A Midsummer Night's Dream / Bridge Theatre, Finnkino 28.10.2019

Kesäyön uni ei ole mikään suosikkinäytelmäni Shakespearen tuotannosta, mutta taas kerran löysin itseni sitä katsomasta. Mutta en kyllä pettynyt edelliselläkään katselukerralla Lontoon Globe-teatterissa, kun näin silloisen taiteellisen johtajan Emma Ricen ohjauksen (mikä herätti paljon kohua mm. sähkövaloillaan). Siinä oli sopivasti vaihdeltu sukupuolirooleja, ja tämä raikasti teosta mukavasti. Hieman samaa jujua oli tässäkin käytetty, nimittäin ohjaaja Nicholas Hytner oli vaihtanut hieman Oberonin ja Titanian repliikkejä, ja kääntänyt roolit oikeastaan päinvastoin. Sen sijaan että Oberon lumoaisi Titanian rakastumaan ja lempimään aasin kanssa, niin käykin päinvastoin: Oberon viettää kuuman lemmenyön aasiksi muutetun Nick Bottomin kanssa.

Hytner ohjasi vuosi sitten erinomaisen kiinnostavan Julius Ceasarin uudehkoon Bridge Theatreensa, ja se oli suuri menestys. Teatteritilaa käytettiin hienosti hyväksi ja esitys tuotiin kirjaimellisesti yleisön keskelle. Minäkin näin sen paikan päällä kahdesti, ja Suomessa se oli nähtävillä NT Live-sarjassa Finnkinolla. Nyt immersiivisyys oli viety ehkä vielä askeleen pidemmälle. Katsojat ovat tapahtuminen keskiössä ja lattiasta nousevat ja laskevat lavasteet (ja sängyt!) siirtävät yleisömassoja tieltään. Yksi brittien huippulavastajista eli Bunny Christie jatkaa Julius Ceasarista opittuja temppuja, mutta ilma-akrobatia tuo upean lisänsä kaikkeen. Akrobatia jos mikä sopii satumetsään ja keijujen liikkeiksi upeasti.

Livetallennus onnistuu kyllä hienosti tuomaan lähikuvien ja erilaisten kamera-ajojen kautta sitä sadunomaista tunnelmaa teatterista myös elokuvateatterin katsomoon. Ihan kuin olisi itse paikalla. Grant Oldingin säveltämä musiikki on kevyen ilmavaa ja keijujen laulu sopii kokonaisuuteen täydellisesti. Ja sitten on vielä taitava äänisuunnittelu (Paul Arditti) joka tuo öisen metsän erilaisine äänimaisemineen käden ulottuville.

Esitys alkaa hyvin ankean näköisissä puitteissa. Yleisön seassa psalmeja veisaavat naiset, nunnamaisissa asuissaan. Katsojat valuvat sisään. Hippolytaa tuodaan lavalle lasikopissa, puettuna harmaaseen nunnamaiseen kaapuun. Miehen, isän tai puolison auktoriteetti on ehdoton. Margaret Atwoodin klassikkokirja (tai lähinnä kai sen perusteelta tehty tv-sarja) A Handmaid's Tale on ollut aika ilmeinen vertailukohta tai inspiraation lähde, ja Hytner tämän kyllä auliisti myöntääkin. Naisen asema on alistettu ja nämä arvot näkyvät. Onneksi vain esityksen alussa, koska kyllä nunnakaavut ja alistuvat naiset jäävät unholaan kunhan esitys pääsee vauhtiin.

Taas kerran näytelmän miehitys/naisitus on nappiin valittu. Kaikenvärisiä, -kokoisia ja -muotoisia ihmisiä on mukana, kuten lontoolaisissa teatteriesityksissä on muutenkin tapana.  Diversiteetti sopii oikein hyvin juurikin Kesäyön uneen! Oliver Chris (Oberon) on viime vuosina tehnyt tasaisesti hyviä teatterirooleja Lontoossa ja hänen Oberoninsa on jäyhän kujeileva ja flirttaillessaan pistämätön. Tämän ja Aasi-Bottomin kosiotanssi on hulvaton -  todellakin funny and sexy kuten Hytner sitä itse kuvailee väliaikahaastattelussa. Mulle uusi näyttelijätuttavuus oli Gwendoline Christie, mutta aivan huikean upea Titania tämä on. Kumpikin näistä on 191 cm pitkä joten aika pitkänhuiskeita keijuja ollaan. Kaksoisrooleissaaan he esittävät myös Theseusta ja Hippolytaa.

Hermia (Isis Hainsworth) ei halua naimisiin isänsä valitseman Demetriuksen (Paul Adeyefa) kanssa, mutta vaihtoehtona on luostari. Oma mielitietty Lysander (Kit Young) polttelee mielessä enemmän. Helena (Tessa Bonham Jones) on ihastunut Demetriukseen, mutta tämä ei huomaakaan "rumaa" tyttöä. Onneksi keijujen taiat, monenlaiset seikkailut ja parinvaihtosysteemit tuovat onnellisen lopun tälle nelikolle - ja kukin saa mennä naimisiin kenen kanssa haluaa. Näiden ylhäisten lisäksi näytelmässä oleellisena osana on myös Rude Mechanicals -ryhmä eli hieman simppelien käsityöläisten teatteriseurue, ketkä harjoittelevat Pyramus & Thisbe -klassikkoa metsän siimeksessä herttuaparin vihkiäisiin. Heistä isoimman roolin tekee Nick Bottom (Hammed Animashaun) joka joutuu keskelle Oberonin ja Titanian taisteluita, ja siten tulee muutetuksi aasinpäiseksi rakastajaksi Oberonille. Kerrassaan muikea roolityö.

Kaiken yllä keppostelee ihana punkkari-Puck (David Moorst) tuo Titanian assistenttikeiju, joka häärää, säätää ja sotkee. Kerrassaan riemastuttavan anarkistinen Puck! Käsittämätöntä että Moorst ei ollut koskaan ennen tehnyt mitään akrobatiaa. Ei uskoisi, sen verran sujuvasti mies köysitrapetseilla kiikkuu. Mikä energialataus! Ja miten elastiset varpaat! Interaktiivisuus ja flirttailu yleisön kanssa on juuri sopiva lisämauste Puckin hahmoon. Tosin kyllä Rude Mechanicals -seuruekin osaa napata katsojan kännyllä selfien...

