Enni Vanhatapio: Tyttöystävä

 

Enni Vanhatapio: Tyttöystävä

Otava 2022

Arvostelukappale

Enni Vanhatapion toinen romaani Tyttöystävä on kiinnostava ja yllättävä. Tämä hienosti kirjoitettu ja monitasoinen pieni teos tarkastelee naisena ja tyttöystävänä olemisen rooleja, näitä kapeita, ulkoapäin annettuja osia. Kadottaako siinä itsensä, oman minuutensa, kun näyttelee roolinsa tyttöystävänä? Entä kun suhteessa sinulta odotetaan asioita, joita et yksinkertaisesti ole? Entä jos kumppanisi valehtelee muille sinun olevan jotain sellaista, mitä et ole? Entä kun kaikki on ok, mutta ei kuitenkaan ole? (Toisaalta, jos kumppanisi valehtelee sinun olevan jotain mitä et ole, ei kaikki todellakaan ole ok.)

Kirja herättää paljon ajatuksia liittyen parisuhteessa olemiseen, ja oman minuuden rakentumiseen. Miten herkästi sitä määrittelee itseään omien suhteidensa tai kumppaniensa kautta. Kirja ravistelee sitä väsymystä, mikä voi syntyä, jos yrittää elää elämäänsä muiden odotusten ja toiveiden mukaisesti. 

Täytyy myöntää, että aiheidensa vuoksi kirjasta tuli aika henkilökohtainen lukukokemus, sillä kaltaiseni kolmekymppisen lukija on saattanut itsekin elää herkästi läpi nämä osat. On kasvatettu naiseksi, toteuttamaan sitä annettua ahdistavaa roolia elämässä. Kun sitten on toivottavasti herännyt ja päässyt pyristelemään irti siitä, ei sekään ole niin helppo osa. 

Tyttöystävässä on samaa kaikua, kuin monissa viime aikoina julkaistuissa kolmekymppisten autofiktiivissä teoksissa. Näissä teoksissa omaa elämää tarkastellaan sisäpuolelta ja silti kuin ulkopuolisena, omaa elämää tutkitaan kuin esitettyä näytelmää. Kirjan luettuani luin kommentin, jossa teosta verrattiin Turusen Järjettömiä asioita -teokseen, ja kyllä, molemmissa teoksissa on paljon samoja teemoja ja ajatuksia.

Vanhatapion teos on paljon upeampi, kuin mitä etukäteen odotin ja osasin aavistaa. Kirja kiinnosti lähtöasetelmaltaan, mutta takakannessa mainitut keskustelut torakan kanssa ja haaveilu laitoshoidosta saivat pelkäämään, että tässä olisi aivan liian allegorinen, taiteellinen ja kokeileva teos makuuni. Kirja ei kuitenkaan ollut sellainen. Kirjassa yhdistyy hienosti taitava kerronta, realistisen arkinen tarina, ja jotain sen kaiken yli kurkottavaa, jotain vähän enemmän. 

Kirjan lukemisesta on jo jonkin verran aikaa, mutta se on jäänyt vahvasti mieleeni ja aina välillä palaan joihinkin sen kohtiin ajatuksissani. Tässä oli vähän kuin pala itseäni jo valmiiksi. 

Hieno, puhutteleva teos.

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, Gummerus 2018

Sivut 304

Arvostelukappale

Kyllä, myönnän, se olin minä, jonka mielestä tämä kirja on 300 sivua pelkkää ulinaa.

Ei kovin kauniita sanoja. Enkä voi puolustautua, kirjoitin nuo sanat - ja tarkoitin sitä. Toiset ovat kutsuneet kirjaa aikalaiskuvaukseksi, sukupolvikokemukseksi, sipsikirjaksi ja hyväksi viihteeksi. Moni on pitänyt kirjasta. Minä en.

