Yerma / NT Live 25.9.2017

Kyllä mä tiesin että tämä on hyvä näytelmä. Mutta että näin hyvä! Kaverit hehkuttaneet, some ylistänyt, ja kaikki kriitikotkin. En saanut lippuja kesän 2016 esityksiin, silloin kun tätä ekan kerran Young Vicissä esitettiin. Tänä kesänä sitten uusintakierroksella, mutta silloin oli jo tiedossa että on tulossa NT Liveen. Niin en sitten koittanutkaan lippua, kun ei ollut oikein elokuun reissulla kalenterissa tilaakaan. Mutta nyt sitten maanantaina vihdoin ja viimein!

Kyseessä siis Simon Stonen ohjaama ja Federico Garcia Lorcan alkuperäistekstistä uudelleenmuokkaama versio Yerma. Tarina lapsettomuudesta ja mitä se tekee naiselle, miehelle, parisuhteelle, muille suhteille. En varsinaisesti tiennyt edes näytelmän aihetta etukäteen.

Näytelmä alkaa hilpeissä tunnelmissa. Pariskunta kippaa kuohuvaa, juhlivat talon ostamista. Puhuvat seksistä, lasten hankinnasta, tulevaisuuden suunnitelmistaan. Mies on kiireinen yrittäjä, jonka työ vaatii paljon matkustamista. Nainen on suosittu bloggaaja ja journalisti. Arki rullaa ja aika kuluu, mutta lasta ei vaan ala kuulua. Nainen käy tutkimuksissa, mutta vikaa ei löydy. Mies on matkoilla. Yhteistä aikaa lapsen alkuunsaattamisellekaan ei tunnu löytyvän, ei vaikka kellon ja kalenterin kanssa koitetaan. Asiaa ei lainkaan helpota kun sisko saa vauvan, tai oma äiti joka keskittyy mieluummin uraansa kuin lapsiinsa (ja vertaa omia raskauksiaan Alien-elokuvien monsteriin).

Naisen eksäkin vuosien takaa ilmestyy kuvioihin ja mahtaako vanha suolakin vähän janottaa. Varsinkin kun aikaa kuluu, vuosia, ja mitään ei vauvarintamalla tapahdu. Blogin lukijamäärät laskevat, kunnes nainen alkaa hyödyntämään omiaan ja lähipiirinsä intiimeitä (lapsi)asioita. Välithän siinä rikkoutuvat. Kohta tuntuu että kaikki hajoaa pirstaleiksi. Lapsettomuus repii pariskuntaa, ja rahatkin ovat huvenneet jatkuviin lapsettomuushoitoihin. Hyvinhän tämä tarina ei pääty, mutta sitä ennen on revitty sielut rikki niin pariskunnalta kuin katsojiltakin.

Vaikken itse ole koskaan halunnut lapsia, enkä siten voi ehkä täysin samaistua naisen tuntemuksiin, niin kyllä tämä esitys iskee luihin ja ytimiin. Se tuska ja turhautuneisuus mitä nainen tuntee joka kuukausi kun lasta ei vaan kuulu. Kun koko elämä pyörii vain yhden asian ympärillä ja kaikki muu on toisarvoista; työpaikat, ihmissuhteet, kaikki. Pakkomielteinen paniikki ikääntymisestä ja biologisen kellon tikityksestä täyttää elämän 24/7. Billie Piper on niin uskottava pääroolissa että ihan sydämestä koskee. Muutamia kertoja olen hänet teatterin lavoilla nähnyt ennenkin, mutta tämä rooli on ihan toista. Viimekeväinen Olivier-palkinto parhaasta naispääosasta on erittäin ansaittu, kuten kaikki muutkin Brittien teatterialan palkinnotkin. Hän käy todellakin läpi kaiken sen tuskan mitä lapsettomuus naiselle aiheuttaa.

Liki yhtä hienon rolin tekee aviomiehenä Brendan Cowell. Kiireinen uraohjus koittaa ymmärtää vaimoaan, mutta jossain vaiheessa kärsivällisyys ja ymmärrys loppuu. Pidin kovasti myös Maureen Beattiesta (naisen äiti) ja Charlotte Randlesta (naisen sisko). Maanläheiset naiset, jotka koittavat ymmärtää ja tukea Yermaa, omien kykyjensä mukaan. Nuorena kollegana Thalissa Teixeira hurmaa ja vie naista myös hunningolle. Ja sitten on vielä John Macmillan ymmärtävänä eksänä - joka myös löytää onnen ja sen myötä lapsen.

