Peppi Pitkätossu / Kansallisbaletti 13.1.2020

Ellei Kansallisoopperan mainio Stage24-sivusto ole vielä entuudestaan tuttu, niin veikkaan että nyt koronan aikaan sen löytää entistä useampi ihminen! Osa esityksistä on katsottavissa Yle Areenassakin, ainakin tämä Peppi ja Don Giovanni löytyy myös sieltä. Stagelle on tulossa nyt myös hieno Pieni Merenneito -baletti jonka esityksestä kirjoitin keväällä 2016. Kannattaa ehdottomasti katsoa!

Peppi Pitkätossu lienee kaikille tuttu hahmo, ja Pär Isbergin baletissa hän on niin Peppi! Punainen lettipää hieman tilkkutäkkimaisissa vaatteissa. Hieno kontrasti muuten Tommin ja Annikan pastellimaisiin vaatteisiin. Muutenkin Ann-Mari Anttilan pukusuunnittelu on ihanaa! Baletissa riittää meinaan erilaisia tyyppejä puettavaksi, viidakon porukasta rosmoihin, kaupungin hienoihin rouviin ja vaikka kehen. Ja jos on puvustus näyttävää niin sitä on myös Bo-Ruben Hedwallin enimmäkseen animoitu lavastus. Kaupungin talot ovat hieman synkeänpelottavia, mutta Huvikumpu juurikin niin värikäs ja vinksahtanut (mutta kotoinen) kuin kirjoissakin. Ja sen sisältä aukeaa lämminhenkinen (mutta sopivan vinksin vonksin oleva) koti. Isbergin koreografioiden lisäksi Karl Dyall vastaa street dance -osuuksista.

Ja Abigail Sheppard on ihana Peppinä. Niin ilmeikäs ja tottakai loistava tanssija. Hänestä on lyhyessä ajassa tullut yksi Kansallisbaletin suosikkitanssijoistani. Jo pelkästään hänen ilmaantumisensa saliin on näyttävä. Se ei todellakaan tapahdu perinteisesti. Hetkisen Peppi johtaa orkesteriakin. Tämä Peppi on pirtsakka, notkea ja sillä on maailman levein hymy. Niin ja tämä Peppi ei todellakaan tanssi kärkitossuilla (paitsi pienen pätkän kaupungin hienojen rouvien kahvikutsuilla) vaan hyvin ison näköisillä kengillä.

Ikisuosikkini Atte Kilpinen hurmaa Tommina; kukaan ei olisi tätä roolia voinut tehdä enää paremmin. Atte on vielä ihan Tommin näköinenkin. Myös Valeria Quintana on hyvä Annika. Molemmat ovat (varsinkin esityksen alussa) kiltin lapsen perikuvia. Elämä tuntuu olevan tylsää ja väritöntä ennen Pepin muuttamista Huvikumpuun. Tanssikin on sellaista klassisen hillittyä, mutta Peppi muuttaa tottakai senkin. Tämän kaksikon lisäksi mukana seikkailuissa pyörii Pepin apina herra Tossavainen (Kento Jacobs). Jacobs on ihan mainio; miten haastavaa varmaan liikkua jatkuvasti jalat haarallaan. Ja on mukana myös hevonen, Pikku-Ukko.

Pöhköt polisiit Kling ja Klang (Jani Talo ja Nicholas Ziegler) ovat kömpelöitä, mutta posteljooni (Jun Xia) liitää kuin joku supersankari kirjeen tuonnissa.

Mikäli Astrid Lindgrenin Peppi-kirjat, tai tv-sarja, ovat tuttuja, niin moni kohtaus herättää ahaa-elämyksen. Räiskäleiden paisto (ja niiden kanssa tanssiminen), harjoilla luistelu eli lattioiden pesu, roistojen ryöstöyritys (Huvikumpuun murtautuvat rosmot Jymy-Juntunen (Antti Keinänen) ja Kukkanen (Jouka Valkama) ovat juuri sopivan hurmaavia) ja siitä seurannut yhteistanssi Pepin kanssa. Jokseenkin kaunis ja ihana hetki on Pepin ja unessa näyttäytyvän isän (Johan Pakkanen) yhteistanssikohtaus, joka muistuttaa klassista balettia nostoineen jne. Myöhemmin myös Pepin äiti (Terhi Talo) laskeutuu taivaasta tanssimaan tyttärensä kanssa herkän kohtauksen. Peppi ehtii käydä tutustumassa kouluunkin, mutta eihän siitä seuraa kuin savun nouseminen opettajan korvista!

Tunnelmat vaihtuvat kun Peppi, Tommi ja Annika purjehtivat Hopsu-laivalla etelämeren saarelle tapaamaan Pepin isää. Laivalla on tietysti ryhmä salskeita merimiehiä. Upea uintikohtaus loihtii silmien eteen meritähtiä, meduusoita, helmisimpukoita ja vaikka mitä mereneläviä. Jammaavat taskuravut ja Pepin painiottelu hain kanssa on hauskaa katsottavaa. Pepin isä asuu varsinaisessa paratiisissa, ja siellä se vasta kaikkea mahdollista värikästä onkin. Paratiisilinnuista apinalaumoihin ja mahdottoman tanssillisine alkuasukkaisiin. Eksyypä paikalle kaksi urpoa turistiakin, mutta onneksi Peppi on paikalla pistämässä heidätkin ojennukseen. Peppi tanssii taas isänsä kanssa hienon dueton.

Hieman harmitti kun en päässyt Peppiä katsomaan livenä, mutta onneksi oli tämä mahdollisuus. Taltiointi näyttää hienoja lähikuvia mitkä eivät kauas katsomoon niin erotukaan. Taltiointi on kuvattu 14.12.2019 ja se on Yle Areenassa katsottavissa ainakin tämän kevään ajan.

Peppi on kyllä riemastuttava ja värikäs koko perheen tanssiesitys. Siinä missä lapset ihastelevat värikkäitä hahmoja ja huumoria, voivat aikuiset muistella nostalgisesti omia Peppi-muistojaan, ja toki ihailla hienoa ja monipuolista tanssia. Tässä on niin paljon muutakin kuin perinteistä balettia. Aivan mainio.



Kuvien copyright Mirka Kleemola.

Kansainvälinen balettigaala / Tampere-talo 1.9.2019

Taas oli aika käydä Tampere-talossa katsastamassa mitä hienoja esityksiä Lappeenrannan balettigaalassa nähtiin tänä vuonna. Tällä kertaa tanssijavieraat olivat ulkomaisia taiteilijoita ja ryhmiä, yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Tämä onkin ollut itselleni varsin tanssipainotteinen kesä, ja hienoa päättää se korkeatasoiseen Tampereen balettigaalaan.

Illan aloitti maailmanensi-ilta! Meitä hemmoteltiin suomalaisen Elina Miettisen sooloteoksella Aave, jonka Jorma Elo oli koreografioinut Bachin musiikkiin. Miettinen lähti Kansallisbaletista parikymppisenä luomaan uraa American Ballet Theatreen, mutta jättäytyi sieltä viime keväänä vapaaksi taiteilijaksi ja tekee nyt tanssijan töiden ohella mallintöitä ja opiskelee myös näyttelijäksi. Monipuolinen lahjakkuus siis. Ja monipuolinen oli tämä lyhyehkö soolokin. Tanssi ja ilmaisu hehkuu eteerisen kauniina, kuulaana ja kirkkaana, mitä Bachin musiikki tukee hyvin. Hopeanharmaa harsomekko on yhtä yksinkertaisen elegantti kuin tanssikin. Esityksessä ei ole mitään krumeluureja, on vain tanssi. Lopuksi liike siirtyy lattialla makaavasta Miettisestä valkokankaalle Mikko Timosen ohjaamaan tanssivideolle, joka jatkaa saumattomasti esitystä. Kiinnostava ratkaisu. Todella hieno avaus illalle!

Eikä gaalaa ilman joutsenteemaa. Tällä kertaa siitä vastasivat Dortmund Balletin tanssijakaksikko Amelie Demont ja Duccio Tariello ja koreografi Marco Goecken laatima Black Swan. Ja olikin aikalailla erilainen tulkinta - vähän oli Petipan koreografiasta siirrytty tulevaisuuteen. Tykkäsin hurjasti! Vaikka musiikki on tuttua Tšaikovskia, niin ilmaisu jotain ihan muuta. Robottimaista viettelyä joutsenliikkeillä. Välillä tulee kyllä mieleen aavistuksen aggressiivisesta liikekielestä jopa taistelevat metsot. Mustat esiintymisasut ovat dramaattiset ja sitä on kyllä tämä tanssikin. Kulmikasta, lumoavaa - ja todellakin virkistävän erilaista.

Berlin State Balletin Daniil Simkin kuului eittämättä illan tähtiesiintyjiin, mutta hänen ensimmäinen soolonsa Pacopepepluto ei iskenyt niin syvälle sisimpääni kun toivoin. Teknisesti todella hienoa, ja koska vaatetuksena olivat vain ihonväriset tiukat bokserit, niin se vartalonhallinta ja tekninen osaaminen näkyi oikein kunnolla. Tosin hyvin himmeä valaistus kietoi kaiken hämyyn ja yhtä hyvin tanssija olisi voinut olla alastikin (mikä olikin alunperin koreografi Alejandro Cerrudon toiveena). Dean Martinin siirappi-iskelmä toi myös hieman syntisen tunnelman, mutta ehkä tämä olisi sopinut johonkin yökerhoon paremmin? Sen sijaan väliajan jälkeen nähty energinen Le Bourgeois-soolo oli nappivalinta! Kaksi vuotta sitten samaisessa balettigaalassa Latvian kansallisbaletissa tanssiva Avetik Karapetyan esitti saman tanssin, siis saman koreografin (Ben van Cauwenbergh) teoksen, Jacques Brelin musiikkiin. Se lumosi silloin ja se lumosi nytkin. Vauhdikas, hauska, riipaiseva - ja mitä hyppyjä! Kuin taitoluistelua, mutta ilman luistimia. Rento meno, mutta teknisesti huikean upeaa tanssia. Hieman pilkettä silmäkulmassa klassisen baletin liikekielelle, ja mikä lopetus! Ehkäpä illan kohokohta!