Christina Cunningham on suunnitellut hienot puvut. Keijujen kimaltavat asut ja näyttelijäryhmän haalarit ja hupparit, mutta myös ankeat nunnakaavut ja Oberonin yltäkylläiset aamutakit. Ja Titanian ihanat asut! Näissä silmä lepää.

Koko keijujen unenomainen metsä on hieno vastapari totalitaarisen ankealle yhteiskunnalle. Metsässä  ja taian alla kaikki ovat vapaita, saavat irrotella ja toteuttaa salaisia haaveitaan. Kun on aika herätä unesta - what visions I have seen! - niin onneksi todellisuus onkin muuttunut. Lopuksi pidetään yhdessä bileet, katsojienkin kanssa. Mikä esitys ja mikä lopetus! Ei ihme että tätä ovat kaikki kehuneet. En kesällä saanut aikaiseksi vaihdella omia esityksiäni ja mennä katsomaan, mutta onneksi taltiointi ja Finnkino pelasti tilanteen. Herkkupala!


Kuvien copyright Manuel Harlan.

Julius Caesar / Bridge Theatre 10.3.2018

Aivan mahtavaa että Englannin koirareissun yhteydessä oli mahdollisuus mennä Lontooseenkin yhdeksi illaksi. Näin ollen pääsin katsomaan uudelleen Bridge Theatren mainiota Julius Caesaria. Näin sen tammikuussa ensimmäisessä ennakossa, lavanvierus/seisomapaikalta, joka oli hyvin intensiivinen kokemus. Nyt sitten 2 kuukautta myöhemmin istumapaikoilta, melkeinpä teatterin parhailta paikoilta. Erittäin mielenkiintoista nähdä oliko esitys muuttunut parissa kuukaudessa, ja saada myös hieman eri näkökulma esitykseen.

Esitys oli edelleenkin hyvin reilut 2 h, vaikka teatteri kuinka koittaa väittää sen olevan kaksituntinen. Ehkä parikymmentä minuuttia yli. Ei sillä sinänsä ole väliä, mutta pitkähkö aika istua ilman väliaikaa. Toisaalta, moni elokuva mainoksineen kestää pidempään... Kun ihmiset siirtyivät katsomoon, niin näyttelijöistä koostuva bändi aloitti soittelemaan. Mutta siinä missä ennakossa he soittelivat jo hyvissä ajoin ennen 19.45 alkavaa esitysaikaa, nyt soitto alkoi vasta 19.40 (kyllä, oikein katsoin kellosta). Oasiksen Rock'n'Roll Star aloitti minikeikan, joka oli hurmoshenkinen Julius Caesarin kamppistilaisuus, ja punaliput heiluivat. Tunnelma oli siellä alhaalla rokkikonserttimainen ja volyymit aika kovalla. Survivorin Eye of the Tigerin aikana verkkariasuinen Mark Antony (David Morrissey) tuli huudattamaan yleisöä bändin lavalle.

Pikkuhiljaa bändi lopetti ja varsinainen esitys alkoi. Oli kiinnostavaa katsoa erityisesti sitä upean lavasuunnittelun ja yleisön siirtelyn logistiikkaa! Kun lavanosat nousivat ja laskivat, ja silmänräpäyksessä huonekalut ja muu rekvisiitta ilmestyi ja katosi. Ja miten upeasti ihmismassat siirtyilevät. Miten hienosti koko tilaa hyödynnettiin muutenkin. Kyllä näyttämöhenkilökunta venyi moneen.

Brutus on vastahankainen Caesarin syrjäyttämiseen, koska rakastaa tätä. Mutta lopulta Cassius onnistuu suostuttelemaan Brutuksenkin mukaan hankkeeseen. Brutus rakastaa kuitenkin Roomaa enemmän, ja uskottelee ehkä itselleenkin että Caesarin syrjäyttäminen on Roomalle parhaaksi. Ben Whishaw on kyllä erinomainen viileän tyylikkäänä ja älykkömäisenä Brutuksena, josta sitten kuitenkin löytyy se kapinan palo. Ja syvä katumuskin, kun ymmärtää mitä tuli tehtyä.

Adjoa Andoh oli aivan erinomainen Casca, tämän kulmakarvojen nostelu ja pitkät katseet tekivät vaikutuksen. Siinä missä roomalaiset ovat ensin Brutuksen ja tämän salamurhaajaporukan puolella niin Mark Antonyn loistava hautajaispuhe saa heidät viimeistään kääntymään Ceasarin murhaajia vastaan. Seurannut sota on kovin äänekäs ja varsinkin valoilla pelataan paljon. Korvatulpat olisivat ehkä olleet ihan viisas hankinta.

Ylhäältä katsottuna punaisen kankaan vetäminen koko permanto-osuuden yli oli hienon näköistä. Ja en muista että viimeksi salamurhauskohtauksen aikana olisi kaikki seisomassa olleet laitettu "turvamiesten" toimesta alas kyykkyyn tai polvilleen, mutta nyt sekin nähtiin. Hyvin erilainen näkökulma koko näytelmään. Vaikka välillä vähän väsyttikin niin tämä oli sen verran intensiivinen että hereillä kyllä pysyi.

Olin erittäin tyytyväinen että sain mahdollisuuden uusintakatseluun. Seuraava mahdollisuus tämän kokemiseen olisi sitten 26.3. Finnkinon leffateattereissa Turussa, Tampereella ja Helsingissä. Suosittelen vahvasti. Tämä on moderni, äänekäs, populistinenkin tulkinta, mutta räväkkyydessään hyvin ajankohtainen kannanotto.

Bridge Theatre on mukava paikka, mutta viime kerran narikkakaaoksesta viisastuneena nyt oli takki mukana katsomossa. Ja ihanaa oli myös treffata teatterituttuni Kerstin ja ennenkaikkea Anke, jotka olivat katsomassa samaa esitystä. Hyvä ilta.