Kirja on herättänyt paljon keskustelua, johon itse tulin vedetyksi mukaan lähes huomaamattani. Goodreadsin syövereistä oli kaivettu esiin, ja lainattu, minun erittäin epäimartelevaa laudahdustani kirjasta. Sain useammalta henkilöltä viestejä tähän liittyen. Mainitsin tästä henkilökohtaisessa somessani ja sielläkin heräsi keskustelu. Olen puhunut kirjasta useiden eri ihmisten kanssa useissa eri tilanteissa.

Nyt olen tässä, jotta voisin kertoa hieman pidemmin miksi en pitänyt kirjasta. Myönnän, että jonkinlainen tarve selitellä on. Mielipiteeni kirjasta ei kuitenkaan ole muuttunut.

"Siis tää kirjahan on kuin sulle kirjoitettu!" sanoi ystäväni luettuaan kirjan takakannen. Niin luulisi. Olenhan minäkin melkein kolmekymppinen, kaupungin keskustassa asuva sipsiaddikti. Elän sitä etuoikeutetun nykykolmekymppisen elämää, jossa päivän suurin murhe saattaa olla se, kun kaupasta on lempisipsit loppu. Lukuisista lähikaupoistani käyn siinä, jossa myydään mielestäni prasta kivennäisvettä. Arkisen elämäni ongelmat tuskin aukeavat muille, kuin samassa tilanteessa oleville, tämän hetken kolmekymppisille kaupunkilaisille.

Siinä missä sipsit tai oikean dippijauheen löytäminen saattaa joskus olla tärkeässä roolissa päivittäisessä elämässä, niin se ei ole silti aihe, josta haluaisin lukea kirjasta. Se ei oikeasti ole kovin kiinnostavaa. Kirjan aiheet pyörivät pitkälti samankaltaisten arkisten asioiden ympärillä, enkä löytänyt niiden joukosta tai ympäriltä sitä kipinää, jota kirjalta kaipaan.

Puuduin päähenkilön jatkuvaan valittamiseen ja oman elämän vastuun pakoilemiseen. En ymmärrä miten kukaan voi lentää New Yorkiin lainarahoilla ja löytää siitä sen jälkeen jotain valittamista. Olisiko tullut aika nostaa pää puskasta? Voisiko ymmärtää oman etuoikeutetun asemansa ja edes yrittää, vaikka vain kolmen sekunnin ajan, tajuta, että ehkä siinä omassa elämässä on kuitenkin jotain hyvää?

Päähenkilö ärsytti, mutta ei tarpeeksi. Joskus kirjoista saa paljon irti, kun niissä on oikein ärsyttävä hahmo. Se tuo oman mausteensa lukemiseen. Nyt päähenkilö ärsytti lähinnä tylsisyttävällä tavalla. En saanut kiinni hänen ongelmistaan tai siitä näkövinkkelistä, jolla hän maailmaa katseli. Tunnistan ja tunnustan kyllä sen Spleenishmäisen, apaattisen maiseman, jota tämäkin kirja kuvaa. Ymmärrän sen, elän sen keskellä, mutta silti se ei ole osa omaa sielunmaisemaani. Löydän asioille merkityksiä, en halua jäädä tuleen makaamaan ja innostun suhteettoman paljon elämän pienistä asioista. Minulla ei ole melkein koskaan tylsää. Ristiriita oman itseni ja kirjan päähenkilön välillä oli turhauttavan suuri.

Luin lehtijutun (täältä), jossa Savonlahti kysyy: Eikö ihminen saa olla epätäydellinen? Saa, ja saa olla luuseri. En tosin ajattele, että kukaan olemassa oleva ja päivästä toiseen elossa sinnittelevä olisi luuseri. En myöskään ajattele, että olisi luuseri, vaikka ei jaksaisikaan sinnitellä. Tässä kirjassa se ei kuitenkaan riittänyt. Tai ehkä ongelma onkin koko asetelmassa. En ajattele ihmisiä luusereina, enkä nähnyt päähenkilöäkään luuserina, enemminkin ihmisenä, joka tuntui kulkevan silmät kiinni, tarttumatta siihen, mitä hänellä jo oli. En tajunnut häntä, enkä hänen hätäänsä.