Kaunis, kevyt ja klassinen, mutta ei silti mitenkään henkeäsalpaava oli Maria Baranovan (Bavarian State Ballet) ja Lasha Khozashvilin (Boston Ballet) duetto Adagio, osa teoksesta Fragment from Dream of Dream. Jorma Elon koreografia piti sisällään paljon nostoja, kantamista ja lähikontaktia, mutta ei luonut kontaktia minuun sen kummemmin. Pari tanssi myöhemmin myös La Corsaire-klassikkobaletista grand pas de deuxin, ja sitä vaivasi hieman sama. Näyttävää kyllä ja suuria tunteita, kaunista ja teknistä - mutta hieman sielutonta. Yleisö kyllä villiintyy taputtamaan tahtia Khozashvilin hypyille ja pirueteille.

Shostakovichin musiikkiin pohjautuva Vertigo oli mystinen sekoitus piinaavaa goottilaisen kauhuelokuvan tunnelmaa ja intiimin intohimoista tanssia. Musiikki toi painostavan fiiliksen ja taitava valosuunnittelu loi outoja muotoja, jotka tanssissa huomioitiin. Tanssijat sooloilevat vuorotellen, ja välillä mies toimii naisen tulipylväänä. Dramaattistakin. Mutta tuntui ettei tällä Mauro Bigonzettin teoksella ollut oikein alkua eikä loppua. Tanssija Alina Nanu (Czech National Ballet) on kyllä mainittu käsiohjelmassa, mutta miestanssijan nimeä ei löytynyt mistään, ei googlenkaan avulla. No, joku mies siinä mukana kyllä oli myös!

Ensimmäisen näytöksen päätti toinen illan suosikkitanssijoistani eli hollantilainen Marijn Rademaker, kertaalleen uransa polvivammaan jo lopettanut, mutta sittemmin paluun tehnyt freelancer. Chopinin musiikkiin on Edward Clug tehnyt mielenkiintoisen koreografian Ssss... mikä antoi hienosti tilaa taitavalle tanssijalle toteuttaa itseään. Hyvin arkisen näköisissä vaatteissa esiintynyt tanssija ei ole enää mikään poikanen, vaan neljääkymppiä lähestyvä kypsä taiteilija. Välillä tulee mieleen miimikko tai nukketeatteritaiteilijakin, kädenliikkeistä ehkä. Ei tanssissa tarvitse aina olla mahtavia loikkia tai kummallisia kuvioita, vaan tämmöinen pienimuotoisempikin toimii. Raajojen hallinta on viety huippuunsa. Vaikken Chopinin musiikista niin perustakaan, niin tässä se toimi kyllä hyvin yhteen tanssin kanssa.

Myöhemmin Rademaker tanssi vielä Matteo Miccinin kanssa herrojen yhteiskoreografian What we've been telling you, Schubertin musiikkiin. Samanlaiset rennot treenivaatteet, ja nyt toisiaan hyvin tukevaa tanssia. Aluksi nysvätään yhdessä, mutta pikkuhiljaa tanssijoiden reviiri laajenee ja he erkanevat toisistaan enemmän. En tiedä oliko valosuunnittelu tarkoituksella näin hyppivää ja ei-synkassa tanssin kanssa, vai oliko valoissa joku vika. Luultavasti kuitenkin ensimmäinen vaihtoehto ja niillä haluttiin rikkoa esityksen tasaisuutta? Tämä duetto oli hyvin fyysinen ja intiimi, ja välillä pienet aggressiiviset sävyt sekä musiikissa että tanssissa nostivat päätään. Pidin kovasti.

Latvian kansallisbaletin ryhmä avasi toisen näytöksen koosteella Images of Presence -teoksesta. Elza Leimanen koreografia antoi tilaa kuudelle tanssijalle. Tästä jäi parhaiten mieleen sykkivän sydämen lailla tykyttävä musiikki ja tuulimyllyjä imitoivat huitovat kädet. Musiikissa oli myös outoa rytmikästä napsunaa, ja sitten myös kauniita jousia. Kolme paria tanssii kauniisti, partnereita lennossa vaihtaen. Hidasta ja riipivää, kaunista, mutta ei silti mitään ihmeellistä.

Varsinaisen ohjelman päätti illan ainoa hieman pidempi teos eli Katarzyna Kozielskan tekemä Aspects. Tšekin kansallisbaletin 13 tanssijan ryhmä oli kyllä hyvä, ja taitavia esiintyjiä täynnä, mutta pituus ja hetkittäinen staattisuus lamaannuttivat ainakin minut jo vilkuilemaan kelloa. Välillä yksi naistanssijoista sooloilee ja miesjoukko kantaa isoja peilejä, joista tämä voi tarkastella itseään. Ryhmäkuviot toimivat hienosti kyllä. Permantovoimistelu jostain 1950-luvultakin kävi mielessäni. En kai vaan ymmärtänyt. Ja ehkä tässä vaiheessa flunssani alkoi vaatimaan veroaan ja keskittyminen alkoi herpaantumaan.

Encorena ja yllärinä saimme vielä gaalan tuoreimman koreografian. Elza Leimane oli perjantaiaamuna "kursinut kasaan" lyhyen, ja kaikki tanssijat sisältävän esityksen, Glazunovin Raymondo-baletin musiikkiin. Kaikilla tuntui olevan mukana pieni pätkä omasta esityksestään, ja ne oli pantu peräkkäin. Ei mitään ihmeellistä siis, mutta ihan kiva tapa kiittää yleisöä. Simkinin hypyt olivat tässäkin se kohokohta. Ilta piti sisällään kaksi ja puoli tuntia hienoa ja monipuolista tanssia, kiitos kaikki hienot esiintyjät!

Tuttuun tapaan kuivakkaan humoristisena illan juontajana toimi Timo Sokura. On hienoa huomata että Tampere-talon kookas sali on parvia lukuunottamatta melkoisen täynnä, noin 900 paikkaa käytössä. Vaikka liput ovat tyyriihköt niin korkeatasoinen tanssi kiinnostaa myös Pirkanmaalla. Juttelin minua molemmin puolin istuneiden katsojien kanssa (kumpikin oli alaikäisen katsojan kanssa paikalla) ja hienoa että myös lapsia ja nuoria tuodaan katsomaan kun tämmöistä paikkakunnalle saadaan. Toivotaan että yhteistyö Lappeenrannan balettigaalan kanssa jatkuu tulevaisuudessakin!


Kuvien copyright Ken Browar (Daniel Simkin, Elina Miettinen), Martin Divisek (Tšekin kansallisbaletti), loppukiitoskuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kuopio Tanssii ja Soi 50-v gaala / Kuopion Musiikkikeskus, 14.6.2019

Viisikymppisgaala tarjosi hienon kattauksen erilaisia tanssityylejä ja läpileikkauksen siitä mistä festivaalissa on kyse. Korkealuokkaista, monipuolista ja hienoa katsottavaa. Vähän jokaiselle jotain.

Itselleni kohokohdaksi muodostui yllätysesiintyjä eli Atte Kilpinen! Yllätysesiintyjä siksi kun käsiohjelmassa ja ennakkotiedoissa ei häntä ollutkaan. Hänen huikean taitava soolonsa uuden taiteellisen johtajan Riku Lehtopolun teoksesta Sielulintu oli lyhyt ja säkenöivä. Eikä Jorma Uotisen ylistävistä sanoista meinannut tulla loppua sen jälkeen. Niin samaa mieltä Uotisen kanssa kyllä niin Aten herkkyydestä, teknisestä osaamisesta kuin läsnolostakin. Ja jos mä alan lisää Atesta kirjoittaa, niin ei tähän juttuun enää muuta mahdukaan. Onneksi Atte on mukana Au revoir, Jorma -gaalassakin sunnuntaina. Jean Philippe Rameaun Sarabande cembalolla sopi säestykseen myös hyvin.

Koko illan aloittanut kansantanssiryhmä Motoran nuorisoporukka Pelmakat veti kaksi lyhyttä ja vauhdikasta numeroa. Tsuliluikka näytti iloisesti hulmuavia helmoja, ihanasti rallattavaa Maria Kalaniemen haitarimusiikkia ja kaikin puolin vauhdikasta menoa. Hilppa Herdin koreografia ja viisi paria näyttämässä osaamistaan. Jokainen pari sai pienen soolo-osuudenkin. Höplä oli taas silkkaa iloa ja naurua, leikkimistä tanssin nimikkeen alle kätkeytyneenä. Petri Kauppinen ja Milla Korja olivat tehneet tämän koreografian. Notkeita ja näppäriä nuoria! Tulee tosi hyvä mieli kun näitä katsoo ja mieleen, että pitäisikö sitä mennä katsomaan Pispalan Sottiisiin jotain.

Minulle flamenco on aina ollut vieras tanssilaji. En kertakaikkiaan ole päässyt sisään siihen kiihkeään maailmaan. Kyllä, kaksikko Mariana Collado ja Carlos Chamorro olivat todella taitavia, ja iän tuoma kokemus näkyi kyllä. Ensimmäinen teos Bailes Robados oli perinteinen flamenco, ja taustalla säestivät José Almarcha kitaralla, Victor Guadina viululla ja Loreto De Diego laululla. Musiikki oli surumielisen kaihoisaa, kiihkeää ja hienosti tanssia myötäilevää. Ihmettelin miten naistanssija ei sotkeennu valkoiseen pitkähelmaiseen hameeseensa, mutta näppärästi hän sen potki aina pois altaan pyörähdyksissä. Ovat oikeasti varmaan tosi taitava pari, ja se intohimo suorastaan vyöryy katsomoon.