Esitys tapahtuu lasiseinien sisällä, kaksipuoleisen katsomon välissä. Pääsemme katsomaan pariskunnan elämää kuin terraariossa pyristelevien olentojen, tarkkaillen ja tutkiskellen. Kiinnostava ratkaisu. Kohtausten vaihdot tapahtuvat vanhoista mykkäelokuvista tuttujen tekstiplanssien ja voimakkaan kuoromusiikin avulla. Muuten ajankulua olisikin vaikea seurata, koska tapahtumat venyvät vuosiin. Nainen istuttaa uuden talon pihalle puun, joka loppuvaiheissa on yhtä kuollut ja kuivunut kuin naisen kohtukin. Koskettavaa, että espanjan sana yerma tarkoittaa mahoa, hedelmätöntä, karua.

En ole lukenut Lorcan alkuperäistekstiä, joten en osaa sanoa minkä verran alkuperäistä lyyristä teksitä on jäljellä. Minusta tämä oli hyvin moderni näytelmä, niin kieleltään kuin muutenkin. Simon Stone ja koko työryhmä on tehnyt todella taitavaa jälkeä. Kaikin puolin erinomainen, vaikkakin raastava, katsomiskokemus.

Ennen näytelmää katsoimme lyhyen haastattelun missä Young Vicin taiteellinen johtaja David Lan (jonka seuraaja Kwame Kwei-Armah muuten julkistettiin eilen; Lan on johtanut Young Viciä ennätykselliset 18 vuotta) haastatteli Simon Stonea näytelmästä ja Lorcasta. Stonen mielestä näytelmä kertoo naisesta, joka haluaa jotain mitä yhteiskunta ei voi hänelle antaa. hmmm... Näytelmän nainen ei halua adoptoida vaan lapsen pitää olla oma. Missä loppuu yhteiskunnan velvollisuus?


Kuvien copyright Johan Persson.
Lipusta iso kiitos Savolaisen Jukalle!

Great Britain / NT Archive 15.7.2015

Harmikseni tämän näytelmän missasin, vaikka se meni ensin National Theatressa, ja sitten siirtyi pääasiassa samalla miehityksellä (Oliver Chris ja Billie Piper vaihtuivat) vielä West Endillekin. Tai olisin mä sen voinut katsoa West Endillä, mutta halusin nähdä tällä miehityksellä. Mutta onneksi on arkisto, ja mahdollisuus katsoa ilmaiseksi vanhoja näytelmiä siellä.

Great Britain on siitä vinkeä tuotanto, että porukka onnistui pitämään harjoitukset ja muut salassa loppuun asti. Ensi-iltapäivä kerrottiin vain 5 päivää ennen ajankohtaa, ja mitään ennakkonäytöksiä ei ollut.

Satiirinen näytelmä ruotii brittiläisen skandaalilehdistön vaikutusta, toimintaa ja ennenkaikkea kolmiodraamaa lehdistön, poliisin ja poliitikkojen välillä. Kirjoittaja Richard Bean on kyllä onnistunut poimimaan kaikki herkulliset skandaalit mitä tämän asian tiimoilla on viime vuosina tapahtunut. Kaikki pohjautui muutaman vuoden takaiseen News of the World -lehden puhelinurkintajuttuun, minkä seurauksena paljon ihmisiä on eronnut ja erotettu viroistaan jne.