Yritin ja halusin löytää kirjasta sen jonkin jutun, nokkeluuden, hauskuuden tai vakavammat sävyt - ehkä masennuskertomus? Mutta en löytänyt. Oli sipsit ja loputon valitus. En kokenut saavani kirjasta mitään irti. Tarina tuntui pointittomalta, en löytänyt syvällisempää sanomaa, en minkäänlaista oivallusta. Odotin ja odotin, että jotain tapahtuisi, mutta mitään ei tapahtunut. En ymmärtänyt mitä kirjalla haluttiin sanoa, ja se oli ehdottomasti suurin ongelmani kirjan kanssa. En vain tajunnut.

Olen seurannut Savonlahtea somessa ja pidän hänen jutuistaan. Olen lukenut hänestä monta kiinnostavaa haastattelua ja allekirjoitan paljon hänen ajatuksiaan. Minäkään en pidä tästä yhteiskunnasta, jossa kaikkien pitäisi sujahtaa samaan muottiin. En pidä siitä, että työttömyyttä pitää selitellä, ja kiireistä ihmistä pidetään jotenkin parempana tai kiinnostavampana. Itsekin pienituloisena (aiemmin vielä pienituloisempana) tiedän sen syyllisyyden, joka siihen liittyy, kun vähistä varoistaan ostaa itselleen jotain ei-täysin-välttämätöntä. Tai kun edes haluaa joskus itselleen jotain sellaista.

Haluan lukea ja puhua näistä asioista. Mutta tämä kirja ei välittänyt minulle sitä samaa ajatusta, kuin mitä Savonlahti mielestäni muuten välittää. Savonlahden jutut kiinnostavat, mutta tämän kirjan lukeminen oli tylsä projekti, jonka melkein jätin kesken. Jaksoin sinnitellä loppuun, koska en voinut uskoa, että kirja olisi oikeasti 300 sivua pelkkää tätä. Ihmisen ei tarvitse olla sen enempää kuin on, elämän ei tarvitse olla sen enempää kuin on, mutta kirjan tarvitsee. Ainakin ollakseen minun mielestäni kiinnostava. 

Tämä on vain ja ainoastaan minun lukukokemukseni ja mielipiteeni. Moni on pitänyt kirjasta paljon, samaistunut, löytänyt lohtua ja vaikuttunut. Eikös se niin ole, että vaikuttavimmat kirjat jakavat mielipiteitä?

Liv Strömquist: Nousu & tuho, Prinssi Charlesin tunne

Liv Strömquist: Nousu & tuho, Sammakko 2017

Suomentanut: Helena Kulmala, Sivut: 133

Alkuteos: Uppgång och Fall 2016

Prinssi Charlesin tunne, Sammakko 2017

Suomentanut: Helena Kulmala, Sivut: 132

Alkuteos: Prins Charles känsla

Saatu arvostelukappaleina

Huh miten timanttista tavaraa! Liv Strömquistin sarjakuvat ovat ehdottomasti parhaimmasta päästä sarjakuvia, joita olen lukenut. Olen toistaiseksi ehtinyt suositella näitä muun muassa kaikille. Sanonkin jo nyt: lue nämä, kiitos.

Strömquistin sarjakuvat ovat yhteiskunnallisia, kantaa ottavia, oivaltavia ja rohkeita. Strömquist nostaa esiin ja läpivalaisee erilaisia yhteiskunnallisia, lähinnä miesten ja naisten väliseen epätasa-arvoon liittyviä, ongelmia. Hän nimeää henkilöitä, jotka omilla toimillaan joko ylläpitävät näitä, hyväksikäyttävät näitä tai toimivat muuten hyvänä esimerkkinä ongelman olemassaolosta. Esimerkiksi Prinssi Charlesin tunteessa viitataan Sex and the City-sarjasta tuttuun suhdekiemuraan Carrien ja Mr. Bigin välillä. Se toimii esimerkkinä ongelmista ja valtarakenteista, joita miesten ja naisten välisessä suhteessa voi olla. Esimerkkejä on useita, kaikki yhtä mainioita.

