Bonding / Pori Dance Company & MimoArt Company, STOA 12.2.2023

Ohjaaja Mimosa Lindahl on luonut visuaalisesti todella näyttävän ja monisyisen (ja myös monimerkityksellisen) uuden teoksen Bonding. Pori Dance Companyn kolme loistavaa ja ilmaisuvoimaista tanssijaa Alina Sakko, Meri Tankka ja Riikka Tankka hivelevät esityksessä katsojan mielikuvitusta. Mitä kaikkea sitomiseen voikaan kuulua ja miten pienin keinoin kaiken voi ilmaista!

Aluksi katsomon päällä on valkoinen pressu, kuten myös näyttämöllä. Pikkuhiljaa ne kuoritaan pois, kuin sipulin kerrokset tai esiintyjien vaatteet. On hiljaista, myös katsomossa. Kaikki tuntuvat pidättävän henkeä. Verkkainen (ja jotenkin hauska) strippaus on oleellinen osa tunnelman luomisesta. Keneltä lähtee seuraavaksi sukka? Mihin asti riisumisessa mennään? Esiintyjien pienet katseet ja eleet kiinnittävät huomion. Kukaan ei sano mitään mutta äänettömät mietteet leijuvat ilmassa, "aina tota yhtä saa odottaa". Tämä "esivaihe" kestää kauan, mutta saa liki täyden katsomon laskeutumaan sopivaan mielentilaan. Kun äänet, musiikki ja muu toiminta alkaa, olemme valmiita!

Esityksessä hyödynnetään klovneriaa ja mimiikkaa, mutta isoin osa on toki tanssimisella sekä sitomisella ja köysileikeillä. Japanilainen sidontatekniikka shibari on esteettistä ja eroottistakin, mutta minusta Bonding menee tämän tason ylitse. Sidonnasta tulee kaunista itsestään; katsojan ajatusten ei tarvitse vaeltaa makuuhuoneen puolelle. Vaikka toki ne sinnekin saavat mennä. Esityksessä ei ole mitään pornografista, vaikka tanssijat hyvin niukasti pukeutuneita ovatkin.

Mikko Lampisen taitava ja visuaalisesti näyttävä videosuunnittelu on tärkeä osa kokonaisuutta. Sidotut hahmot vaeltavat seinillä, roikkuvat päät alaspäin kuin lepakot, liikkuvat kuin tuulessa leijaillen. Toni Randellin ja George Gaudyn äänisuunnittelu on elektronista huminaa ja toisteisia ääniä, hypnoottista ja soljuvaa. Välillä mukana on jousten purskahduksia ja outoa naukunaa välillä jotain muuta. Äänet ja musiikki ovat todella tärkeässä osassa.

Visuaalisesti luovaan esitykseen ei tarvita paljoa: valkoiset pressut tarkan valosuunnittelun (Karel Šimek) ja videoiden kanssa riittää. Ja toki köydet!

Tanssijoiden liike on myös hypnoottista, aistillista. Välillä kerätään pressukasoja pois ja kuljetellaan niitä kömpelösti, sitten siirrytään takaisin sulavaan liikkeeseen. Valot ja varjot vuorottelevat, outo musta neliö kasvaa ja pienenee, pianomusiikki soi. Valosiltaa pitkin voi kävellä. Uppodun mukaan tähän maailmaan ja tunnelmaan. Tanssijoilla on suuri luotto toisiinsa, että toinen pitää kiinni tiukasti. Tätäkin se bonding voi tarkoittaa. Turvallisuutta. Munkkikuoron hymistessä taustalla vajoan transsiin. 

Tunnelmasta toiseen voidaan vaihtaa lennossa - yhtäkkiä lavalla juostaan ympyrää, vähän päättömän oloisesti. Mutta on siinäkin ajatusta. Esityksessä on paljon hauskuutta ja huumoria, mutta hyvin hienovaraisella tavalla.

Bonding on visuaalisesti todella tyrmäävä esitys. Tanssijakolmikko on todella lahjakas ja notkea. Mitään perinteistä tanssia on turha odottaa, vaan yllätyksiä on tarjolla monta kertaa. Erinomaisen hieno esitys, niin liikkeellisesti kuin muutenkin. Yllätyksellisyys on lahjakkuutta.

Esityskuvien copyright Kai Kuusisto.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Machine / Blind Gut Company, Cirko-festivaali 16.5.2017

Koneen ja ihmisen liitto on askarruttanut ihmiskuntaa pitkään. Lukuisia ovat siitä aiheesta kirjoitetut romaanit ja varsinkin elokuvat. Ovatko koneet renkejämme, vai onko ihmisestä tullut teknologian orja? Näitä mielenkiintoisia teemoja halusi tutkia myös sirkustaiteilija Tuomas Vuorinen. Yhdessä Inga Björnin ja Saana Peuran kanssa kolmikon Blind Gut Company kehitteli kaksi vuotta Machine-teosta, joka sai maailmanensi-iltansa viime marraskuussa Ranskassa. Eilen tämä tunnin mittainen spektaakkeli nähtiin ensi kertaa Suomessa, Cirko-festivaaleilla.