Mutta silti minusta ei tullut flamencofania. Esitys on täynnä flamenco"kliseitä": paljon käsien taputuksia ja läpsytyksiä reisiin, kastanjetit, ole-huutoja, vimmainen viulusoolo, ison huivin kanssa leikkimistä, kopsuvat kengät. Onkohan flamencolle omanlaisensa kengät (on varmaan) kun ne hieman mistuttavat steppikenkiä. Jossain vaiheessa nainen kuoriutuu pois valkeasta röyhelöhameesta ja  tanssiminenkin on siten helpomman oloista. Toisessa teoksessaan Los Dioses No Lioran Ni Vierten Lágrimas ollaan sitten enemmän tavallisemman tanssin äärellä, toki flamencovivahteilla. Tanssi on kiihkeää ja iloittelevaa, jatkuvaa kisailua ja kilvoittelua. Käheä-ääninen nainen laulaa, suurella tunteella. Pidin tästä kyllä paljon enemmän kuin flamencosta.

Kansallisbaletista piti nähdä kaksi esityspätkää eli pas de deux Tuonelan Joutsenesta ja pas de deux Romeo ja Juliasta. Jälkimmäinen jäi kokonaan pois (tilalla oli se Atte Kilpisen soolo) mutta Tuonelan Joutsen saatiin, Mai Komorin ja Jani Talon esittämänä. Imre Eckin koreografioima teos on nähty lukuisia kertoja Kuopio Tanssii ja Soi:ssa, siksikin Jorma Uotinen halusi sen mukaan gaalaan. Sibeliuksen musiikki nyt on ylimaallisen kaunista, ja riipaisevan surullista - ja hieman samaa tavoittivat tanssijatkin. Komori oli mustassa trikooasussaan ja voimakkaassa tummasävyisessä meikissään hyvin joutsenmainen, hieman synkällä tavalla. Miehen ja joutsenen monimuotoinen suhde tulee hyvin esiin. Mukana on paljon nostoja ja kantamista. Todella harmonista katsottavaa.

Viimeinen esitys ennen väliaikaa oli espanjalaisryhmä Iron Skulls, yleisön hurmaaja vuodelta 2017. Tanssijoiden taustat ovat mm. akrobatiassa, katutanssissa ja itsepuolustuslajeissa, ja se kyllä näkyy. Viisikko on taitava ja hauska. Vaikka vieressäni istuva miestoimittaja tuomitseekin tämän yleisönkosiskeluksi, niin yleisö oikeasti tykkäsi. Ensimmäinen biisi on tekno-mitä-lietä, ja tanssijat esittelevät upeaa lattiatyöskentelyään, hyppyjään, käsilläseisontaa ja kaikenlaisia "sirkus"temppuja. Sitten siirrytään kai siihen yleisönkosiskeluosioon eli Lentävään kalakukkoon! Homma menee aika hupailuksi ja suorastaan mykkäelokuvamaiseen slapstickiin.

Lopuksi vielä Mozartin Eine Kleine Nachtmusik ja tanssiin otetaan mukaan hieman myös balettijuttuja, pelleilysuodattimen kautta tosin. Okei, olihan tämä rentoa ja hauskaa, mutta teknisesti nämä miehet osaavat asiansa. Facundo Martín vetää niin upean lattiapyörähdyssoolon että oksat pois. Kyllä, Höplän lisäksi Kintsugi oli illan hulvattomin esitys.

Toisen puoliajan päätti jo vanha tuttu eli Sydney Dance Company, tällä kertaa hieman lyhyemmällä teoksellaan eli Lux Tenebris. Koreografina taas Rafael Bonachela ja musiikin säveltäjänä Nick Wales. Hyvin samanlainen oli tämä kuin edellisen päivän ab [Intra]kin. Teknisesti huippulaatuista, mutta ehkä hieman se tunne ja intohimo puuttui. Pidemmän päälle hieman puuduttava ambient-tekno täyttää korvat ja tanssijat tekevät sooloja, duettoja ja erilaisia pyrähdyksiä lavalle. Ja välillä taas koko sakki on tekemässä aivan täydellisessä synkassa ryhmäliikkeitä. Siis onhan tämä hienoa katsottavaa mutta tuntuu että olisin nähnyt tämän jo.

Isoimmat aplodit saa kyllä illan isäntä Jorma Uotinen, jonka viimeisen juonnon jälkeen (Nähdään taas kun nähdään!) kaikki nousevat ylös ja aplodeista ja huudoista ei meinaa tulla loppua millään. Ihan ansaitusti kyllä.

Kiinnostava ja monipuolinen ilta. 2,5 tunnin aikana opin ainakin monta asiaa: kansantanssiin pitää perehtyä enemmän ja flamenco ei ole mun juttuni (minkä toki tiesinkin). Opin myös sen että huipputekniikan lisäksi tanssissa pitää olla myös tunnetta, ja sen että tanssi voi (ja saa) olla myös hillittömän hauskaa. Hyviä valintoja olivat kaikki esitykset - kiitos Jorma Uotinen ja koko festaritiimi.


Kuvien copyright Petri Laitinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kansallisbaletin tähtihetkiä / Tampere-talo 25.5.2019

Kansallisbaletin Muumipeikko ja Taikurin hattu jäi välistä kun sitä esitettiin Helsingissä kaksi vuotta sitten keväällä. Joten aivan mainiota että se oli nyt mukana, kun baletti vieraili Tampere-talolla kahden esityksen verran kautensa päätökseksi. Ja aivan mahtavaa ylipäätään kun Kansallisbaletti nähtiin taas Tampereellakin!

50 minuuttin mittainen baletti aloitti illan. Etukäteen mietin miten ihmeessä pulleat muumihahmot taipuvat balettiin. Yllättävän hyvin sanoisin. Tanssillisesti tämä ei ollut mikään ihmeellinen tai vaativa teos, mutta varsinkin katsomossa olleille lapsille oivallinen tutustumismatka baletin saloihin. Pikku Myy (Emilia Števik) oli juurikin sopivan napakka, Nuuskamuikkunen (Giuseppe Martino) eteerisen itämainen ja Nipsu (Ruan Cruíghton) aina ikuinen väliinputoaja.

Muumiperhe oli kokonaisuudessaan kömpelöä sakkia, mutta kummasti Muumimamma (Charlotte Schauman-Mäki) joraa ja jalka nousee. Hahmoilla on muumimaiset kypärät päässä, joten siellä puvun sisällä voisi tanssia kuka hyvänsä. Ja kun ei tässä oikein virtuoottisella tanssillakaan pääse briljeeraamaan. Muumipeikko (Jani Talo) ja Niiskuneiti (Mai Komori) ovat liikuttavia nuoren lempensä pauloissa ja Muumipappa (Linas Kavaliauskas) huitoilee keppinsä kanssa.

Kun Mörkö (Ville Mäki) lipuu estradille sydämessäni läikähtää. Se on aina ollut yksi suosikkihahmoistani Muumilaakson porukasta (ja edes joku jääkiekkohömpötys ei muuta Mörköä mielessäni). Mörkö ei sitten kyllä tanssi, se vain lipuu. Uhkaavasti. Tuomas Kantelisen elokuvamainen musiikki muuttuu iloisen kukikkaasta synkäksi ja mahtipontiseksi. Voi väärinymmärrettyä Mörkö-ressukkaa! Mutta Muumimamma tanssiipa Mörkön kanssa ja antaa tälle sydämen! Mörkö lipuu pois lavalta selvästi onnellisemman näköisempänä. Ihanaa!

Hyvin sensuelli Pantteri (Valeria Quintana) tanssahtelee jazzahtavan musiikin tahdissa. Ja sitten on itse Taikuri (Maksim Tšukarjov), upeassa punaisessa viitassaan ja raitahousuissaan! Hyvin John Williams-mainen musiikki saattelee Taikuria. Onpas maaginen ilmestys. Duetto Pantterin kanssa on varsin viettelevä, nostoja ja heittoja sisältävä. Niin ja se Rubiini (Hanako Matsune) mikä Taikurilta on kateissa, kyllä sekin löytyy. Tästä teoksesta on muuten jätetty Tiuhti ja Viuhti kokonaan pois, siis Rubiinin löytäjät. En tiedä miksi. Niin mutta tässä on sitten joukko kukkasia.

Anna Kontekin lavastus ja projisoinnit loihtivat Muumilaakson lavalle ihan melkein konkreettisesti. Näyttävää. Ja Erika Turusen puvustus on hyvin uskollisen näköistä Tove Janssonin maailmalle.

Ihan hauska ja kiva esitys, mutta vähän tylsä. Koreografi Kenneth Greve taituroi Kansallisbaletin urallaan joukon hienoja juttuja, mutta taiteellisesti Muumipeikko ja Taikurin hattu ei kyllä kuulu niihin. Tanssijoiden taidot jäävät sinne muumipukujen sisään.

Väliajan jälkeen olikin sitten vuorossa joukko lyhyempiä herkkupaloja Kansallisbaletin ohjelmistosta. Omat kohokohtani olivat ilman muuta ne kaksi missä tanssi Atte Kilpinen. Ensin Abigail Sheppardin kanssa huikean upeassa pas de deuxissa Sylviasta. Sylvia oli monellakin tapaa yksi tämän kevään parhaista esityksistä, ja se teki kyllä lähtemättömän vaikutuksen. Ja tämä tanssi, siitä aika lopusta, on niin kaunis. Sylvia ja Aminta kohtaavat vuosien jälkeen, ja päätyvät taas haikeaan eroon. Riipaisevan kaunista tanssia ja musiikkia. Vaan on tämä hauskakin, suorastaan hilpeä. Jälleennäkemisen riemu ja ilo, ja sitten kaiho ja sydämen pakahtuminen. Kumpikin tanssija antaa kaikkensa. Pyyhin roskia silmistäni. Upeaa upeaa!

Emrecan Tanışin koreografioima Isra on myös kappale kauneinta tanssia mitä voi olla. Hyvin eri tavalla kuin Sylvia-pätkä. Atte Kilpinen on zombiemainen vahanaama, jota Linda Haakana ja Johan Pakkanen viskovat ja riepottavat miten sattuu. On tämä taas huikeaa nähdä! Kulmikasta ja kaunista tanssia, ja samalla niin sulavaa. Alun videopätkät ovat oudon eroottisia ja muutenkin tässä on sellainen kolmen keskeinen intiimi tunnelma. Ehkä jopa S/M-teemoja? Ja se Aten soolo-osuus lopussa, huimaa! Pari lasta tuntui tykkäävän katsomossa tosi paljon kumisen oloisesta Kilpisestä, ainakin nauruntyrskähdyksistä päätellen.

