaipaisi ennemmin tiukkaa faktaa. Vaan mitä se tiukka fakta on kun puhutaan ihmisen elämästä, se on toki hyvä kysymys.

Andersenin elämäkerta on hyvä, mutta silti paljon kertoo se, että lukemisen jälkeen ajattelin haluavani lukea seuraavaksi oikean elämäkerran Lindgrenistä. Millainen se on? Sekin on hyvä kysymys. Kaikesta huolimatta Lindgren on ollut mielenkiintoinen ihminen ja hänen elämänsäkin kiinnostavaa, joten mielelläni tätä luin. Kirjan ehdottomia hyviä puoli on sen kattavuus, henkilökohtainen sävy ja lämmin tunne, jota se kirjailijasta välittää.

♥♥♥

Astrid Lindgren: Ronja, Ryövärintytär

Astrid Lindgren: Ronja, Ryövärintytär, Wsoy 2015 

Sivut: 268
Suomentanut: Tuula Taanila

Kuvitus: Ilon Wikland

Alkuteos: Ronja Rövardotter 1981

Kirjastosta

Kirjoitin lokakuussa Peppi Pitkätossusta ja suhteestani Astrid Lindgreniin. Tai itseasiassa sen suhteen puuttumisesta, sillä Lindgrenin tarinat ovat enimmäkseen vieraita minulle. En ole lukenut tai kuullut niitä lapsena, tai jos olenkin, niin en muista sitä. Olen ollut niin vahvasti muumilapsi, että moni muu on jäänyt sen varjoon. Nyt vanhempana ja lastenkirjallisuudesta uudelleen innostuneena on Lindgren alkanut kiinnosta enemmän. Luettuani Pepin oli luontevaa siirtyä lukemaan Ronja, ryövärintytär, siirtyä anarkistista toiseen. Veljeni Leijonamielen olen lukenut kahdeksan vuotta sitten.

Voi miksi tätä ei ole luettu minulle lapsena? Ronja, ryövärintytär on niin upea klassikko, että lukemisen jälkeen harmittelin, että näin hieno tarina on ollut minulta pimennossa näin pitkään. Kirjan tarina on ikiaikainen. Siinä on kaikkea tuttua, kuin palasia poimittuna perinteisistä tarinoista, ja silti se on aivan oma tarinansa. Tarina, jossa hahmot ovat ryöväreitä, yhteiskunnan normeja rikkovia, mutta silti hyväsydämisiä hölmöjä. Tarina, jossa on vahvoja naisia miesten maailmassa - vaikka yhtälailla se on naisten maailma. Tarina, jossa kipunoi rakkaus toisiin ihmisiin ja luontoon. Tarina, joka käsittelee luonnon ja eläinten kunnioitusta ja kohtelua, kuinka sen pitäisi olla hyvää.

Rohkea ja hurjapäinen, mutta silti sydänjuuriaan myöten täyttä kultaa oleva Ronja voitti minut puolelleen samoin kuin Peppi teki lokakuussa. Vaikka Ronja joutuikin omaan makuuni hieman liian usein vaikeuksiin ja päätyi pelastettavaksi, ja vaikka turhan usein hänen maailmaansa pyöri isän tai pojan ympärillä, niin silti Ronja oli ihana.

Kirjan luontokuvaus ja viisaus oli kuitenkin se, joka minut lumosi lopullisesti. Olisin lukenut kirjan hetkessä, ellen olisi halunnut tankata jokaista lausetta kuin suurempaakin totuutta, sillä kirja on täynnä todella taitavia kohtauksia ja kuvauksia sekä syvälle uppoavia ajatuksia. Kirjallisuuden helmi, joka on samaan aikaan seikkailutarina ja filosofinen eepos.

Tietenkin kirja on lastenkirja, mutta onneksi siitä voi nauttia myös aikuinen lukija. Jos minulla olisi lapsi, jolle lukea kirjoja, olisi tämä pinossa päällimäisenä Pepin ja muumikirjojen kanssa.

Lindgren on onnistunut luikertelemaan nopeasti suosiooni ja tutustuminen hänen tuotantoonsa jatkuu. Mutta ehkä seuraavaksi voisin lukea kirjailijan elämäkerran.