Virallisten esityskuvien copyright Manuel Harlan, muut kuvat omiani.

Julius Caesar / Bridge Theatre 20.1.2018

Mulla on sellainen epävirallinen tavoite elämässä. Tai haave ehkä ennemminkin. Nimittäin nähdä kaikki Shakespearen näytelmät lavalla joskus, jossain muodossa. Julius Caesar kuuluu niihin mitä en ole koskaan onnistunut ennen näkemään. Siinäpä tarpeeksi houkutinta siis mennä katsomaan lokakuussa avattuun Nick Hytnerin ja Nick Starrin Bridge Theatreen tätä ensiksimainitun herran ohjausta.

Lisähoukuttimena tietysti Brutuksen roolissa nähtävä Ben Whishaw.

Hytner luotsasi National Theatrea vuosikaudet ja teki sinne monta kehuttua ja kiiteltyä Shakespeare-ohjaustakin. Jostain syystä hän ei ole koskaan ohjannut Julius Caesaria, vaikka kuulemma pitää kovasti sen katselemisesta. Joten nyt sitten ihan omassa teatterissaan JC nähdään, jo heti toisena ohjelmistossa. Young Marx aloitti lokakuussa teatterin taipaleen. Se nähtiin myös NT Live:ssä eli elokuvateatterien hämyssä. Toivottavasti myös Julius Ceasarkin tulee Suomeen keväämmällä (Briteissä se nähdään 22.3.). Hytner on siis pitänyt yllä hyvät välit NT Live porukoihin, kun heti kaksi ensimmäistä ohjaustaan uudessakin paikassa on päässyt mukaan.

Mutta ensin livekokemus. Yleensä kaikki on hienompaa paikan päällä. Ja tässä tapauksessa varsinkin siinä lavan reunalla. Nimittäin tässä tuotannossa ei ole lainkaan perinteistä permanto-osuutta katsomossa, ainoastaan seisomapaikkoja. Istumakatsomot kiertävät kyllä areenaa reunoilla. Otin 25 punnan hintaisen seisomapaikan, koska mikä ettei. Kun liput tulivat myyntiin, ei ollut tarkempaa kuvaa miten homma toimii, miten pitkä näytelmä on tai muutakaan. Mutta hommahan toimi siten että ensinnäkin takit ja laukut piti jättää narikkaan (lontoolaisissa teattereissa harva jättää esim. takkejaan minnekään, vaan vie ne paikalleen mukanaan. Viime aikoina moni teatteri on kuitenkin alkanut vaatia isompien kassien jättämistä narikkaan). Kun kävelin sisään saliin niin siellä juuri bändi viritteli soittimiaan ison tilan keskellä olevalla lavalla. Tämä oli ehkä parikymmentä minuuttia vaille esitysajan.

Alue oli kuin mikä tahansa rokkifestari - tai ehkäpä amerikkalaishenkinen poliittinen tilaisuus. Paikalla kierteli myyntikärryjä ja sai ostaa pähkinöitä, lippiksiä ja t-paitoja, kaljaa... Kaikki Julius Caesarin kannatustuotteita. Valitettavasti mulla ei ollut mitään mukana, koska lompakot ja muut jäi sinne kassiin. Sain lirkuteltua lipuntarkastajalta luvan pujahtaa takaisin, kävin hakemassa kympin setelin ja palasin. Vain kuullakseni että heille ei käy käteinen, ainoastaan kortti (olisitpa kertonut siitä kun kyselin paitojen hintoja). Onneksi viisi puntaa maksavia kamppis t-paitoja oli muutama kappale myynnissä myös aulan käsiohjelmamyyjällä pois lähtiessä.

Näyttelijöistä koostuva bändi veteli sekalaisia biisejä parikymmentä minuuttia, Eye of the Tiger, We're Not Gonna take it... Samalla jaettiin lentolehtisiä ja muuta vaalimainossälää. Sitten bändi lopetti ja lavalle saapui itse pääkiho eli Julius Caesar (David Calder), turvamiesten raivatessa tilaa keskellemme. Me seisovat katsojat saimme vaeltaa vapaasti isossa tilassa ja "turvamiehet" ja henkilökunta meitä sitten ohjaili aina sen mukaan mihin tarvittiin tilaa lattiasta nouseville lavaelementeille tai kulkeville näyttelijöille. Välillä näyttelijät soluttautuivat joukkoomme huudellen sieltä kommentteja tai iskulauseita. Tässä todellakin tunsi olevansa mukana näytelmässä ihan eri tavalla kuin normaalisti katsomossa istumalla. Vaikka tämä oli ensimmäinen ennakko, niin yllättävän hyvin yleisön siirtelyt ja muut sujuivat. Välillä saattoi vaikka verkkareissaan ohi hölkkäävä Mark Antony (David Morrissey) kätellä tai läpsäistä olalle. Ja tarpeeksi lähellä jos oli, niin hiki, kuola tai veri saattoi kyllä roiskua päällesi.

Yleisöllä oli aktiivinen rooli monessakin paikassa. JC:n hautajaisissa meille jaeltiin valkoisia kukkia ja surureunuksisia julisteita, ja yhdessä kohtaa siirsimme valtavaa punaista kangasta ylitsemme.

Nyt ei olla toogissa ja sandaaleissa vaan tiukasti nykyajassa. Vaatteet ovat siis sen mukaiset ja murha-asekin on vaihtunut tikarista pistooliin, itse asiassa useampaan. Koko casting on aika mielenkiintoinen. Moni miesrooli on naisen esittämä, esimerkiksi Michelle Fairley on Caius Cassidus ja Adjoa Andoh Casca, salaliittolaisia kummatkin. Valkoisten näyttelijöiden joukossa on huomattavan moni muunkin värinen. Hyvä näin.