Toisen näytöksen kuitenkin aloitti hieno joukkokohtaus Greven Lumikuningatar-baletista. Joukko puolialastomia hevimiehiä rummuttavan musiikin säestyksellä. Saunakohtaus. Lapin velhona häärää Nicholas Ziegler ja hänellä on joukko maahisia siinä maanalaisessa saunassa. Tykkäsin! Alkukantaista ja vahvaa. Joukossa oli yksi niin valtava karpaasi, että siinä jäisi moni jätti kakkoseksi. Tartteekin ottaa selvää kuka se oli!

Pas de deux baletista Anna Karenina (tanssijoina Tiina Myllymäki ja Michal Krčmář) oli ehkä hieman vaisu esitys, vaikkakin esitti kreivi Vronskin ja Anna Kareninan intohimoa. Teknisesti hienoa tanssia, mutta ei nyt lähtenyt lentoon upean Sylvian jälkeen mitenkään päin. Isran jälkeen lavalla piipahti uudelleen Michal Krčmář, vetämässä hyvin pienen pätkän Gopak, Ostrapin variaatio baletista Taras Bulba. Ukrainalaiseen kansantanssiin pohjautuvaa. Huh mitä hyppyjä - komeaa katsottavaa! Tätä oli kyllä katsonut enemmänkin kuin tämän lyhyen väläyksen.

Illan päätti katkelma Prinsessa Ruususesta, päätähtenään Aurora (Eun-Ji Ha) ja tämän ulkomaalaisten prinssien kosiolaumansa. Ihan kivaa katsottavaa, mutta ei nyt saanut sydäntäni sykkimään lainkaan kiivaammin. Kaunista ja klassista, mutta ei sykähdyttävää. Upeat puvut!

Kokonaisuutena hieman vaihtelevantasoinen parituntinen. Tällä kertaa nämä modernimmat jutut veivät pisimmän korren, ja "klassikot" eivät olleet niin inspiroivia. Mutta ihana oli nähdä monia suosikkitanssijoitaan lavalla, ja saada hyvä tanssikausi päätökseen näin! Kiitos Kansallisbaletti vierailusta - ja hyvää kesää tanssijoille ja henkilökunnalle!


Kuvien copyright Mirka Kleemola.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Anna Karenina / Kansallisbaletti 30.3.2019

Tolstoin klassikkoromaani Anna Karenina on taipunut teatterin ja tanssin lavoille monta kertaa. Tämäkin Alexei Ratmanskyn koreografioima balettiversio on saanut Suomen ensi-iltansa jo 2007, mutta nyt taas uusi tuleminen. Hienoa että hyviksi koettuja teoksia tuodaan lavalle uudelleen ja uudelleen. Mihinkä se klassikko kuluisi, ja uudet ihmiset, peräti sukupolvet, saavat mahdollisuuden kokea jonkun teoksen.

Tunti 50 minuuttia on kyllä aika lyhyt aika koko illan baletille, kun siinä on vielä 25 minuutin väliaika. Esitys myös alkoi jo kuudelta, niin varsin aikasin se loppui. Hyvä joskus näinkin, olla ajoissa kotona. Lyhyys selittyy ainakin sillä, että tarinasta on tiputettu paljon asioita pois, mm. Kittyn ja Levinin tärkeänä sivujuonteena kulkeva suhde. Tässä todellakin keskiössä on kolmiodraama, Anna Karenina keskipisteessä.

Upeasti tanssiva Eun-Ji Ha oli elegantti ja ilmeikäs Anna, joka tylsistyy ankean miehensä kanssa arkisessa liitossa. Kun tilaisuus äkkirakastumiseen tarjoutuu hän tarttuu siihen kaksin käsin. Mutta sitten taas oman pienen pojan hylkääminen on mahdoton ajatus. Tämä ristiriita hajottaa Annaa. Tykkäsin myös kovasti miten hienosti Samuli Poutanen ilmentää jäykkää, mutta käsittämättömän pitkäpinnaista Aleksei Kareninia. Vaimo huitelee toisen miehen perässä, ja aina Karenin ottaa hänet takaisin. Ojentaa vaan käsikynkkänsä ja astelee pystypäin pois vaimo käsipuolessa. Vaikka kotona paperit vetävät enemmän puoleensa kuin vaimo.

Kolmiodraaman avionrikkojaosapuoli kreivi Vronski (Florian Modan) on korskea ja ylväs, kepeästi hyppäävä ja innolla Annaa piirittävä mies. Annan ja Vronskin duetot ovat kiihkeitä, joten ei ole ihme että puoliso on mustasukkainen. Ja on tässä Vronskin ja Kareninin duettokin, jossa on jo hieman kamppailun tai kaksintaistelun makua. Anna liittyy kolmanneksi, ja miehet likipitäen nujakoivat hänestä.

Porukkaa on lavalla paljon, ja sillä saadaan näyttäviä joukkokohtauksia, mutta kolmen päähenkilön lisäksi ei kukaan muu saa kauhean paljoa omaa tilaa. Kitty (Abigail Sheppard) saa sentään hieman tanssia, mutta hänen suhteensa Leviniin jää oikeastaan huomiomatta kokonaan. Oma suosikkini Atte Kilpinen on nuoren palvelijan roolissa, eikä oikeastaan tanssi lainkaan, kävelee vaan. Kuten moni muukin hahmo.

Rodion Štšedrin vastaa musiikista joka ainakin minun amatöörinkorvilleni oli aika haastavaa kuunneltavaa. Piti oikein tsempata että pysyi perässä. Vähän ehkä tylsääkin, eli tätä en kuuntelisi luultavasti kotona. Kittyn soittimena on pirtsakka huilu (omakin mielikuva hänestä on aina ollut iloinen) ja Karenin on yhtä synkeä ja juro kuin kontrabassolla soitettu teemansa. Ratsastuskilpailukohtauksessa toisen näytöksen alussa oli vauhdikasta marssimusiikkia - siinä patarummut raikasivat. Ja hevosten kaviotkin kopsasivat.

Hauskasti Mikael Melbyen puvustus oli epookkia; miehillä sotilasasut ja naisten puvuissa turnyyrit, vaikkakin sen verran lyhyemmät helmat että niissä pystyi tanssimaan. Loppukohtauksen Annan punainen näyttävä puku on hyvin dramaattinen. Lavastus on pääasiallisesti ratkaistu Wendall K. Harringtonin tekemillä projisoinneilla. Ihan näyttäviä ne ovat, ja auttavat ankkuroimaan tapahtumia. Varsinkin juna-asemakohtaukset ovat yhdessä valo- ja ääniefektien kanssa hyytävän näyttäviä.

Mikhail Agrest johti orkesteria, joka tuotti paljon kaikenlaisia lisä-ääniäkin esitykseen. Hieman kyllä häiritsi, kun Annan sairasvuodekohtauksessa (joka oli siis hyvin hiljainen) joku soittaja pläräsi kauhealla vimmalla nuottejaan. Paperin rapina oli kova ääni siinä tilanteessa. Hauska lisäkohta oli oopperakohtauksessa, kun saimme nauttia pätkän oopperalauluakin (solisteina nauhalla Tove Åman ja Juha Riihimäki).

Suuria tunteita ja vahvaa draamaa, siitähän tämäkin teos on rakentunut. Ei tämä häikäisevin baletti koskaan ikinä ollut (kai se jonkun viikon takainen Sylvia on vielä hyvin tuoreena mielessä) mutta ilolla katselin kyllä. Silmä kyllä aina lepää hienoissa tanssijoissa ja koreissa asuissa. Ja vaikka musiikki ei minua ihan lumonnutkaan, niin dramaattisuudessaan se sopi tähän. Esityksiä on 13.4. asti, Kansallisbaletissa tietenkin.


Kuvien copyright Mirka Kleemola.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sylvia / Kansallisbaletti 6.3.2019

On tosi monta hyvää syytä mennä katsomaan Kansallisbaletin uusin esitys, Sylvia. Mutta ehkä painavin niistä on tanssija Atte Kilpinen! Useamman vuoden olen seurannut nuoren miehen nousujohteista uraa, ja aivan loistavaa että nyt on Kansallisbaletissa pääroolissa. Sylviassa on kolmoismiehitys, joten muistakaa valita esityspäivänne tarkkaan. Ei sillä, varmaan muutkin miehitykset ovat erinomaisia, mutta...

Kuten sanottua, Aten tanssi on vain yksi hyvä syy katsoa tämä John Neumeierin koreografioima klassikkobaletti. Teos on alunperin vuodelta 1876 kertoo Wikipedia, mutta se ei ollut valtaisa menestys ennen Frederick Ashtonin versiota 1952. No, miksi Neumeier on tarttunut tähän? Käsiohjelman haastattelussa (joka löytyy pidempänä myös täältä) hän kertoo sen olleen hieman sattumien summakin. Ja tämmöinen sattumahan oli meidän katsojien onni!

Ja kaikkein tärkeintä Neumeierille on koskettaa yleisöä. ”Jos teemme jotain, mikä on totta, ja katsoja tuntee iloa, surua, rakkautta ja vihaa, niin silloin olemme onnistuneet ammatissamme.” Täytyy sanoa että minä ainakin olin syvästi liikuttunut nimenomaan tanssin kauneudesta - tämä esitys onnistui koskettamaan kyllä isosti.