♥♥♥♥

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu & Peppi Pitkätossu astuu laivaan

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu & Peppi Pitkätossu astuu laivaan, Wsoy 2017

Suomentanut: Kristiina Rikman

Kuvitus: Ingrid Vang Nyman

Alkuteokset: Pippi Långstrump 1945

Pippi Långstrump går ombord 1946

Kirjastosta

Peppi Pitkätossu on minulle tuttu lapsuudestani, kuten varmaan monelle muullekin. Kukapa nyt ei tietäisi tuota punatukkaista, maailman vahvinta tyttöä, joka asuu Huvikummussa apinansa ja hevosensa kanssa?* Pepin tarinoita ei ole edes tarvinnut lukea tietääkseen hänestä jotain. En ole itsekään aivan varma, onko minulle luettu Peppiä lapsena, mutta video meillä oli ja sen olen nähnyt useita kertoja. Pepin tarina onkin ollut tuttu niin kauan kuin muistan.

Peppi Pitkätossu ei ollut lapsuudessa suosikkini, vaikka hänet viihdyttävänä muistankin. Räväkkä, rääväsuinen ja kaiken vinksin vonksin tekevä Peppi tuntui välillä jopa hitusen ärsyttävältä. Annika ja Tommi taas niuhottivat jopa minun makuuni liikaa, vaikka pedanttina tyyppinä tunsinkin heidän kanssaan jonkinlaista yhteenkuuluvuutta. Sovin kuitenkin paremmin Muumien riveihin, ja Muumilaaksosta tuli minulle se lapsuuden turvasatama, johon yhä palaan.

Vaan niinpä palasin Pepinkin maailmaan työskennellessäni päiväkodissa, kun luimme Peppi Pitkätossun tarinoita lapsille ääneen. Ikimuistoisia ovat nuo sensuurin täyttämät lukuhetket, sillä tarinoiden kieli oli vanhentunut ja kaikki ilmaukset eivät tosiaankaan olleet sopivia ääneen lausua. Lukurupeamasta jäi nihkeä fiilis. Peppi ei vieläkään hurmannut.

Astrid Lindgren on kuitenkin kirjailijana kiinnostanut, ja häneen on ollut tarkoitus tutustua. Kahdeksan vuotta sitten yritinkin lukemalla Veljeni Leijonamielen, jota en kuitenkaan osannut siinä hetkessä arvostaa. Olen ajatellut, että Astrid Lindgrenin sadut ovat toisille, kun minä olen se ikuinen muumilapsi, Janssonin kainalossa kasvanut. 

Kirjaston lastenosastolla on kuitenkin tuntunut huijarilta ja sivistymättömältä, kun monet klassikkosadut ovat lukematta (tai livahtanut muististani).Tunteakseni itseni vähemmän huijariksi päätin vihdoin tutustua kunnolla Lindgreniin ja aloittaa tunnetuimmasta eli Pepistä. Niinhän siinä kävi, että tuo hassu anarkisti suurella sydämellä sai haaviinsa lopulta minutkin. Ei siihen vaadittukaan kuin 28 kultaista elettyä vuotta, että ymmärsin Pepin upeuden. 

Tämä olikin hyvä hetki tutustua Peppiin, sillä Wsoy on julkaissut tänä vuonna Pepin tarinoita Kristiina Rikmanin suomentamina, kysessä ovat siis aivan uudet suomennokset. Peppi Pitkätossu astuu laivaan on aiemmin julkaistu nimellä Peppi Pitkätossu aikoo merille. Uudet suomennokset toimivat mielestäni oikein hyvin, ja olen aina pitänyt kovasti Rikmanin suomennoksista ylipäänsä. Minulla ei kuitenkaan ole suurta tunnesidettä näihin teoksiin esimerkiksi lapsuudestani, joten en osaa sanoa millainen suomennos on verrattuna aiempiin suomennoksiin tai alkukieleen. Teoksissa on Ingrid Vang Nymanin alkuperäiskuvitus.

Peppi Pitkätossu Etelänmerellä julkaistaan uutena suomennoksa ensi vuonna ja aion ehdottomasti lukea senkin. Ehkä sitä ennen ehdin tutustua vaikka Ronja Ryövärintyttäreen ja ehkä kokeilla uudelleen Veljeni Leijonamieltä.

*Itseasiassa tiedän erään itseäni kymmenen vuotta nuoremman, jolle Peppi ei varsinaisesti ollut tuttu asiasta kysyessäni. Siinä kohtaa tunsin sukupolvien välisen kuilun hyvin syvänä.

♥♥♥♥♥