Julius Caesar nähdään tyrannimaisena tyyppinä ja Hytner on luonut hänestä hieman trumpmaisen, hyvin populistisen hahmon. Siksipä juuri Marcus Brutus (Ben Whishaw) kätyreineen suunnittelee ja toteuttaa salamurhan. No, ei ehkä fiksusti tehty ja siitä seuraavat ankarat taistelut. Tyrannin jälkeen voi aina tulla valtaan joku vielä pahempi. Tässä vaiheessa korvatulpat saattaisivat olla tarpeen, ainakin jos sattuu seisomaan taistelujen ytimessä. Meteli, välkkyvät valot ja päälle tippuvat laastit (?) ovat aika intensiivinen kokemus. Äänitehosteet ovat kyllä kautta koko näytelmän aika kovalla.

Bunny Christien suunnittelema lavastus ansaitsee erikoismaininnan. Kun ei kiinteää ja yhtä lavaa ole lainkaan, vain erikokoisia elementtejä, jotka nousevat ja laskevat lattiasta, eri korkuisiksi, ja eri kokoisiksi paloiksi. Siihen sitten henkilökunta kantaa sieltä yleisömeren halki tarvittavia huonekaluja tai tarvikkeita. Todella sujuvasti ja huomaamatta, ainakin sieltä lattiatasolta katsoen. Katsoja voi valita änkeääkö eturiviin, vai siirtyykä vaikka nojailemaan seinustoille ja tarkkailee hieman kauempaa. Ensimmäisessä ennakossa kesto oli 2 tuntia ja vartin, ilman väliaikaa. Selkä tuli seisomisesta hieman kipeäksi, vaikka kävelinkin ympäriinsä hieman loppua kohti, ja välillä kävin nojailemassa seiniin.

Mainontaa metroasemalla

Esiintyjät olivat kaikki oikein mainioita. Calder setämäinen ja leppoisa, mutta jotenkin lipevä Julius Caesar. Omahyväisenä miehenä hän ei usko ennustajan (mainio kylttejä kantava pummityyppi, joka yleisön joukosta huutelee) varoituksia Beware the ides of March! Ei usko hän vaimonsakaan aneluja olla menemättä ko. päivänä minnekään. Päivä jolloin velat maksetaan... miten symbolinen päivä salamurhalle! Aina kovin karismaattinen Morrissey oli sporttinen ja menevä, ja piti loistavan monologin Ceasarin hautajaisissa. Friends, Romans, countrymen, lend me your ears - siinä oli väkevyyttä. Monet näyttelijöistä vetivät useita pienempiä rooleja. Ja sitten on tietysti aina loistava Ben Whishaw. Viimeisin teatteriroolinsa oli aika... erikoisessa näytelmässä (Against viime syksynä Almeidassa), joten oli mahtavaa nähdä miestä tekemässä kunnon perinteinen iso rooli. Vaikka ei sillä tavalla perinteinen kun Brutus on totuttu näkemään. Whishaw'n Brutus on kirjojen parissa viihtyvä, hieman nörtähtävä älykkö, ja epävarmankin oloinen mies. Tuntuu että muut kapinalliset, Cassidus ja Casca etunenässä, saavat puheillaan Brutuksen päätymään koko salaliittohankkeeseen.

Näytelmä on vanha, kertoen vielä vanhemmista tapahtumista. Silti tämä Hytnerin versio on hyvin moderni, ei vain miljööltään ja muulta sellaiselta ulkoiselta, vaan myös sisäisesti. Se heijastelee tämän päivän valtarakenteita, populismia, henkilökulttia ja poliittista ilmapiiriä aika oivallisesti. Mainio esimerkki miten hyvä näytelmä voi olla ajaton. Hytnerin omia ajatuksia siitä miksi tämä näytelmä ja miksi juuri nyt voi lukea tästä Guardianin jutusta. Jos nyt jotain moitteita pitäisi antaa niin, taistelukohtaukset kestivät hitusen liian kauan. Ehkäpä siitä sitten nipistettiin se vartti pois mikä alunperin piti esityksen kesto ollakin eli kaksi tuntia. Teatterin mukaan esitys kestää nyt sen 2 tuntia. Ennakoiden aikana kokeiltiin hieman myös seisomapaikkojen määrillä, ja nyt se on vakiintunut neljäänsataan katsojaan.

Olin siis ensimmäisessä ennakossa ja ensi-ilta oli 30.1. Arvostelut ovat olleet hyvinkin positiivisia, neljää tähteä kautta linjan. Hyvä olla kerrankin jostain samaa mieltä myös oikeiden kriitikoiden kanssa. Esityksiä on aina 15.4. saakka, ja lippuja on vielä ihan hyvin tarjolla. Itse olen menossa maaliskuussa katsomaan uudelleen, tällä kertaa istumapaikalla.

On aina yhtä ihanaa päästä hetkeksi juttelemaan herra Whishaw'n kanssa. Tällä kertaa Bridge Theatren baaritiskillä. Piti mennä pelastamaan yksin viiniään siemaileva mies esityksen jälkeen. Ja samaan aikaan stage doorilla värjötteli viitisenkymmentä japanilaista fania, turhaan.


Esityskuvien copyright Manuel Harlan, muut omia.

Great Britain / NT Archive 15.7.2015

Harmikseni tämän näytelmän missasin, vaikka se meni ensin National Theatressa, ja sitten siirtyi pääasiassa samalla miehityksellä (Oliver Chris ja Billie Piper vaihtuivat) vielä West Endillekin. Tai olisin mä sen voinut katsoa West Endillä, mutta halusin nähdä tällä miehityksellä. Mutta onneksi on arkisto, ja mahdollisuus katsoa ilmaiseksi vanhoja näytelmiä siellä.

Great Britain on siitä vinkeä tuotanto, että porukka onnistui pitämään harjoitukset ja muut salassa loppuun asti. Ensi-iltapäivä kerrottiin vain 5 päivää ennen ajankohtaa, ja mitään ennakkonäytöksiä ei ollut.

Satiirinen näytelmä ruotii brittiläisen skandaalilehdistön vaikutusta, toimintaa ja ennenkaikkea kolmiodraamaa lehdistön, poliisin ja poliitikkojen välillä. Kirjoittaja Richard Bean on kyllä onnistunut poimimaan kaikki herkulliset skandaalit mitä tämän asian tiimoilla on viime vuosina tapahtunut. Kaikki pohjautui muutaman vuoden takaiseen News of the World -lehden puhelinurkintajuttuun, minkä seurauksena paljon ihmisiä on eronnut ja erotettu viroistaan jne.