Léo Delibesin musiikki on kauhean kaunista ja myös helppoa kuunneltavaa. Ehkä hieman vanhanaikaistakin, mutta sopii hyvin tämmöiseen myyttiseen maailmaan. Ja ainakin minun maallikonkorvani nauttivat. Siinä on sopivan mahtipontisia, jopa maskuliinisia, vaskisoitinsävyjä kuvaamassa Dianan metsästäjättäriä ja ihana huiluteema Amintalle. On muuten mielenkiintoista että itse balettimaestro Tšaikovski, joka oli juuri saanut valmiiksi oman Joutsenlampensa, piti Sylvian musiikkia parempana kuin omaansa! No, pidän kovasti Tšaikovskin musiikista, joten ei ihme että Delibeskin iskee.

Baletissa seikkailee pääosassa nuori Sylvia (Abigail Sheppard), joka vaikuttaisi olevan metsänjumalatar Dianan (Rebecca King) ykkösnyrkki. Kun Sylvia sitten kohtaa metsässä paimenpoika Amintan (Atte Kilpinen), he rakastuvat intohimoisesti. Tästä Diana ei tietenkään ilahdu, ja Sylvia palaa ruotuun. Mutta sitten hyveellinen Diana retkahtaa itse uneliaaseen Endymioniin (Michal Krčmář). Ja sortuuhan se Sylviakin Orioniin... Seuraavassa näytöksessä vietetään hurjia bileitä missä naisellisuutensa löytänyt Sylvia on kaikkien juhlavieraiden keskipisteenä. Lopuksi palaamme metsään ja vanhentuneet Sylvia ja Aminta kohtaavat taas, ja lempi roihahtaa uudelleen! Vaan eihän tässä ihan onnellista loppua saada. Parempi juoniselostus löytyy baletin sivuilta.

Näiden hahmojen lisäksi mukana on erikoinen persoona. Punaisissa haalareissaan ja väärinpäin käännetyssä lippiksessään hän muistuttaa Super-Mariota, mutta se onkin vain yksi tämän muotoa muuttavan ja hyvin kujeilevan Amorin sivupersoonista. Paimenpoika Thyrsis tai Orion, Johan Pakkasen esittämällä miehellä on monta identiteettiä ja monta asua. Aina kuitenkin eripituiset lahkeet! Tässä yhteydessä haluankin kiittää ja kehua pukusuunnittelusta Yannis Kokkosia! Ihanan kevyet ja ilmavat asusteet, Dianan metsästäjättärillä asut yhdistelmä naisellisuutta ja sotilallisuutta (ja liehuvat pitkät hiukset, kruununa!), hupsut keltaiset haalarit paparazzimaisilla paimenilla. Ja ne pienet yksityiskohdat kuten eripituiset lahkeet ja haalareissa yksi olkain. Nam nam mitä silmäkarkkia! Sitä olivat myös naisten iltapuvut, varsinkin Sylvian rubiininpunainen. Kokkos on myös suunnitellut lavastuksen, joka on kyllä hyvin yksinkertainen. Pari puuta (varsinaisesti tanssijat tekevät metsän) ja taustakangas missä oviaukko. Ja sitten tanssiaiskohtauksessa lavaa dominoi upea ja valtava miestorso! Vähemmän on kaunista.

Sylviassa on paljon viehkeää visuaalisuutta ja yksityiskohtia. Dianan metsästäjättäret ovat häikäisevä näky jousineen ja synkronoituine liikkeineen. Ja liehuvine hiuksineen! Ja jo se kun Amor laskeutuu, pienen punaisen reppunsa kanssa ja siinä repussa on siivet! Ihan kuin joku tarhaikäinen.

    

Kaikki tanssijat ovat tietenkin ensiluokkaisia. Abigail Sheppard oli ihana Sylvia; ensin räväkkä, mutta myös haavoittuvainen ja sensuelli. Rebecca Kingin Diana taas uljas ja ylpeä sotilaallinen jumalatar, joka tanssi taivaisiin kurottaen. Michal Krčmář oli jatkuvasti unessa, mutta hyvin nousi askel ja hypytkin siitä huolimatta. Endymionin ja Dianan duetto on hitaan sensuelli. Johan Pakkanen oli ihanan hulvaton ja vallaton, ja vaihtoi sujuvasti eri sivupersoonasta toiseen. Varsinkin tanssiaiskohtauksessa huikean hienoa menoa, soolona, Sylvian kanssa ja myös triona kun mukaan tulee myös Aminta (onko tämä joku unikuva?). Ja sitten on sokerina pohjalla Atte Kilpinen. Mies on saanut voimaa ja jäntevyyttä parissa vuodessa kamalasti. Hypyt on edelleen tosi ulottuvia ja koko liike täydellinen yhdistelmä vahvuutta ja kauneutta. Kun Aminta ulvoo mykkänä tuskaansa taivaalle niin sydäntä riipaisee. Duetot Sylvian kanssa ovat sielukasta tanssia. Välillä musiikki on aggressiivisempaa, ja tämä näkyy heti tanssin muutoksessa. Lopussa, juuri ennen kuin Aminta ja Sylvia kohtaavat uudelleen, se valtava melankolia heijastuu hyvin Aten liikkeisiin.

Joskus näkee sellaisia esityksiä mitkä liikuttavat ihan kauheasti, vaikkei varsinaisesti mitään surullista tapahdukaan. Sylvia oli sellainen. Se musiikki ja tanssin kauneus sai kyyneleet kohoamaan silmiin. Haluaisin nähdä tämän uudelleen - meni kertaheitosta suosikkibalettieni joukkoon!


Kuvien copyright Mirka Kleemola.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Suuri kansainvälinen balettigaala / Tampere-talo 27.8.2018

Viime vuotiseen tapaan nytkin näimme Tampere-talolla joukon kansainvälisiä vieraita, ketkä jatkoivat Lappeenrannan balettigaalasta huilipäivän jälkeen Pirkanmaalle esiintymään. Monenlaista numeroa oli taaskin ohjelmistoon saatu sopimaan, nykytanssista todella perinteiseen balettiin. Tunnelmat vaihtuivat hilpeästä ja hauskasta melkein haukotuttavaan. Ja Timo Sokura juonsi ihanan lakoniseen ja hauskaan tyyliinsä illan. Suuri kansainvälinen balettigaala vuosimallia 2018!

Omat suosikit on kyllä helppo nimetä. Ensinnäkin koko tilaisuuden aloittanut nuori ja todella lupaava kotimainen tähti Kira Hilli, joka punaisissaan tanssi meille pätkän Carmenista. Perinteisen Bizet'n musiikin oli sovittanut hieman modernimpaan muotoon Štšedrin, ja kyllä se svengasikin! Alonson koreografia alkoi tanssijan mustalla silhuetilla dramaattisen punaista taustaa vasten. Liikkeet rytmittyvät musiikkin taidokkaasti ja olkapää kohoaa kuin flirttaillen. Tämä oli lyhyt ja raikas. Ja sopivasti flirttaileva, ei lainkaan tyrkky.

Tyrkky sen sijaan oli kyllä sitten mielestäni illan heikoin lenkki eli Veronan balettikilpailun voittaja Matilde Ferrari. Enimmäkseen mieleeni tuli yökerhoympäristö tai sen stripteasebaari. Osittain koska esiintyjän alusasu ja vapaana liehuvat hiukset. Kai se on yksi tehokeino tanssiesityksessä, ja varsinkin baletissa, missä hiukset normaalisti ovat kurinalaisesti kiinni. Musiikki oli sensuellia ja tarkoitus oli ehkä olla kiusoittelevan viettelevä, mutta nyt ei toiminut yhtään. Tuli tunkkainen tuulahdus jostain menneestä. Ei ollut nyt minun juttuni yhtään tämä.

Sen sijaan toinen suosikkini oli hollantilainen Introdans-porukka. Näimme heiltä peräti kolme koreografiaa, ja tykkäsin kaikista kovasti. Ensimmäinen oli pieni Black Cake-duetto, Stravinskyn musiikkiin ja Hans van Manenin koreografioima. Tämä oli pieni pätkä isommasta kokonaisuudesta jonka näkemiseen jäi nyt kauhea hinku! Teemana cocktailkutsut ja nähtiin hieman erilaisia paritanssikuvioita hyppelyineen ja taputuksineen. Huumoria ja pilkettä silmäkulmassa, ja sellaista tanssin iloa mitä oli ihana katsoa. Nelinkontinkin voi näemmä tanssia, ja vielä juupelin ketterästi. Pariskunnan pituuseroa korostettiin oikein monessa kohtaa (miestanssija ei ollut pituudella pilattu). Teknisesti taitavaakin vielä. Introdansilta nähtiin myös ensimmäisen näytöksen päättävä Malasangre (koreografia Cayetano Soto), joka oli kunnianosoitus kuubalaiselle laulajattarelle La Lupelle, Sielun kuningattarelle. Valkoiset kiltit (alla oli kyllä mustat kalsarit) vaan hulmusivat, kun tanssijat suorittivat yksin ja yhdessä lattarimusiikin tahdissa monenmoisia muuvejaan. Hauska oli tämäkin, ja hyvin vauhdikas. Jotain todella erilaista ja hienoa.

Perinteistä balettia edusti kaksi paria. Alena Shkatula (Viron kansallisbaletti) ja Ivan Popov (Brnon baletti) tanssi ensin pätkän Joutsenlammesta ja tauon jälkeen pätkän Pähkinänsärkijästä. Ei mitään ylimaallista mutta ihan kivaa katsottavaa. Ja kummankin musiikki on kyllä kaunista. Shkatula loi hienon mielikuvan joutsenesta värisevine käsineen. Pähkinänsärkijä oli jotenkin kliinisen tylsähkö suoritus. Teknisesti varmaan osaavaa ja silleen, mutta ei nyt kauheasti säväyttänyt. Välillä tuli mieleen koulun kevätjuhlaesitykset, mutta ehkä astetta taitavampana.