Strömquistin tyyli on kiihkeän vimmainen. Sarjakuvat ovat armottomia ja täynnä sellaista voimaa, jolla asioita viedään eteenpäin. Hän sanoo asiat suoraan. Kun hänen mielestään erään teollisuuspohatan yksityiset lennot koiran kanssa ovat järjettömiä, hän sanoo sen kaunistelematta. Ja mitä sitä kaunistelemaan? Järjetöntähän se on. Strömquistin suorapuheisuus ja särmä iskivät. Loputtomaan vaikenemiseen ja hyssyttelyyn kyllästyy, kun on asioita, joista pitäisi puhua.

Sarjakuvissa on mustaa huumoria ja ironiaa. Pidin paljon Strömquistin tyylistä. Mutta juurikaan ei naurattanut, sillä ongelmat ovat todellisia ja vakavia. Sarjakuvat herättivät paljon ajatuksia, haastoivat ja samalla avarsivat omaa ajattelua. Vaikka kuinka ajattelin, että nämähän nyt ovat tuttua kauraa. Sarjakuvien aiheet ovat nousseet useita kertoja esiin eri ihmisten kanssa käymissäni keskusteluissa, sillä nämä tosissaan puhututtavat. Ja se on hyvä.

Nousu & tuho käsittelee äärimmäistä rikkautta. Se pureskelee sellaisia aiheita, kuin kapitalismi, varallisuuden järjettömän epätasainen jakautuminen ja yhteiskuntaluokat. Miksi toisilla on varaa lennättää koiraansa yksityiskoneella, ja toiset kuolevat köyhyyden seurauksena? Strömquist nostaa esiin sen, mitä ihminen itse on tehnyt oman rikkautensa tai köyhyytensä eteen - eli ei välttämättä mitään. Strömquist pistää omankin etuoikeutetun asemansa likoon.

Mieleeni jäi erityisesti se, miten Strömquist tekee näkvyäksi keinoja, joilla eri yhteiskuntaluokkia ylläpidetään ja miten yleinen on ajatus, että kaikkien pitäisi haluta pyrkiä elämään keskiluokkaisesti. Kuin se olisi ihanteellinen normi, ainoa oikea tapa olla ja elää.

Prinssi Charlesin tunne kuvaa miesten ja naisten välisiä suhteita, avioliittoja ja yksivioisuutta, rakkautta ja seksiä. Sarjakuva keskittyy heterokulttuuriin, jossa miesten ja naisten välisissä suhteissa roolit ja valta-asemat näyttäytyvät melko ongelmallisina ja haitallisina. Näitä tarkastellaan historiaa vasten sekä erilaisten tutkimusten kautta. Lisäksi sarjakuvissa nostetaan esimerkkejä viihteestä ja näin tehdään ongelmia monin tavoin näkyviksi. Strömquist tarkastelee hienosti myös erilaisia normeja, joita ihmissuhteisiin liitetään. Joihinkin niistä ei tunnu liittyvän järjen hiventäkään.

Molemmat sarjakuvat ovat todella kovia, upeita helmiä. Sarjakuvien aiheet ovat tärkeitä, näkökulmat kiinnostavia ja omaa ajattelua ravistelevia. Harvat teokset onnistuvat vaikuttamaan näin syvästi omaan ajatteluun.

♥♥♥♥

Tove Jansson: Bulevardi ja muita kirjoituksia

Tove Jansson: Bulevardi ja muita kirjoituksia, Tammi 2017

Toimittanut ja suomentanut: Sirke Happonen

Sivut: 287

Kansi: Tove Jansson, Paris (Metro) 1930-luku.