Billie Piper esittää The Free Press -nimisen lehden toimituspäällikköä Paige Britainia. Tyyppi on tyrkky, flirrttaileva ja silti Piper onnistuu säilyttämään raikkauden. Oikein erinomaisesti vedetty rooli. Kaikki keinot juttujen hankintaan ovat sallittuja. Keinoja kaihtamatta juttuja kaivetaan esille vaikka mistä (avustajille maksetaan myös julkkisten roskisten tonkimisesta...). Lehti maksaa myös rintojen suurennusleikkauksia missinketkuille, Meno on aika räävitöntä, itse asiassa koko näytelmän ajan. Lehden omistaja O'Leary (taas kerran erinomainen Dermot Crowley) loi lehden 15 vuotta aiemmin, ja haluaa vaan myyviä otsikoita ja meheviä juttuja - hinnalla millä hyvällä. Lehdessä ei ole ulkomaan juttuja, koska se keskittyy vain kotimaan myyviin skandaaleihin. Yksi toimituksen nainen koittaa aina tarjota jotain ihan oikeita ja asiallisia juttuja, turhaan. Jos nyt joku tekee itsemurhan lehtijutun tuhottua tämän elämän niin voi voi. Tai niinkuin näytelmässä sanotaan: "That is what we do. We go out and destroy other people's lives". Niinpä.

Lontoon poliisipäällikkönä on mainio ääliömäinen hyypiö (lehdistön lempinimeämä Gay Terminator), joka sotkeutuu itse kaikkiin skandaaleihin pahasti ja päästelee suustaan karmaisevia sammakoita jatkuvasti. Aaron Neil tekee tämän roolin tosi hyvin. Pomonsa erheitä sitten paikkailee assistant commissioner (Oliver Chris, alakuvassa), joka ajautuu myös suhteeseen Paige Britainin kanssa. No eihän siitäkään hyvää seuraa kun toimituksen edustajalla on oma poliisi sisäpiirissä. Vaikkakin tämä koittaa kamppailla omatuntonsa kanssa...

Tästä saisi toki vielä enemmän irti jos olisi enemmän perehtynyt urkintaskandaaliin, ja tietäisi näitä ihmisiä (tai lähinnä heidän vastineitaan todellisuudessa) nimeltä. Mutta hauskaa oli näinkin, koska koko skandaalilehdistö ja sen maailma kaikkine arkkityyppeineen ja julkisuuden kipeine julkkiksineen on esitetty niin herkullisesti.

Tuleva pääministeri, lehden päätoimittaja ja omistaja ovat ampumassa maaseudulla (jonkun kartanolla tietenkin) ja siellä tehdään kaikenlaisia lehmänkauppoja. Omistaja aikoo rahoittaa PM:n vaalikampanjaa, jos tämä sitten edesauttaa BBC:n alasajoa. Omistaja kun haluaa ostaa ITV:n ja tehdä siitä ykkös-tv-kanavan. Pientä kiristystä poliitikon naissuhteilla kuuluu asiaan. Myöhemmin Free Press voittaa Newspaper of the Year -palkinnon - jonka jakaa tietenkin tämä poliitikko... ja tietenkin jatkoilla neiti Britain ja poliitikko päätyvät muhinoimaan...

Herkullisia sivuhenkilöitä on monia. Yksi toimituksen tyyppi pukeutuu tiedonurkintaa varten erilaisiin valeasuihin. Ian Hallard (yläkuvassa Billie Piperin kanssa) vetää monta pientä roolia, ja on kaikissa tasaisen hyvä.

Videoprojisoinneissa vilautellaan otsikoita ja uutisjuttuja ja välillä kuullaan näitä puhelinvastaajista urkittuja viestejäkin. Hauskaa kun "kilpailevien" lehtien nimiä on väännelty muotoon Guardener ja The Dependent :-) Ja niissä on monesti myös ääreishauskoja "skandaaliotsikoita" joille sai nauraa maha kippurassa. Kuten vaikkapa: Immigrant dole cheat's cat ate salmon.

Näytelmän puhe (ja muukin) tahti on melkoista tykitystä.

Muuten, nyt kun joskus viime viikolla nousi brittilehdistöön kauhea kohu kuningatar Elisabetin lapsuusaikaisesta natsitervehdyksestä, niin tässä (ensi-ilta oli siis viime kesänä) jo käytetään samaa kuvaa ja selostetaan kuinka Elisabet soitti rumpuja Hitler Jugendissa :-)

No, lopuksihan kaikki saavat ansionsa mukaan, kun lehti lopetetaan ja toimituksen sisälläkin aletaan pohtimaan onkohan osa heidän toimintaansa ollut hieman moraalitonta. Lehtiotsikoilla kerrotaan mitä sitten tapahtui. Paige Britain saa toki uuden työn rapakon takaa jonkun hömppäjulkkisohjelman juontajana; näemme ihan videopätkän... Chris Oliverin poliisihemmo, joka ylenee poliisipäälliköksi, kokee ankean lopun oman käden kautta.

Varsin raikas ja vauhdikas esitys, mutta kuten sanottua, osa menee yli hilseen koska on niin paljon viittauksia todellisiin tapahtumiin ja henkilöihin.

Nicholas Hytner ohjasi tämän, ja mielestäni homma pysyy kasassa hienosti, vaikka se vauhti ja aihe on mitä on.


Valokuvien copyright Alastair Muir (ylin) ja Johan Persson (alemmat).

Great Britain NT:lle!

Huhut vahvistettiin vihdoin tänään kun National Theatre julkisti seuraavan isomman näytelmänsä. Eikä paljoa aikailtu, sillä nyt on keskiviikko ja ensi-ilta jo maanantaina! Ei ennakkojakaan... Seuraavien 2 viikon esitykset myynnissä NYT ja varsinaiset myynnit alkavat sitten myöhemmin.