Toinen "perinteinen" pari oli eli Hyang-Gee Hong ja Konstantin Novoselov, kumpikin edusti Universal Ballet -ryhmää Koreasta. Ensin yltiöromanttinen Kuutamo-duetto baletista Shim Chung (Sokean miehen tytär). Sekä puvuissa että musiikissa oli itämaista henkeä ja tanssi oli ilmavaa ja nostot kevyen näköisiä. Ja niitä oli paljon! Ilokseen tätä katsoi, kuten myös parin huipputeknistä ja todella näyttävää Don Quijote Grand Pas de Deuxia illan loppupuolella. Novoselovilla oli leveät ja korkeat hypyt. Eikä pelkästään teknistä osaamista vaan myös tunteet välittyivät innostuneeseen katsomoon. Saivat väliaplodejakin, ja täysin ansaitusti. Ihan hengästytti vaikka istui vaan penkillään.

Portugalin kansallisbaletista saapuivat Filipa de Castro ja Carlos Pinillos. Ensin hopeisissa avaruustrikoissaan Clap! Clap! dueton merkeissä (outo, primitiivinen, rytmikäs teos, joka jätti varsin hämmentyneen olon - perinteiset balettiliikkeet ja eleet sekoittuivat nykytanssiin aika saumattomasti) ja sitten Nada fica de Nada (kuten Sokura sen ilmaisi Mikkään ei oo niinkun mittään mutta aiheena oli elämän rajallisuus ja kaiken katoavaisuus. Dramaattista ja suuria tunteita, ja ihan jees).

Illan päätteksi Introdans tuli esittämään Hollannin kuningattaren Beatrixin 25 -vuotispäivillä (siis 25 vuotta kuningattarena!) esittämänsä Chapeau-tanssisikermän. Koreografi Jiří Kylián loihti tanssin isolle väkijoukolle (13 tanssijalle) ja ryhmälle hienoja ja värikkäitä hattuja (kuulemma kopioita kuningattaren hattukokoelmasta). Yllätys yllätys tässäkin Introdansin teoksessa on kosolti huumoria ja kaikkea pientä hauskaa. Esiintymisasuina kultaiset erikoiset hameet. Ja toinen toistaan hienomman värisiä hattuja! Prince ei ole mikään suosikkiartistini, mutta kulmikkaat funkrytmit sopivat hyvin kyllä tanssittaviksi. Teos on absurdi, yllättävä, kujeileva ja hillitön. Lopuksi vielä isot pinkit viuhkat kehiin ja havaijinkielinen laulu. Huima lopetus upealle tanssi-illalle.

Illan mittaan näimme oikein kiva kattauksen erilaisia tanssiesityksiä. Kaikki eivät ihan iskeneet minuun, mutta sekä perinteisemmän baletin että rohkeamman nykytanssin ystäviä kyllä hemmoteltiin. Tätä saadaan lisää taas sitten ensi vuonna!


Kuvien copyright Hans Gerritsen ja Kim Eunju
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Balettigaala / Turun musiikkijuhlat 19.8.2018

Turun musiikkijuhlia on vietetty vuodesta 1960, ja tänä vuonna saatiin mukaan ensimmäistä kertaa myös balettigaala. Vallan hieno pelinavaus, ja toivon mukaan upeaa tanssia saadaan nähdä tulevinakin vuosina. Musiikki on niin isossa osassa tanssinumeroita, että ne sopivat erinomaisesti täydentämään monipuolista musiikkifestivaalia. Ja vaikka ilta kulkikin Balettigaalan nimellä, niin liki 2,5 tuntiin mahtui mukaan myös nykytanssia. Ja niin hienoja kuin perinteiset pas de deuxit ja muut olivatkin, niin tällä kertaa muutama nykytanssiesitys tuntui valloittavan katsojien sydämet. Myös minun. Mutta monipuolisuus oli valttia!

Kansallisbaletista nähtiin monia taitavia tanssijoita, ja vaikka muutama oli jäänytkin pois, niin paikkaajat auttoivat. Michal Krčmář toimi gaalan taiteellisena koordinattorina mutta ehti tanssimaankin, sekä tuuraajana että ihan suunnitellusti. Tämän ja Jevgenija Pleškován kaunis Grand pas classique: Adagio Gsovskin koreografiaan aloitti illan. Klassista balettia kauneimmillaan. Hyvin harmoninen pari tämäkin, vaikka alunperin tässä pitikin tanssia Florian Modanin. Mutta kuten illan karismaattinen juontaja Minna Tervamäki totesi: tämmöistä se joskus on. Tanssin maailmassa loukkaantumisia sattuu ja nopeatkin paikkaukset ovat arkipäivää.

Kaikki tanssijat eivät suinkaan olleet Kansallisbaletin tähtiä. Paperisilpun lomassa esiintynyt freelancer Jonna Aaltonen veti vimmaisen ja epätoivoisen, Anu Sistosen koreografioiman hienon nykytanssinumeron Secret Charm. Tanssijan kädet elivät ihan omaa elämäänsä. Välillä kuin rikkoutuneet tuulilasin pyyhkimet ja välillä taas perhosmaisen elegantit. Tai enkelin siivet. Pienet, marionettinukkemaiset liikkeet olivat kiehtovaa katsottavaa. Emre Sevindikin musiikki oli elokuvamaista. Vaikka musiikki loppui niin tanssi ei. Tämä oli teos missä musiikki ja tanssijan keho tekivät täydellistä yhteistyötä.

Illan ehkä elämäniloisin esitys, siis nimenomaan sellainen pilkettä silmäkulmassa -tanssi oli Linda Haakanan ja Johan Pakkasen tulkitsema fiftari-rokkirallatus. Rentoa ja hauskaa menoa, upeita nostoja ja heittoja. Hienosti vedettiin yhdessä ja erikseen. Michal Krčmář vastasi koreografiasta ja musiikkipaloina oli monenlaisia rokettirollin klassikoita. Teos oli kuulemma saanut inspiraatiota näistä kahdesta hienosta tanssijasta. Tässä tuli paljon perinteisempiä rokkitanssikuvioita, boogie woogieta, sen sellaista. Sanoitukset osuivat mainiosti yhteen sen kanssa mitä näimme tanssilattialla. Pyllyt pyöri ja hameen helma hulmusi. Ja yleisö oli ihan haltioissaan! Teoksen nimi Laughing of Loving One sopi kyllä hyvin. Tuli iloinen mieli.

Ennen väliaikaa saimme nauttia vielä Don Quijote -tunnelmista Grand pas des deuxin merkeissä. Tanssijoina Tšekin kansallisbaletin Alina Nanu ja herra Krčmář punamustissa espanjalaishenkisissä asuissa. Tanssijakaksikko on valmistunut samasta koulusta aikoinaan, ja tanssillisesti sopivat hienosti yhteen. Näemme upeita nostoja, vauhdikkaita piruetteja sekä melkomoisia hyppyjä. Tässä kohtaa mietin Turun konserttitalon lavan lattiamateriaalia, koska hyppyjen laskeutumiset kuulostivat aika äänekkäiltä korviini. Ja minä istuin parvella aika takana. Yhtä kaikki, Michal Krčmářin hypyt ovat huikeaa katsottavaa.

     

Väliajan jälkeen oli edessäni oman illan henkilökohtainen kohokohta. Nimittäin kantaesityksensä saanut Emrecan Tanışin uusin koreografia Isra. Lavalla karismaattinen kolmikko Linda Haakana, Johan Pakkanen ja Atte Kilpinen. Voi että oli hieno! Lisäksi lavalla nähtiin upea jousikvartetti (Kreeta-Julia Heikkilä, Siljamari Heikinheimo, Dalia Stasevska ja Joona Pulkkinen), jotka soittivat lavan reunassa. Musiikkina oli Mehmet Tanışia ja Philip Glassia, ja sopivat kyllä hyvin tähän tanssiin. Kilpinen oli beigenvärisissä alushousuissaan ja valkeaksi meikatuilla kasvoillaan zombiemainen, elävä kuollut. Pariskunta vääntelee, siirtelee, nostelee, heittelee ja liikuttelee tahdotonta ja lötköä tyyppiä. Kilpinen on heidän käsissään kuin muovailuvahaa. Hetkittäin liikkeet ovat jo enemmän akrobatiaa tai trikkausta kun nykytanssia. Yhtäkaikki, kiehtovaa katsottavaa. Jotenkin Atte rikkoo melkein jo fysiikan lakeja liikkeillään. Hetkittäin pariskunta hylkää ja unohtaa tämän kalmankalpean tyypin, ja tanssii keskenään. Kaunista. Luotto toiseen on valtavaa. Liikkeistä iso osa tapahtuu lattialla. Sitten pari siirtyy syrjään ja näemme Frankensteinin hirviömäisen ja hyvin fyysisen soolotanssin Atelta. Olin ihan mykistynyt, penkissä eteenpäin nojautuen ja sataprosenttisesti tanssin lumoon eläytyen. Yksi hienoimpia tanssillisia hetkiä mitä olen ikinä saanut katsoa! Tämä koreografia ja esitys on kuin tehty tälle tanssijalle. Kuten se varmaan onkin. Tanış on myös Kansallisbaletin tanssija ja kunnostautunut tekemällä paljon koreografioita viime vuosina. Aika monen soolotyön on tanssinut juurikin Atte. Kai se parhaimmillaan on tätä, koreografin ja luottotanssijan välinen suhde. Saumatonta yhteistyötä.

Isran jälkeen paluu maan pinnalle. Ihan kauniisti Tiina Myllymäki ja Jonathan Rodriguez tanssivat La Corsaire -baletin Pas des deuxin, ilmeisesti vähemmän nähty osio tuosta baletista. Hirmuisen kevyen näköisiä nostoja! Herkkä tangonumero Touch of Tangon tulivat tanssimaan pariskunta Charlotte Schauman-Mäki ja Ville Mäki (joka toimi myös tilaisuuden tuotannollisena koordinaattorina). Ja tottahan se oli mitä juontaja Tervamäkikin sanoi. Parin välillä oli erityistä kemiaa. Jutta ja Sami Heleniuksen koreografiassa oli paljon kilpatanssillisia elementtejä. Teknotango sopi tähän vauhtiin hyvin. Paljon taivutuksia ja vietteleviä liikkeitä. Olipas se tango!