Ja olipa se esitys! Vangitsevan hypnoottinen kokemus. Kun nuorallatanssija on kytketty monitoreihin, kameroihin ja antureihin, pääsee katsoja hänen esitykseensä sisälle ihan uudella tavalla. Kuulemme sydämen sykkeen, ja hengityksen. Tavallaan esiintyjä tulee lähemmäs katsojaa, tai pikemminkin katsoja esiintyjää. Mutta haluaako katsoja päästä näin likelle, asian ytimeen? Se onkin toinen asia.

Valosuunnitelija Kauri Klemelä ja äänisuunnittelija Esko Mattila ovat iso osa esitystä. Kumpikin istuu oman välinearsenaalinsa takana ja sieltä käsin tuottaa ihmeellisiä ääniä (jotka tuovat välillä mieleen viidakon, välillä Jean-Michel Jarren konsertin ja välillä scifi-elokuvien robottimaiset ääniefektit) ja mykistäviä valoja (vaihdellen täydellisestä pimeydestä vihreisiin laservaloihin ja liikkuviin valonheittimiin). Kumpikin miehistä on selkeästi oman alansa velhoja. Huikeat temput saavat todellakin arvoisensa raamit.

Välillä esitys näyttää suoraan kuin jostain scifielokuvasta (Mad Max, Blade Runner, Terminator, Matrix), välillä kuin muotoilija Stefan Lindforsin hyönteisveistokselta. Työryhmän kehittämä ja rakentama "eeppinen vastapainokone" kohoaa lavan keskellä kuin valtava koneellistunut rukoilijasirkka, joka ahmii ihmisiä välipalakseen, sylkeäkseen kuoret ulos. Otsalamppujen valoissa ketterät esiintyjät saavat sen elämään. Vastapainokoneen yllä, alla ja päällä kiipeillään, tasapainoillaan, keinutaan. Rytminen koneen ääni taustalla, kuin sen sydämen lyönnit. Ranteen paksuiset valokuituköydet, joita käytetään kiipeämiseen, tosin verhojen takana ja vaijerien avulla. Fylogeneettisen puun näköiset vihreät laservalot lintuineen tuovat siivun paratiisia keskelle kovin teknistä esitystä.

Esiintyjät käyttävät myös rullaluistinlenkkareita (en tiedä onko näillä joku virallinen nimike, siis kengät joiden kärkiosa on normaali kenkä ja kantapäässä on rullaluistinrulla). Yhdessä vaiheessa koko lava, ja katsomokin, peittyy sakeaan sumuun, jonka keskellä iso teräshirviö teutaroi. Loppua kohden peto on päästetty irti, ja meno holtitonta. Koneääni mylvii, hillitön teknobiitti jauhaa ja hulabaloo on melkoinen. Huh. Lopulta hiljaisuus, konehirviö on hiljennyt. Jäljelle jää vain mies ja tanko. Sitten nähdäänkin sellainen tankotanssi ettei ole tosikaan. Jyrinän ja jylinän säestyksellä koko lavastus pistetään päreiksi. Se oli siinä.

Todella upeaa katsottavaa!

Hienoa oli myös kun lopuksi Cirkon toiminnanjohtaja Riku Lievonen jututti tekijäkolmikkoa sekä peli- ja keinoälytutkija Perttu Hämäläistä. Yleisökin pääsi mukaan käyttämällä mm. Aalto-yliopiston luennoilla käytettävää digitaalista kommentointi/palautealustaa (Presemo) puhelinten kautta. Toki myös suullisesti sai osallistua. Tämäkin herätti keskustelua; välineen nähtiin toisaalta helpottavan kommentointia ja palautteen antamista, mutta samalla se loitontaa meidät paikalla olevat ihmiset toisistaan. Istumme kaikki samassa tilassa mutta silti laitamme mieluummin kysymykset puhelimen kautta.

Esiintyjät kommentoivat ettei heitä pelottanut, paitsi korkeintaan tekniikan toimivuuden puolesta. Tekniikkaa ja erilaisia kaapeleita, vaijereita ja systeemeitä olikin kyllä valtava määrä. Tuomas Vuorinen sanoo itse olevansa aika teknologiakriittinen. Perttu Hämäläinen muistuttaa että työkalut ovat työkaluja, mutta myös ansoja. Helposti luisumme teknologia-addiktion puolelle. Kaikkea ei pystytä ennustamaan. Hallitseva teema esityksessä hänen mielestään oli miten teknologia luo epätasapainoa. Hän puhui myös pörssikurssien heilahtelusta ja algoritmeistä sekä someraivon ja -kuplien liki itsestään tapahtuvista heilahteluista.

Työryhmä myös ruoti esityksen syntyä. Keväästä 2015 asti projektia valmisteltiin ja rakenneltiin. Vastapainokoneeseen piti tutustua, siihen piti kiivetä ja aina se yllätti. Aluksi oli joukko irrallisia temppuja ja kohtauksia. Ryhmä piti kymmenen 1-2 viikon harjoitusjaksoa kahden harjoitusvuoden aikana. Vuorisen mukaan he eivät tietoisesti halunneet tehdä scifijuttua, mutta myönsi että siihen suuntaanhan se meni.