Tästä on huhuttu jo tovi, että Billie Piper ja Oliver Chris olisivat muiden mukana työstämässä tuoreista puhelinurkintaskandaaleista kertovaa näytelmää, mutta kiva lukea että se on oikeasti toteutumassa.  Kumpikin on kiva nähdä lavalla taas, mutta ehkä vielä parempaa on Ian Hallardin mukanaolo. Ohjauksesta vastaa Nicholas Hytner ja Great Britain -näytelmän on kirjoittanut Richard Bean.

Menin ja ostin £15 lipun sitten 5.7. lauantaille iltapäivään. Nyt pitää miettiä ehdinkö lennolle, koska esitys alkaa 14.15, loppuu noin vartin vaille viisi, ja lento lähtee Heathrow'sta klo 18.40. Moni kommentoi Twitterissä että se on siinä ja siinä, mutta... Ans kattoo nyt. Jos katsoisi vaikka ensimmäisen puoliajan ja sitten loput arkistossa? Vai ottaisinko riskin että kaikki liikenne sujuu vauhdilla? Käsimatkatavaroilla kun matkustaa niin on ehkä hieman paremmat saumat, mutta. Elämme jännittäviä aikoja.


Billie Piper will play Paige Britain, a news editor of tabloid The Free Press, which is 'locked in a never-ending battle for more readers'. The cast also includes Oliver Chris, Robert Glenister and Harriet Thorpe. 

Nicholas Hytner will direct the play, which he describes as 'a satire on perversions of the idea of a free press, not the free press itself'. Hytner also told the press this morning that the team were 'advised' not to open the production whilst the trial was still in progress.

The rest of the company comprises Sarah Annis, Ross Boatman, Robert Calvert, William Chubb, Dermot Crowley, Jo Dockery, Ian Hallard, James Harkness, Scott Karim, Barbara Kirby, Nicholas Lumley, Maggie McCarthy, Iain Mitchell, Miles Mitchell, Aaron Neil, Nick Sampson, Kellie Shirley, Kiruna Stamell, Rupert Vansittart, Joseph Wilkins and Andrew Woodall.

Uutinen What's On Stage-sivuilta.

Ja sitten tänään Mark Shenton kirjoittaa asiasta The Stage -lehden kolumnissaan.

Theatre can be a fast response mechanism in the way that film can’t. But who knew that the National had a play ready and waiting in the wings to announce a play about press intrusion and phone hacking, the moment that verdicts were announced in the Rebekah Brooks and Andy Coulson trials?

Kuuntelin juuri äsken myös BBC3 radiokanavalta Nick Hytnerin haastattelun. Uskomattominta tässä koko jutussa musta on se, että miten NT sai pidettyä kaiken salassa?? Kymmenet ihmiset mukana produktiossa, ja ei mitään tietoja vuotanut julkisuuteen. 

Shenton on samaa mieltä:

Maybe I simply didn’t have my ear close enough to the ground, but the biggest surprise for me is that this play remained a secret for so long. With all the leakage on social media and a large cast and creative team working at full tilt on it, you’d have thought that word would have got out that this play was at least in preparation. Bravo that they managed to keep a lid on it.

NT:n tulevaa ohjelmistoa

Tänään pidettiin lehdistötilaisuus, jossa julkistettiin National Theatren tulevaa ohjelmistoa. Lähinnä ensi syksylle, mutta pieniä maistiaisia keväästä 2015 myös!

Luvassa hirveä määrä (olikohan niitä 10) ensi-iltoja, mutta itseä kiinnostaa ehkä eniten nämä:

Muinaiskreikkalaista tragediaa a'la Euripides eli Medea (suomeksi Medeia). Pääroolissa ihastuttava Helen McCrory, jonka olen NT:n lavalla nähnyt The Last of The Haussmansissa muutama vuosi sitten. Tämä nähdään 4.9. NT Livessäkin (Suomessa varmaan sitten hieman myöhemmin). Carrie Cracknell ohjaa.

Syyskuussa Lontooseen siirtyvät myös kolme näytelmää Skotlannin kuninkaista eli The James Plays (James I, James II, James III). Näytelmien ensi-ilta Edinburghin festareilla elokuussa. Rona Munro on kirjoittanut ja Laurie Sansom ohjaa.

Yksi mitä odotan ihan kauheasti on David Haren uusi näytelmä Behind the Beautiful Forevers, jonka Rufus Norris ohjaa. Se pohjautuu Katherine Boon Mumbaihin sijoittuvaan kirjaan, mitä en ole kyllä lukenut, mutta mulle riittää että David Hare on jotenkin mukana.

Syyskuussa ensi-iltaan myös Enda Walshin Ballyturk, missä pääroolissa Cillian Murphy. Sekin tarttee varmaan nähdä.

Sitä ei vielä kerrottu millä näytelmällä syksyllä vietetään uuden Dorfman näyttämön (ent. Cottesloe) avajaisia. Sen sijaan tammikuussa Nicholas Hytner ohjaa sinne Tom Stoppardin uuden näytelmän. Tämä jää viimeiseksi Hytnerin ohjaustyöksi NT:n johtajan pallilla. On kuulemma jankuttanut Stoppardille vuodesta 2001 että sen pitää kirjoittaa uusi näytelmä :-)

Maaliskuussa 2015 tulee Dorfmaniin ensi-iltaan myös Sam Holcroftin uutuus Rules For Living, ja ohjaajana Marianne Elliott.

Ja viimeisimpänä sitten 2015 George Bernard Shaw'n näytelmä Man and Superman, pääosassa Ralph Fiennes ja ohjauksesta vastaa Simon Godwin.

Shakespearen kulta-aika?

Sarah Cromptonin erinomainen kirjoitus aiheesta elämmekö nyt Shakespearen kulta-aikaa. Julkaistiin Telegraphissa 4.12. Crompton haastattelee Michael Grandagea ja Nicholas Hytneriä.

Crompton mainitsee "kulta-ajan" esimerkiksi niin Grandagen Henry V:n, Donmarin Coriolanuksen, RSC:n Richard II:n kuin tammikuussa ensi-iltansa saavan NT:n King Learinkin. Sekä Globen parhaillaan Broadwayllä esitettävät Richard III ja Twelfth Night

It is a heck of a lot of activity for a man who has been dead since 1616 and was once consigned to dusty textbooks - and it is a trend that I am not sure anyone would have predicted even in the Nineties when Shakespeare was performed regularly and well, but without generating the same enthusiasm.