Tangon jälkeen lavalle pääsi taas "Turun lahja maailmalle" eli Atte Kilpinen! Ja taas koreografiasta vastasi Emrecan Tanış. Teoksena Separation Among Us oli hyvin erilainen kuin aiemmin nähty Isra. Hyvä niin. Kilpinen pääsi esittelemään monipuolisia tanssijan taitojaan laajemmin. Väljissä valkoisissa housuissaan ja yläruumis paljaana lavalla juokseva Atte on maaninen, loikkiva, heittäytyvä. Lavan poikki vierii palloja. Uskomattomia breakdance-kuvioita. Vimmainen esitys kertakaikkiaan. Hengitys pysähtyy lavalla, ja melkein katsomossakin. Roikun penkin reunalla ja elän mukana. Katsomoa valaistaan hieman. Kyllä, hienoa oli tämäkin. Tämä kolmikko (E. Tanış - M. Tanış ja A. Kilpinen) valloittaa vielä tanssimaailman totaalisesti!

Maan pinnalle taas takaisin. Vaan ei hetken lepoa vaan lisää hienoutta. Filling Emptiness (koreografia Michal Krčmář) ja lavalla kolme miestanssijaa ja kolme naista. Tässä Nikolas Koskivirta on mukana tuuraajaana. Beethovenin tuttu ensimmäisen jousikvarteton toinen osa hypnoottisen hitaine sävelineen kuulostaa muusikoiden tulkitsemana upealta - ja siihen päälle hienoa tanssia. Täriseväkätisiä miehiä, kurkimaisia liikkeitä. Ei pöllömpää, sanoisin.

Illan kohokohdaksi oli ilmeisesti tarkoitettu Baijerin valtionbaletin tanssijavierailu. Lauretta Summerscales ja Yonah Acosta (kyllä, Carlos Acosta on hänen setänsä) tanssivat La Esmeralda -baletista Dianan ja Aktaionin pas des deuxin. Ihan hienoa, mutta mulle illan se juttu oli Tanış-teokset Isra ja myös Separation Among Us. Mutta kyllä tämäkin oli oikein hienoa tanssia, hienoja nostoja ja kaunis pari, kuulemma tosielämässäkin ovat naimisissa. Mutta ei sillä tavalla sykähdyttänyt tällä kertaa. Kreikkalaishenkiset asut ovat kauniita katsella.

Lopuksi vielä We will rock you ja kaikki illan esiintyjät lavalle. Hienoja muuveja erityisesti Koskivirralta ja Kilpiseltä!

Oikein ihana ilta, ja ei harmittanut lainkaan että venyi puolisen tuntia pitkäksi. Toivon todellakin että tästä tulee jokavuotinen perinne, koska tanssillisia iltoja ei ole Suomessa koskaan liikaa. Kiitos Turun musiikkijuhlat ja tanssijat ja kaikki muutkin.



Kuvien copyright Seilo Ristimäki, paitsi kiitoskuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Cinderella / New Adventures, Sadler's Wells, Finnkino 24.4.2018

Hei ihanaa, Finnkinolla jostain syystä muutakin balettia kun Bolshoista! Ei sillä että siinä mitään vikaa olisi, mutta kiva nähdä muutakin joskus. Ja teos vieläpä maanmainion Matthew Bournen New Adventures-porukalta! Ja vieläpä tämmöinen hieno Tuhkimo-versio. Vaikka meitä katsojia oli tosi vähän niin sitäkin enemmän sai nauttia. Aivan häikäisevän loistava esitys joka mittapuulla.

Mä olen nyt nähnyt... jo aika monta New Adventures-balettia. Tai ei kai ne mitään balettia oikein ole, vaan tanssiesityksiä. Swan Lake (jo kahdesti, ja ensi tammikuussa taas!), Edward Scissorhands, Sleeping Beauty ja The Red Shoes. Kaikki olleet ihan älyttömän hyviä. Cinderella sopii hyvin siihen jatkumoon. Tämä ei ole kyllä se ihan perinteinen tulkinta Tuhkimo-sadusta. Ensinnäkin sijoituspaikka on Lontoo, ja ajankohta toinen maailmansota, vuosi 1940. Mutta jotenkin hyvin tämäkin toimii. Sotaromanssina, satuna, ihan minä vaan. Varsinkin tanssiteoksena.

Cinderella (aina ihastuttava Ashley Shaw) on vekkihameeseen ja villatakkiin pukeutuva harmaa hiirulainen. Pyörätuolissa oleva sotasankari-isä on poissaoleva, niinpä tämän uusi rouva kaameine lapsineen saa kiusata tyttöreppanaa minkä kerkeää. Äitipuoli on karmaiseva alkoholisoitunut bitch, sitten on niljakas ja Cinderellan perän kuolaava pervoveli, toinen velipuoli taas harrastaa neulomista (ja toki myöhemmin löytää itselleen sopivan sotilaan - onhan tässä nyt joku miesten välinen romanssikin oltava, Bournen esitys kuiteskin!) ja kolmas veli on aika harmiton pikkupoika. Siskopuolet ovat vähintään yhtä kamalia. Onneksi tarinaan kuuluu hyvää haltiatarta markkeeraava Enkeli (taas kerran koko show'n varastava Liam Mower), joka liihottaa ja leijailee (ja ajaa sivuvaunullisella moottoripyörällä) ja taikoo hyviä asioita Tuhkimollekin. Näistä parhaana tietysti huisin komea ja hurmaava lentäjä (salskea Andrew Monaghan), joka haavoittuneena hakee talosta apua.

Vaan oliko se sittenkin vain unta? Muu perhe lähtee juhlimaan, mutta Tuhkimo ei tietenkään pääse mukaan. Kunnes sittenkin, kyllä enkeli auttaa! Upeita tanssihetkiä komeiden eri aselajien edustajien kanssa, ja Tuhkimoa ei meinaa tunnistaa enää samaksi. Valitettavasti vain pommi osuu Cafe de Paris -yökerhoon, kovin ikävine seurauksineen. Kellon lyödessä puoltayötä kaikki sortuu ja jäljelle jää vain kenkä. Loppukohtaukset dramaattisine käänteineen näytelläänkin sairaalassa, ja paikalla on myös kovin tutunoloinen kokovalkopukuinen lääkäri. Onneksi paha saa palkkansa ja lopussa kiitos seisoo ja muuta sellaista. Monta kertaa esityksen aikana sai pidätellä henkeä ja taisi sitä joutua pyyhkimään hieman silmiäänkin, siellä leffateatterin pimeydessä. Mutta sai nauraakin, paljon!

Tässä on huikeita joukkokohtauksia, vaikkapa kaasunaamaristen miesten tanssi tai sotapoliisit ja toki se koko yökerhokohtaus myös. Projisoinnit ja koko lavastus huippuluokkaa; sodanaikainen Lontoo on luotu pieteetillä. Ääniefektit ilmahälytyksineen ja muineen luovat autenttista tunnelmaa. Ja upea, upea puvustus sitten! Silmä lepää. Ja toki korvat myös, koska Prokofjevin musiikki on kaunista kuunneltavaa.

Traileri esityksestä antaa pientä esimakua siitä miten hieno kokonaisuus tämä Cinderella on

 

Sen lisäksi että koko porukka on mielettömän hienoja tanssijoita, niin kyllä näytteleminenkin sujuu. Tässä joutuu kuitenkin eläytymään rooleihin enemmän kuin normaalissa tanssiesityksessä. Satuelementtejä tuo mukanaan enkeli ja välillä ehditään piipahtaa taivaassakin (jossa on upeat taivaalliset sotajoukot!), mutta aika realistinen tämä on niinkun muuten. Taustatyöt sodanaikaisesta Lontoosta on tehty hyvin, juna-aseminen julisteita myöten. Teoksen inspiraationa on kuulemma toiminut toisen maailmansodan aikaan sävelletty Prokofjevin musiikki, eli siksipä tämä ajankohta Bournen mukaan. Mukana on paljon huumoria, alkaen aivan kaamean kliseisestä ja yliampuvasta perheestä aina koomiseen pelastusarmeijakaksikkoon. Erilaisia tanssityylejäkin on mukana monenlaisia ja varsinkin pääosan esittäjät pääsevät näyttämään osaamistaan monipuolisesti. Ja Liam Mowerin hypyt, hertsyykkeli! Eikä ne Monaghanin muuvitkaan huonoja ole ei.

Taas kerran aivan hurmaava tanssiteos Bournelta. Tämä kiertää parhaillaan Englantia, eli jos on mahdollisuus mennä katsomaan, niin suosittelen. Toivon mukaan julkaistaisiin dvd:lläkin joskus, tai tulisi vaikka Teemalta jouluna (kuten Prinsessa Ruusunen tuli) tai jotain. Katsoisin mielelläni uudelleenkin. Hahaa, New Adventures vastasikin nopsaan Twitterissä kun kysyin eli suunnitelmissa on!


Kuvien copyright Simon Annand ja Johan Persson.

Kalevalanmaa / Kansallisbaletti 14.11.2017

Näitä Suomi 100-juhlavuoden esityksiä on jo niiiiiin nähty, mutta kyllä mä oikeastaan olen kaikista näkemistäni tykännyt. En ole sillä tavalla niin ronkeli. Mutta tarttee sanoa että tämä Kenneth Greven massiivinen kiitos ja kunnianosoitus satavuotiaalle Suomelle eli Kalevalanmaa on kyllä sieltä parhaasta päästä, ellei ihan jopa paras juhlavuoden spektaakkeli. Esitys mikä ihan jokaisen suomalaisen tulisi nähdä. Suuria tunteita, parhaat mahdolliset esiintyjät ja hirveän hienoa tarinankerrontaa. Mitä sitä voisi ihminen muuta toivoa?

Mukaan on tanssijoiden, Nick Daviesin johtaman oopperan orkesterin & kuoron lisäksi valjastettu muutamia oman alansa huippuja, myös kansainvälisellä mittapuulla. Kimmo Pohjonen haitarissa ja Värttinä laulu- ja kantelehommissa, Mikki Kunttu lavastuksen, valaistuksen ja projisointien suunnittelijana sekä Erika Turunen puvustustaikurina. Musiikki on hykerryttävä ja nostalginen potpuri kaikkea mahdollista, ja säveltäjä Tuomas Kantelinen on toiminut neuvonantajana musiikillisissa asioissa. Huipputiimi siis. Mutta on sitä ennenkin menty metsään, vaikka olisi millaisia mestareita tekemässä. Nyt ei mennä, kaikkea muuta.