Billie Piper esittää The Free Press -nimisen lehden toimituspäällikköä Paige Britainia. Tyyppi on tyrkky, flirrttaileva ja silti Piper onnistuu säilyttämään raikkauden. Oikein erinomaisesti vedetty rooli. Kaikki keinot juttujen hankintaan ovat sallittuja. Keinoja kaihtamatta juttuja kaivetaan esille vaikka mistä (avustajille maksetaan myös julkkisten roskisten tonkimisesta...). Lehti maksaa myös rintojen suurennusleikkauksia missinketkuille, Meno on aika räävitöntä, itse asiassa koko näytelmän ajan. Lehden omistaja O'Leary (taas kerran erinomainen Dermot Crowley) loi lehden 15 vuotta aiemmin, ja haluaa vaan myyviä otsikoita ja meheviä juttuja - hinnalla millä hyvällä. Lehdessä ei ole ulkomaan juttuja, koska se keskittyy vain kotimaan myyviin skandaaleihin. Yksi toimituksen nainen koittaa aina tarjota jotain ihan oikeita ja asiallisia juttuja, turhaan. Jos nyt joku tekee itsemurhan lehtijutun tuhottua tämän elämän niin voi voi. Tai niinkuin näytelmässä sanotaan: "That is what we do. We go out and destroy other people's lives". Niinpä.

Lontoon poliisipäällikkönä on mainio ääliömäinen hyypiö (lehdistön lempinimeämä Gay Terminator), joka sotkeutuu itse kaikkiin skandaaleihin pahasti ja päästelee suustaan karmaisevia sammakoita jatkuvasti. Aaron Neil tekee tämän roolin tosi hyvin. Pomonsa erheitä sitten paikkailee assistant commissioner (Oliver Chris, alakuvassa), joka ajautuu myös suhteeseen Paige Britainin kanssa. No eihän siitäkään hyvää seuraa kun toimituksen edustajalla on oma poliisi sisäpiirissä. Vaikkakin tämä koittaa kamppailla omatuntonsa kanssa...

Tästä saisi toki vielä enemmän irti jos olisi enemmän perehtynyt urkintaskandaaliin, ja tietäisi näitä ihmisiä (tai lähinnä heidän vastineitaan todellisuudessa) nimeltä. Mutta hauskaa oli näinkin, koska koko skandaalilehdistö ja sen maailma kaikkine arkkityyppeineen ja julkisuuden kipeine julkkiksineen on esitetty niin herkullisesti.

Tuleva pääministeri, lehden päätoimittaja ja omistaja ovat ampumassa maaseudulla (jonkun kartanolla tietenkin) ja siellä tehdään kaikenlaisia lehmänkauppoja. Omistaja aikoo rahoittaa PM:n vaalikampanjaa, jos tämä sitten edesauttaa BBC:n alasajoa. Omistaja kun haluaa ostaa ITV:n ja tehdä siitä ykkös-tv-kanavan. Pientä kiristystä poliitikon naissuhteilla kuuluu asiaan. Myöhemmin Free Press voittaa Newspaper of the Year -palkinnon - jonka jakaa tietenkin tämä poliitikko... ja tietenkin jatkoilla neiti Britain ja poliitikko päätyvät muhinoimaan...

Herkullisia sivuhenkilöitä on monia. Yksi toimituksen tyyppi pukeutuu tiedonurkintaa varten erilaisiin valeasuihin. Ian Hallard (yläkuvassa Billie Piperin kanssa) vetää monta pientä roolia, ja on kaikissa tasaisen hyvä.

Videoprojisoinneissa vilautellaan otsikoita ja uutisjuttuja ja välillä kuullaan näitä puhelinvastaajista urkittuja viestejäkin. Hauskaa kun "kilpailevien" lehtien nimiä on väännelty muotoon Guardener ja The Dependent :-) Ja niissä on monesti myös ääreishauskoja "skandaaliotsikoita" joille sai nauraa maha kippurassa. Kuten vaikkapa: Immigrant dole cheat's cat ate salmon.

Näytelmän puhe (ja muukin) tahti on melkoista tykitystä.

Muuten, nyt kun joskus viime viikolla nousi brittilehdistöön kauhea kohu kuningatar Elisabetin lapsuusaikaisesta natsitervehdyksestä, niin tässä (ensi-ilta oli siis viime kesänä) jo käytetään samaa kuvaa ja selostetaan kuinka Elisabet soitti rumpuja Hitler Jugendissa :-)

No, lopuksihan kaikki saavat ansionsa mukaan, kun lehti lopetetaan ja toimituksen sisälläkin aletaan pohtimaan onkohan osa heidän toimintaansa ollut hieman moraalitonta. Lehtiotsikoilla kerrotaan mitä sitten tapahtui. Paige Britain saa toki uuden työn rapakon takaa jonkun hömppäjulkkisohjelman juontajana; näemme ihan videopätkän... Chris Oliverin poliisihemmo, joka ylenee poliisipäälliköksi, kokee ankean lopun oman käden kautta.