Grandage puts this theatrical revival down to his relevance. “In the times we live in Shakespeare seems to be resonating more. He seems to be speaking to us about the central themes that concern us.” He had, he says, been struck by the “depth of humanity” in Henry V, which points up the consequences and cost of going to war.

Mutta miksi Shakespeare on juuri nyt niin suosittua? Crompton löytää kolme syytä:

Globe avattiin 1997, ja keskittyy Shakespeareen laadukkailla & perinteikkäillä esityksillään. Toisena syynä Crompton mainitsee RSC:n Michael Boydin johtajakauden alkamisen 2003. Ja kolmantena Nicholas Hytnerin tulon NT:n taiteelliseksi johtajaksi 2003, ja erityisesti tämän Henry V produktio samana vuonna (Adrian Lester pääroolissa). Pitäisikin mennä NT:n arkistoon katsomaan se.

That’s the thing about Shakespeare. However familiar he seems, someone in the audience will always be discovering him for the first time. Grandage’s West End season, specifically designed to attract a new, younger audience with the help of £10 tickets, contained two Shakespeare plays for that very reason. 

His strategy has worked. Thirty per cent of the 400,000 tickets sold have gone to first-time buyers and the vast majority of the £10 seats have been purchased by 16-26 year olds. “For me the most important thing is that they see something that makes them want to come back for more and that’s where Shakespeare always wins,” he says. 

Niinpäs. Itsellä ainakin on viime vuosina ollut vahva Shakespeare aalto. Ja ehkä se ensi vuoden juhlavuosikin vaikuttaa hieman suosioon? Eikä varmaan haittaa, että tunnetut ja suositut näyttelijät vetää rooleja teatterin lavalla, ja tietty hyvät ohjaajat. Nehän ne vetää väkeä, ennenkaikkea nuoria, katsomoon. Vai olisiko Donmarin Coriolanus näin suosittu kun se nyt on, että liput riivitään käsistä ja ihmiset jonottaa teatterin ulkopuolella päiväkausia peruutuspaikkoja. Siis jos siinä olisi joku muu kun Tom Hiddleston pääroolissa. Eli syitä on monia, mutta summa summarum: NYT eletään Shakespearen kulta-aikaa.


Richard II kuva copyright Elliott Franks

Hamlet / NT Live 2.12.2013

Osana National Theatren viisikymppisiä uusintakierroksella NT Live -sarjassa muutaman vuoden takainen (2010) Hamlet. On pitänyt käydä tämä siellä arkistossa katsomassa jo ainakin vuosi, mutta nyt ei sitten tarvinnutkaan, kun sen näki ihan leffateatterissa Tampereella.

Pitkä versio, 3,5 tuntia. Mutta ei se tuntunut niin pitkältä lainkaan. Sitäpaitsi ainahan Hamlet on pitkä. Ei tämä nyt ehkä ihan paras Hamlet-versio ikinä koskaan ollut, mutta ihan parhaasta päästä. 

Hamletin roolissa Rory Kinnear. Oikein vakuuttava suoritus, kaikenkaikkiaan. Mä en ole vielä tätä miestä nähnyt missään heikossa roolissa. Aina sellainen tasaisen hyvä. Vähäeleinen, ja ei nyt mikään adonis, mutta ihan sairaan lahjakas näyttelijä. Yksi mun suosikki eli Matthew Barker oli myös pienessä roolissa, tai kahdessakin eli Francisco ja myös Fortinbrasin armeijan kapteeni.

Tämä(kin) oli hyvin moderni versio, puvustuksen ja lavastuksen tiimoilla. Hamlet hupparissa ja verkkareissa, vähän nuhruisena... Puhumattakaan tupakkaa kiskovasta tyypistä monologin aikana... :-)

Ohjauksesta vastasi Nicholas Hytner, mestarillisesti kuten yleensäkin.

Ja taas kerran tämä ei annan linkittää videota suoraan tänne, mutta Hamletin monologi on kyllä katsomisen arvoinen. Lisäksi nähtävillä on puolen tunnin keskustelutilaisuus missä Rory Kinnear puhuu roolistaan jne. Sekin kannattaa katsoa. Sitäpaitsi en kai mä tänne linkittäisi mitään mikä ei olisi katsomisen arvoista?

Tuossa pidemmässä jutussa Kinnear puhuu myös millaista oli tehdä Trevor Nunnin Hamletia 2003 Old Vicissä, missä hän oli Laertes (ja eräskin Ben Whishaw oli Hamlet). Hauska, myös koska hän kertoo miten kävi aina kotona kesken näytelmää, koska Laertes on poissa keskellä niin pitkän aikaa. Joten hän ei nähnyt Whishaw'n esitystä (hmmm... uskoako tuota ettei muka olisi koskaan jäänyt katsomaan?)
 

Kuvien copyright Johan Persson

NT:n uusi taiteellinen johtaja?

Kyllä Briteissä spekuloidaan muullakin kun "kenestä seuraava 12. Tohtori".

Hieman aiemmin keväällä National Theatren taiteellinen johtaja Nicholas Hytner ilmoitti lähtevänsä, ja sen jälkeen on teatteri/kulttuuripiireissä (ja lehdistössä) pohdittu kuumeisesti kenestä seuraaja. Saappaat on isot, ja hakuaika loppuu nyt perjantaina.

What's On Stage-sivusto heittää kehiin mielenkiintoisia nimiä Kenneth Branaghista Danny Boyleen ja Stephen Daldryyn. Naisiakaan unohtamatta, mm. Marianne Elliott ja Thea Sharrock ovat pohdittujen joukossa. Tosin kaikista on perustelut meriiteistä ja mahdollisuudet hommaan. Aika kiinnostava nähdä kuka hommaan valitaan - on meinaan yksi brittiläisen teatterimaailman huippupaikkoja.

