Takana on henkisesti hyvin raskas viikko.
Meidän perheen molemmat autot hajosi. Siihen kuntoon vielä, ettei niitä kannata lähteä korjaamaan... Työllisettiin hinausfirmaa mukavasti, sattui vielä sama hinauskusi poimimaan molempien pirssit tien päältä - toinen maanantaina ja toinen torstaina. Oli siinä hinausmiehellä surullinen ilme kasvoilla, totesi vain, että "teidän perheen autoasiat on nyt huonolla mallilla". Mehän asumme niin maalla, että (toimiva) auto on kertakaikkiaan välttämättömyys. Miehen autoon en tässä nyt palstametriä tuhlaa, mutta koska tuo oma autoni (VW Polo, vuosimallia 1997) on erittäin suuri osa identiteettiäni, olen suorastaan velvollinen kirjoittamaan tämän muistokirjoituksen.
Se oli heinäkuinen maanantai vuonna 2005. Takana oli keskiviikosta sunnuntaihin kestänyt Tammerfest -yö likkojen kanssa. Sanomattakin oli selvää, että maanantai oli yksi elämäni tuskaisimmista. Työpäivän jotenkin kestettyäni, makasin alkuillasta sydän rinnasta ulos pyrkien 25 neliöisen yksiöni sängyllä ja tunsin tuskaa. Puhelin soi - isä soitti "Olen päättänyt, että sulle ostetaan auto. Autokaupassa on pari vaihtoehtoa - ehtisitkö huomenna tulemaan katsomaan?" Melkein itku pääsi - tunsin siinä rillumarei krapuloissani, että en missään nimessä ole mitään autoa ansainnut, huono tytär. Mutta autoa mentiin katsomaan ja heti ensi kilomereillä kasvoin Polon penkkiin kiinni - se oli rakkautta ensi silmäyksellä.
Auto ei tietenkään ollut uusi, siinä ei ollut mitään herkkuja, ohjaustehostinkin puuttui. Mutta se tuntui heti omalta ja kertakaikkisen täydelliseltä ja sitä vapaudentunnetta, mikä siitä syntyi kun oli ensimmäinen oma auto. Suomen rajat olivat rajana! Olin juuri sinä keväänä eronnut yhdeksän vuoden parisuhteesta ja parhaat likkakaverinikin olivat muuttaneet Helsinkiin yksi toisensa jälkeen. Mietin, että tällä pääsen ystävienikin luokse yhdessä *piip* luikauksessa. Tosin en näihin päiviin mennessä ikinä ajanut Pololla Helsinkiin. Mutta se on sivuseikka - tärkeintä oli, että olisin voinut ajaa jos olisin halunnut.
Tapasin nykyisen mieheni, saimme lapsen, rakensimme talon. Kaikkina tärkeinä elämän hetkinä oli Poloska - menossa mukana. Olimme yhtä.
Kunnes noin 2kk sitten alkoi tapahtua. Mennessäni autopesuun, se lykkäsi kaikki vedet repsikan puolelta sisään. Siiinä sitten heti pesukadulta päästyäni yritin äyskäröidä pahvisella JuhlaMokka mukilla vettä pois. Kaikki kastui, auto oli niin huurussa ja märkä, että en tiennyt mitä tehdä. Tämän jälkeen alkoi tuuletin hajoamaan, se toimi nollalla tai nelosella (kovin puhuri). Polonen alkoi sammuilemaan kesken ajon. Pakkasten tullessa takaluukku hajosi kertakaikkiaan, sitä ei saanut enää kiinni. Enhän minä voi takaluukku auki ajella, lapsikin usein kyysissä. Mies veti rautalangalla takaluukun kiinni takamatkustajan niskatukeen. Kyllähän sitenkin olisi vielä hyvin voinut autolla ajaa. "Ensi kesään, mietin - ensi kesään kun tämä kestäisi". Viikko sitten aamutuimaan alkoi öljyvalo laulamaan, en edes tajunnut, mikä Alladinin lamppu tuossa nyt palaa! Öljyt tarkistettiin - kaikki ok, ilmeisesti ottaa häiriötä nyt jostain kun on kova pakkanenkin.
Sitten tuli torstai 23.1 2014.
Klo 05.30 starttasin pirssin pihasta - autossa oli mukavan lämmin vaikka pakkasta oli 25 astetta, olihan siellä lämppäri laulanut tunnin verran. Pääsin kilometrin kun alkoi taas öljyvalo palamaan. "Taas tää sama, mutta ei mulla hätää kun on öljyt kunnossa". Pääsin 6 km eteenpäin - auto vaan alkaa hyytymään. Kuuluu ihmeellinen ääni. Auto sammuu. Olen keskellä maantietä, pakkasta pirusti eikä ede pipoa päässä. Huomaan olevan yllättävän rauhallinen. Odotan 5 minuuttia, koitan käynnistää. Lähtee käyntiin, mutta kuulostaa kamalalta. Minulle tulee pahat aavistukset... Parin kilsan päässä on huoltis, "kun nyt sinne kestäis, pääsisin edes lämpimään odottamaan tuomiota". Ja tämä urhoollinen taistelijani vie emäntänsä huoltopaikan pihaan. Viimeiset metrit sammuneena, mutta kuin ihmeen kaupalla pois maantieltä ja puoliksi huoltamon pihassa. Siihen se jäi. Poloni ja minun melkein yhdeksän vuoden YYA-sopimus oli rauennut.
Tämän kaiken jälkeen tunnen pelkkää kiitollisuutta. En ole pettynyt, enkä vihainen - ainostaan todella surullinen yhteisen ajan päättymisestä. Moottori leikkasi kiinni ja se oli sen auton loppu. Kadun ainoastaan sitä, että menin sen peräluukkuepisodin tuoksinnasa potkaisemaan auton peräpuskuria - se oli tulisen luontoni heikko esitys. Olisihan minun pitänyt tuntea autoni ja sen antamat varoitukset, ihan selkeät hätähuudot.
Olen ikuisesti kiitollinen näistä vuosista .
You were my one true friend,
I will never forget You.
Ps. tämän kaiken surun keskellä, olen onnellinen uusista lukijoista! Olen pahoillani, että tulitte mukaan näin surullisen tarinan keskelle - yleensä blogini on hattaraa ja auringonpaistetta! Mutta erittäin lämpimästi tervetuloa Sanna P. , nöpönenä sekä Mari L.