Teknologia vallankäytön välineenä ja mielihyvän lähteenä. Joku muistuttaa että aina on dramatisoitu nykyteknologian uhkaa. Kyllä entisaikaankin tekninen suoritus oli uhka, esimerkiksi puun kaato. Mutta missä on teknologian raja.

Kun tekijöiltä kysyttiin omaa suosikkia teknologisten vempainten joukosta niin sekä Inga Björn että Saana Peura vastaavat tehosekoitin. Mutta Tuomas Vuorinen kehuu videotykkiä!

Kannattaa muuten katsoa esityksen traileri - ja mennä kokemaan Machine itse. Mahdollisuus siihen vielä keskiviikkona 17.5. STOAssa ja ehkä tulevaisuudessakin joskus jossain. Tämmöistä näkee harvoin. Kiitos Blind Gut Company ja Cirko-festivaali!


Esityskuvien copyright Jouni Ihalainen, muut kuvat otin minä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Body Notes / MimoArt Company, STOA 19.4.2017

No huh! Ihmiskeho on ihmeellinen, ja aivan käsittämättömiä asioita sillä saa aikaan! Se tuli taas todistetuksi paremmin kun hyvin kun MimoArt Companyn eli Mimosa Lindahlin hengentuote täräytti kantaesityksensä Body Notes STOAn lavalle. Uskomattoman hieno kombinaatio tanssia, liikettä, fyysistä teatteria, sellonsoittoa, slapstick-komediaa, akrobatiaa, musiikkia ja suvereenia lahjakkuutta.

Yleisön kävellessä sisään on lämmittely käynnissä, vai onko tämä jo itse esitys? Joukko ees taas kulkevia tyyppejä, jotka ääntelevät, nauravat, venyttelevät ja kuikuilevat. Ei, kyllä se sittenkin oli jonkunlainen esilämmittely. Mulle tuli mieleen se yksi Tintti-sarjakuvien kohtaus, missä on muureilla aidattu hullujenhuone, missä ihmiset konttaavat ja yhdellä on kastelukannu.

Nimittäin kyllä sen sitten huomaa kun esitys alkaa. Näin hienoa valosuunnittelua näkee harvoin! Kaikki kunnia ja aplodit ja palkinnot Ilmari Karhulle. Tässä esityksessä myös pimeys on tärkeää. Ja tarkkaan suunnatut valot, jotka tulevat milloin mistäkin, kuutioiden sisältä ja sivuista ja katosta laskettavista härveleistä. Kerrassaan kaunista ja käsittämättömän hienoa katseltavaa. Ihmisen vartalon ääriviivat saavat valoissa ja varjoissa ihan uusia ulottuvuuksia, ja välillä on vaikea edes tunnistaa hahmoja ihmisiksi valojen ansiosta.

Neljä tanssijaa Mikael Kuosmanen, Miro Lopperi, Marko Pakarinen ja Saska Pulkkinen heittäytyvät sananmukaisesti täysillä tähän hullutteluun. Yleisö ei voi olla tyrskähtelemättä ääneen, kun herrojen kuviot saavat niin absurdeja ulottuvuuksia. On vaikea käsittää mihin kaikkeen tämä nelikko taipuu. Heiltä sujuvat lähikontaktinomaiset otteet, hitaat sellon siirrot, töpötys ja tepsutus, omituinen hihittely, absurdit ilmehdinnät ja moninainen kehonkieli. Maaliin/taikinaan heittäytyvät vertikaalit pellehyppääjät jähmettyvät outoihin asentoihin, ja vailla homoeroottisuuden häivääkään nelikko ottaa lähikontaktia ohitustilanteissa. Kuutioon sulloutunut hidastusliikkuminen on kiehtovaa katsottavaa. Pinossakin voi olla puolialasti ihan rentona.

Lopuksi ihmiskehoin maalattu muovi ripustetetaan yleisölle katsottavaksi ja taas leikitään valoilla ja varjoilla. Huh!

Koko esitys on hillittömän hauska ja hulvaton, ja samalla teknisesti niin taitava että ihan huimaa. Sellotaiteilija Sergio Castrillón soittelee välillä erilaisia kuvioita ja välillä muuten vaan sooloilee sellonsa kanssa. Musiikki kiertää tilassa ja ilmestyy välillä kuutioonkin. Jaakko Aution äänisuunnittelu on myös mielenkiintoista; miten se ääni saadaan sinne kuutioon? Arto-Oskar Reunanen on suunnitellut lavastuksen, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan on hyvinkin nerokas. Ja sitäpaitsi muoviteippaus ja sen poistaminen tarjoavat yllättävän paljon iloa katsojille. Kaatuuko se sukkasillaan, jaloissaan vain muovipussit, vai eikö?

Tätä on tosi vaikea kuvailla, mutta jotain kertakaikkisen eksoottisen hienoa tuli nähtyä. Esityksiä on jäljellä vielä neljä, ja suosittelen enemmän kuin mielelläni tätä kaikille mahdollisille ihmisille. Aivan loistava Body Notes!


Kuvien copyright Kai Kuusisto.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.