Kuvanmuokkaus: James Zambra

Arvostelukappale

Rakastan Tove Janssonia. Ihastuin Janssonin luomiin maailmoihin jo lapsena, ja vuosien myötä olen Muumien lisäksi ihastunut aikuisille sunnattuihin teksteihin, sarjakuviin, kuvataiteeseen ja piirroksiin. Tai siis rakastunut. Janssonin tapa käsitellä maailmaa on tapa, joka onnistuu koskettamaan kerta toisensa jälkeen. Jansson on aina edustanut minulle lempeää ja inhimillistä anarkistia, elämänjanoista erakkoa, joka uskalsi elää näköisensä elämän ja tehdä työkseen sitä mitä rakasti. Se näkyy hänen töissään. Enkä tiedä voisiko parempaa esikuvaa olla. 

Onneksi en ole rakkauteni kanssa yksin, vaan edelleen ihmisiltä löytyy paloa, jonka ansiosta voidaan julkaista Janssonin tekstejä, joita ei ole ennen julkaistu suurelle yleisölle. Bulevardi ja muita kirjoituksia on Sirke Happosen kokoama, suomentama ja toimittama teos Janssonin novelleista, joita on aiemmin julkaistu vain lehdissä, ja vain yksi on julkaistu aiemmin suomeksi. Kiitos Happosen, ainakin tämän Jansson-fanin elämä muuttui yhden teoksen verran paremmaksi.

Bulevardi ja muita kirjoituksia sisältää 16 novellia, jotka kattavat monta vuosikymmentä. Kokoelman ensimmäinen novelli on vuodelta 1934 ja viimeinen vuodelta 1995. Ensimmäisen novellin Jansson on siis kirjoittanut 20-vuotiaana ja viimeisen 81-vuotiaana. Koska novellit ovat kokoelmassa ilmestymisjärjestyksessä, huomaa niitä lukiessa Janssonin kehityksen kirjailijana. 

Novellikokoelman tunnelma on pariisilainen, lienee syy jo kirjan upean kannen ja sen, että muutama novelli sijoittuu Pariisiin tai ne voisi sijoittaa Pariisiin. Novellien kirjo on kuitenkin laaja. Novelleissa kuljetaan Bulevardilta aina Muumitaloon, nähdään kantakaupungin asunnoista taistelevat vuokralaiset, kuten myös krapulainen Hemuli. Kannanottoja ja kauhua, niitäkin löytyy. 

Janssonin novellit ovat tunnelmallisia, tarkkanäköisiä ja aseista riisuvia. Jansson tarkastelee novelleissa ihmisyyttä ja taiteilijoita paljastavalla ja hieman raadollisella, mutta kuitenkin lempeällä tavalla, pilke silmäkulmassa. Janssonin tapa kertoa on taitava, ja kutkuttava. Hän osaa jättää rivien väliin suuria ajatuksia, jotka oivallettua tajuaa, miten hienosti Jansson osaa pukea sanoiksi asioita ilman, että oikeastaan sanoo niitä. Vaikka kyllä hän paljon sanookin.

Kokoelmasta lempinovelleikseni hypähti kolme novellia. Yksi suosikkini on Parta, jonka luin itseasiassa kolmeen kertaan, sillä viehätyin ideaan nuoresta tytöstä, joka ihastuu ajatukseen taiteilijasta enemmän kuin oikeaan taiteilijaan. Parralla on asian kanssa tekemistä. Vuokrataan huone...  oli ihanan arkinen ja kuitenkin hillitön kuvaus kantakaupungin asunnoista käytävästä taistosta, pala todellisuutta nykypäivänäkin. Hurjan hyvin kirjoitettu. San Zeno Maggiore, 1 tähti oli hyvällä tavalla kummallinen ja tunnelmaltaan pahaenteinen novelli, jonka vahvat hahmot eivät heti unohdu. Näiden novellien samanaikainen hilpeys ja melankolisuus ovat sellainen taidonnäyte, että lukijana mykistyy.

Teoksen jälkisanoissa novellien taustoja avataan hieman enemmän. Jos ei vielä lukiessa huomannut linkkiä Janssonin omaan elämään, niin jälkisanojen jälkeen viimeistään. Sen jälkeen novellit voikin lukea vaikka toistamiseen.

Vahva suositus jokaiselle Jansson -fanille, tai kenelle tahansa hyvistä novelleista nauttivalle.

♥♥♥♥♥