Odotukset olivat korkealla, ja kyllä niihin vastattiinkin. Ensimmäinen näytös sukelsi heti syviin vesiin. Suuria ja pakahduttavia tunteita ja kurkkuani kuristi monessa kohtaa. Ja itkuhan se silmiin tuli, jo paljon ennen sotakohtauksia. Kun homma toimii, se toimii. Satuin esitykseen, jossa pääroolit miestanssijoilla oli miehitetty kotimaisilla suosikeillani: Samuli Poutanen Väinämöisenä, Jani Talo Lemminkäisenä ja Frans Valkama Ilmarisena. Kaikki kolme virtuoosimaisia ja upeita tanssijoita. Ja ne Poutasen ihmeelliset kierrehypyt!!

Kalevalanmaa ei kerro ainoastaan Kalevalasta, vaikka ei sen tunteminen ainakaan pääpiirteissään varmaan haittaa tee. Vaan se kertoo meistä suomalaisista, jotka tätä Kalevalanmaata asustamme - ja olemme asuttaneet jo tuhansia vuosia. Matkalle meidät johdattavat kiistelevät vahtimestari (Teemu Tainio) ja näyttämömies (Jouka Valkama). Että niinkun ollaanko me samanlaisia vai erilaisia? Yleisökin saa osallistua, kun herrat tenttaavat kellä on mökki ja kuka on käynyt Kanarialla. Makkaraa ja kossua olen sentään minäkin nauttinut. Kaukaa menneestä, tarkemmin ottaen 11000 vuoden takaa, lähdetään liikkelle. Historian ja myyttien alkuhämärästä. Kun jää ja lumi peitti maan.

Keskeltä tätä kuuluu alkukantainen valittava ääni, joka tulee haitarista. Uljas soturi heiluu miekkoineen ja hienoine nahkaruutuhousuineen (jotka tuovat mieleeni jotenkin kalansuomut!), kas Väinämöinenhän se siinä! Kalevalan henkilöt heräävät esiin, Aino (Linda Haakana) ja tämän varjo (Valeria Quintana) tanssivat kauniisti, ja sitten nähdään lavalla lauma upeita hirviäkin! Hyytävän upea Pohjan akka Louhi (Rebecca King) ja tämän mustanpuhuvat tyttäret ovat kuin karanneita gootti-fetisistien bileistä. Tyrmäävää!

Ensimmäisen näytöksen aikana näemme Kalevan ja Pohjan väkeä, upeita joukkokohtauksia, värikkäitä pukuja, kuulemme kauniisti soivaa kuoroa (ja erityisesti ihastelen naiskuorolaisten järvimaisemamekkoja!), yhdessä ja erikseen. On maamme valistajia Runebergiä, Snellmania ja Lönnrotia - ja Minna Canth naisliikkeensä kanssa. Värttinä laulaa, haitari soi, Nälkämaan laulut ja Narvan marssit ja itselle hieman vieraampaa klassista mm. Klamilta ja Madetojalta. Hurjan hieno kirvestanssi miesporukalla - nyt rakennetaan maata! Ja tukkilaiset!

Mukaan on poimittu myös viittauksia kultakauden taiteilijoihin, Simbergin Haavoittunut enkeli ja Gallen-Kallelan Lemminkäisen äiti vilahtavat lavalla. Mutta sitten päästään sotakuvauksiin ja kyynelkanavani aukeavat totaalisesti. Rumpalit nousevat orkesterimontusta kuin juoksuhaudasta, marssittamaan manttelipukuiset miehet lavalle. Upeat, upeat koreografiat. Ja sitten se tulee: punainen (Atte Kilpinen) ja valkoinen (Ilja Bolotov) sotilas kohtaavat henkeäsalpaavan kauniissa, koskettavassa ja selkäpiitä karmivassa duetossa. Sydämeni nyrjähtää sijoiltaan.

Kaiken taustalla jatkuvalla syötöllä Louhi koottaa viekoitella ihmisiä hunningolle, mutta onneksi pieni pirtsakka Sisu (Arne Estlander) auttaa ja pelastaa monessa kohtaa! Upeita Tuonelan joutsenia nähdään myös tummanpuhuva parvi häikäisevän kauniine pukuineen.

Sen verran tunteet ovat pinnassa että väliaika tulee loistavaan saumaan. On aikaa rauhoittua ja koota itsensä. Miten voi esitys vaikuttaa näin vahvasti? Toivon että toinen näytös olisi kevyempi, ja taas toiveitani kuullaan. Nyt sitten lähdetään jälleenrakentamaan Suomea. On rintamamamiestalon rakennustalkoita, lavatanssia ja kaikenlaista hilipatihippaata. Aivan hulvatonta ja hienoa menoa. Kukkamekkoja ja portsarien taskumatteja. Satumaata ja Onnen maata, haitaria ja kesäiltoja. Polkkaa, tangoa ja Rotestilaulua. Yleisökin pääsee laulamaan, ja kyllä me lauletaankin! Suominostalgia on nyt huipussaan. Tässä esityksessä ei pönötetä!

Mutta sitten on myös se kolikon kääntöpuoli. Maaseudun autioituminen, teollistuminen Aalto-jakkaroiden valmistuksineen, Chydeniuksen koskettava Laulu siirtotyöläisestä, laudat ovien edessä. Onneksi on luvassa lisää iloistakin menoa, tottakai Sibeliuksen Karelia-sarjan Alla Marcian tahdissa: Vappubileet! Marimekko! Urheilumenestykset! Tom of Finland! Pessi ja Illusia! Lauma Kekkosia!

Katsoja ei meinaa perässä pysyä, ja kaikkia tyyppejä ei kerkeä edes tunnistamaan kun uusia pukkaa lavalle. Hellyyttävää ja hymyilyttävää. Silti siellä taustalla vaanii se kaamea Louhi, naruista ohjaillen kännyköihinsä liimautuneita suomalaisia.

Valitettavasti esityksen loppuhuipennuksen keskeyttää pieni tekninen kaapelivika, mutta ongelmat on tehty ratkottaviksi ja pian esitys jatkuu. Kunhan ensin itse maestro Greve ja talon viestintäjohtaja Liisa Riekki käyvät lavalla pyytämässä keskeytystä anteeksi. Tässä vaiheessa yleisö seisoisi vaikka päällään mikäli Kenneth sitä oivaltaisi pyytää. Sen verran hienosti tämä on temmannut kaikki mukaansa.

Greve vastaa Kalevalanmaan koreografiasta, ja teoksen ideointiin on käytetty useita vuosia ja paljon avustavia ihmisiä. Dramaturgia on merkattu Greven ja Pirjo Toikan nimiin. Lopputulos on upea sulatusuuni; menoa ja meininkiä, mutta kyllä välillä on seesteisiäkin hetkiä. Katsoja kerkeää hieman hengähtämään ennenkuin Väinämöinen joukkoineen tempaa taas mukaan tanssiinsa.

Kimmo Pohjosen monipuoliset haitaristaan loihtimat äänet ovat jo oma taiteenlajinsa, ja sopivat tähän kokonaisuuteen täydellisesti. Upeasti laulava ja hienosti eri rooleihinsa eläytyvä oopperakuoro saa myös bonusmaininnan. Päähenkilönä koko tarinan halki kulkee upeasti tanssiva Linda Haakana Ainon roolissa, läpi eri tapahtumien, välillä sivustakatsojana, välillä enemmän osallistuen. Vaatteet ehtivät vaihtumaan reissussa moneen kertaan, aina tyylikkäinä kuitenkin. Lavastuksessa käytettiin paljon liikkuvia palkkeja, joista saatiin loihdittua vaikka mitä. Ja toki hienoja projisointeja. Kuorolaiset ja kaikki oli integroitu upeasti esitykseen mukaan, esimerkkinä riemastuttavat tangolaulannat! Valot nyt olivat kaikinpuolin huikaisevat, mutta erityisesti siinä punaisen ja valkoisen sotilaan duetossa kahden erivärisen spottivalon käyttäminen oli koskettava. Miten ne rajasivat nämä kaksi epätoivoista pieneen tilaan.

Tunteisiin vetoavaa ja pateettista. Kyllä, roppakaupalla. Joku voisi jo sanoa että liikaakin. Mutta myös aivan mahdottoman hienoa ja kaunista ja (lisää tähän vapaavalintaisia ylisanoja pari lisää). Kaikkea mahdollista ja mahdotontakin on ympätty mukaan, mutta ei tämä pelkästään nostalgiaöverissä piehtaroi. Muitakin nykyajan menoa suomivia kommentteja nähdään, sen kännykkäsidonnaisuutemme lisäksi. Käsiohjelma kannattaa hankkia myös, koska siitä löytyy mm. musiikkilistaus sekä pieni historiakatsauskin (esityksen teemoihin) kolmella kotimaisella. Lisäksi jokaista esitystä ennen lipunhankkineet pääsevät pienelle pikakierrokselle esityksen maisemiin, kannattaa olla hyvissä ajoin paikalla jonottamassa.

Kaikille niille jotka eivät paikan päälle pääse (vaikka se suositeltavaa olisikin, esityksiä on aina 9.2.2018 asti) niin Kalevalanmaa on mahdollista nähdä Yle Areenalta suorana nyt lauantaina 18.11. (lähetys alkaa jo 18.50) tai myöhemmin tallenteena Stage24-palvelussa. Ja meille ketkä sen pääsimme katsomaan livenä, uudelleenfiilisteltäväksi.

Vaikka Kansallisbaletti saakin varmaan hienon ja pätevän uuden johtajan Madeleine Onnesta, niin kova ikävä Kenneth Greveä tulee. Lämmin kiitos näistä vuosista.


Kuvien copyright Mirka Kleemola
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.