The People / NT Live 21.3.2013

Koska Finnkino ei enää näytä NT Live esityksiä muualla kuin Helsingin Maximissa, niin piti sitten mennä sinne katsomaan Alan Bennettin uutta näytelmää The People. Ohjauksesta vastasi NT:n taiteellinen johtaja Nicholas Hytner. Lähetys oli suora NT:n Lyttelton-näyttämöltä ja siksi alkoikin vasta yhdeksältä.

Tarinan keskiössä kaksi vanhempaa naista, Frances de la Tourin esittämä entinen malli Dorothy sekä tämän vanha ystävätär, hieman höppänä Iris (Linda Bassett). Leidit asuvat Pohjois-Yorkshiressä vanhassa isossa ja rapistuvassa talossa, jonka ylläpitokustannukset ovat liikaa Dorothylle sekä tämän siskolle Junelle (Selina Cadell). Kirkon palveluksessa oleva June haluaa luovuttaa talon National Trustille (jonka edustaja hyppää siellä mutta Dorothyn mielestä ajatus vieraista ihmisistä tramppaamassa hänen lapsuudenkodissaan on sietämätön. Dorothy möisi mieluummin koko höskän niin että se siirrettäisiin eteläiseen Englantiin.

Frances de la tour ja Linda Bassett

Yhtäkkiä paikalle pölähtää D:n malliajoilta tuttu entinen heila ja nykyinen elokuvayrittäjä joka haluaa kuvata leffaa talossa. No, tuumasta toimeen, ja kuvaamaan, tosin filmin todellinen luonne selviää vasta paljon myöhemmin, eikä sekään ole taloudellisesti pelastus (sentään fiksaavat lämmityksen, koska alastomat leffatähdet palelevat muutoin). Kesken kuvauksien paikalle pölähtää tietenkin myös June-sisko ja piispa...

Vaikka näytelmä on komedia, ja oikein viihdyttävä sellainen, niin Bennet sivaltaa aika terävästikin miten kaikella on arvo ja jos ei ole hintalappua, niin ei ole mitään arvoakaan.

Dorothy hoards old newspapers from the 1980s, a decade in which, her sister observes: "Everything had a price. If it didn't have a price, it didn't have a value."

Hetkittäin hauska tarina saa hieman surullisiakin piirteitä... Loppuunmyydyille katsomoille NT:ssä koko kevään mennyt näytelmä oli ehdottomasti katsomisen arvoinen, vaikka meitä olikin vain kourallinen Maximin katsomossa. Herätti monenlaisia ajatuksia, mm. vanhojen talojen suojelusta/käytöstä ja mitä köyhtyvät aateliset tekevät niillä...

Vanhat rouvat ovat erinomaisia, erityisesti Frances de la Tour on ihan säkenöivän hyvä. National Trustin edustajana Nicholas le Prevost on myöskin erinomainen (miten innoissaan hän on löytäessään rivin vanhoja pottia, missä on vielä vierailijoiden pissat jäljellä - vierailijoina kun on kuuluisuuksia Kiplingistä Elgariin!).

Frances de La Tour, with her long lugubrious face and gift for the deadpan put-down, is on wonderful form as the haughty heroine, pluckily facing up to her lonely, childless old age and briefly reviving the embers of a long-past affair when the porn crew pitches up. She seems like Bennett’s spokeswoman, as she longs for an England when the past was merely taken for granted rather than prettified and marketed, and she achieves exactly the right mixture of wit and understated poignancy. 

kirjoitti Telegraph näytelmästä.

Esityksen alussa nähtiin lyhyt elokuva vanhojen ja arvokkaiden talojen rappiotilasta ja Alan Bennettin haastattelu.

London Evening Standard Theatre Awards 2012

Lokakuun lopulla kerroin ehdokkaista, ja nyt muistaessani päivitän voittajatkin, vaikka palkinnot on jaettu jo aikaa sitten... Marraskuun lopulla itse asiassa. Mutta asia jäi vaivaamaan, kun listasin ehdokkaita, ja sitten en koskaan palannut kertomaan kuka palkittiin. Siis 58. London Evening Standard Theatre Awards!

Ei mun suosikeista pärjänny kukaan, höh :-( Katsoin netistä lähetystä ja siellä oli paljon suosikkeja jakamassa palkintoja, mm. Ian McKellen tuota viimeistä, Judi Denchille (se oli aika liikuttava hetki).

Evgeny Lebedev, Judi Dench & Ian McKellen

Neliminuuttisen videokoosteen illasta voi kyllä edelleen katsoa. Siinä pääsee ääneen moni mun suosikki: Ian McKellen, Roger Allam, Damian Lewis, Stephen Fry... David Hare kehuu kiitospuheessaan Lontoon teatteria, ja kuvissä vilahtaa tyyppejä Bill Nighystä Luke Treadawayhin ja Colin Firthiin. Ja Judi Denchin kiitospuhe sai silmän kostumaan. National Theatren taiteellinen johtaja Nicholas Hytner piti myös aika tulikivenkatkuisen puheen teatterin puolesta ja kulttuurialan määrärahojen leikkauksia vastaan.

Best Play
Constellations By Nick Payne (Royal Court Upstairs)

Best Director
Nicholas Hytner Timon of Athens (National’s Olivier)

Best Actor
Simon Russell Beale Collaborators (National’s Cottesloe)

Natasha Richardson Award for Best Actress
Hattie Morahan  A Doll’s House (Young Vic)

Ned Sherrin Award For Best Musical
Sweeney Todd Chichester Festival and Adelphi

Best Design
Soutra Gilmour Inadmissible Evidence (Donmar Warehouse) and Antigone (National’s Olivier)

Charles Wintour Award For Most Promising Playwright
Lolita Chakrabarti Red Velvet (Tricycle)

Milton Shulman Award For Outstanding Newcomer
Matthew Tennyson Making Noise Quietly (Donmar Warehouse)

Beyond Theatre Award

Danny Boyle and his creative team For the Opening Ceremony of the London 2012 Olympics

Lebedev Special Award
Nicholas Hytner For his dynamic directorship of the National Theatre

Editor’s Award
David Hare For his contribution to theatre

Burberry Award for Emerging Director
Simon Godwin

Moscow Art Theatre’s Golden Seagull Award
Judi Dench For her contribution to world theatre