Varsin raikas ja vauhdikas esitys, mutta kuten sanottua, osa menee yli hilseen koska on niin paljon viittauksia todellisiin tapahtumiin ja henkilöihin.

Nicholas Hytner ohjasi tämän, ja mielestäni homma pysyy kasassa hienosti, vaikka se vauhti ja aihe on mitä on.


Valokuvien copyright Alastair Muir (ylin) ja Johan Persson (alemmat).

Great Britain NT:lle!

Huhut vahvistettiin vihdoin tänään kun National Theatre julkisti seuraavan isomman näytelmänsä. Eikä paljoa aikailtu, sillä nyt on keskiviikko ja ensi-ilta jo maanantaina! Ei ennakkojakaan... Seuraavien 2 viikon esitykset myynnissä NYT ja varsinaiset myynnit alkavat sitten myöhemmin.

Tästä on huhuttu jo tovi, että Billie Piper ja Oliver Chris olisivat muiden mukana työstämässä tuoreista puhelinurkintaskandaaleista kertovaa näytelmää, mutta kiva lukea että se on oikeasti toteutumassa.  Kumpikin on kiva nähdä lavalla taas, mutta ehkä vielä parempaa on Ian Hallardin mukanaolo. Ohjauksesta vastaa Nicholas Hytner ja Great Britain -näytelmän on kirjoittanut Richard Bean.

Menin ja ostin £15 lipun sitten 5.7. lauantaille iltapäivään. Nyt pitää miettiä ehdinkö lennolle, koska esitys alkaa 14.15, loppuu noin vartin vaille viisi, ja lento lähtee Heathrow'sta klo 18.40. Moni kommentoi Twitterissä että se on siinä ja siinä, mutta... Ans kattoo nyt. Jos katsoisi vaikka ensimmäisen puoliajan ja sitten loput arkistossa? Vai ottaisinko riskin että kaikki liikenne sujuu vauhdilla? Käsimatkatavaroilla kun matkustaa niin on ehkä hieman paremmat saumat, mutta. Elämme jännittäviä aikoja.


Billie Piper will play Paige Britain, a news editor of tabloid The Free Press, which is 'locked in a never-ending battle for more readers'. The cast also includes Oliver Chris, Robert Glenister and Harriet Thorpe. 

Nicholas Hytner will direct the play, which he describes as 'a satire on perversions of the idea of a free press, not the free press itself'. Hytner also told the press this morning that the team were 'advised' not to open the production whilst the trial was still in progress.

The rest of the company comprises Sarah Annis, Ross Boatman, Robert Calvert, William Chubb, Dermot Crowley, Jo Dockery, Ian Hallard, James Harkness, Scott Karim, Barbara Kirby, Nicholas Lumley, Maggie McCarthy, Iain Mitchell, Miles Mitchell, Aaron Neil, Nick Sampson, Kellie Shirley, Kiruna Stamell, Rupert Vansittart, Joseph Wilkins and Andrew Woodall.

Uutinen What's On Stage-sivuilta.

Ja sitten tänään Mark Shenton kirjoittaa asiasta The Stage -lehden kolumnissaan.

Theatre can be a fast response mechanism in the way that film can’t. But who knew that the National had a play ready and waiting in the wings to announce a play about press intrusion and phone hacking, the moment that verdicts were announced in the Rebekah Brooks and Andy Coulson trials?

Kuuntelin juuri äsken myös BBC3 radiokanavalta Nick Hytnerin haastattelun. Uskomattominta tässä koko jutussa musta on se, että miten NT sai pidettyä kaiken salassa?? Kymmenet ihmiset mukana produktiossa, ja ei mitään tietoja vuotanut julkisuuteen. 

Shenton on samaa mieltä:

Maybe I simply didn’t have my ear close enough to the ground, but the biggest surprise for me is that this play remained a secret for so long. With all the leakage on social media and a large cast and creative team working at full tilt on it, you’d have thought that word would have got out that this play was at least in preparation. Bravo that they managed to keep a lid on it.

The Effect / National Theatre 10.11.2012

kuvat ja tekstit tulossa myöhemmin